»Teidän ylhäisyytenne, vaikkapa hän eläisi miljonan kunniakasta vuotta,
ei voi aavistaa sitä syvästi alentavaa mieliharmia, jota korkea
ruhtinaani on tuntenut minun halvassa ja nöyrässä persoonassani.»
Näin puhui daimion ylivirkamies tulkin Genji Negaton kautta.
Amerikalaisen lämmitellessä tutisevia käsiään kotatsun ääressä alkoi
ylivirkamies, jonka sotilasvartijat olivat kiireisesti kutsuneet,
hänelle selittää harmillisen velhottaren olemassaoloa.
Velhotar (fox-woman = kettu-nainen), kertoi hän juhlallisesti,
oli sellainen naisolento, jonka ruumiissa asusti ketun sielu.
Japanilaisessa tarustossa oli ketulla sangen huomattu asema, ja
»kettu-nainen» oli hyvin peljättävä olio. Hänen kasvonsa ja ihonsa
oli, kertoi japanilainen, ihmeellisen valkoinen ja niiden kauneus niin
häikäisevä, että kuolevaisten oli peitettävä silmänsä pelastaakseen
sokeudelta. Tukka muistutti auringonsäteitä; niin kirkas ja välkkävä
oli sen väri ja loiste. Ihmeen ihana hän oli, mutta ilman omaa sielua,
ja yksi ainoa intohimo häntä vallitsi. Yöt ja päivät hän väijyili
vuorten solissa, kallioitten takana ja rotkoissa, houkutellen miehiä —
niin, jopa naisia ja lapsiakin — turmioon.
Puoleksi epäuskoinen hymy Tojin-sanin muutoin niin vakavilla
huulilla pysäytti ylivirkamiehen puhetulvan. Hän hämmästeli ja tunsi
arvokkaisuutensa aiheetta loukatuksi. Arvoisa muukalainen piti
varmaankin hänen selitystänsä lastensatuna.
»Teidän ylhäisyytenne ei varmaankaan usko kertomustani velhottaresta?”
kysyi hän kohteliaasti.
»Legendat», vastasi Tojin-san harvakseen, »kuuluvat kirjallisuuteen;
ne ovat tarinoita, jotka huvittavat ja viehättävät täysikäisiä ja
pettävät lapsia. Länsimaissa emme enää niistä välitä. Sanomme niitä
taikauskoksi ja tämän olemme tulella polttaneet kuten muinoin poltimme
itse noidatkin.»
Japanilainen istui jäykkänä ja leyhytti koleassa huoneessa viuhkaansa
edestakaisin.
»Ette siis länsimaissa usko henkiolentojen olemassaoloon?»
»Emme ainakaan luo niitä mielikuvituksellamme ja ajatuksillamme», sanoi
amerikalainen vakavasti.
Virkamies vastasi kiihkeästi:
»Niitä on todellisesti olemassa Japanissa, kunnioitettava herra. Vaikka
ette välitäkään niistä, niin tulevat ne väkisten tiellenne — kuten
tänäkin iltana, ylhäisyytenne!»
Tojin-san hieman hätkähti. Sitten hän mietteissään tyhjensi piippunsa
vanhaan pronssiseen maljaan, »hibakiin».
»Tahdotteko siis saada uskotuksi, että tämäniltainen kävijä todellakin
oli — henki?»
»Pahempikin kuin henki» vastasi virkamies totisesti, »sillä hänellä on
ainakin ihmishahmo.»
»Mistä tiedätte, vaikka hän olisikin ihminen?» japanilaisen vuoro
oli nyt hämmästyä. Hänen kapeat silmänsä jännittyivät. Ääni muuttui
kovaksi. Hän puhui kuin olisi vääjäämättä päättänyt puolustaa
esittämiään väitteitä.
»Kaikissa tapauksissa on hän toisellainen kuin me, korkea herra. Ei
millään inhimillisellä olennolla voi olla niin pyörryttävää kauneutta.
