"Olen matami Ellingsen, olen ennen ommellut rouvan vanhempien luona..."
Palvelustyttö katsoi hiukan epäröiden häntä ja tuota koreasti puettua
lasta.
"Sanokaa vain, että täällä on Maisa Jons, niin tietää rouva kyllä, kuka
olen."
Matami Ellingsen seisoi yhä palvelustytön järjestellessä kuppeja
tarjottimelle ja ottaessa kiiltävän kahvikannun hellalta. Hänestä
tuntui ikäänkuin hän ja lapsi olisivat tiellä, kunnes palvelija
vihdoinkin vei sisään tarjottimen.
Hän silitti ja siisti jälleen Jensineä ja katsoi ympärilleen kirkkaan
kiiltävässä keittiössä kattilan poristessa tulella.
Tuo suurellinen, hieno palvelijatar ei ollut edes ymmärtänyt pyytää
häntä istumaan, -- vaikka näki, että toinen piti lasta käsivarrellaan!
-- -- Mutta kun rouva tulisi, saisi hän oppia uudet tavat, -- ehkäpä
saisi tarjota matamillekin kahvia -- ehkäpä nähdä, kuinka hänen
Jensinensä pääsisi lasten luo...
Palvelijatar viipyi varsin kauan sisässä.
"Hys, hys --"
Jensine alkoi käydä kärsimättömäksi ja pani sormensa kipeään suuhunsa.
Maisa näki ikkunasta lastenvaunuja työnnettävän ulkona. Ne kyllä
pysähtyivät päärapun eteen. --
Hän kumartui keittiöpenkin yli nähdäkseen paremmin, -- kas nyt otti
lapsentyttö -- varmaankin joku imettäjä -- pienokaisen pois vaunusta ja
lähti sisään...
Kas, tuohan olikin heidän nuorin pikku tyttönsä, joka oli vain
neljännesvuotta nuorempi kuin Jensine; -- hän ei näyttänyt vielä varsin
varttuneelta kasvoista päättäen, -- hänellä oli takki ja hattu --
paljaat käsivarret -- oikein sievä sinisissään, vaunussakin oli sininen
kuomu --
-- Mutta taitaapa vain olla äitinsä näköinen, ainakin tuo terävä pieni
leuka on äidin.
Matami Ellingsen oli kokonaan syventynyt katselemiseen, kun
palvelijatar tuli jälleen ulos.
"Rouva pyysi sanomaan terveisiä, että hänen on aivan mahdoton ottaa
vastaan teitä tänään; -- hänellä on kaupunkilaisvieraita, mutta että
olisitte niin hyvä ja tulisitte tänne toisen kerran ja ottaisitte
lapsen mukaanne."
Matami Ellingsen kävi ankarannäköiseksi, mutta hän asetti Jensinen
istumaan keittiön penkille ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut
ja solmi huolellisesti hattunauhan; hän ei tahtonut näyttää
palvelustytölle, miten noloksi ja pettyneeksi hän tunsi itsensä.
"Tahdoin vain poiketa sisään, kun kerran olin käymässä näillä tienoin,
koska rouva oli pyytänyt minua", -- selitti hän.
-- -- Aina kävi samalla tavoin niinä harvoina kertoina, jolloin hän
oli oikein iloinnut jostakin!... Hän oli niin tuhma, niin tuhma, niin
tuhma, oli valmis seuraamaan pienintäkin ystävällistä viittausta; --
olihan hän kuitenkin jo niin vanha nyt, että olisi pitänyt tietää,
millainen maailma on --
Tämän sai hän jälleen palkakseen sekä olkihatusta että takista -- ja
kaikista ponnistuksistaan ja vaivoista, joita oli nähnyt voidakseen
tehdä tämän matkan. -- Mitä hänellä oli siellä tekemistä, -- eiväthän
he tarvinneet häntä!...
