Seinäkello oli kauan sitten muutettu pois palvelijainhuoneeseen,
kuvitettu Abelardin ja Heloisen historia oli hävinnyt! -- Maisan pieni
huone tukkukauppias Tranemilla oli muutettu tarjoiluhuoneeksi, jossa
oli ovenvartiat ruokasalin ovella ja pari leveitä mukavia rappuja alas
keittiöön; -- ei se enää sopinut neuloja-Maisan huoneeksi!
Hänestä oli tullut ikäänkuin vanha tunnettu huonekalu Tranemeilla
niinä kymmenenä vuotena, joina hän nyt oli ommellut heidän luonaan sen
jälkeen kun oli sattunut tuo surullinen onnettomuus, että mies oli
pudonnut Akersjokeen ja hukkunut eräänä iltana pyrkiessään humalassa
kotiinsa. Jäätyään leskeksi oli Maisa jälleen ruvennut ompelemaan ja
vähitellen saanutkin hiukan työtä sieltä ja täältä myöskin muutamissa
noista vanhoista tunnetuista perheistä, joille hän osasi olla
hyödyllinen.
Häntä sysättiin sinne ja tänne, missä vain sattui olemaan tilaa, hän
istui väliin palvelijain väliin makuuhuoneessa, leinin, hammassäryn tai
päänsäryn vaivaamana. Hänellä oli koetut tuntomerkit ilmojen suhteen:
milloin tuli pakkanen, milloin satoi lunta, mikä tuntui parhaiten
päässä, mikä hartioissa tai selässä. Hän oli turmellut silmänsä
kokonaan eräänä vuonna vetäytymällä niin kauaksi kuin mahdollista
ikkunasta välttääkseen leiniä.
Ja mieliala riippui ilmasta ja ikkunavedosta.
Oli pimeä ja tuulinen syyspäivä; sade vihmoi ikkunaa vasten, joka oli
käynyt niin vinoksi ja jota oli niin vaikea sulkea täällä Tranemin
talon vanhalla puolella. Hän istui palvelijain huoneessa huivi
käärittynä leuan ympäri ja maustepussi poskea vasten hammassäryn
helpottamiseksi, hän päärmäsi vanhoja, hienoja pellavaisia lakanoita.
Nuo alituiset rahahuolet, jotka eivät milloinkaan jättäneet häntä,
saattoivat ajoittain tuottaa hänelle paljon kärsimyksiäkin.
Hän oli nyt vihdoinkin ollut poliisikamarissa ja hankkinut itselleen
luvan arpoa pois vanhan ompelukoneensa.
Hänen oli täytynyt tehdä velkaa Jensinen hoidosta ja ruuasta, ne rahat
hänen täytyi välttämättä hankkia. Neljätoistavuotias tyttö ei voinut
elää tyhjästä, ja muori, jonka kanssa heillä oli yhteinen keittiö
työväenasuntokasarmissa, ei tahtonut odottaa kauemmin kuin kuukauden
loppuun. --
Jospa hän vain saisi tukkukauppiaan merkitsemään listaansa... Mutta
tuntui vaikealta mennä listoineen konttoriin noiden kaikkien keskelle,
-- hehän pitivät sitä vain kerjäämisenä...
Hän ajatteli aina olevansa viimeisen kerran pakotettu turvautumaan
heidän apuunsa. -- Ja miten kiusalliselta tuntui ryhtyäkään pyytämään
sitä!...
Hän istui siinä väsyneenä ja alakuloisena ja tuijotti eteensä, --
muistuttaen itsekin vanhaa, loppuun käytettyä ompelukonetta --
Voi, -- tuo hammassärky ja leini, jonka hän oli hankkinut itselleen
vetoisissa ikkunanpielissä, vaivasi alituiseen...
Nii-in, hän sai kyllä taistella ja rehkiä tässä elämässä. Hän tekisi
tehtävänsä, niin kauan kuin taisi, ja sitten...
Pari kyyneltä putosi laihoille käsille.
