Tojin-sanin poissaollessa oli useita kiusallisia tapauksia sattunut,
hänen talossaan. Keittäjän nuorin lapsi, pikku Taro istui oven edessä
nipistellen päivänpaisteessa »ukkoskakkua», leivosta — sammari sembei
—. Äkkiä oli läheisen petäjän takaa ilmestynyt velhotar, oli viskannut
lapsen kumoon, siepannut leivoksen ja juossut tiehensä, ennenkuin
peljästynyt lapsukainen ennätti ääntä päästää.
Lapsen hoitaja — aamullinen lihava, tummanahkainen tytön lyllykkä
—, joka jumaloi hoidettavaansa ja oli jo kerran ennenkin kärsinyt
vuorivelhon käsissä, ryntäsi huudon kuultuaan ulos. Suutuksissaan hän
ei muistanut peljätä, vaan lähti ajamaan ilkityöntekijää takaa.
Tämän hän tapasi juhlallisena istumassa erään bambupuun latvaoksalla;
suurella ruokahalulla hän ahmi riisikorppua. Tältä pako-orreltaan hän
heitteli valkoisia mukulakiviä, joita näytti olevan helma täynnä,
raivoisan Obunin päälle. Tämä kiroili ja vannoi sekä huuteli avukseen
Emaa, helvetin ruhtinasta. Velhotar laskeutui sillä välin sanaakaan
virkkamatta nopeasti bamburunkoa alas ja ilmestyi äkkiarvaamatta
kauhistuneen palvelustytön eteen. Kiivaasti velho tarttui tytön
käsivarsiin, sormet uppoutuivat paksuun, pehmeään lihaan, uursivat
pitkin käsivarsia kaulaan päin, nipistelivät rinnoista, kaulasta,
poskista, pyöreistä sääristä ja vihdoin vetäsivät kipeästi nenästä.
Samalla oli pahantekijä äkkiä tipotiessään.
Keittiön väki oli kuohuksissaan: keittäjän vaimo oli hysteerisessä
tilassa ja Obun niin säikähdyksen lamauttamana, ettei häntä saatu
mihinkään keittiön nurkasta liikahtamaan, johon hän oli paennut kuin
ruoskittu koira.
Tojin-sanilta, talon isännältä, pyydettiin apua ja neuvoja. Hän
kutsutti Obunin luokseen.
Jonkun ajan kuluttua kuului käytävästä hälinää ja läähätyksiä.
Avattujen verhojen takaa näkyi keittäjän hikinen naama. Hän työnteli
edellään suurta, pehmeätä möhkälettä, rukoillen ja sadatellen sitä
seisomaan jaloillansa ja liikkumaan eteenpäin. Joukko keittiöapulaisia
antoi pääkeittäjälle tässäkin toimessa asianmukaista apuaan, ja niin
saatiin vastahakoinen Obun lopultakin sysityksi peljättävän isäntänsä
eteen. Uhri heittäytyi heti kasvoilleen maahan.
»Elähän nyt!» sanoi Tojin-san nauruaan pidätellen. »Nouseppas ylös,
tyttöseni!»
»Sinä saastainen mato! Nouse vaivaisille, likaisille koivillesi!”
Tulkki puhui sangen virallisella ja terävällä äänenpainolla
sekä jatkoi: »Kuinka rohkenet matkaansaattaa mielikarvautta sen
Guai-koku-jinin — vieraan valtakunnan miehen — taloon, joka on hänen
keisarillisen korkeutensa ja Echizenin maakunnan peljättävän ruhtinaan
vieraana!»
Heti hypähti Obun jaloillensa, vapisten kiireestä kantapäähän, ja
tuijotti kauhua osottavin katsein Tojin-sania. Vähitellen hän tyyntyi,
sillä jättiläiskokoisen muukalaisen kasvoilla oli leppeä ilme.
Vieraan rohkeista, harmaista silmistä luki hän hyvänluontoisuutta ja
ymmärtämystä. Tyttö alkoi itkeä kuin lapsi, jota ansaitsemattomasti!
hyvitellään.
