-- "Käsi... käsi-ompelukoneita vähittäismaksulla!" luki Jensenin muori
hiukan vaivaloisesti. Ilmoituksen otsake oli siinä painettuna suurilla,
lihavilla kirjaimilla.
Maisan työ pysähtyi hetkeksi ja hän kuunteli tarkkaavaisena.
-- "Ensimäisenä maksueränä kolmasosa hinnasta."
-- Vai niin... hm, vai niin... -- Hän alkoi jälleen ommella --
"Tiedätkö, äiti, voisimme saada kuusitoista kruunua lipastostamme!"
puhkesi Jensine innokkaana sanomaan; hänkin huomasi, mitä tämä ilmoitus
merkitsi.
Maisa katsoi hätkähtäen ja epäilevänä suureen lipastoon, joka aina
oli seurannut häntä läpi elämän, -- ja josta hänelle oli ollut niin
paljon puuhaa, kun heidän piti muuttaa... Saattoiko se nyt ehkä hankkia
hänelle ompelukoneen? -- Kuusitoista kruunua...
"Äiti, meillä on tuskin mitään siinä", jatkoi Jensine -- "muuta kuin
jotain roskaa ja sitten kuppeja ja kangasta raskaassa alalaatikossa."
Maisan äiti oli kerran käyttänyt sitä laatikkoa Maisan sänkynä, oli
hän itse kertonut, -- ja Jensinekin oli pantu siihen -- -- Tuntui niin
kummalliselta, että senkin piti joutuman pois... Mutta sijaan saisi hän
käsiompelukoneen!
... "Ja sitten voisimme ottaa työtä kotiin, Jensine, sekä työväen
asunnoista täältä että muualtakin."
"Sepä muuttaisi elämämme kokonaan toisenlaiseksi... ajattele, että sitä
vain saisi vääntää kammesta, äiti!"
"Oh, eihän se yksistään riipu siitä, mutta --"
"Pitäisi vain saada hankituksi työtä tänne kotiin", -- arveli Jensine.
"Menen huomenna aikaisin aamulla Andersenille kuulemaan lipastosta.
Sillä, -- olisipa ompelukone huomenna talossa, niin -- -- eipä
olisikaan niin hirveätä kiirettä matami Hansenin leninkiä
ommeltaessa... Saat juosta alas, sinä Jensine, ostamaan hiukan hyvää
kahvileipää...
"Eikä sinunkaan tarvitsisi sitten minun mielestäni niin pian joutua
paitatehtaaseen", sanoi hän hänen jälkeensä ovessa.
... Jensine saisi kyllä kunnialla seista kirkon lattialla silloin...
Ja oikein hyvän koneen hän tahtoisi! -- Hän ymmärtäisi kyllä valita
ompelukoneen --
-- "Enkä minä antaisi sitä turmeltavaksi, ensin opettaisin sinulle,
miten sitä on käsiteltävä", -- kuului vielä tyttären tullessa takaisin
leivän hausta.
Käsiompelukone vähittäismaksulla... Sinun pitää pyytää lainaksi sitä
sanomalehteä...
Jensine istuutui piirongille ja nakutti kantapäillään sille iloiset
hyvästit. --
* * * * *
Oli kuin suuri juhla ompelija-Maisalle, kun hän kerran keväällä sai
tulla jälleen Tranemeille ja istua palvelijainhuoneessa, auringon
paistaessa viistoon läpi ikkunan pesutelineelle, jossa olivat Marenin
kaikki pikkutavarat, peili y.m. aina palvelijoitten sänkyihin saakka.
Hän istui niin, että tunsi auringonsäteitten lämmittävän niskaansa ja
hartioitansa; koko huhtikuun oli vallalla oikeat leini-ilmat... ja
tuntui aivan siltä kuin virkoaisi hän eloon jälleen.
Pikku Jakoba Schou oli tullut vierailulle aamupäivällä. Hän kertoi
saaneensa luvan jäädä pois koulusta hirveän päänsäryn vuoksi. Mutta
Maisa ei sitä suurestikaan huomannut. Sillä Jakoba juoksi ympäriinsä ja
leikki nukellaan aivan sydämensä pohjasta. Nuken piti muuttaa hienoon
kaksikerroksiseen taloon, jonka hän oli rakentanut asettamalla kaksi
tuolia päälletysten -- -- Ja sitten piti Maisan ommella uusi takki
Rosalle...
