Tojin-sanille oli Tokiossa kerrottu, että hän oli ensimmäinen
valkoihoinen, joka jalallaan astui Echizenin maakuntaan sen
historiallisen ajan jälkeen, jolloin jesuitat 16:nnella vuosisadalla
olivat vähällä olleet saada koko kansan käännytetyksi kristinuskoon.
Sitä seurannut julistus, jolla kaikki muukalaiset karkoitettiin maasta
ja kristinuskon tutkiminen saatiin tulella, ristiinnaulitsemisella
ja kidutuksilla rangaistavaksi rikokseksi, oli tehnyt hyvin tuntuvan
vaikutuksen. Tämä oli kuitenkin tapahtunut jo kauan ennen Tojin-sanin
tuloa. Japani oli jo särkenyt erakkosulkunsa ja peljäten, uteliaana
ojensi epäluuloisen kätensä länsimaiden kansoille, jotka sitä kaikilta
suunnilta kiertelivät.
Rantakaupungeissa oli muukalainen jo hyvin tuttu olento, vaan
sisämaassa ei oltu valkoihoisia vielä useinkaan nähty. Suuresti oli
siis Tojin-san hämmästyksissään löydettyään muutamia merkkejä siitä,
että ennen häntäkin oli Kukuissa asunut joku valkoisen rodun mies.
Oli sadeaika helmikuun lopulla, jolloin ilma oli sumuinen ja
harmaa sade tihkui loppumattomana kuurona pilvistä. Saadakseen
jotakin eloa painostavan ajan yksitoikkoisuuteen oli hän kolmen
ylioppilas-suosikkinsa kanssa lähtenyt pienelle retkelle
Siipijalan-joelle tarkastellakseen erästä vuorenonkaloa, jossa
kerrottiin muinoin olleen ihmeellisen jumalankuvan. Maalaisväestö luuli
sen olleen Buddhan äidin kuvan, lapsi käsivarrella, ja ympäri maakuntaa
riensivät ihmiset pyhiinvaellusmatkoille tauteja parantavan kuvan
luokse.
Tojin-san tutki luolaa tiedemiehen ja muinaistutkijan innolla
ja harrastuksella; nuorukaiset selittivät hänelle kaikki kuvaa
koskevat asianhaarat. Eräs oppinut buddhalainen pappi, Nichirenin
lahkokuntaa oli huomannut sen »rikosuskonnon» jumalankuvaksi ja lyönyt
uskonnollisessa kiivaudessaan sen pirstaleiksi.
Luolan käytävän yläpuolella oli iso taulu, jolle korukirjaimin ja
värein oli maalattu sama ilmoitus, minkä Tojin-san oli havainnut
kulkiessaan kaikkialla — joka kaupungissa, kylässä ja taloryhmässä,
jokaisen temppelin ja palatsin edustalla, tien risteyksissä ja
tievierillä. Hän oli usein kysellyt sen merkitystä, vaan näitä
kysymyksiä oli aina vältetty; kerran vain oli hänelle lyhyesti
vastattu, että se oli vanhan Japanin lakeja, sellainen, joka on
joutumassa pois käytännöstä. Nyt hän arvaamatta kääntyi nuorten
ylioppilaiden puoleen, jotka häntä jumaloivat ja kuuntelivat hänen
opetuksiaan sillä polttavalla tiedonjanolla, mikä oli leviämässä
ympäri laajan keisarikunnan. He nyt kuitenkin antanevat hänelle selvän
vastauksen.
»Higo, mikä tuo ilmoitus on? Oleppa hyvä ja käännä minulle se,
ystäväni!» Nämä kolme nuorukaista puhui englanninkieltä aivan sujuvasti.
Higo vastasi punastellen ja hämillään:
»Se vain viittaa rikos-jumalaan, ylhäisyytenne.»
»Rikos-jumalaan? Onpa se epämääräinen vastaus.»
»Suokaa anteeksi, arvoisa sensei», sanoi nuorukainen alamaisesti.
»Nykyisin olemme jo valmiit mielestämme karkoittamaan kaikki arvottomat
hyökkäykset ylevän kansanne uskontoa vastaan.»
