"Matami Ellingsen... matami Ellingsen!" -- huudettiin keittiön ovelta.
Ihan varmasti täytyi tämän olla kotona; pesusoikkohan oli keskellä
puoleksi pestyä lattiaa...
"Matami Ellingsen!"
"Vai niin... ai, ai, ai!... Mikä on?"
Matami oli heittäytynyt hetkeksi sänkyyn. -- "Vai niin -- tehän siellä
olettekin, Jörgine, -- tuli hiukan valittavasti -- tuon lattianpesun
tähden saan kärsiä alituiseen; rintani käy siitä kipeäksi; -- se on
vaivannut minua aina siitä saakka kun jouduin naimisiin..."
Hän oli varsin laiha nainen, punertavan ruskeat hiukset kammattuina
nutturalle ja peitettyinä pitsillä, hame oli vielä ylhäällä
lattianpesun jälkeen; pienillä, vilkkailla silmillään, joita ympäröi
kärsivät, kahvinruskeat kasvot paksuine, tiheine kulmakarvoineen
katseli hän ovella seisovaa Jörgineä.
"Sepä ikävää... niin, sitten kai ei kannata puhua teidän kanssanne,
matami Ellingsen?"
"Näette, miten on laitani", -- kuului surullisesti. -- "Jos tahdotte
kenkiänne, niin saatte tulla, myöhemmin, -- Ellingsen ei ole
kotona -- --
"Voi!" -- puhkui hän jälleen... "Näettehän etten voi antaa teille
minkäänlaisia tietoja, -- en ole ottanut niitä vastaan enkä -- saatte
olla kiltti ja tulla uudestaan, -- kuuletteko... Ellingsen on tänään
kaupungilla pohjanahkaa ostamassa.
"-- Uh, tätä lauantaipäivää, jolloin täytyy pestä lattiat", sanoi matami
itsekseen ja heittäytyi jälleen sänkyyn.
Jörgina tiesi, mitä merkitsi suutari Ellingin pohjanahan osto, -- sen
vastauksen ymmärsivät kaikki naapuristossa asuvat sangen hyvin.
"Niin, minulla olikin nyt vallan toista asiaa teille tänään, matami
Ellingsen... Sisareni Andrina vihitään huomenna; -- ja harsoa ja
morsiuskoristetta olisi vähän laitettava, -- ja hänen leninkinsä pusero
on suorastaan hullunkurinen, -- ja siksi arveli äiti, että kysyisimme,
tahtoisitteko te, matami Ellingsen, olla niin erinomaisen kiltti ja
tulla meitä auttamaan."
Matami nousi puolittain istumaan.
"Andrina? -- kas vain, vihitäänkö hänet todellakin...?"
"Vihitään, perämies Eriksenin kanssa."
"Eriksenin -- Eriksenin? vai niin -- --. Onko hän tästä kaupungista?"
"On kyllä."
"Kas vain, niinkö!"
"Niin, he menivät kihloihin joulun jälkeen; -- ja nyt tahtovat he mennä
naimisiin, ennenkuin hän jälleen lähtee merille..."
"Vai niin, huomenna on siis häät purjeen tekijän luona!..."
"Ja äiti arveli --"
"Niin, kyllä tulen; -- on kai parasta, että tulen niin pian kuin
mahdollista?"
Matami seisoi nyt keskellä lattiaa.
"Huh, huh tätä lattiata... jospa sitä ei olisi, niin..." -- hän katsoi
siihen melkein kuin olisi unohtanut sen.
"-- Olisi erinomaista, jos voisitte tulla nyt aamupäivällä, niin että
saisimme työskennellä päiväaikaan."
"Minunhan täytyy saada joku hoitamaan pientä tyttöraukkaani, jonka
hampaita särkee" -- sanoi matami ymmällä. -- "Katsokaas, lähteä kesken
lattianpesun pienen lapsen luota, kun mies on poissa..."
