Hän oli myöhästynyt, oli käynyt niin kaukana. Onko täällä käynyt
vieraita?... Onko isä kysynyt minua?...
Hän tuli täysin purjein Maisan luo:
"Niin, Maisa, tiesin kyllä, että kävisi hyvin, -- vihdoinkin olen
saanut kootuksi rahat teille kunnollista ompelukonetta varten!... Aina
kolmekymmentäkolme taalaria!... Minulla on ollut sellainen homma, etten
voi sitä sanoakaan, saadakseni tavata kaikkia näitä perheitä. -- Ja
nyt iltapäivällä olen sitten ajanut ympäriinsä -- viimeksi aina kauas
Jürgenseneille.
"Mutta nyt on teillä sitten ainakin jotain varmaa itsellenne, Maisa!
-- -- Ja tästä jää vielä vähän jäljelle rahaa, niin että saatte hiukan
kapioihinkin... Kaikki soivat niin mielellään tämän rahalahjan teille,
niin melkeinpä ensimäisestä sanasta olivat he valmiita antamaan...
Täytyy sanoa, että he suurella mielenkiinnolla seuraavat aikeitanne,
Maisa!
"Ja kun sisareni maanantaina käy siellä luonanne ja sanoo matamille,
että jos tuo suutari nyt oikein kauniisti osaa pyytää, niin saa hän
kyllä myöntävän vastauksen... ja sitten voidaan heti kuuluttaa, ja
teistä voi tulla suutarin emäntä jo jouluun mennessä."
Maisan silmissä maailma musteni ja päätä pyörrytti; -- hänestä tuntui,
että hänet ikäänkuin oli pistetty pussiin; rouvahan oli käynyt
kertomassa asian kaikissa perheissä.
Hän istui hiljaa ja hymyili typerästi voimatta vastata... Seinäkello
näytti seitsemää, mutta ei lyönyt tuolla epämiellyttävällä, käheällä
äänellä, ja Maisasta tuntui, että hän itse ikäänkuin koetti
koettamistaan vetää henkeä keuhkoihinsa ja oli tukehtumaisillaan -- --
* * * * *
Maisa oli kuumeessa koko yön, nousi aina vähänväliä istumaan sänkyynsä
ja tuijotti eteensä ja mietti.
Kaikki näytti pimeältä... Saattoi olla yhtä hyvä heittäytyä suoraan
Aker-jokeen, -- kulkea sen mukana aina sen laskukohdalle saakka...
sinne ruoppauslaitoksen luo -- keskelle tuota inhoittavaa mutaa, jota
ruopattiin, -- -- kravut saisivat kernaasti pureutua häneen kiinni,
ja ankeriaat kiertyä hänen ympärilleen, -- niin olisi yhtä hyvä kuin
nytkin.
-- Maisan piti nyt sunnuntaiaamuna pukeutua; mutta hän huomasikin
istuvansa pyyheliina kädessä tuolilla sängyn vieressä, edessään
seisomassa Dorthe, kuuromykkä, hiljaisena ja pelästyneenä, kasvoilla
surullinen ilme; hän tunsi kyllä, että nyt olivat Maisan asiat varsin
huonosti.
Maisa ei jaksanut pukea ylleen, vaan heittäytyi sänkyyn ja teki
merkkejä Dorthelle, että hänen päänsä oli niin kipeä, niin kipeä.
Hän oli pitkänään koko sunnuntaipäivän raskaassa, epämiellyttävässä
horrostilassa, -- hänellä oli epäselvä ajatus nousta ylös iltapäivällä
hämärän seuduissa; oli niinkuin olisi ollut helpompi silloin, kun ei
oikein näkisi itseään selvästi; -- mutta hän jäi yhä makaamaan...
Vain eräs ajatus yhä palautui selvästi hänen mieleensä: hän tahtoi
heti muuttaa tästä talosta ja asettua asumaan Martha Mon luokse
Hammersborgiin.
Hänen sydämessään oli kuitenkin hämäränä välkkynyt pieni
toivonkipinä... voimakkaampana kuin hän itsekään oli osannut ajatella.
-- -- Mutta nyt ei ollut enää mitään, mitään keinoa päästä pulasta!
Hän näki äidin edessään -- -- ja nuo pitkät tummat piilipuut, jotka
ikäänkuin lakaisivat pilviä ylhäällä sairaalan puutarhan yläpuolella,
-- -- nyt ne lakaisivat hänet pois -- pois harmaitten pilvien mukana...
Muuan ajatus heräsi hänessä, hän hypähti ylös ja alkoi pukeutua.
Siihen aikaan, jolloin Maisa tiesi Kielsbergin menevän ulos ja jolloin
he aina tapasivat, hiipi hän alas portista.