Kas niin, nyt alkaa Jensinekin huutaa, -- niin, sillä tavoin sinut
otettiin vastaan -- tosiaankaan ei sinua ole liian ystävällisesti
kohdeltu. -- -- "Eikä edes kuppia kahvia!" virkkoi hän aivan
vihastuneena.
-- "Niin, itke sinä vain, Jensine, me menemme, olemmehan perinpohjin
huvitelleet tänään!..."
Hän kiiruhti pois eikä katsonut taakseen, ennenkuin istui
raitiovaunussa.
Ja sitten lopuksi täytyi heidän vielä kulkea tyhjässä päivänpaahtamassa
vaunussa!
"Hys, hys, Jensine! -- -- Niin, voimmehan kernaasti aukaista takin
sekä hatunnauhat, -- täällä ei ole ketään, jota meidän tarvitsisi
hävetä. -- Hiljaa, hiljaa..."
Tyhjä vaunu rämisevine alaslaskettuine ruutuineen rytisi ja heilahteli
pitkin raitiotiekiskoja. Oli niin kova melu, että tuskin kuuli Jensinen
huutavan.
Toinen raitiotievaunu tuli vastaan alhaalta päin; ja jälleen rämisi
vaunu eteenpäin, tyhjänä kuin ennenkin pitkää katua myöten, ohi
puutarhojen ja unisten talojen.
Niin, hän oli todellakin saanut palkkansa!
Kas, nyt tuli pari herraa, joitten varmaankin piti mennä kotiin, --
ehkä jostain virastosta tai konttorista.
Ja torilla tuli Hansen lihapuodeista. Hän istuutui ja alkoi laskea
rahojaan vetäen niitä esiin paksusta lompakostaan; -- sanottiin, että
hän tahtoi näyttää suurelliselta.
Siltakadun kulmassa vaihdettiin vaunua. Kokonainen seurue hienoa
väkeä seisoi odottamassa, -- sekä rouvia että neitejä, -- heidän piti
varmaankin mennä johonkin vieraisille.
Matami Ellingsen ryhtyi jälleen siistimään ja silittämään Jensinen
takkia ja hattua. Hienoa nenäliinaa, jota hän tuskin oli näyttänytkään
Solbergin keittiössä, käytti hän nyt puhdistaakseen ja vilvoitellakseen
Jensineä.
Hän istui ja kuunteli heidän puheluaan, saattoihan olla, että hän tunsi
vanhastaan perheen, jonka luo heidän piti mennä -- ja myöskin sen
toisen perheen, josta he niin paljon puhuivat!
Pitempi neideistä ei voinut olla tarttumatta toiseen Jensinen
kiiltonahkaisista kengistä: --
"Hänen silmänsä ovat kuin pari pientä pähkinää, -- mikäs tämän
pienokaisen nimi on?..."
"Onko hänellä hammaskipua?" sanoi tämän vieressä istuva rouva,
varmaankin tuon pitkän neidin äiti; -- "hän niin vääntää suutaan."
Ja sitten kumartui nuorempi neiti lähemmäksi ja tarttui Jensinen
toiseen jalkaan; -- ja heidän seurassaan olevan herran mielestä oli se
hyvin hauskaa.
"Ei hän varmaankaan voi syödä piparimynttipastilleja, äiti?"
"Oletko hullu, lapsi!"
"Kuumuuden vuoksi arvelin..."
Ja sitten hän näytti niin hämmentyneeltä, kun herra nauroi.
"Te annatte varmaankin tuttia hänelle, matami?"
"Kenelle?" kysyi herra ikäänkuin olisi arvellut, että asia yhtä hyvin
saattoi tarkoittaa nuorta neitiä, -- hän katseli neitiä rakastuneesti.