Hän neuvotteli nähtävästi paremminkin itsensä ja omantuntonsa kanssa
kuin Jörginen, ja tyytymättömyyden ilme näkyi hänen kasvoillaan.
-- "Voittehan ottaa jonkun sijaanne tänne vain täksi päiväksi, matami
Ellingsen!"
-- "Näin perheenäidin ei sovi juosta noin vain kotoaan -- -- --
Niin niin -- ottaa joku sijaani, sanotte -- vain tämän kerran..."
"Voisitte tosiaankin auttaa meitä suuresti tänään, emme tiedä, miten
selviydymme muuten."
"Voisinhan saada läkkisepän Annan tänne täksi yhdeksi kerraksi, -- jos
hän on vapaana... Odottakaa hiukan" -- --
Kädenkäänteessä teki Maisa tulen hellaan, asetti täysinäisen
vesikattilan sille, -- kiiruhti kamariin, missä lapsi oli, korjaili
sen vuodetta -- ja päästi hameensa alas ottaen samalla hatun ja takin
ylleen.
"Jääkää te vain tänne, Jörgina, tapaan Annan kyllä tähän aikaan, --
jollen, niin en tiedä, mihin menisin! Vanha Olina on tänään
kotona." -- -- --
-- Oli aivan kuin lääkäri olisi tullut taloon, kun Jörgina tuli kotiin
matami Ellingsenin kanssa, jonka sanottiin käyttelevän neulaa erittäin
näppärästi ja jota voitiin kutsua kaupungin hienoimpiinkiin perheisiin;
nämä tunsivat tämän niiltä ajoilta, jolloin hän oli istunut heidän
luonaan ompelemassa.
... Niin, tuo pusero oli todellakin leikattu niinkuin -- matami
Ellingsen ei tahtonut sanoa millä lailla, nähdessään sen Andrinan
yllä... mutta ei haitannut, koska se oli liian laaja; pahempi olisi
ollut, jos se olisi ollut liian ahdas --
"Siihen tulee kyllä oikea kuosi -- näettekö matami Jes?... Morsiamen
ei tosiaankaan tarvitse olla huolissaan, -- se käy kuin tanssi... Se
teidän perämiehenne on kai hyvin kaunis, Andrina?"
Matami tuli sisään tuoden tarjottimella aamupäiväkahvia ja vehnäleipää;
-- kaikki olivat jälleen hyvällä tuulella.
"Ja miten kruunataan morsian? -- Myrttiseppele luonnollisestikin; --
mutta entä hiukset? Teidän pitää kähertää niitä ainakin edestä ja
ohimoilta..."
Purjeentekijän luona oli ollut kovin painostava mieliala; he olivat
olleet niin huolissaan tuon lähestyvän juhlahetken vuoksi, mutta nyt he
tunsivat itsensä niin turvallisiksi, kun matami Ellingsen oli tullut,
tämä oli niin selvillä kaikesta ja osasi asettaa kaikki kuntoon.
Koko iltapäivä aina myöhään yöhön ommeltiin ja juotiin kahvia
ja juteltiin, siksi kunnes morsiamen ylle oli kokeeksi puettu
morsiusleninki ja huntu ja pantu papiljotit yöksi hänen tukkaansa; --
oli kuin olisivat he tunteneet matami Ellingsenin jo monta vuotta...
"Ja sitten pitää teidän mennä nukkumaan, ettekä saa ajatella liian
paljon perämiestänne, niin että olette kaunis huomenna," -- sanoi hän
hyvästiksi ja kiiruhti kotiin. --
-- Vanha Olina tuli häntä keittiössä vastaan. -- "Elling on tullut
kotiin", ilmoitti hän hiljaa...
"No olipa hyvä, että olet tullut, Elling", sanoi matami ystävällisesti
astuessaan sisään. -- "Olet kai saanut jotain syötävää? -- Sanoin, että
Olina valmistaisi sinulle lämmintä ruokaa."