»Niin», virkkoi siihen vakaakatseinen Junzo, »emme enää tahdo nimittää
mitään uskontoa emmekä jumalaa rikokselliseksi. Korkea keisarimme
on osottanut jumalallista esimerkkiä, avattuaan juhlallisesti ovet
kaikille uskonlahkoille, yksinpä vihatuillekin.»
»Minä puolestani», lausui Nunuki äkkinäisellä ja lyhytsanaisella
tavallaan, »yhdyn vanhaan viisaustieteilijään siinä, että dogmit ovat
lokeroita, joissa vain pienet sielut viihtyvät».
»Dogmit ovat ennakkoluuloa», lisäsi Junzo, »ja ennakkoluulot herättävät
eloon ihmisten alhaisimmat intohimot. Ettekö ole samaa mieltä, arvoisa
sensei?»
Mutta Tojin-san, kulmat ihmettelystä rypyssä, tutki joitakin samassa
ilmoitustaulussa näkyviä teräaseen leikkaamia jälkiä.
»Mitä —», alkoi hän, vaan samassa keskeytti puheen Higo, joka
olkapäitä kohauttaen alkoi laulunsekaisella äänellä kääntää ilmoitusta
englanniksi:
»Näin se on, arvoisa opettaja: 'Vääräuskoisuus, jota kristillisyydeksi
sanotaan, on jyrkästi kielletty. Epäluulonalaiset henkilöt ovat
ilmiannettavat viranomaisille ja ilmianto palkittava', vaan elkää
tulko levottomaksi», lisäsi hän nopeasti», sillä tämä säännös on jo
vanhentunut, ja vaikkapa se olisi voimassakin, niin on ylhäisyytenne
kuitenkin poikkeusasemassa.»
»Minä vain koetan saada selville, mitä sen alle on kirjoitettu
— englanniksi!» sanoi Tojin-san verkalleen. Hän otti esille
suurennuslasin ja asetti sen taululle.
Oppilaat katsahtivat syrjäsilmin toisiinsa; vaan kun amerikalainen
kääntyi vilkastuneena heihin, olivat japanilaisten kasvojenpiirteet
yhtä ilmeettömät kuin heidän ikivanhojen esi-isiensä olivat olleet.
»Näyttääpä siltä», sanoi hän ajatuksissaan, »kuin olisi joku leikannut
sanoja puuhun ja kuin olisi jälkeenpäin tahdottu raappia sanat
näkymättömiin. Vielä ovat näkyvissä nämä: 'Tässä — Thomas Mor — 18 —'.
Kas, sehän on aivan äsken tapahtunut — kymmenen vuoden kuluessa!»
Hän käännähtihe vilkkaasti. Seuralaistensa kasvoissa oli jotakin,
mikä herätti hänessä yhä enemmän uteliaisuutta ja mielenkiintoa. Vaan
ennenkuin hän ehti mitään kysyä, puhui Nunuki:
»Teidän pitää saada tietää koko totuus, herra opettaja. Eräs
Guai-koku-jin — vieraan maan mies — on asunut Kukuissa ennen Teitä.»
»Äskettäinkö?» kysäisi Tojin-san nopeasti.
»Seitsemän vuotta sitten», vastasi poika lyhyesti.
Tojin-san hengähti syvään. Hänen silmänsä välkähtivät. Mielihyvän ilme
kasvoilla hän kysyi:
»Siitäkö johtuukin teidän auttavan hyvä englanninkielen-taitonne?»
»Ei, opettaja. Useat meistä ovat opiskelleet Yokohamassa. Useimmilla
se on ainoastaan kirjaoppia. Ylhäisen Lord Perryn maahantulon jälkeen
ovat kaikki ajattelevat uusjapanilaiset pitäneet kunnia-asiana
englanninkielen ja uusien tieteiden oppimista.»
Higo nyökäytti tähän hyväksyvästi, Nunuki jatkoi vielä:
»Elkää ensinkään välittäkö, arvoisa sensei, sen »bakun» — narrin —
kohtalosta, joka täällä ennemmin on ollut. Hän oli aivan toisellainen
mies, hyvä herra.»