Hän kuuli rouva Arna Schoun äänen keittiöstä.
... "Onko täällä jo kahvi juotu? -- Ja minä kiiruhdin tänne, niin etten
ehtinyt kotona juoda!
"... Kas, teillähän on jälleen tuota ihanaa kermakakkua...
"Ei, rakas täti, älä nyt vain ryhdy mihinkään puuhiin minun vuokseni! --
"Täti Raskhan kävi oikein levottomaksi vain siksi, etten minä mielelläni
tahdo menettää iltapäiväkahviani! --
"Onko neuloja-Maisa täällä tänään?"
Arna-rouva avasi oven reippaasti, kuten tavallisestikin, ja sanoi:
"Kas niin, täällähän te istutte, Maisa?... Mitä kuuluu? Hammaskipuko
teitä tänään vaivaa vai päänpakotus? -- Korjaatteko lakanoita? -- --
No, voi teitä raukkaa, siis hampaankolotusta. Ei tosiaankaan ole ihme,
jos saakin sen tuolla ikkunan luona..."
Tuo komea, reipas rouva, joka odotti pienokaista, tuli sisään.
"Eikö äidillä ole neilikkatippoja, ne auttavat."
"Voi ei, rouva", huokasi Maisa; -- "pian luulen, ettei minulle ole apua
mistään!"
"Ovatko asiat nyt tänään niin kokonaan päin männikköön, Maisa?"
Maisa kuivasi silmiään:
"En tiedä, miten minun käy, jollen saa ketään merkitsemään mitään
listaani."
Hänen oli täytynyt koettaa saada arvotuksi pois vanha ompelukoneensa.
"Oletteko järjiltänne, Maisa! -- sen, minkä avulla voitte hankkia
jokapäiväisen leipänne? Ettehän voi olla niin peräti ajattelematon vain
sen vuoksi, että olette nyt rahapulassa."
"Niin, ettekö usko minun aprikoineen asiaa monena yönä. -- Mutta sehän
on niin raskas minun poljettavakseni ja se neuloo niin lujasti, että on
vallan kauheata ratkoa sitä sitten, verrattuna niihin ompelukoneisiin,
joita nykyään käytetään ja joissa tarvitsee vain vetää lankaa, niin
koko neulos aukeaa. Ja minulle, jonka täytyy korjata niin paljon
vanhaa, on se niin vaikeaa, nähkääs --
"Jos sitten arvonnasta karttuisi vähän enemmänkin, niin käyttäisi hän
sen pienen käsiompelukoneen ostoon; se ei nykyaikaan maksanut enempää
kruunuissa kuin vanha oli maksanut taalareissa...
"Kunhan nyt vain joku arvokkaampi henkilö merkitsisi ensin jotakin
listaan, -- niin sitten kyllä jotkut työläisetkin merkitsisivät!"...
"Mutta, jollei sitä voi käyttää enää, Maisa?"
"Kyllä sitä joku voi käyttää, kunhan sitä vain hiukan korjataan, --
joku, joka ompelee vain kotona omiksi tarpeikseen. -- Ja, kun he
näkevät, että voivat saada vain yhdellä kruunulla -- kokonaisen suuren
poljettavan ompelukoneen."
"Kas niin, antakaa minulle tuo listanne, Maisa!" Arna-rouva kiiruhti
sisään vieden sen muassaan.
Hän meni varmaankin näyttämään sitä äidille...
Maisa oli hiljakseen toivonut, että tukkukauppias merkitsisi
summakaupalla, -- noin viisikin arpaa yhdellä kertaa, -- -- mutta
nyt hän rupesi epäilemään, että kun rouva saa tietää asiasta, ei hän
merkitsekään enempää kuin yhden tai kaksi arpaa...
Jospa hän vain olisi rohkaissut itsensä ja itse mennyt puhumaan
tukkukauppiaan kanssa!...
Sitten pitäisi hänen mennä Torpeille ja muutamiin muihin paikkoihin ja
selittää, miten hän oli joutunut sellaiseen pulaan...