"Niin -- minäkö, -- ei suinkaan minusta kannata huolehtia."
"Minun täytyi mennä purjeentekijä Jesin luo, -- Andrina vihitään
huomenna; he eivät tienneet, miten korjata tämän leninkiä, -- eikä
käynyt päinsä suututtaa heitä myöskään."
"Eipä suinkaan, eipä suinkaan, -- enhän minä puhu mitään, en mitään;
-- on vain niin kummallista, niin. Hohhoi!" -- Elling istui uneliaana,
juotuaan kaiken päivää, nyrkki paksussa mustassa tukassaan ja katsoi
alas pöytään. Matala, synkännäköinen otsa oli tummissa rypyissä ja
kulmakarvat yhteenpuristettuina.
Hän antoi molempien nyrkkiensä vaipua alas pöydälle...
"Hoh-hoi! -- kun vain pääset lentämään häkistä, niin olet niin perin
onnellinen."
"Etkö tahdo jotain syötävää, ennenkuin panet maata, -- täällä kaapissa
on vielä eilistä lientä."
"On kovin ystävällistä kysyä niin, -- he he. -- Ei kiitos. -- -- --
Minä tässä istun ja mietiskelen, kun on semmoista miettimistä, niinkuin
onkin -- niin --"
"Ooh, voisit sen sijaan tehdä töitäsi, Elling", sanoi Maisa
kärsimättömästi -- "niin tekisit jotain hyödyllistä, -- ja minun ei
tarvitsisi valehdella ihmisille ja nähdä vihaisia kasvoja sinun ollessa
poissa työpajasta!"
"Minähän vain kysyn, miksi niin teit?" -- toisti mies itsepäisesti. --
"Olet nyt juopotellut jo tiistaista lähtien!"
"Aivan niin, niin niin, olet aivan oikeassa, -- enhän minä sano mitään,
en mitään, -- -- ja sinä olet saanut niin paljon enemmän oppia kuin
minä, niin että minä kyllä väittelyssä joudun tappiolle... Minä vain
kysyn minkä vuoksi? Täytyyhän saada kysyä, vai mitä?... Sillä minä
oikein mietin sitä -- --" Hän hymyili itsekseen ja pudisti päätään...
"kun sitten tulee kotiin niin" -- --
"Ei kai siinä ole mitään pahaa, että koetan vähän ansaita lisää silloin
kun voin, Elling, -- sillä minunhan täytyy tehdä velkaa sekä leipurille
että kauppiaalle, niin että aivan hävettää."
"Kas niin... Aivan niin, hei vaan!... Nyt se kuullaan!" -- Elling
nojasi otsaansa molempiin nyrkkeihinsä ja jäi istumaan sillä tavoin
puolitorkuksissa Maisan hoidellessa pikku tyttöä uunin luona.
Elling nosti pari kertaa päätään...
-- "Minä ponnistelin ja tein työtä vähintään kolme neljä vuotta...
oliko sinulla kenties jotain muistutettavaa minua vastaan silloin?"
"En nytkään sanoisi mitään, Elling, jos sinä vain olisit hiukan
säännöllisempi etkä joisi."
"Minä istuin niin ahkerana ja uskollisena lestin ääressä, -- mutta
sitten kyllästyy alituisesti vetämään ja vetämään tuota pikilankaa,
-- kyllästyy niin, että olisi valmis kiertämään sen kaulansa ympäri.