-- Kaikki oli nyt lopussa, -- Kielsbergillä ja hänellä ei milloinkaan
enää tulisi olemaan mitään yhteistä...
Hän kulki huomaamattaan tavallista tietään.
"Ihmettelenpä, mitä oikeastaan olette tehnyt, Maisa?" huusi Kielsberg
kärsimättömästi Maisalle jo kaukaa Siltakadulta, -- "tuskinpa olen
nähnyt teitä kokonaiseen viikkoon!"
"Ei tee luonnollisesti mitään, vaikka odotankin, minullahan on
niin paljon joutilasta aikaa, arvelette varmaankin?... Voin päästä
lääkäriksi kymmenen vuoden kuluttua! Mutta jollen saa nähdä teitä
useammin, voin yhtä hyvin heti paikalla ottaa kotiopettajan paikan
kaukana Romsdalenissa. Tehän ette tule milloinkaan, -- annatte minun
kulkea ja odottaa ja odottaa... Niinkuin minä en juuri teidän vuoksenne
uskaltaisi aloittaa uutta talvea velkoineen ja kaikenkaltaisine
vaikeuksineen..."
Kielsberghän tiesi niin hyvin, että kun Maisa ei tullut määrättynä
aikana, niin hän ei päässyt, täytyi istua ja ommella kauemmin kuin
tavallisesti.
-- "Mutta tiedättekö, mitä tänään on tapahtunut, Maisa?" hän katsoi
Maisaa aivan läheltä silmiin. -- -- "Sanonkohan teille sen?... Minä
nautin siitä aivankuin olisi makea karamelli suussani", sanoi hän ja
maiskautti suutaan; Maisa tunsi niin hyvin tuon hänen tapansa. -- -- --
"Niin, tänään tukkukauppias Tranemista -- _ei_ ole tullut valtioneuvos,
-- _eikä_ rouva Tranemista valtioneuvoksetar...
"Siksi tuli nimittäin pääkonsuli Schou -- niin!
"Näin toimituksessa sähkösanoman, jossa sanottiin, että nimitys on
tapahtunut eilen. -- Sangen harmillista Tranemeille -- vai mitä
luulette? -- etenkin rouvalle ja hänen ranskalaisille muodeilleen?
-- Ja tuolle inhoittavalle poikanulikalle viisitaalareineen...
Epäilenpä hiukan, että juuri minun sanomalehtikirjotuikseni on osaltaan
vaikuttanut asian ratkaisuun. Viittasin tässä eräänä päivänä konsuli
Schouhun, kirjoitin että hän juuri on mies, jota koko liikemiesmaailma
kunnioittaa. --
"Niin, ehkäpä me kaksi, Maisa, kun asiaa oikein ajatellaan, olemme
tehneet hänestä valtioneuvoksen! virkahti Kielsberg avomielisen
iloisesti. -- Sillä tehän aina sanoitte pitävänne noista Schouista...
Seitsemän kertaa kostettiin Kainille, seitsemän ja seitsemänkymmentä
kostetaan Lameckille! -- -- Tämä herra Anton -- --
"Kas niin, -- kas niin, Maisa? -- onko kuulijakuntani niin äänetöntä
tänään... ei mitään kättentaputuksia... ei mitään suosionosoituksia?...
Liian väsynyt ja rasittunut, pikku raukka! -- --
"Mutta tehän olette niin hirvittävän vakava!"... Kielsberg huomasi nyt
vasta kumartuessaan Maisan puoleen katulyhdyn valossa, että hän näytti
kalpealta ja hämmentyneeltä --
He olivat kävelleet pimeään iltamyöhään saakka, -- olivat pysähtyneet
silloin tällöin jonkun katulyhdyn luona, -- ja tulivat nyt hitaasti
takaisin tähtitaivaan kaartaessa yli talojen...
"Maisa", sanoi hän huolestuneena ja tarttui hänen käteensä. -- "Mikä
teidän on?... Oletteko jälleen levoton kotiopettajapaikan vuoksi?...
Peloissanne, etten minä voisi selviytyä?... Että minun täytyisi
matkustaa pois?..."
Hän kohtasi aran katseen ja tunsi Maisan sormien
kouristuksentapaisesti, levottomasti värähtävän hänen tarttuessaan
Kielsbergin käteen ja pusertaessa sitä.
Yht'äkkiä painautui hän kiihkeästi Kielsbergin rintaa vastaan, kätkien
kokonaan kasvonsa niin ettei tämä lainkaan nähnyt niitä -- ja riuhtaisi
samassa itsensä irti kiiruhtaen pitkin katua ja portista sisään --
"No, mutta Maisa... mutta Maisa... odottakaahan... Kuulkaahan toki!..."