Mitä kauemmin hän istui ja odotti arpomislistaa, sitä
vaikeammalta ja vaikeammalta näyttivät heidän, Jensinen ja hänen
toimeentulomahdollisuutensa, -- varsin synkältä näytti!...
Ja sitten tuo särky rinnassa, jonka hän oli saanut pestessään
lattioita, -- se palasi aina, kun oli jotain erikoisen vaikeata...
Arna-rouva olikin aina niin nopea toimissaan.
-- Kunpa hän vain olisi mennyt suoraan tukkukauppiaan puheille!
Kesti niin kauan; -- -- nyt oli tukkukauppias varmaan jo sekä nukkunut
päivällisunensa että mennyt konttoriin. Näytti jo varsin synkältä ja
toivottomalta, kunnes Arna-rouva jälleen tuli takaisin tuoden listan
muassaan:
"Isä merkitsee kymmenen kruunun edestä arpoja, minä viiden... ja sitten
saa Signe myöskin olla antelias. -- Minä otan puhuakseni ukko Schoulle
ja ehkäpä vielä muutamalle muulle, -- niin teillä on tuo summa!"
Neuloja-Maisa löi käsiään yhteen pitäen samalla kiinni lakanasta.
"Voi sitä Arna-rouvaa!" Hän itki ja nauroi samalla kertaa.
Oi, kuinka maailma kirkastuisi, -- -- siitä riittäisi Jensinen
tarpeisiin ja jäisi vielä muuhunkin! --
"Kuulkaa, Maisa, minun täytyi varta vasten tulla kertomaan muuatta
uutista, Jakob on nimitetty pataljoonanlääkäriksi."
"Todellako?" -- sanoi Maisa täynnä mielenkiintoa.
"Ja sitten saamme asua täällä kaupungissa."
"Kas vain! -- Ja sitten hän varmaankin saa univormun?"
"Tietysti; -- ja nyt me muutamme saman kadun varrelle asumaan, niin
että te saatte istua ja ommella sitten meilläkin, Maisa."
"Mutta valtioneuvoksetar Schou... mitäs hän sanoo, kun muutatte pois?"
-- kysyi Maisa varovaisesti. -- "Vai niin, -- täälläkös pikku poju
tepastelee isoisän luokse."
"Olen niin suunnattoman iloinen, Maisa, -- saan asua sopivan kaukana
appivanhuksistani, -- niin kilttejä kuin he ovatkin, niin he kuitenkin
ikäänkuin tahtoisivat vallita Jakobia -- luonnollisesti" --
Tämä oli hauskempaa kuin mitä Maisa oikein uskalsi sanoakaan, --
sillä hänhän tiesi niin hyvin, minkälaista Arna-rouvan elämä oli
appivanhusten luona; hän ei ollut niitä, jotka suvaitsivat toisten
tahdon olla määräävänä.
"Vai niin, vai niin -- tästähän tuli suuri elämänmuutos! -- Ja rouva on
jo ollut katselemassa asuntoa?"
"Olen, tänään."
"Kunhan siellä ei vain olisi hatarat akkunat, -- ne ovat niin
tavallisia näissä uusissa rakennuksissa. Mutta voihan vaatia
korjauksia, rouva Schou."
"Kas niin, hyvästi sitten, Maisa! -- pyytäkää nyt vain vähän
neilikkatippoja äidiltä."
"Voi, mutta ihan totta, luulenpa, että tuo ilkeä hammaskipu on mennyt
tiehensä. -- On hyvä, että se tulee ja menee." -- --
Hän saattoi hyvästi ottaa maustepussin pois, -- oli tarpeeksi, kun oli
huivi leuan ympäri. -- -- Oo, hän voi jättää senkin pois.
... Saattaa olla, että rouvasta ja valtioneuvoksesta on ikävää, --
istui hän ja tuumiskeli, -- kun poika ja lapsenlapset muuttavat pois --
kun he nyt olivat asuneet siellä yhdessä...