Niin, etkö luule minun istuneen ja ajatelleen sitä, he he he, --
kiertäisi sen nelinkertaiseksi ja kerrassaan lopettaisi kaikki. -- --
Mitä sinä siitä välittäisit? -- Pääsisit vain suutarin häkistä jälleen
maailmalle, ja voisit ryhtyä ompelemaan -- -- Olisit varmaankin hyvin
iloinen silloin." --
"On häpeä, Elling, että juot itsesi noin juovuksiin. -- Ja kyllä kai
tiesit, kenen otit; en ollut minäkään niin halukas... Enkä muuta tiedä
kuin että teen työtä ja ponnistelen täällä sinun kanssasi niin paljon
kuin voin... Pikku tyttöraukka!" -- huokasi hän ja katsoi nurkkasänkyyn
päin, "on hyvä, ettei hän ymmärrä mitään."
"Hu-m-m," -- mies istui hetken ja murisi... "Niin, sinä saat kyllä
asian kääntymään niin, että onnettomuus jää sinun puolellesi... Enkä
minäkään sano kerrassaan mitään siitä." -- Hän pudisti raskaasti
päätään --
"Olenko sanonut sinulle yhtäkään pahaa sanaa sinun tullessasi kotiin
tuollaisena?"
"Ehei, ei, eipä ei, -- sinä olet kyllä yhtä kiltti, olenpa selvä taikka
juovuksissa, oletpa kyllä!"
"On hyvä, että huomenna on sunnuntai", sanoi Maisa sovittavasti; hän
oli riisunut leningin yltään ja seisoi nyt alushameessa ja yönutussa.
-- "Koetahan päästä sänkyyn nyt, Elling, jollet tahdo jäädä istumaan
koko yöksi siihen pöydän ääreen...
"Älä vain tule lähelleni juovuksissa ollessasi, sanon minä."
Mies asetti jälleen kädet pöydälle eteensä ja painoi päänsä raskaasti
niitä vastaan.
"Niin, minä olen onnellinen, oikein onnellinen".
-- Hui -- miten humalaisena Elling istuikaan, juopuneen kyyneleet
silmissä. -- Maisa seisoi ja katsoi häntä nyrpistäen ylähuultaan:
"Kas niin, koetahan nyt saada saappaat jalastasi, -- minä autan sinua."
-- -- --
* * * * *
Matami Ellingsen otti väliin kotiin työtä; toisinaan ompeli hän
palvelustytöille tai naapurien matameille. Mutta paljoa ei hän ehtinyt
tehdä, sillä päivät kuluivat pikkulasta hoitaessa ja talousaskareissa;
-- ja tämä ei ainoastaan merkinnyt sitä, että asetti padan tulelle;
hänen täytyi useimmiten myöskin huolehtia siitä, että oli jotain pataan
pantavaa, ja se täytyi hankkia lainaamalla ja velkaa tekemällä.
Hänellä oli nyt ommeltavana matami Valsethin, väkipyöräntekijän vaimon
pumpulileninki. Mutta paljoakaan ei sillä tavoin ansainnut; -- enempää
kuin kaksi markkaa tai puoli taalaria ei hän voinut pyytää sellaisesta
yksinkertaisesta puvusta.
Olihan hyvä, että Maisa oli siistinyt kamarin, sillä hän näki, että
matami Valsethin silmät olivat auki hänen tullessaan sisään; muilla
talonasukkailla oli niin paljon muistuttamista Maisan suhteen sen
vuoksi, ettei tämä voinut olla aivan kuin nuo toiset, jotka eivät
milloinkaan olleet tehneet muuta kuin seisoneet pesusoikon ääressä koko
ikänsä!
Matami Valsethillahan ei ollut mitään makua, -- hän tahtoi myöskin
saada kapan hameeseensa, koska sellainen nyt oli muodissa; ja matami
Ellingsen näki kyllä, että hän hiukan loukkaantui; mutta hän sai hänet
vihdoinkin vakuutetuksi siitä, ettei kappaa sopinut tehdä tuosta
paksusta, jäykästä arkipäiväisestä kankaasta. -- Ei, siitä täytyi tehdä
leninki, jossa oli kiinteä pusero ja koristeompelua. Kun hän nyt tulisi
koettelemaan, saisi hän itse nähdä, kuinka se sopi hänelle.