Kyllä, kyllä Maisa ompelisi sen, kunhan hän vain saisi ensin parsituksi
uutimet, joitten piti joutua pesuun...
"Mutta mitäs ihmettä sinä oikein rakentelet sinne tuolin alle?"
"Siihen tulee kauppapuoti ja jonkun pitää vuokrata se, Rosa ja hänen
miehensä, joitten oma talo on, eivät voi antaa sen seista tyhjänä, sen
voit kai ymmärtää... ja jonkun täytyy aina asua alakerrassa, jotta
huoneet pysyvät lämpiminä."
"Mutta eikös olekin tytöntypykkä viisas, niin että -- -- --"
"Kuinka minä en sitä tietäisi, -- isähän on itse sanonut niin...
Hänellä on myöskin kotiompelija."
"Vai niin, -- missä sitten?" --
"Sinun minä annan olla kotiompelijana" --
"Vai niin, vai niin... niin, minähän voin ryhtyä siihenkin" --
"Sinun täytyy sanoa, milloin hän saa tulla antamaan mittaa itsestään ja
koettelemaan; -- minulla on myöskin metrinmitta, näetkös."
"Puhutko sinäkin nyt sentimetrimitasta... eikö olisi voitu pysyä
tuumissa."
Aurinko paistoi, kymmenvuotias Jakoba leikki, ja Maisa eli mukana
tuumissa ja leikissä, hänen piti esittää ompelijatarta Rosan
keittiökamarissa. Noilla kapeilla kasvoilla ja omituisessa ylähuulessa
oli tyytyväinen ja vilkastunut ilme, johon oli samalla kertaa
sekoittunut jotain uurastavaa ja huoletonta. Kulmakarvat olivat
tulleet suuremmiksi ja tiheämmiksi, ja niskatukka, jossa aina väliin
auringonsäteet välkkyivät, oli sangen harmahtavaa.
Jakoba oli pannut kuntoon koko kellarikerroksen, kun vanha seinäkello
herätti hänen huomionsa. Se surisi, mutta ei lyönyt ja näytti jo puolta
yhtätoista --
Maisa huomasi hänen olevan levottoman siitä, ettei takki tulisikaan
valmiiksi aamupäivällä; -- hän oli mennyt isoäidin luo; -- ja tuli
hetken perästä takaisin tuoden muassaan palasen vanhaa kukikkaista,
villaista kultakirjokangasta ja silkkivuoria.
"Tästä saat ommella takin Rosalle, Maisa; -- pyysin ensin täti
Raskilta, mutta hän on tänään niin kuuro, ettei hän ymmärrä mitään."
"Tuo tänne se; -- ja nukke myöskin. Se saa olla nyt kotiompelijan luona
sillaikaa kun sinä leikit."
Ompelija-Maisa jäi kuitenkin istumaan molemmat kädet sylissään, ja
kesti kauan ennenkuin hän alkoi --
Hän tuijotti kankaaseen... Kas, sehän kuului pariisilaistakkiin!...
Eikö hän tuntisi sitä... sitä, jota hän ompeli tuona iltana, -- nyt
siitä oli jo enemmän kuin kaksikymmentä vuotta... Tuona iltana, jolloin
hän vapisi ikäänkuin olisi henki ollut kysymyksessä, niin peloissaan
ja levottomana ja tuskissaan, kun rouva tuli kotiin... ja toivoi
välttävänsä tuomion, -- ja sitten kuitenkin -- hänen täytyi, hänen
täytyi ottaa Elling! -- -- -- Niin, miten hän ompeli ja mietti ja istui
ja laski minuutitkin takkia valmistaessaan, hän muisti tarkalleen tuon
viiston ompeleen ja kuinka hän luuli rouvan ehtivän tulla ennenkuin hän
pääsisi loppuun -- -- ja kukkaset villaisessa kirjokudoksessa, -- ne
ikäänkuin pyörivät hänen silmissään, niinkuin silloinkin... Ja sitten,
kun takki oli valmis ja hän taittoi kokoon sen Gretalle...
