Huone oli niin iso, että vaikka seitsemän »andonia» ja kolme
vanhanaikaista »takahiraa» riippui orsilla huonetta valaisemassa,
kuitenkin vallitsi hämäryys. Seinävierille oli aina säännöllisen
välimatkan päähän toisistaan asetettu suuria, raskaita, mustasta
pähkinäpuusta valmistettuja huonekaluja, jotka tekivät omituisen
vaikutuksen muutoin aivan tyhjässä huoneessa. Ilma oli kylmä, mutta
huoneen keskellä oleva »kotatsu» oli täytetty kivihiilillä; tämän
ääressä istui Tojin-san kyyryksissään. Hän istui lattialla, tulisijaa
aivan lähellä, polvet pystyssä, käsivarret ristissä niiden ympärillä.
Tojin-san oli vihdoinkin kotona, kuljettuaan pitkän ja vaivaloisen
matkan maitten ja vesien poikitse veneellä, hevosella, »kurummalla»
ja usein jalkaisinkin — loputtoman, mutkaisen ja kylmän matkan! Tämä
oli siis Fukui, jossa hän oli luvannut viettää seitsemän vuotta
elämästänsä: tämä suuri, autio ja synkkä rakennus oli nyt hänen talonsa.
Hän oli lähtenyt matkalle reippaana ja virkeänä, innokkaasti haluten
päästä palvelemaan, kohottamaan ja rakastamaan sitä vierasta kansaa,
jonka hyväksi hän oli itsensä pyhittänyt. Pieniä huvimatkoja oli tehty
Tokiossa ja Kiotossa; — ne päivät olivat uutuuksilleen ja ilmiöineen
hurmaavia. Sitten oli hän jättänyt rantamaat taaksensa ja lähtenyt
Echizenin ruhtinaan saattueen mukana sitä avaraa, tuntematonta
maaseutua kohti, jossa vain puolisen tusinaa muukalaista oli ennen
häntä käynyt.
Matkaan oli kulunut monta viikkoa. Matkatessaan vesien poikki pienillä
veneillä, jotka heiluivat ja horjahtelivat pienimmissäkin laineissa,
hän oli tullut käsittämään japanilaisen sananparren: »vesimatka on osa
helvettiä».
Päiväkausia oli hän saattueineen saanut oleilla yksinäisellä
lumisella vuorella, etäällä pienimmästäkin kylästä ja kaupungista,
ja kun he olivat siitä päässeet etenemään, ilmaantui uusia vaaroja.
Hurjaluontoisia metsäläisiä hiiviskeli Tojin-sanin matkueen
lähistöllä; kapeat, ilkeät silmät etsivät vain hänen turmiotaan.
Monet valkeaihoiset ennen häntä olivat muissa Japanin maakunnissa
lähteneet samallaisille matkoille ja sortuneet silloin niin tavalliseen
kohtaloon: — puukonisku selkään tai salahyökkäys pimeässä! Ja
ulkomaalaisten aikaansaamat rangaistukset, vahingonkorvaukset ja
alentavat solvaukset vain lisäsivät _Jo-i'n_ — muukalaisvihaajan —
verenhimoa ja vihollisuutta.
Echizenin ruhtinas oli sangen valistunut mies. Hänen maakuntansa
rajain sisällä ei kukaan muukalainen opettaja tulisi pienintäkään
loukkausta kärsimään. Hänen antamansa määräykset kantoivat niin
kauas, että Tojin-san — vaikkapa ei olisi aavistanutkaan sitä — oli
vihollisuuksilta täydellisesti turvassa. Hänen matkansa oli kuin
riemukulkua. Olivatpa ihmisten sisäiset tunteet millaiset hyvänsä,
hymyhuulin he lausuivat hänet tervetulleeksi. Jokainen pieni kaupunki
ja kyläkunta lähetti korkeita viranomaisia lähetystönä piirinsä
rajoille. Juhlia ja kekkereitä vietettiin siellä ja täällä, ja
kaikkialla olivat vastassa samat ruskeat kasvot, samat väikkyvät
katseet ja viekkaat hymyt.
Daimion viimeinen palvelija oli mennyt, viimeinen virallinen edustaja
oli laulanut tervehdyslaulunsa; Tojin-san oli yksin!
Hänen omat palvelijansa olivat vetäytyneet kukin taholleen. Yksitellen
he olivat tulleet sisälle juhlallisena kulkueena, henkivartijain
saattamina; nämä heittäytyivät maahan, vetivät ilmaa keuhkoihinsa ja
puhalsivat sen sitten sihisten ulos hampaittensa raoista. Keittäjä,
hänen vaimonsa, perheensä ja apulaisensa muodostivat oman jononsa.