Matami Valsethilla oli niin paljon puhuttavaa tänäänkin siinä
seistessään; -- hän puhui vain sitä, mitä oli kuullut väkipyöräntekijän
puhuvan, tämä luki niin tarkkaan sanomalehdet:
... Oslo ja Gamlebyen saivat kärsiä vääryyttä sekä katukivitykseen
että kaasuun ja veroihin nähden... ja kaupungillahan oli nyt
valaistuslaitoskin ja ajatelkaas, että oli ihmisiä, jotka tanssivat ja
juhlivat ja tekivät yön päiväksi, sillaikaa kun köyhällä tuskin oli
palaakaan leipää...
"Mielestäni ne, jotka eivät ole rikkaita, huvittelevat yhtä mielellään
kuin ne, jotka ovat rikkaita, -- kaikki, jotka vain voivat", -- sanoi
matami Ellingsen.
Matami Valseth keikutti hiukan paksua ruumistaan, niin että näytti
siltä kuin olisi hän mielellään lennättänyt hänet, joka seisoi pitäen
kiinni leningistä, pitkän matkan päähän itsestään.
"Niin, tehän tunnette niin hyvin tuon hienoston, matami Ellingsen!" --
vastasi hän korskeasti.
"Niinpä kyllä, matami Valseth, olenhan minä ommellut heille ja nähnyt
heidän elämäänsä aikoinani; -- kyllähän minä ompelinkin kaikkein
hienoimmissa taloissa."
Matami ei vastannut; -- mutta hartioitten ja selän nytkähdyksistä
näkyi, ettei hän pitänyt Maisan vastauksesta, -- hän oli sangen jäykkä
ottaessaan leningin yltään.
... "Lopuksi ei tiedä, kuinka hienoja nuo köyhät suutarin väet
tahtovatkaan olla", murisi hän mennessään ulos ovesta. -- "Sillä ei
ole mitään, jolla matami Ellingsen ei olisi ylpeillyt... Puhuipa mistä
tahansa, -- niin oli hän kaikesta selvillä, sekä teatterista että
siitä, kuka ottaisi vastaan kuninkaan tämän tullessa; -- -- kaiken
tiesi hän paremmin kuin kukaan muu." --
Matami Ellingsen oli kyllä huomannut, ettei väkipyöräntekijän vaimo
ollut oikein armollinen hänelle, mutta eihän myöskään voinut ruveta
kiltisti kuuntelemaan kaikkea, mitä hän puhui.
Ja eikös ollut Elling käyttänyt tilaisuutta hiipiäkseen ulos matami
Valsethin ollessa sisällä! -- Nyt ei Elling varmaankaan tulisi kotiin
ennenkuin illalla, ei varmaankaan.
-- -- Jos hän saisi vähän enemmän ommeltavaa, niin että ansaitsisi
enemmän, -- silloin voisi hän antaa lattianpesun jollekin ja samoin
vaatteiden pesun joella. Niin, se olisi suuri helpotus! -- Hän oli
usein ajatellut kysyä paremmilta ihmisiltä siellä Gamlebyenissä, eikö
heillä olisi jotain työtä, joka ei olisi varsin kiireellistä ja jota
hän saisi ottaa kotiinsa.
Mutta hänen oli niin vaikea ryhtyä siihen, -- näyttäisi aivan siltä
kuin kulkisi kerjuulla; -- eivätkä hekään varmaankaan mielellään
uskoisi kangastaan kenelle hyvänsä.
Eikä hänellä oikein ollut sellaisia vaatteitakaan, jotka olisi voinut
pukea ylleen ja joissa hän olisi näyttänyt joltakin mennessään
tarjoamaan työtään...
Maisahan oli tässä muutamana päivänä sattunut tapaamaan rouva Solbergin
kadulla -- entisen Mina Jürgensenin; -- hän oli heti tuntenut tämän
kevyestä käynnistä ja vaaleista hiuksista ja koko olennosta, vaikka
hänen vartalonsa oli kyllä muuttunut, käynyt niin paksuksi ja niin
tukevaksi.