Noilla hiljaisilla, kalpeilla kasvoilla päilyvät silmät saivat
läpitunkevan ilmeen hänen istuessaan ja tuijottaessaan kankaaseen, ja
sydän löi haljetakseen... Joku toinenkin sai vastata joskus siitä, mitä
silloin tapahtui sekä Ellingille että hänelle --
"Mutta etkö alakaan leikata, Maisa?"
Maisa nousi ja otti sakset piirongilta. Hänen vartalonsa oli hoikka ja
hento, aivankuin vanhanpiian, ja hän ryhtyi heti ottamaan mittaa ja
leikkaamaan.
"Kas niin, nyt saat jälleen viedä pois nukkesi."
"Niin, mutta Rosan pitää saada tulla koettelemaan?"
"Luonnollisesti."
"Koska saan tulla?... Rosa kysyy", hän ojensi esiin nuken.
"Oh, -- neljänneksen yli yksitoista."
"Mutta et saa narrata minua."
"Enhän toki, minä olin kyllä täsmällinen, sen saa Rosa-rouva kyllä
nähdä."
Maisa istui ja ompeli Jakoban leikkiessä ja keskustellessa Rosan kanssa
vuokrasta, päivänsäteet lämmittivät lattiata aina seinäkellon jalkaan
saakka...
Siitäkin tuli todellinen pariisilaistakki, siitä pienestä, jota hän
nyt ompeli -- -- ja ajatukset kiitivät vähitellen tuosta yhtäkkiä
aukimenneestä haavasta erääseen, jonka elämänpolkua hän aina oli kaukaa
seurannut; -- monta vuotta oli tämä jo ollut lääkärinä Nordlandissa,
matkustellut ulkomailla tutkiakseen eräitä tauteja, joista hän sitten
oli kirjoittanut etevän teoksen. Nyt oli hänellä virka Bergenissä...
Ja viime kesänä, kun täällä oli suuri luonnontutkijain kokous ja suuria
juhlallisuuksia ja huvimatkoja tehtiin sekä maitse että meritse heidän
kunniakseen, -- silloin oli hän nähnyt niistä listoista, joita oli
Schoulla, hänenkin olevan heidän joukossaan...
Ja kun Tivolissa pantiin toimeen suuret juhlapäivälliset, niin oli
Maisa asettunut seisomaan portin luo tiheään ihmisjoukkoon, joka tahtoi
nähdä heidän tulonsa. Hän oli seisonut siellä jo ennen kello kolmea ja
oli tarttunut kädellään portinpylvääseen juuri kun he alkoivat tulla,
-- jotkut käsikädessä ja jutellen -- kevyihin päällystakkeihin puettu
juhlapukuinen yleisö, -- silloin tällöin saattoi kuulua joku sanakin
heidän puheestaan, -- toisilla oli päällystakit käsivarrella... Kuuli
sekä tanskaa että ruotsia ja muitakin kieliä, -- ja ympärilläseisovat
mainitsivat silloin tällöin jonkun nimen, kun joku oikein kuuluisa
vierasmaalainen kulki ohi... Mutta ei hän välittänyt katsoa niihin...
Kaupungin huomatuimmat lääkärit -- heidäthän kaikki tunsivat --
ohjasivat kukin jotain vierasmaalaista. --
Ja sitten -- niin, -- sitten tuli eräs heistä, lyhyenläntä professori
kulkien pienen, laihan, voimakkaan miehen vierellä, joka taivutti
viisaat, vilkkaat, leveäleukaiset kasvonsa varsin lähelle professoria
puhuessaan ja tehdessään kädenliikkeitä, ja silmät loistivat ja
välkehtivät silmälasien takaa. Hieno musta hattu oli reippaasti hiukan
viistossa, -- varmaankin siksi, että aurinko paistoi niin kuumasti, --
peittäen tumman, pehmeän tukan, jossa näkyi hiukan harmaata, -- hän
tunsi hyvin sen, vaikka aika olikin jättänyt siihen jälkiään, -- ja
tuon viisaan suun, joka hymyili...
