»Te olette, kunnioitettava herra, lausuneet, että Atago Yaman velhotar
on vain lapsille kerrottavaa taikauskoa, ja olette nauranut, herra
Mr., sille mahdollisuudelle, että tämän eristetyn olennon läheisyys
tuottaa turmiota. Samoin puhui ja nauroi eräs toinenkin Kukuissa ennen
Teitä. Echizenissä ei unohdeta aina tuoreessa muistissa pysyvää Gihei
Matsuyaman kohtaloa.»
»Kuka oli sitten Gihei Matsuyama, ja mikä oli hänen kohtalonsa, olkaa
hyvä?» kysyi Tojin-san hyväntuulisesti.
Kiihkeä tuli oli uudelleen syttynyt japanilaisen silmiin. Hänen
kalpeat, keltaiset kasvonsa olivat lähestyneet Tojin-sania, jota hän
tuijotti melkeinpä vihamielisin katsein. Puhe oli kuitenkin tyyntä, ja
amerikalainen kuunteli yhä lisääntyvällä mielenkiinnolla.
»Lähetettiin seitsemän nuorukaista länsimaiden yliopistoihin. Heidät
valittiin valistuneimmista ja ylhäisimmistä perheistä. Gihei Matsuyama
oli heistä yksi, ja häneen loimme innostuneimman katseemme, sillä hän
oli kotoisin Kukuista. Kaksi vuotta Europassa matkustettuaan hän palasi
takaisin Dai Nipponiin. Hän sai arvokkaan paikan ja me sijoitimme hänet
erääseen tunnettuun yashikiin lähelle Atago Yamaa.
»Nuorena — ja jo lapsena oli hän kuullut velhottaren elämäntarinan.
Hänen arvoisa herransa ja useat miespuoliset sukulaisensa olivat
ottaneet osaa naisen vanhempien surmaamiseen. Lännessä kartuttamansa
viisauden vaikutuksesta, jonka tuoreen ja uuden kiiltokerroksen hänen
päältänsäkin jo huomasi, Gihei nauroi ja ivasi puheita velhottaren
pahahenkisestä syntyperästä ja kerskasi voivansa haihduttaa ne kuin
sumun auringon edestä. Hän löi huikean vedon saattavansa noidan
orjakseen, ja lähti niin tätä tavoittamaan. Huolimatta lähiseudun
temppeleissä asuvien pappien neuvoista hän yksinänsä sokeasti seurasi
velhottaren jälkiä joen poikitse, metsien ja vuorten halki, hautuumaita
ristin ja rastin, kunnes saapui tämän viimeiseen turvapaikkaan, Tokiwan
temppeliin, johon ei ihmisolento ollut astunut ijäisen jumalan silmien
edessä tapahtuneen verenvuodatuksen jälkeen.»
Daimion ylivirkamies kumartui hartaasti lattiaan, pysähtyen
kertomassaan, silmät yhä tuikeammin hehkuen.
»Hän pysähtyi kynnykselle epätietoisena, olisiko parasta kääntyä
takaisin vai tunkeutuisiko yhä syvemmälle salaperäisyyksiin. Silloin
nainen lehahti ulos temppelin ovesta tanssien ja karkeloiden kuin
muinaiset nunnat jumaliensa edessä, hapset säihkyen kuin aurinko ja
nälkäiset, värähtelevät, hymyilevät huulensa kirkkaan punaisina kuin
kuolettava unikukka. Kun nuorukainen oli katsahtanut hänen kasvoihinsa,
silloin ei hän muusta maailmasta enää mitään välittänyt. Intohimoisena
ja hullaantuneena hän koetti koskea tyttöön, saada olennon kiinni,
mutta tämä pakeni nopeasti hänen edessään, ilkkuen ja naurun hopeana
helistessä kuin meriseireenin, sekä kätki kasvonsa kutriensa
kimaltelevan hunnun peittoon.
»Niin he kiitivät eteenpäin, tyttö edellä, tukka, tuulessa hulmuten
kuin kultapilvi. Keveästi tämä juoksi kuin henki kalliolta kalliolle,
hypähteli purojen ja pienten virtain yli, kiipesi rotkonrinnettä ylös,
toista alas, laakson läpi ja houkutteli hurmaantunutta nuorukaista
edelleen.
»Vihdoin tämä, joka ei voinut katsettansa tytöstä irroittaa, oli
saamaisillaan kiinni ajettavansa ja ojensi kätensä. Tyttö hypähti
silloin kuin metsänneito äkkiarvaamattoman vuorenrotkon ylitse. Ajaja
ojensi turhaan kurottavan kätensä, ei huomannut rotkoa, kompastui ja
syöksyi suin päin pimeään kuiluun.»
Daimion virkamiehen naamarin kaltaiset kasvot värähtivät. Vapisevalla
kädellään pyyhkäisi hän ohimoltaan. Sitten, muuttaen äänensä
sihiseväksi, joka on japanilaiselle niin ominaista, lisäsi hän tylysti:
»Sellainen on, arvoisa herra, kertomus Gihei Matsuyamasta ja Atago
Yaman velhottaresta. Se ei kuulu lastensatuihin, kuten Te arvelette,
vaan on tosi ja luotettava juttu, jonka jokainen henkilö Fukuissa voi
todeksi vakuuttaa.»
Tojin-san pysyi äänetönnä. Hän oli kuunnellut japanilaisen kertomusta
suurella mielenkiinnolla. Sanaakaan ei hän voinut sanoa tuon
japanilaisen Lorclein puolustukseksi. Vakava, mietiskelevä oli hänen
äänensä:
»Mitä teki tyttö sitten — pojan pudottua?»
»Siitä on eriäviä kertomuksia, hyvä herra. Toiset sanovat, että hän
meni pysähtymättä menojaan. Toiset taas tietävät, että hän tuli
iltaisin takaisin, kurottautui rotkon äyrään yli, suojusti käsillä
huuliaan ja huuteli uhrilleen ikäänkuin hänellä olisi ollut tenhovoima
palauttaa nuorukainen elävien ilmoille. Mitään varmempaa ei tästä
murhenäytelmän jatkosta kuitenkaan tiedetä. Tapauksen kokonaisuudessaan
ja neljä kertaa peräkkäin ovat kertoneet Gihei Matsuyaman
asepalvelijat, jotka uskollisesti olivat seuranneet isäntäänsä tämän
huimaavan takaa-ajon aikana.»
Daimion ylivirkamies nousi seisaalleen ja teki useita syviä
kumarruksia Tojin-sanin edessä. Hänen kasvonpiirteensä olivat jälleen
tutkimattomaan surumieliset. Japanilainen peräytyi ovea kohti, joka
askelella kohteliaasti kumartaen, ja silloin muisti Tojin-san äkkiä
hänen nimensä. Hän astui askelen eteenpäin ja ojensi peräytyvää kohden
kätensä:
»Suokaa anteeksi, mainitsemanne nuorukainen oli kai sangen läheinen ja
rakas Teille vai kuinka?»
Verkkaan kohotti virkamies päänsä. Hänen kasvonpiirteittensä kivettynyt
ilmeettömyys ei värähtänytkään. Suoraan Tojinin silmiin katsoen hän
vastasi:
»Hän oli poikani!»