_Fukui'ssa_ olivat mielet tavattomasti jännityksissä. Päiväkausia
oli puhuttu vain samasta asiasta. Kaikki, pelottavan korkealla
bambupuiden latvoissa kieppuvat poikaset, nuoret astianpesijättäret,
katuloilla vetelehtivät kerjäläiset, Fukui'n alempi- ja ylempiarvoiset
kansalaiset, puhuivat O-Tojin-san'in (Kunnioitettavan herra
Muukalaisen) tulosta.
Vihdoinkin oli maakunnan korkea daimio myöntynyt yliopiston oppilaiden
anomukseen ja kiihkoihin pyyntöihin sekä kutsuttanut, suurten kulunkien
ja mieliharmien uhalla, maahan ulkomaalaisen professorin.
Kaikkialla näyttiin valmistauduttavan. Huoneita siivottiin tulisella
kiireellä. Ammattikertojat, joita siihen aikaan löytyi sanomalehtien
sijasta, keräilivät rikkautta ammattihuoneissaan. Muutamat pystyttivät
kojuja katujen vierille ja kertoivat kuulijoillensa ihmeellisiä juttuja
Amerikasta ja sen kansasta.
Tojin-san'in talo ja taloudenhoito oli jo saatu valituksi, daimion
esiupseerista ja neljästä samurai-henkivartijasta, joiden tehtävänä
oli suojella häntä Jo-i'ta (muukalaisvihaajaa) vastaan, aina
kamaripalvelijaan saakka.
Kaksisataaseitsemän vuotta vanha muhkea historiallinen shiro
(herraskartano) oli määrätty hänen asunnokseen, ja siellä puuhattiin
ihmeellisiä korjauksia ja muutoksia. Päähuoneissa naulattiin vanhojen
lattiaverhojen päälle raskaita kukallisia ja kuviokkaita villamattoja.
Kummallisia huonekaluja, raskaita ja raudanpainavia, hilattiin suuriin
kammareihin; työnjohtajana oli nuori, reipas, punaposkinen samurai,
josta oli tuleva Tojin’in tulkki. Hänen nimensä oli Genji Negato ja oli
hän jo ennenkin asustanut muukalaisten parissa Tokiossa ja Yokohamassa.
Englanninkieltä puhui hän jokseenkin hyvin ja valkeaihoiset tunsi hän
tapoinensa erinomaisesti.
Antaessaan määräyksiä huonekalujen sijoittamisesta paikoilleen, hänen
verevänpunaiset huulensa hymyilivät pienten karkeitten viiksien alta.
Hän kutsutti palvelijat luoksensa yksitellen, antaen kullekin erikseen
velvollisuutensa mukaiset ohjeet. Sivumennen hän opasti heitä tuntemaan
valkoisen miehen tapoja ja tarpeita:
Tämän täytyi saada ruokaa noin kuudelle muulle kuolevaiselle riittävä
määrä. Pääasiallisesti raakaa lihaa ja metsänriistaa, hiukan
tulessa kärvennettyä. Aina pitäisi olla pulppuamassa se lähde, jota
amerikalaiset sanovat »tulivedeksi», alati saatavissa, ruokaverojen
välillä, yöllä ja päivällä. Valkoisen miehen jano oli sellainen. Vastat
piti olla valmiina puhdistamaan professorin mukaisia saappaita, sillä
hän ei ottanut niitä jalastaan huoneessakaan. Ja suurimman mielihyvän
hankki hänelle sillä, että piti suloisimpia ja kauniimpia neitsykäisiä
häntä hellimässä ja huoltamassa. Tämänsuuntaisia juttuja oli pitkä
liuta.
Vaikkapa sen yliopiston oppilaat, jossa Tojin-san tuli opettamaan,
olivatkin iloisia tämän lähestyvästä tulosta, niin eivät siihen iloon
yhtyneet ainakaan talon palvelijat. Pelonsekaisin mielin odottelivat he
tulopäivää. Jäykät, ilmeettömät henkivartijat mutisivat matalin äänin
keskenänsä siitä alennustilasta, johon heidät oli näinä turmeluksen
päivinä saatettu. He olivat vain muukalaisen hengen vartijoita! Mutta,
niin oli Echizen-maakunnan daimio määrännyt, ja samurai on päällikkönsä
oikea käsi. Hänen on toteltava käskijänsä oikkujakin, ja jos tehtävä on
ala-arvoinen, kunniata loukkaava, niin on silloinkin edessä vain kaksi
tietä: totteleminen tai itsemurha.
Talon halvempiarvoiset palvelijat eivät vaipuneet sentään näin
synkkäluontoisiin keskusteluihin. Huhuja muukalaisten rikkaudesta
ja anteliaisuudesta oli tulvinut heidän piiriinsä. Olipa miten oli,
reippaasti käytiin valmistuksiin käsiksi, ja uusien keitosten tuoksut
lemahtivat laajemmalle, työntyivät lämpiminä suuriin kammareihin
ja saattoivat vilkkaaseen hyörinään lukuisat rotat ja yölepakot,
jotka vuosia sitten olivat kotiutuneet vanhan, aution, asumattoman
suurkartanon koloihin ja lymypaikkoihin. Vuosiin ei ollut kukaan
talossa asunut.