Ja todellakin tunsi rouva myöskin Maisan, -- vaikka tämä olikin ollut
niin huolimattomasti puettu; hän oli heittänyt vain vanhan ruudullisen
villahuivin ympärilleen ja juossut alas yhtiökauppaan ostaakseen
maitoa. Mutta Mina-rouva kysyi heti hyvin kummastuneena:
"Kas, oletteko Maisa?... Maisa..."
"Ellingsen", -- oli hänen täytynyt auttaa häntä.
Ja sitten hän oli pysähtynyt ja puhellut ja kysellyt Maisan asioita, ja
hänen oli täytynyt kertoa lapsistaan, sekä vanhimmasta pojasta, joka
kuoli kaksi vuotta sitten ja joka oli ollut pitkän aikaa sairaloinen ja
heikko, ja tyttöraisustaan, joka oli toisella vuodella ja joka oli nyt
niin levoton kun sai hampaita...
Ja rouva Solberg kertoi, että hänellä oli kolme lasta, tyttö ja kaksi
poikaa, jotka aina olivat tukkanuottasilla; -- vanhin oli viiden vuoden
vanha, melkein yhtä vanha kuin matami Ellingsenin poika olisi ollut,
jos tämä olisi elänyt; rouvan häät olivat kesällä, kun Maisan olivat
olleet joulun aikaan edellisenä vuonna...
Rouvan mielestä Maisa oli näyttänyt laihalta ja huonolta; hän oli
varmaankin ajatellut, etteivät heidän asiansa voineet olla hyvin, sillä
hän kysyi varsin varovaisesti, kuinka he selviytyivät.
Mutta Maisahan ei ollut kyennyt avoimesti kertomaan hänelle, että
heidän raha-asiansa olivat useinkin rappiolla, vaan vastasi nopeasti,
että pahemminkin voisi olla. Maisa olikin melkein unohtanut huolensa
nyt tavatessaan rouvan ja seisoessaan siinä juttelemassa.
Rouva Solberg ei ollut unohtanut sitä aikaa, jolloin Maisa oli istunut
heidän luonansa ja ommellut leninkejä; hän muisti, kuinka erinomaisen
sievä hän oli ollut vaaleanpunaisessa röyhelöisessä leningissä
Solbergin tanssiaisissa.
Hän tuli sangen vilkkaaksi ja sanoi, että matami Ellingsenin pitäisi
jonakin päivänä tulla heidän luokseen Homansbyeniin pikku tyttö
mukanaan katsomaan hänen pienokaisiaan -- -- --
-- Maisa oli aina surrut sitä, että he olivat myyneet lastenvaununsa
pikku pojan kuoltua; näytti niin köyhältä kulkea lapsi käsivarrella, ja
tullessaan kotiin tunsi hän aina itsensä niin väsyneeksi ja uupuneeksi.
Mutta meriluutnantti Solbergin herrasväki asui siten, että saattoi ajaa
sinne uudella raitiovaunulla, jonka näki kadulla heti, kun pääsi hiukan
lähemmäksi kaupunkia. Ja todellakin olisi varsin hauskaa saada ajaa
raitiovaunulla sinne ja jälleen takaisin. Sellainen huvitus virkistäisi
kyllä häntä, joka alituiseen rehki ja ponnisteli, tylsänä kulkien aina
samaa latua, ja joka olisi tuskin tiennyt, että pian taas on kesä,
jollei olisi päässyt hiilien ja puitten ostosta.