Hän menettelee kaikessa kuin »gaki» ja vielä voimakkaammin. Hän on
ilkeä, juonikas, kurillinen ja on huvitettu saadessaan kiduttaa ja
pelotella sekä rikkaita että köyhiä, sekä lapsia että näiden vanhempia.
Taivaan linnut saapuvat hänen kutsustaan ja seuraavat mihin ikänä hän
menee. Villiintyneet koirat ja metsistyneet kissat, vuorien ja rotkojen
pedot ovat hänen henkivartijoinaan, jotka kostavat hänelle sattuneet
loukkaukset. Hänen kotinsa on Sho Kon Shan hautojen luona ja asuntona
Tokiwan temppeli, jonka ihmiset ovat hyljänneet ja jumalat kironneet.»
Tojin-san liikahti, seuraten kertomusta suuremmalla mielenkiinnolla.
»Kamala 'kettu-naisenne' asuu siis temppelissä!» huudahti hän
huvitettuna.
»Niin, aivan niin, ylhäisyytenne», myönsi japanilainen alakuloisesti.
»Hänen äitinsä oli Niino Ama (toisluokkainen jalo nunna), ylhäisen
ruhtinaamme sukulainen. Hän rikkoi Buddha-jumalalle vannomansa valan
ja häpäisi temppelin. Jumalat kostivat hänen sikiöllensä, antaen sille
ruumiin, mutta ei sielua — ainoastaan ketun sielun. Hän on saastainen
eikä minkään puhtaan olennon pidä häneen katsoa eikä koskea häntä.»
Tojin-san istui suorana, ajatuksissaan pitäen alahuulta peukalon ja
etusormen välissä.
»Velhottarenne mahtaa olla hyljätty olento, joka on ikänsä saanut elää
yksin, omaa omituista elämäänsä?»
»Hän eli kymmenenteen ikävuoteensa saakka vihattujen vanhempiensa
kanssa, kunnes muuan kiertelevä miesjoukkue hävitti temppelin tulella
ja miekalla. »Kettu-naisen» vanhemmat saivat ansaitsemansa kuoleman;
heidät revittiin kappaleiksi suuren Shakan alttarin ääressä.»
Daimion virkamies vaikeni, ja hänen mustat silmänsä kiiluivat intohimon
tulta. Sitten hän jatkoi vilkkaammin:
»Buddhan tiet ovat ihmeelliset. Kuinkapa olisivat surman miehet
voineet aavistaa, että Shaka kääntäisi heitäkin kohtaan kostonsa,
koska olivat häväisseet hänen alttarinsa saastaisella verellä. Tämän
häväisyn jälkeen on kaupunkimme historia ollut veren ja köyhyyden
kirjanpitoa. Jotkut luulevat maakunnan olevan tuhoon tuomitun.
Toiset, jotka katselevat asioita valoisammin, selittävät, että se
vain on synnytystuskissaan ja että sen kehitys kohoaa vielä entiseen
loistoonsa.»
Tojin-san puhalteli miettivän näköisenä savupilviä piipustaan ja oli
ääneti. Kysyi sitten rauhallisesti:
»Pidättekö maakuntanne onnettomuuksia tämän »kettu-naisen»
aikaansaamina — kuten häntä nimitätte?»
»Tietysti!» vastasi ylivirkamies melkeinpä äreästi. »Kohtalon koura
kohtasi ankarimmin meitä tuon salamurhan jälkeen. Emme ole vieläkään
toipuneet siitä alennuksentilasta, johon — niin — länsimaat ovat meidät
saattaneet. Länsimaiden liittovaltiot pommittivat Kago-shimaa heti
senjälkeen kun väkivaltainen kuolema kohtasi —»
Hän vaikeni äkkiä ja rykäsi säikähtyneenä, huiskuvan viuhkansa takaa.