Kaikki oli jokseenkin kunnossa; silloin sattui keittäjän vaimon
lapsenhoitajalta — Shirossa asui tietysti koko perhe — katoamaan joukko
riisiä. Hän oli kääntynyt katsahtamaan hoidettavaansa nuoreen herraan,
ja silloin oli — niin hän kertoi — »valkoinen käsi» jostakin ilmestynyt
ja anastanut aterian loput. Hän riensi kirkuen emäntänsä luo ja tämä
vuorostaan syöksyi miehensä ja isäntänsä, pääkeittäjän, pakinoille.
Tämä kiskaisi esiliinan vyöltänsä ja meni ilmoittamaan asiasta Genji
Negatolle, joka juhlallisella virallisuudella kutsui sotaneuvoston
koolle. Koko palvelusväki luotti nyt siihen, että henkivartijat
keksisivät keinon vastaisten harmien varalle.
Joihinkin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä, siitä oltiin yksimielisiä.
Olisihan heidän ruhtinaallensakin häpeäksi, jos se kirottu
muukalaisylimyskin joutuisi Atago Yaman kammottavan velhottaren
uhriksi, sillä epäilemättä oli tämä vuoriston levoton henkiolento taas
konnan juoniansa kutomassa. Siispä oli ylhäisen Tojin-sanin ja vielä
paremmalla syyllä Echizenin keisarillisen samurain velvollisuutena olla
millään ehdolla säästämättä noitaa, jos tämä tavattaisiin oleksimassa
ruhtinaan vieraan ja suojatin alueella.
Johduttiin muistelemaan velhottaren äskeisimpiä noidantöitä. Muuan
Tsurugan lapsi oli seurannut velhotarta vuoristoon, pitäen tämän tukkaa
auringonsäteinä ja ojennellen pienoisia käsiään niihin tarttuakseen.
Suositellakseen peljättävää olentoa vanhemmat asettivat joka päivä
ruokavaroja vuoren juurelle ja sillä tavoin ainakin joksikin aikaa
sammutettiin velhottaren nälkä; lapsi ei kuitenkaan koskaan toipunut
entiselleen. Se kärtyili ja alinomaa itkien kaipasi »päivän neitoa».
Kun lapsen kärsimätöntä mielialaa yhä vain jatkui, niin vanhemmat
suuttuneina lopettivat ilta-annosten lähettämisen ja siten rohkenivat
uhmata noidan kiukkua ja kostomieltä.
Siitä lähtien on tämän ollut pakko etsiä elatuksensa sieltä ja täältä.
Kerran hävisi erään kauppiaan lukollisesta säiliöstä kalavasu. Toisella
kertaa taas löydettiin vuorenrinteeltä riisisäkki, jonka varas tietysti
oli paetessaan siihen heittänyt, se kun oli ollut liian painava.
Niin, ja tulisikohan nyt arvokkain vieras, minkä Fukui oli vuosikausiin
nähnyt, saamaan kärsiä tämän velhottaren juonista?
Samurai Irokan mielestä oli noita surmattava heti kun hän tavattiin.
Hänen miekkansa ei sitä kyllä halunnut tehdä, sillä hän oli naimaton
eikä yksikään perillinen voisi rukoilla hänen sielunsa puolesta, jos se
joutuisi kiertovaelluksille.
Samurai Asado pelkäsi vaimonsa ja perheensä turvattomuutta, jos hänen
kunniakas miekkansa tahraantuisi noitatytön veressä. Kerran oli
nimittäin samallainen vuorivelho kiskaissut nukkuvalta lapselta irti
pään ja käsivarret, kostoksi samurain miekan hipaisemasta pienestä
naarmusta.
Samurai Hirata ehdotti, että asia annettaisiin daimion käsiin, mutta
kaikki muut olivat ehdotusta vastaan, sillä olihan velhotar musta tahra
heidän korkean ruhtinaansa sukukilvessä, hän kun oli — ikävää kyllä —
samaa verta.
Vihdoin samurai Numura, vanha, harmaantunut, hidasjärkinen sotilas,
selitti karskisti, että asia kuului yksinomaan Tojinille itselleen
ja tämän määräyksiä heidän oli odotettava. Päätettiin siis varrota
Tojin-sanin tuloa. Hänen kuuluisa länsimainen viisautensa keksisi
varmasti jonkun ratkaisun.
Niinpä sitten Tojin-san saapui Fukuihin — »siunauksen lähteelle» —
vuoden kylmimpänä aikana, jolloin lumihiutaleet pyrysivät Echizenin
maakunnan ylitse ja tuulet vallattomina puhaltelivat, suhisten
välkkyvien laakeri- ja mäntypuiden oksien lomitse, pyhän Biwa-järven
rinnoitse ja lumipeitteisiä vuoria syleillen.