Toinen toisensa jälkiä seuraten he tekivät niin hullunkurisia
kumarruksia ja liikkeitä, että Tojin-sanin huulet vetäytyivät
väkisinkin hymyyn, varsinkin kun nuorin joukossa, kaksivuotias
lapsukainen, oli omituisesti ajellun päänsä kumartanut niin innokkaasti
lattiaan, että oli tehdä kuperkeikan, vanhempainsa kohteliaisuutta
jäljitellessään.
Tojin-sanin väsyneet, puoliavoimet silmät näkivät edessään muita
kasvoja, ajatusten vaeltaessa toisiin seutuihin, kaukaisiin
olinpaikkoihin. Hän näki laajan, vihreän tasangon, jota korkeat jalavat
ympäröivät. Kirkassilmäiset, vaaleaihoiset pojat lauloivat reippaasti,
rientäessään tantereen poikki isoihin kivirakennuksiin, jotka näyttivät
hymyilevän äidillisen suojelevasti. Tojin-san istui pöydän ääressä,
katsellen laajaa, poikamaista silmänvälkettä edessänsä. Ihme, kuinka he
olivat voineet olla niin vastenmielisiä; hän oli heille ollut katkera,
jopa melkein vihannut! Ja nyt! Nyt hän ajatteli näitä poikia mitä
suurimmalla hellyydellä.
Sitten muutaltivat hänen verkkaiset ajatuksensa toiselle suunnalle,
menneisyyteen, jonka kaukaisista muistoista sukelsi esiin erään naisen
kylmä ja ilkkuva katse.
»Vaimoksenne! huudahti tämä eikä edes synnynnäinen kohteliaisuus voinut
estää kammon väriä äänestä. »Oh—h!» huudahti hän, peittäen puistatellen
silmänsä, »jospa vain voisitte — nähdä — itsenne!»
Tojin-san näki itsensä todellakin sinä iltana. Lohduttomina olivat
hänen epämiellyttävät kasvonsa tuijottaneet kuvastimessa. Olihan hän
kyllä tiennyt ihonsa muodottomuuden, mutta ei ollut tullut älynneeksi
sen täydellistä kamaluutta.
Oli ollut aika, jolloin Tojin-san, kuten muutkin miehet, oli
hienohipiäinen, kauniskatseinen, hyvännäköinen nuorukainen. Vaan
eräässä syrjäisessä vuorikaupungissa oli hän nuorena, innokkaana
lääkärinä osottanut liika varomatonta urhoollisuutta. Parin muun
rohkean rinnalla oli hän taistellut kulkutautina raivoavaa isoarokkoa
vastaan. Tästä sodasta Tojin-san oli palannut »merkittynä». Nuoren
miehen avonaisin, luottavin mielin oli hän saapunut rakastamansa naisen
luo, joka inhoten oli hänet luotaan työntänyt.
Japanilainen sananlasku sanoo: kolmen tuuman pituinen kieli voi tappaa
kuusi jalkaa pitkän miehen.» Tojin-san ajatteli tätä. Naisen kieli,
tämän sanojen säälittömyys oli tehnyt ankaran vaikutuksen hänen
elämäänsä. Siitä hetkestä saakka kammosi hän naisia enemmän kuin
ruttoa. Hän eli itsekieltäjän elämää, kirjojen ja tieteen parissa,
hankkien vain muutamia ystäviä, välttäen toisia, siinä tuskanomaisessa
luulossa, että koko ympäristökin karttoi häntä. Niinpä häntä jo
aivan nuorena miehenä — alle neljänkymmenen ikäisenä — kutsuttiin
yliopistossa yleisesti nimellä »vanha kirjatoukka».
Yhtäkkiä oli hänessä sitten syntynyt vastustamaton, intohimoinen halu
repiä itsensä irti toivottomasta orjuudestaan, johon hän näytti olevan
sidottu.