»Olet raskaalla mielellä, tyttö hyvä., sanoi Tojin-san syvällä,
lempeällä äänellään. »Kerrohan, mikä sinua vaivaa.»
Ja tulkki käänsi näin:
»Kerro totiselle ja ankaralle isännällesi kaikki tänä aamuna sattuneet
tapaukset eläkä turhilla liioitteluilla ja valheilla herätä hänen
hirvittävää vihaansa.»
Tyttö avasi huulensa, vieraan hymyilyn rohkaisemana, sulki ne jälleen
ja paljasti ensin äänettömänä käsivartensa, sitten kaulansa ja lopuksi
uhkeat rintansa.
Tojin-san hämmästyi ja kulmat rypyssä tutki tytön haavoja: lääkärinä
tajusi hän heti niiden laadun. Niitä olivat viiltäneet terävät, pienet
ja vilkkaat kynnet, jotka nähtävästi salamannopeasti olivat vilahtaneet
tyttöparan ruumiinosasta toiseen ja lopuksi ilkeämielisen työnsä
päätökseksi jättäneet pienen merkin siihen tylsään nykeröön, jota Obun
nimitti nenäkseen. Tojin-san vihelti itsekseen. Obun oli todellakin
ollut sangen omituisen ja kiivaan vastustajan uhrina.
Tojin-san antoi lyhyitä neuvoja haavojen hoitamisesta ja sitten hän
vakavasti tulkin kautta nuhteli palvelijoitansa turhasta pelosta ja
levottomuudesta.
Epäilemättä oli Obun joutunut alakynteen taistelussa kettu-naisen
kanssa, kuten häntä nimitettiin; mutta varmasti olisi hänkin, ellei
olisi joutunut niin suunnattoman pelon valtaan, jättänyt omat
merkkinsä ahdistajaan. Narrimaista oli luulla tuota juonikkoa, joka
niin usein päiväseen aikaan heitä kiusotteli, hengeksi, kummitukseksi
tai noidaksi, kuten he näkyivät luulevan. Sellaisia olijoitahan ei
maailmassa ole.
Tulkki toisti heille nuo neuvot ja ojennukset omilla
lausekoristeillaan. Palvelijain pieni ryhmä katseli isäntäänsä
ihmettelyn ja ällistyksen sekaisin syrjäkatsein; heidän henkeään
ahdisti; ja sitten he, tehtyään orjamaisen kumarruksen, vetäytyivät
keittiön puolelle.
Tojin-san istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän kääntyi
tulkin puoleen, joka tähysti häntä silmät mielenkiinnosta pyöreinä. Ei
pieninkään valkoisen miehen liike, sana tai käänne jäänyt huomaamatta
Genji Negatolta, jonka mielestä isäntä oli hyvin uteliaisuutta
herättävä olento. Tapa miten tämä söi, miten hän nukkui, ajatteli,
puhui — kaikki oli niin ihmeellistä ja puoleensavetävää nuoren samurain
mielestä, että hän oli asemaansa varsin tyytyväinen.
»Genji», sanoi Tojin-san äkkiä, »sinähän olet nähnyt maailmaa jonkun
verran. Ainakin olet asunut satamapaikoissa muittenkin kansain ihmisten
joukossa. Englantia puhut oivallisesti ja olet tietysti lukenutkin koko
joukon. Sanoppa, mitä sinä ajattelet tästä velhottaresta?»
Genji Negato oli ylistyksestä pelkkänä hymynä. Hän kohautti kauniita
olkapäitään aito ranskalaisella tavalla.
»Olisin äärettömästi mielissäni, jos voisin olla samaa mieltä kuin
teidän ylhäisyytenne», sanoi hän epävarmasti, anteeksipyytävä hymy
huulilla.
»Kas vain», sanoi Tojin-san, »sinäkin, Genji! Miten siis selität jutun?»
Tulkin jännittynyt ilme herpaantui. Kuin tunnustusta tehden hän virkkoi:
»Minäkin olen saanut kokea kettu-naisen ilveitä, arvoisa herra», ja
sitten hän punastui kuin syntinsä tunnustanut tyttö.