Kyllä, matami Ellingsenillä oli kyllä tapana tehdä niin. -- -- --
Mutta, -- hän istui ja mietti, -- kuka oli tuo rouva? -- -- Hän muisti
kasvot -- --
Kas, -- nyt selvisi asia matami Ellingsenille. -- Kyllä hän oli nähnyt
rouvan ja tyttäret; -- hehän olivat vankilantarkastajan herrasväkeä,
matami oli ommellut muutaman kerran siellä monta vuotta sitten.
Hänen täytyi saada se sanotuksi; -- ja sitten alettiin puhua ja porista
loppumattomiin aina siihen saakka kun heidän kaikkien piti astua
vaunusta Grönlandin pysäkillä --
"Hyvästi, matami Ellingsen... Hyvästi pienokainen"... Rouva nipisti
Jensineä jalkaan.
"Hyvästi rouva... Hyvästi, neiti"... Oli ollut oikein hauskaa tavata
heitä --
Hän kiiruhti kotiin päin Jensinen kera erästä pientä katua ylöspäin.
Ja kun hän ajatteli noita lukemattomia kertoja, jolloin hän oli
kulkenut jalkaisin samaa tietä kauaksi kaupungille, -- ja nyt
raitiotievaunussa...
Hän näki Ellingin; tämä tuli ulos nahkaesiliina edessä ja
paitahihasillaan.
"Noo, -- kuinkas kävi?"
"Voit uskoa, Elling, että minulla on..." -- Maisa muisti vielä
raitiovaunukohtausta; -- mutta sitten hän hillitsi itsensä --
"Niin, enhän epäile, että sinulla on ollut erinomaisen hauskaa
kaupunginmatkallasi", murisi mies vihaisena; -- Maisa tunsi niin hyvin
tuon katkeruuden!
"Lapsi on väsyksissä, minun täytyy panna hänet sänkyyn niin pian kuin
mahdollista."
Ja vähän sen jälkeen oli matami ottanut leningin yltään ja seisoi padan
ääressä; -- Elling ei pääsisi sanomaan, ettei hän saanut iltaruokaansa
oikeaan aikaan -- tämän kaupunginmatkan vuoksi!...
* * * * *
Toisessa kerroksessa olevista asianajajan ikkunoista saattoi nähdä, kun
matami Ellingsen meni purolle pesemään vaatteita. Sen vuoksi täytyi
hänen pukea huolellisesti lapsen ylle ja olla itsekin siistinnäköinen
-- ehkä hän vain ottaisi hatun päähänsä ja heittäisi villahuivin
hartioilleen ja jättäisi puseronsa kotiin.
Nyt sattuikin niin ikävästi, että rouva Apenaes, joka oli niin
täsmällinen ja tarkka, seisoi ikkunan ääressä ja huusi hänelle, että
hän oli pudottanut jotakin.
Mutta sangen naurettavaa oli rouva Apenaesin mielestä se, että tuo
köyhä matami aina ikäänkuin tahtoi olla hauskasti puettu... Alhaalla
kellarikerroksessa asui suutariraukka, jonka luona toimitettiin
ryöstöjä sekä maksamattomista veroista että nahkalaskuista, niin
että palvelijatar meni heiltä tiehensä viime syksynä. Ja kuitenkin
puki matami pikku tyttönsä aivan ihmeellisen hyvin ja koristeli
hänet kuin nuken! -- Oli suorastaan kiusallista nähdä tuo pieni
olento purolla punaisessa hatussa ja hienossa kudotussa takissa sekä
kiiltonahkakengissä...
-- Tuo pieni Oslon katurivien yläpuolella oleva puro, jossa matami
Ellingsen pesi pyykkiänsä, juoksi irtonaisen puutorven läpi heikkona
suihkuna aidan luona olevaan ojaan. Lähellä vesilammikkoa ja
sen ruostuneita läkkilevyjä oli tahkokivi, jota hän käytti sekä
istuimekseen että pyykkilaudan aluseksi, ja hajallaan muutamia vanhoja
pytyn jäännöksiä -- Ja juuri suutarinmatami oli ensiksi keksinyt, että
purossa oli aivan erinomaisen pehmeätä vettä pyykinpesuun, saippua
kuohui siinä aivan kuin parranajossa. Sen vuoksi oli hän tahtonutkin
miehensä asettamaan puutorven ojaan!