Vähällä oli hän ollut kertoa jotakin luvatonta.
Tojin-san näytti hämmästyvän ja ihmettelevän.
»En älyä seikkojen johdonmukaisuutta», sanoi hän.
»Sittenkin — ovat asiat niin», sanoi japanilainen epämääräisesti,
katsahtaen Samurai-joukkoa, joka oli kääntänyt katseensa muualle.
Voimakkaasti virkkoi amerikalainen:
»On käsittämätöntä, että nykyaikana, jolloin te niin avoimesti
toivotte pääsevänne sivistyneiden kansain yhteyteen, vielä esiintyy
taikauskoista vainoa asian johdosta, joka kelpaa vain lapsille
tarinaksi. Minä puolestani aijon tyystin tästä talosta hävittää
sellaiset mahdottomat ennakkoluulot, jotka näkyvät tunkeutuneen kodin
lieteen saakka.»
Vastasi japanilainen juhlallisesti:
»Elämässä löytyy paljon seikkoja, joita on mahdotonta toteuttaa,
kunnian herra. Emme voi heittää kiveä aurinkoon emmekä hälventää
sumua viuhkalla. Siltaa emme voi pilviin rakentaa. En voi pienoisella
kädelläni meriä myllertää. Sen länsimaan syvän viisauden edessä, josta
ylhäisyytenne on saapunut meille arvon kemiaa ja fysikkaa opettamaan,
me kyllä kumarramme, vaan nöyrästi anteeksipyytäen kuitenkin
vakuutamme, ellei se opin syvyys sittenkään pysty selvittämään uskoamme
— ja vakaumuksiamme.»
Hän teki pienen merkin apulaisineen, ja nämä auttoivat hänet
jaloilleen. Amerikalainenkin nousi. Hän hymyili leveästi.
»Kunhan lumi on sulanut», hän sanoi, »niin aijon pyytää teidän
ylhäisyydeltänne oppaita, joiden avulla teen pyhäinretken vuoriston
peloittavan velhottaren temppeliin.»
Daimion ylivirkamiehen kasvot huomattavasti kalpenivat. Hänen jäykkiin
kasvonpiirteisiinsä ilmestyi huoli ja tuska.
»Mitä aikoo teidän korkeutenne tehdä? — uuden ihmisenkö olennosta,
jolla ei ole sielua?»
»Haluan vain nähdä hänet. Hän mahtaa olla mielenkiintoinen ilmiö —
laatuansa.»
»Jumalankuvan valmistaja ei voi sielua aikaansaada», lausui
japanilainen vakavasti. »Kunnian herra, käärmeelläkin on sulonsa ja
hurmavoimansa, ja vampyyri on käärmeen sukua. Japanissa me uskomme
»kettu-naisen» olevan vampyyrin toisintomuodon. Sitä tulee, hyvä herra,
karttaa ja varoa.»
Tojin-san naurahti leikillisesti. Hän oli tavattoman iso mies, ja
kun hän jättiläisenä seisoi pienen, kiiluvasilmäisen vieraansa
vieressä, niin näytti hän ihmeellisen voimakkaalta, pelottomalta ja
vääjäämättömältä; hänessä oli jotakin itämaalaiselle käsittämätöntä.
Äkkiä muistaen ruhtinaansa nimenomaiset opetukset, japanilaisen sormet
kunnioituksesta oikenivat pitkin sivuja, kahden miekan kupeelle.
»Velvollisuuteni on, kunnian herra», sanoi hän väkinäisen kohteliaasti,
»huomauttaa ja varoittaa siitä vaarasta, jolle alttiiksi aijotte
antautua. Sallikaa hyväntahtoisesti halvan palvelijanne vielä uudelleen
istuutua.»
»Aivan mielelläni», vastasi amerikalainen ystävällisesti,
ja istuuduttuaan kumpikin matollensa täyttivät he piippunsa
tupakka-hibachista.