»Vanha kirjatoukka!» Hänen niskaansa aijottiin ikää sälyttää liiaksi,
vaikka nuoren miehen tuliset elämännesteet vielä virtasivat hänen
veressään. Merentakaisessa uudessa maailmassa voisi hän viettää
virkeätä ja hilpeämpää elämää! Se viittasi puoleensa seikkailunhaluisia
mieliä ja niitä, jotka olivat väsyneet uneliaaseen yksitoikkoisuuteen,
jossa toivokin uuden aamun sarastuksesta alkoi vähitellen häipyä
muistojen taakse. Tojin-san halusi uudelleen hengittää. Hän tahtoi
käsin tarttua kesyttömään luontoon, hengittää sen elähdyttävää ilmaa ja
tuntea itsensä jälleen _elävän_! Hän oli saattanut itsensä hopeloksi
naisen tähden, jota hän tuskin oli todellisesti rakastanutkaan.
Järjettömyyttä!
Kapinoiden kohtaloansa vastaan, joka oli häntä huiskutellut kuin
rantavesi, oli Tojin-san lopultakin saanut kahleensa murretuksi.
Hän oli oudossa, ajatuksiensa kaihoamassa maassa. Vieraat silmät loivat
häneen syrjäkatseita; oudot jumalat tuijottivat häneen sfinxikatseineen
kaikissa temppeleissä. Hän kumartui viluisena kotatsun ääreen,
suuressa, historianaikaisessa »yashikissa», joka oli kolkko ja autio
kuin hautakammio; ja voimakas mies tunsi heikkouden tunteen hiipivän
sydämmeensä — hän kaihosi, kaipasi, ikävöi nähdäksensä edes jonkun
valkoihoisen tutut kasvonpiirteet.
Oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla gaki'n (henkiolennon)
liikkuvan lumisten tannerten yli. Satumainen tuulenhenkäys vapisutti
laakeripuun lehviä, taittoi oksan ja pudottaa rapisteli sen jäiseen
maahan.
Jokin hiipi esiin vuorten juurella olevan metsän pimennosta,
hypähti kuin kauris ympäröivän suojushaudan ylitse ja sipsutteli
Matsuhairakartanoa kohti. Korppiparvi, joka asusti muinoin aarretalona
olleen ränstyneen rakennuksen ullakolla, alkoi äkkiä räpytellä
siipiänsä, lyhyin vedoin, kirkuen ja peljästyneenä. Rotta pakeni
aarretalon sisäosasta rakennuksen perälle kyökkiin päin, ja Tojin-san
kuunteli pää pystyssä uutta ääntä.
Tuntui kuin olisi ulkona hyvin hiljaa naputettu tai raavittu »amado'a
(talviseinää). Hän ei liikkunut, ainoastaan kiinnitti katseensa siihen
kohtaan, josta luuloteltu ääni kuului. Sitten se kuului toiselta
suunnalta, koputti heikosti ja arasti kuin lapsen kädellä.
Tojin-san hypähti seisoalle. Hän avasi seinäverhot väliin toiselta
vuoroin toiselta puolelta, katseli ulos, mutta mitään ei ollut
näkyvissä. Ei mitään muuta kuin valkoista lunta, johon kuun säteet
hopean välkkeellä hohtivat. Hän silmäsi ulkonevia seinäosia, koetteli
niitä käsillään, vaikkakin omituinen tunne sanoi hänelle, että
koputus oli ollut ihmisen aikaansaama. Verkkaan vetäytyi hän takaisin
paikoilleen ja silloin hän samalla kuuli huokauksentapaisen äänen
kutsuvan häntä ulkopuolella:
»To—o—jin-san! To—o—o—jin-san! To—o—o—jin-san! To—o—o—!»
Tojin-san! Sen nimen hän oli kuullut kaikkialla. Sen he olivat hänelle
antaneet. Joku kutsui, kaipasi ja tarvitsi häntä, kenties!
Pihamaalle oli vain yksi porras. Yhdellä askeleella hän oli siellä,
juoksi avopihan poikki ja ryntäsi sen takana olevaan puistikkoon.
Hän seurasi ääntä, joka yhä huoaten huudahteli hänelle, vuoroin
rukoilevasti, vuoroin ilakoiden, kesyttömästi ja ilkkuen — niinkuin
kiusaantunut henki, joka koettaa kyyneleiden takaa ääneensä nauraa.
Äkkiä hän pysähtyi ja kalpeni. Askeleen päässä leveni puoli jäätynyt
suojusoja. Askel vain, niin hän olisi syöksynyt sinne. Kauhun puistatus
vapisutti hänen jäseniänsä, ja peljästyneenä, huumeisena jäi hän
seisomaan paikoilleen, petollisen äänen yhä vielä kaikuessa hänen
korviinsa. Se kuului yhä kauempaa, heikkeni ja hävisi vihdoin vuoriston
synkkään saloon.