Kaksi vuotta sitten oli matami Ellingsen oleillut täällä aivan yksin.
-- Arveltiin, että hän piti itseään aivan liian hyvänä pesemään
pyykkinsä muiden joukossa alhaalla pumpun luona, niin että kesti jonkun
aikaa ennenkuin ihmiset osasivat tulla sinne. Mutta kun kirvesmies
Kristianin vaimo oli kokeillut siellä ja selvään osoittanut, ettei hän
tahtonut ketään mukaansa sinne, niin ei enää ainoakaan mäenrinteen
talon asukkaista tahtonut tietää mitään pumpusta.
Oli vain liian vähän vettä siellä, samaan aikaan ei voinut pestä kuin
yksi tai kaksi kerrallaan.
Alussa koettivat kaikki päästä hyviin väleihin matami Ellingsenin
kanssa, jolla ikäänkuin oli etuoikeus paikkaan; mutta näytti siltä
niinkuin he viime aikoina olisivat kokonaan unohtaneet matamin. He
toruivat ja koettivat päästä ensimäisinä tuon mitättömän puron luo.
Hän oli pessyt vaatteita siellä tunnin ajan iltapäivällä, lapsi istuen
vieressä maassa. Jensenin palvelija oli saanut luvan viruttaa ja
vääntää kuiviksi vaatteita hänen vieressään. Ei tosin ollut hauskaa
pitää häntä siinä ääressä tutkimassa joka vaatekappaletta; mutta
ystävyyden vuoksi --
Ja eikös tuolta tullut niityn poikki matami Röberg miehensä,
ajurinrengin, kanssa, joka kantoi pesusoikkoa ja vaatteita! He eivät
viitsineet pyytää lupaa vaan heittivät pesusoikon suorastaan veteen; --
ja Jensenin palvelijatar kiiruhti väistymään pois tieltä.
Mutta jos he olivat laskeneet, että matami Ellingsen muuttaisi paikkaa,
niin he olivat erehtyneet. -- Hän tarkasti loukkaantuneena matamia
aivan perinpohjaisesti kiireestä kantapäähän saakka.
Tämä oli kuten Röbergin muori itse tiesi -- hän kutsui häntä muoriksi
eikä matamiksi, -- hänen puutorvensa ja hänen pyykkilautansa ja
hän oli keksinyt paikan, ja kun matami Ellingsen itse pesi pyykkiä
purolla, niin piti kai jokaisen käsittää, joka oli saanut hitusenkaan
kasvatusta, ettei sopinut tunkeutua sinne silloin! --
Matami Röbergin ei auttanut muu kuin koota jälleen pyykkinsä. Hän vain
kääntyi ympäri ja niiasi vaatemytty kainalossa poismennessään pyytäen
samalla miestään kaikella muotoa ottamaan lakin sievästi päästään
hienon rouva Ellingsenin edessä, -- ei käynyt päinsä paikkauttaa enää
siellä saappaitaan...
Mutta silloin kävi matami Ellingsen aivan kalpeaksi ja raivoissaan tuli
sanoneeksi:
"Ehkeipä tuo ollutkaan niin väärin sanottu -- Jos niiksi tuli, niin
voisihan hän nyt olla rouvakin -- sen sijaan, että seisoi täällä ja
riiteli raakojen ihmisten kanssa!"
"Kas niin, -- sepä oli puhetta se;" -- Röbergin muori nauroi
pilkallisesti -- "nyt sai jokainen kuulla totuuden!" -- Rouva Ellingsen
tunnusti siis, minä hän piti itseään! -- Niin, varmasti saisi hän pitää
rouvan nimen missä ikinä hän kulkikin ja lainaili...