Hän pysähtyi hiukan päällystakki käsivarrella, ja nuo harmaat silmät
suuntautuivat, juuri kun hänen piti mennä portista sisään, siihen
kohtaan, missä Maisa seisoi... Oli aika, jolloin he yhdessä menivät
sisään siitä portista!...
Maisasta näytti, että hänellä oli kolme ryppyä otsassa... Hän oli
silloin tehnyt työtä ja ponnistellut eteenpäin, ei ollut ihmekään, että
hän oli saanut ne...
Mutta Maisa oli niin iloinen voidessaan ajatella, ettei yksikään niistä
ollut kuitenkaan tullut siihen hänen vuoksensa... Hän oli ottanut
kotiopettajan paikan ja lähtenyt pois kaupungista heti kun Maisa
oli kirjoittanut ja kertonut hänelle kaikki, -- niin että Maisa ei
milloinkaan ollut saanut tietää, miten hän oli suhtautunut asiaan...
Mutta hän oli varmaan ollut Maisalle jotakin toista kuin Maisa hänelle
-- -- sen Maisa kyllä saattoi nähdä nyt.
Ajatellessaan, kuinka hän iltaisin kulki sinne kauas Grönlandsleeriin,
-- niin -- juuri tästä Tranemin portilta, -- -- monesti niin
levottomana ja nopeasti, että tuskin tunsi jalkojensa koskettavan
katukäytävää -- kaipasi hän Kielsbergiä! -- Ja kuinka hän alkoi
tarkastella tätä jo lihapuotien kohdalla -- -- ja kuinka autuaan
iloiseksi ja pelästyneeksi hän samalla tuli nähdessään hänet... Siitä
syttyi niin paljon, paljon ajatuksia -- ja oli niinkuin hän ei koskaan
oikein saattaisi vapautua niistä ajatuksista -- -- -- ei oikein
tahtonutkaan -- --
"Tiedätkö, mikä meidän palvelijain mielestä on kummallista, Maisa?...
He eivät voi käsittää, miksi ihmiset kutsuvat sinua Maisa Jonsiksi, kun
sinun nimesi kuitenkin on matami Ellingsen."
"Vai niin, -- minun luullakseni ei heillä ole mitään sen asian kanssa
tekemistä, -- -- -- leiki sinä vain nukellasi." -- --
"Niin, mutta sinähän olet ollut naimisissa erään suutarin kanssa?"
"Olen kyllä -- olenhan ollut naimisissakin, niin... kahdeksan pitkää
vuotta -- ja -- Jumala minua armahtakoon! -- raskasta se aika olikin",
sanoi Maisa puolittain itsekseen...
Hän ompeli jälleen kilpaa omien ajatustensa kanssa. Ne olivat niin
yht'äkkiä vallanneet hänen mielensä, nuo muistot -- ja saivat kulkea
latuaan...
Hän ompeli ja ompeli pariisilaistakkia ja nyt hänellä oli enää jäljellä
vain hihojen asettaminen ja kauluksen ompeleminen...
Auringonsäteet kohosivat seinäkellon yläpuolelle ja Jakoba leikki
nukellaan odotellessaan...
... Kuinka kaikki tämä päättyisi... Samalla tavoin kului elämä vuodet
ympäriinsä ikkunakomeroissa ja niin se varmaankin myös loppuisi -- tai
ehkäpä leini korjaisi hänet...
Varmaankin sen vuoksi, että tuo siunattu lämmin teki niin hyvää
selälle, -- ei hän tosiaankaan voinut nyt ajatella sellaista...
"Kas niin, Maisa! nyt on kello täsmälleen neljänneksen yli yksitoista,
-- nyt tulee Rosa kuulemaan, saako hän koetella takkiaan?"
Jakoba kävelytti Rosaa toisesta kerroksesta lattian poikki...
"Aivan varmaan, rouva Rosa, jos vain tahdotte olla niin hyvä" --
"Mitä arvelette? -- Luulisinpä sen istuvan -- -- sehän oli oikea
pariisilaiskuosinen takki!... Jos Rosa-rouva on kotona hetken perästä,
niin tuon sen kotiin, että pääsette aamupäivävierailullenne."
Ja niin sai Maisa vielä istua kotiompelijana Rosan
palvelijainhuoneessa...