Tojin-sanin mieliala oli ensimmäisenä iltana Fukuissa jokseenkin synkkä
ja alakuloinen; se tunne oli kuitenkin vain hetkellinen. Seuraavana
aamuna hän heräsi eloisana ja virkeänä. Aurinko valaisi huonetta,
ystävällisesti kullaten pienintäkin sopukkaa. Hän hypähti vuoteeltaan,
pukeutui lämpimään kylpyvaippaan ja sai nahkavirsut jalkoihinsa.
Muutamalla askelella hän riensi huoneen poikki ja leväytti auki
limittäisen ristikko-oven.
Oli kirkas, kylmä päivä, vaan lumesta, joka peitti puut ja maan,
heijastui niin lämmintuntuinen aurinko. Korppiparvi alakartanon katolla
riiteli ja tappeli kuin harakat, ja laakeripuun oksalla riekkui
yhdellä jalallaan apina ja pudisteli iloisesti nyrkkiä jollekin, naama
kurillisesti vinossa.
Kapealta joelta päin, joka vyön tapaisena virtasi laaksossa, kuului
huoletonta laulua, se läheni; laulaja kiipesi rinnettä ylös, sivuutti
puutarhan aivan Tojin-sanin ikkunain alitse, kulki pihan poikki ja
katosi rakennuksen takakeittiön puolelle. Hän oli iso, lihava tyttö,
joka pyöreillä, vahvoilla käsivarsillaan kantoi kahta tavattoman
suurta vesisankoa, yhden kummallakin puolella. Tojin-sanin mielestä
tämä vyöryvä olento, jonka isot, pyöreät rinnat ja lihavat lanteet
huiskuivat joka askelella ja lihakset lainehtivat, oli kuin säkki
täynnä marjahyytelöä. Lihavan tytön kintereillä, kahta pienempää astiaa
kantaen, vaaperteli vakavana keittäjän pieni perillinen.
Tämä se ensinnä huomasi Tojin-sanin avoimella ovella ja heti pudotti
astiansa palvelustytön kantapäille; tyttö potkasi taaksepäin, sillä
kylmä vesi loiskahti hänen paljaille säärilleen ja kasteli ohkasen
hameen. Hän olisi epäilemättä kurittanut pientä apulaistaan, ellei
hänkin olisi samalla huomannut Tojin-sania. Paksut, punaiset huulet
jäivät auki. Hän katseli mykistyneenä vierasta. Polvet alkoivat tutista
ja koukistuivat kumarrukseen. Jokaisella koukistuksella läikähteli vesi
astioista pitkin rintoja. Tojin-san purskahti sydämmelliseen nauruun,
johon hetkisen kuluttua tyttö ja poikanen yhtyivät iloisesti. Sitten
näinä livahtivat tiehensä kuin hätääntyneet rotat; kiiltävät, märät
kantapäät vain välähtivät päivän säteissä.
Tämä vähäpätöinen kotitapaus saattoi Tojin-sanin heti oivalliselle
tuulelle. Kun hän katseli edessään olevaa, joka suunnalle ulottuvaa,
suurenmoista maisemaa, jonka etualalla oli talvipuvussaankin niin
soma puutarha, niin hän kummasteli edellisen illan kolkkoa tunnetta.
Katse vaelteli sinisen taivaan kantta ja pysähtyi Atago Yaman ja
Hakusanin lumisille jyrkänteille. Hän muisti silloin velhottaren.
Kylmä, puistattava ja vakava tuntu heijastui noista suurista, komeista,
lumisista vuorista, jotka rehentelivät auringon säteissä. Hän oli
näkevinään ihmisten vieroman olennon hiipivän siellä synkkää tietänsä
jäisten petäjäin alla. Edellisen illan epämääräinen alakuloisuus
laskeusi taas varjona mieleen. Väristen sulki hän ristikko-oven ja
palasi huoneeseen.
Amerikalaiselle opettajalle oli varattu oma hevonen, jolla hän
ajeli huvikseen pitkin Fukuin katuja ruhtinaan itsensä lähettämän
saattojoukkueen mukana. Kaikkialla ystävälliset ja uteliaat
kaupunkilaiset riensivät katsomaan valkoihoista opettajaa; hymyiltiin
ja kumarreltiin joka puolelta. Joskus heitti häneen katkeran ja
uhkaavan katseen joku kuljeskeleva samurai, jonka tulkki selitti uuden
hallitusjärjestelmän aikana tulleen pois toimestaan ja joutuneen
maantienkiertäjäksi. Hallituksen muutos oli saanut aikaan sen,
että monet miekankantajat, jotka entisinä sotilaina olivat saaneet
palveluspaikkoja ruhtinaallisissa virkataloissa, menettivät arvoisat
toimensa ja liiaksi kunnianarkoina hyljeksivät ammatti- y.m. töitä
sekä siten joutuivat kiertämään maata pitkin maakuntaa. He olivat
tyytymättömiä oleviin oloihin, hieroivat epäsopua vähimmästäkin
syystä ja ennustivat kammottavia asioita, kunhan maa vain joutuisi
läntisten kansain holhouksen ja vallan alaisuuteen. Maankiertäjät
kaikki vihasivat ulkomaalaisia; muita ihmisiä ei Tojin-sanin tarvinnut
peljätä. Onneksi oli ruhtinas asettanut luotettavan vartijaston hänen
turvakseen, ja sitäpaitsi ylioppilaat, jotka joko itse olivat samuraita
tai samurain poikia, olivat kaikki vannoutuneet suojelemaan Tojin-sania
kaikkea uhkaavaa vaaraa vastaan.
Vihdoin saatettiin uusi professori korkeakoulun suunnattoman
suureen rakennukseen, joka ennen oli ollut linnoituksena, ja
täällä yhdeksänsataa oppilasta otti hänet vastaan tosijuhlallisin
kunnianosotuksin.
Seisoessaan heidän edessään ja luodessaan katseensa pitkin
kirkasilmeisiä silmärivejä muistui hänen mieleensä Amerika ja sen
samallainen ja kuitenkin erikaltainen oppinuoriso. Nuorten katseet
lämmittivät hänen sydäntään.
Innokkaat, päiväkatseiset pojat tarkastivat uutta opastajaansa ja
neuvojaansa. Jo heti ensi silmäyksellä olivat he hänen puolellaan,
hänen uskollisia ystäviään ja liittolaisiaan. Tojin-san tunsi itsensä
rohkeaksi, eloisaksi ja tarmokkaaksi. Ei tullut mieleen pienintäkään
halua palata takaisin siihen maahan, jonka hän äsken oli jättänyt.