»Niinkö? No, millainen hän sitten oli?»
»Hän oli — damyuraisu», vastasi poika halveksivasti.
Tojin-san purskahti nauruun. Se oli satamapaikoissa usein käytetty
sanamuodostuma, jolla tarkoitettiin ulkomaalaista merimiestä, olipa
tämä sitten mitä kansallisuutta tahansa. Se oli japanilainen muunnos
merimiesten käyttämästä englanninkielisestä kirouksesta: »dainu your
eyes!» — kirotut olkoot silmäsi!
Mutta pian hän muuttui vakavaksi, muistaessaan, kuinka huonosti
valkoihoiset merimiehet yleensä olivat aina kansallisuuksiaan
edustaneet. Juovuksissa, kiroillen ja kiljuen esiintyivät he aina
satamapaikoissa, rauhaa häiriten ja riitaa rakentaen. Yhtä vakavina
seisoivat oppilaatkin opettajansa ympärillä.
»Tästä asiasta», sanoi Junzo lempeästi, »ei Tukuissa yleensä mielellään
puhella, sillä juttu on daimiollemme laatuaan hyvin ikävä. Hän oli
tämän miehen suojelijana ja isäntänä, kunnes se arvoisa peto petti
herramme. Elkää viitsikö, kunnioitettava sensei, sen enempää penkoa
tätä surullista kertomusta.»
»Sanokaa nyt ainakin, miten miehen sitten kävi.»
»Teidän ylhäisyytenne kunnioitettavat jalat ovat varmaankin jo märät.
Teidän arvoisuutenne on tietysti sisällisesti aivan tyhjä. Ruoka on
tässä tapauksessa erinomaista. Lähdetäänhän liikkeelle!»
He lähtivät kävellen odottavia ajoneuvoja kohti, joilla heidän oli
ajettava joelle. Täällä odotti venhe, jolla he olivat tulleet virtaa
alas. Sää oli todellakin kolea ja kostea; sadetakeista ja olkihatuista
tippui vesi. Tojin-san, kulkien käsikädessä lempeän Junzon kanssa,
katsahti takanansa hämärästi haamoittaviin vuoriin; nuorukainen
huomautti silloin uneksivasti:
»Atago Yaman velhottarella on tänä iltana märkä tie Sho Kon Shan
asuinpaikoille. Joet ja virrat kuuluvat niin tulvivan, että tuskinpa
hengetkään pääsevät hyppäämään niiden ylitse.»
»Ole huoleti!» sanoi Nunuki tylysti, katsahtaen olkapäänsä ylitse.
»Kettu-nainen kyllä löytää saastaisille jaloillensa soveliaat siivet.
Eikä se kirottu sateensuojaakaan tarvitse!»
Pojan ääni oli niin säälimätön, tyly ja vihamielinen, että Tojin-san
äkkiä pysähtyi. Hän laski ystävällisesti ja lujasti kätensä kummankin
nuorukaisen olkapäälle.
»Kuka se olikaan, joka tänä iltapäivänä puhui ennakkoluulojen ja
dogmien välisistä suhteista?»
Hetkeen ei kumpikaan ylioppilas vastannut mitään. Nunuki murahti
vihdoin:
»Vaikeata on vasten tuulta sylkeä. Tosiseikkoja ei voi toisiksi
muuttaa.»
»Velhotartako tarkoitat — tosiseikoillasi?»
»Hänen alkuperäänsä, oppinut herra. Sellaisen pahahenkisen yhtymän
sikiöitten täytyy olla saastaisia, kuten lakikin sanoo.»
Tojin-san, nojaten vakuuttavasti nuorukaisten olkapäihin, saneli
juhlallisella vakavuudella:
»En tiedä mitään hänen syntyperästään. Viitaan vain kauniiseen
japanilaiseen sananlaskuunne: 'Lotuskukkakin kasvaa mudasta'.»
Japanilaiset olivat ääneti, hartaasti mietiskellen.