Hän muisti kyllä tuon vanhan historian, -- siitä, kuinka konsuli
Schousta tuli valtioneuvos eikä tukkukauppias Tranemista. Hiljaa,
hiljaa, parasta on, ettei se asia tullut julki ennenkuin taivaassa...
* * * * *
Neuloja-Maisa oli myöskin päässyt tämän kalliin talven yli, -- vaikka
yleensä ihmisillä oli niin vähän rahaa nyt, -- ja vaikka nuo monet
konkurssit olivat herättäneet niin suurta kauhua kaupungissa.
Ja Maisalla oli kyllä ollut omat ajatuksensa, kun tuo mahtava, rikas
valimon Schlüsselburg löi rukkaset pöytään... hän, joka sai tuon
kauniin Lizzi Kalnaesin -- Maisa ompeli juuri portinvartia Evensenillä
kellarikerroksessa vinoon vastapäätä noina ratkaisevina päivinä, --
ja näki istuessaan kuinka hiljaista oli siellä, ikkunaverhot olivat
varovasti alaslaskettuina ikäänkuin olisi ollut sairaita talossa. Niin,
Lizzy-raukka, ei ollut hauskaa istua nyt tuon vanhan miehen luona,
jonka hän oli ottanut yksinomaan hänen rahojensa vuoksi -- nyt oli
mennyttä koko komeus...
Ehkäpä Maisa vielä joutuisi ompelemaan heille johonkin pikkuasuntoon,
-- neuloja-Maisa oli ennenkin nähnyt käyvän niin hullusti!
Hän oli kyllä saanut koetella joka kaupunginosaa, eikä kukaan olisi
voinut uskoa, miten erilaista voi olla. Monissa paikoin kyllä näki,
että ihmiset saattoivat tarkoittaa toistenkin parasta, -- kun vain
tulivat ajatelleeksi sitä. -- Mutta oli sellaisia, jotka tinkivät ja
laskivat killingin eron, niin että oli häpeä puhua siitä. Maisa oli
usein istunut sydän kurkussa ja arvaillut, kuinka monta äyriä hän saisi
mukaansa illalla; -- ja kuitenkin epäilivät he vielä, että hän veisi
kotiinsa kaikki, mitä vain saisi käsiinsä...
Maisalla oli tänään työtä kotona. Hän oli saanut ommellakseen
lihakaupan matami Hansenin puolikasvaneelle tyttärelle leningin, ja hän
oli oikein iloinen siitä, että oli tullut tuntemaan matamin; tämä oli
niin hyvä maksamaan ja muisti aina Maisan mennessä kotiin antaa hänelle
milloin luun, josta saattoi keittää lientä, milloin hakattua lihaa
lihapulliksi.
Niin, Jensine-raukka, hän tarvitsi kyllä sen, -- eihän hän useinkaan
saanut ruokaa, mikä olisi antanut voimia kasvavalle tytölle.
Maisa istui ja ompeli huoneessaan työväen asunnossa. Ikkunan ääressä
oleva pöytä, muutamat vanhat tuolit, joiden päällys oli jo kulunut,
mutta joiden luja puuosa oli puuseppä Dörumin työtä, muutamat hyllyt ja
pikkuesineet olivat ainoat, jotka olivat jäljellä siitä ajasta, jolloin
Maisa oli ollut naimisissa Ellingsenin kanssa, lukuunottamatta tuota
vanhaa, hänen omalta nuoruudenajaltaan polveutuvaa piironkia ja sänkyä
vaalenneine pumpulipeitteineen.
Oli myöhäinen iltapäivä; hän alkoi ihmetellä, paljonko kello oli ja
aukaisi ikkunan katsoakseen tulivatko lapset kansakoulusta; -- kellon
täytyi kohta jo olla kuuden vaiheilla, niin että Jensine pian tulisi
kotiin, -- musta lanka oli juuri loppunut...