Tojin-san hymyili leveästi.
»Kuinka sitten? Milloin?»
»Ensimmäisenä yönä palveluksessanne ollessa, ylhäisyytenne — kuukausi
ennen tuloanne.»
»Todellakin! Kerroppa siitä hiukan enemmän.»
»Vaihdoimme vahtivuoroa samurai Hiratan kanssa. Kun varastohuoneisiin
oli sälytetty suuret määrät ruokavaroja, niin täytyi asettaa vartijoita
Shiron ja pihamaan useille eri puolille. Minut asetti päällikkö
veräjälle ja siinä istuessani jonkun ajan kuluttua nukahdin, täytyy
häpeäkseni tunnustaa. Selkääni oli hihnoilla kiinnitetty laukku, jossa
oli ruokavaroja yön tarpeiksi. Tapanani on nukkua arvoisa vatsani maata
vasten, kuten kaikki nukkuvat eläimet — johon kuningaskuntaan minäkin
ansaitsemattomasti kuulun.
»Näin unta, että laskeutuessani erästä vuorensivua alas suuri kivi-
ja multakerros vyöryi niskaani ja painoi minut ylivoimaisella
painollaan maahan. Koetin saada taakkaa harteiltani, heittelin itseäni
sinne tänne ja kun koetin käsin auttaa, niin joku tarttui niihin,
tempaisten nopeasti ja tarmokkaasti. Vyörähdin ympäri, ja silloin näin
hämmästyksekseni kettu-naisen edessäni. Hän oli leikannut eväslaukun
hihnat poikki ja oli juuri vetämässä laukkua altani, kun samassa
raivostuneena tartuin noidan olkapäihin ja vetäsin hänet itseäni
vasten kuin ruuvipenkkiin. Veri tulvahti hänen kuoleman kalpoihin
kasvoihinsa ja oudonnäköiset silmät tuijottivat minuun, jotta lopuksi
omia silmiäni alkoi polttaa kuin tulessa. Tunsin hänen hengityksensä,
suloisen kuin keväinen ilma, lähenevän kasvojani. Jouduin omituiseen
tenhoillaan» tunsin tulista kiihkoa saada tuntea hänen epäinhimilliset
kasvonsa omiani vasten. Vähitellen hipui poski vasten poskea ja silloin
— ylhäisyytenne — sormeni hellisivät hänestä irti. Pistävä tuska oli
tullut poskeeni. Ja ennenkuin huomasinkaan oli velhotar kadonnut.»
Hän koetti hermostuneesti poskeansa.
»Viikkokausia pysyi kasvoissani hänen terävien hampaittensa jälki, joka
oli kuin oravanpurema.»
»Entäs laukku?» kysyi amerikalainen iloisesti hymyillen.
»Se katosi samaa tietä», vastasi tulkki onnettoman näköisenä.
Tojin-san naurahti.
»Onpas hän omituinen ja nälkäinen metsänneito! Kaikki hänen retkeilynsä
kuolevaisten ilmoille tarkoittavat aina vain ruokatavarain hankkimista.»
Genji avasi ihmetellen pienet, mustat silmänsä suuremmiksi.
»Niin, luonnollistahan se on. Tarvitseehan kettu-nainenkin ravintoa.»
»Sitä minäkin ajattelin, sillä tällä velhottarella on ihmisen ruumis,
vai kuinka arvelet?»
»Niin on.»
»Ka, miksi ette sitten toimita hänelle riittävästi ruokaa, jotta
säästyisitte hänen näpistyksiltään?»
»Teidän ylhäisyytenne unhottaa, että kettu-nainen on pahuuden
perua. Ei kukaan puhdas japanilainen ottaisi elättääkseen pahaa
henkeä. Temppelipapit ovat meille neuvoneet muutamia vastakeinoja
itsepuolustukseksemme, ainakin johonkin määrään tehoavia. Noudatamme
niitä ja niiden mukaan koetamme välttää kettu-naista mikäli
mahdollista.»