Hänen piti nyt kaikella muotoa saada pieni olkihattu punaisin
silkkinauhoin pikku Jensinelle ja uusi sitsikankainen huppukaulustakki,
jollaisia hän oli nähnyt tänä vuonna hienoissa lastenvaunuissa olevilla
pienokaisilla; ja Ellingin täytyisi neuloa pari pieniä kenkiä. Maisa
oli pukenut Jensinen yhtä hienoksi viime vuonna myöskin; mutta nyt oli
hattu jo käynyt liian pieneksi, ja villatakki oli täytynyt käyttää
vaununpeitteeksi.
Hänen täytyi puuhata ja touhuta aamusta iltaan saadakseen kokoon niin
paljon rahaa, että sai ostetuksi hatun ja nauhat sekä takkikankaan ja
neulomatarpeet. Elling oli onnistunut saamaan lainaksi eräältä uudelta
Siltakadun kulmassa asuvalta nahkurilta kolme leiviskää pohjanahkaa
ja siten saivat he hiukan rahaa kahdesta parista saappaita. Ellinghän
näytti niin luotettavalta, mutta hänen käytöksessään oli jotain niin
arkaa, että he lopulta kuitenkin epäröivät.
Maisa ompeli jokaisena vapaana hetkenään saadakseen kuntoon lapsensa
ja itsensä. Mutta kun ei ollut varaa pitää palvelijaa, täytyi hänen
yksinään hoitaa koko talous, pestä ja puhdistaa kaikki paikat ja pitää
työpaja siistinä, sekä sitäpaitsi auttaa Ellingiä silloin kun tällä
oli töitä. -- Ja seuraavalla viikolla olisi jälleen pyykinpesu purolla
talon yläpuolella. Hänen täytyi seisoa siellä vedessä ja raataa karttu
ja saippua vesisoikossa ja huuhtoa ja kuivata vaatteita, pikku tyttösen
istuessa hänen vieressään jollakin vaatteella maassa, -- auringonpaiste
teki kyllä hyvää sille raukalle...
Sunnuntaina Maisa ei tahtonut mennä Solbergeille, sillä silloin olivat
he kaiketi lapsineen joko vanhan Solbergin luona maalla tai asessori
Jürgensenin luona.
Mutta lopultakin tuli tuumasta tosi; -- ja kellon käydessä neljättä
eräänä iltapäivänä nousi hän pois raitiovaunusta Homansbyn luona pikku
Jensine käsivarrellaan.
Oli paljon uutta siinä osassa kaupunkia, sekä uusia taloja että uusia
katuja, oli niin kauan siitä kun Maisa oli kulkenut tätä tietä, -- niin
kokonaan oli kaikki muuttunut niinä kuutena vuonna, jotka hän oli ollut
naimisissa!...
Meno sille puolen kaupunkia oli hänestä nyt kuin pitkä matka, --
hänestä, josta se aikoinaan oli tuntunut vain kivenheitolta. Siihen ei
oltu pitkiä aikoja pantu. Mutta nythän hän ei milloinkaan enää kävellyt
kauemmaksi kuin Oslon ahtaille kaduille.
Maisa oli kiirehtinyt pitkin katukäytävää ja seisoi nyt luutnantti
Solbergin punaisen tiilikivirakennuksen keittiönrappusilla.
Rakennuksessa oli kaksi pientä tornia ja puutarha sen ympärillä sekä
alaslaskettavat verhot suurten ikkunain edessä. Hän oli puhdistanut ja
siistinyt Jensineä ja suoristi vielä hänen leuan alla solmussa olevia
silkkinauhojaan, ennenkuin meni sisään.
Matami Ellingsen oli edeltäpäin niin iloinnut tästä käynnistä; mutta
nyt kun hetki oli tullut, oli hän varsin levoton ja jännittynyt siitä,
miten hänet otettaisiin vastaan -- oli toista seista täällä hienon
talon edessä kuin hän oli kuvitellut.
No niin, piti mennä sisään.
Siellä seisoi sorea tyttö, valkea hieno esiliina edessään, kuppeja
kuivaamassa ja asettamassa tarjottimelle.