Kas niin, tuossahan he jo olivat; koko joukko ryntäsi näkyviin, Jensine
myöskin pitäen toista pitkää tyttöä kädestä.
"Kiiruhda toki, Jensine!" huusi hän ja viittoi hänelle ikkunasta.
Hän meni tytärtään portaisiin vastaan palanen ruisleipää kädessä,
niin että tällä oli jotakin pureskeltavaa, kun juoksi portaita alas
ostamaan lankaa. Mutta Jensinen täytyisi joutua, -- ei pysähtyä siellä
alhaalla, niin että pääsisi hiukan auttamaan Maisaa; hän saisi ommella
hameenkaistoja; matami Hansenin piti saada leninki sunnuntaiksi...
Eikä kestänytkään monta minuuttia ennenkuin Jensine mustine hiuksineen
oli jälleen ovella.
"Mahtaakohan Jensenin muori tarvita hellaansa -- vai voisimmeko
ehkä keittää hiukan kahvia? -- -- -- Mutta enpä luule, että on enää
palaakaan sikuria" -- muisteli hän. "Saat mennä kuin vihuri jälleen
alas hakemaan sitä, Jensine." --
"Hella on vapaa", sanoi Jensenin matami ja avasi oven keittiöön; hänen
miehensä oli kaupunginlähetti eikä milloinkaan tullut kotiin ennenkuin
myöhällä.
Jensine tuli jälleen takaisin sikuritoppa kädessä.
"Saat nyt ryhtyä neulomaan, sill'aikaa kun minä keitän kahvia... Nuo
kappaleet yhteen, näetkös" --
Jensine istui Maisan paikalle tämän kiiruhtaessa keittiöön ja tehdessä
tulta.
"Kas niin, annahan minun katsoa", sanoi hän tullessaan jälleen sisään.
"Niin, enkös arvannut, että syövyttäisit liian paljon vinoksi leikattua
kappaletta -- -- On parasta, että ensin harsin sen sinulle, -- jottet
ompele sitä aivan hullusti."
Maisa istuutui jälleen tuolille ja alkoi harsia. "Minä kyllä ompelenkin
sen yhtä pian itse, -- sinä vain viivytät minua... Rakas muori Jensen,
minun täytyy pyytää teitä olemaan niin kiltti ja auttamaan minua;
panisitteko puita pesään, -- minulla on niin kiire, niin" --
Jensine oli istuutunut sängynlaidalle ja heilutti pitkiä jalkojaan,
sillaikaa kun äiti vähän väliä katsoi neuvottomana häneen...
Jensenin muori seisoi ja luki lehteä, joka juuri oli tullut; hän tutki
aina "Kadotettu"-osaston ja muuta sentapaista takasivulla.
"Minun mielestäni teidän pitäisi panna Jensine kauppias Faabergin
hienoon paitatehtaaseen", -- sanoi matami Jensen painokkaasti -- "sillä
eihän hän opi mitään täällä kotona tuolla tavoin!"
"Hänen täytyy ensin päästä ripille", arveli Maisa.
Niin... mitenkähän hän selviytyisi siihen saakka? Kyllä oli puuhaa
tarvittavien varojen hankkimisesta tuolle lapsiparalle, jos tahtoi
kasvattaa hänet kelvollisesti...
Oli alituista taistelua tuosta työnsaannistakin, josta kuitenkin piti
elää!... Kaikkialle oli ilmestynyt niin monta nuorta ja näppärää
ompelijaa, joitten kanssa piti kilpailla; -- ja, jollei hän olisi
ymmärtänyt niin erinomaisen hyvin, -- sen hän kyllä saattoi itse
sanoa, -- korjata ja kääntää vanhoja vaatteita ja tehdä palveluksia
vähävaraisille perheille, niin ei olisi paljoakaan jäänyt jäljelle
ruokaan ja asuntoon ja puihin hänelle ja Jensinelle -- ja sitäpaitsi
vielä kenkiin, eihän voinut kulkea ilman niitä kurassa.