Kielsberghän oli niin hirveän kiltti ja niin avomielinen Maisaa kohtaan
ja puhui hänelle kaikki asiansa; -- mutta mitähän hän oikeastaan
mahtoikaan ajatella tulevaisuudesta, millaiseksi se muodostuisi...
Hän kertoili Nordlandissa viettämästään lapsuudesta -- ne seudut
olivat varmaankin ihmeitä täynnä -- -- -- ja oli aivankuin Kielsbergin
mielestä Maisakin joskus voisi joutua sinne pohjoiseen tämän mukana --
sillä sinne tahtoi Kielsberg pyrkiä lääkäriksi. --
Eräänä iltana hän toi kaupungilta tullessaan kokonaisen inhoittavan
pääkallon paperiin käärittynä. Hän tarvitsi sitä opintoihinsa ja hän
iloitsi edeltäpäin Tillan pelästyksestä tämän tuodessa aamulla kuumaa
vettä ja nähdessä sen pöydällä.
Ei auttanut vastustus, -- Maisan piti katsoa sitä ja pitää sitä
kädessäänkin, -- ja todellakin teki hän sen lopuksi.
Ja sitten puhui Kielsberg hermoista ja valtimoista ja että sydän oli
vain pumppulaitos. Kun hän puhui jostakin, jota Maisa ei ymmärtänyt,
tirkisteli Maisa vain Kielsbergin silmiä, päätä, ohimohiuksia
nenälasien vieressä -- yhtä hyvä niinkin, kunhan Kielsbergillä vain
oli joku, jonka kanssa jutella. -- Hui, Maisaa peloitti kyllä niin
kauheasti, että Kielsbergin täytyisi jälleen matkustaa maailmalle ja
ruveta kotiopettajaksi; -- hän ei sanonut tahtovansa elää kituuttaa
kaupungissa, kun aika vain kului jokapäiväisen leivän ansaitsemisessa,
niin etteivät luvut edistyneet. Siten ei suoritettaisi tutkintoja.
Kielsberg olikin monesti sanonut, että ilman Maisaa olisi hän jo
luopunut ponnisteluistaan ja ottanut paikan...
Hän saattoi olla aivan raivoissaan, jos hänen oli täytynyt seistä ja
odottaa ja kuluttaa turhaan aikaansa Maisan tullessa liian myöhään
määräpaikalle, jossa heidän piti tavata, tai kun Maisa kotiväen vuoksi
ei tahtonut viipyä liian kauan ulkona. Hän saattoi moittia Maisaa
turhantarkaksi ja pikkumaiseksi ja oikein haukkua häntä, kaikin tavoin,
puhua, että ompelijattarilla välttämättä täytyi olla kiusallisia,
pikkumaisia puolia, -- se muka kuului asiaan! -- ja muuta sellaista
-- siksi kunnes paha tuuli oli ohi. Kielsberg sai olla millä tuulella
tahansa, puhua mistä tahtoi, kaikki oli yhtä hauskaa, kunhan hän vain
oli siinä puhelemassa, Kielsberg saisi sekä lyödä että pidellä pahoin
Maisaa!
Maisahan ei ollut koskaan voinut kiintyä kehenkään; niihin, joiden
luona hän ompeli, ei hän ollut kiintynyt enempää kuin ompelulankaan.
Ja jos Maisa nyt jälleen joutuisi yksinään kuljeksimaan seuraavan
talven eikä saisi ajatella joskus tapaavansa Kielsbergiä, -- niin olisi
koko maailma pimeä ja autio. Ei Maisa puhunut liikoja, vaikka sanoikin,
että Kielsberg oli hänen ainoa ilonsa tässä maailmassa.
-- Lena tuli sisään kädet punaisina ja kattoi pöytää; hän oli
pusertanut mehua.
Keittiössä oli tänään hirveä touhu. -- Täti Rask lähetti hyvin makeata
luumukeittoa päivälliseksi; hän ei voinut poistua keittiöstä ennenkuin
kaikki oli valmista.
Syötyään kävivät rouva ja neidit keittiössä ja ruokasäiliössä
tarkastamassa purkkeja ja pulloja ja kirjoittamassa nimilappuja, jotka
kiinnitettiin näihin niiden jäähdyttyä. --
"Uh, -- että minun tänäänkin pitää panna ylleni vanha kevättakkini,
-- vaikka uusi on juuri valmistumaisillaan!" Arna tuli sisään oltuaan
hetken aikaa puhdistamassa marjoja, sormet vielä aivan tahmeina; hänen
täytyi kiiruhtaa pukeutumaan, sillä piti joutua ranskantunnille. "Ja
minunhan täytyy kulkea pitkin Grottemäkeä aivan Schoun ohi!"
Hän nuolaisi kielenpäällään varovasti huuliaan, sen Arna varmaankin oli
polttanut, vaikkei tahtonutkaan myöntää maistelleensa hilloja. -- --
-- -- -- "Ovatko -- -- ovatko -- -- kaikki ulkona?" kysyi Anton
varovaisesti ovelta; -- siinä hän taas vilkuili tänäänkin!
"Sitä en tosiaankaan tiedä." -- Maisa polki kaksilankaista
ompelukonetta, niin että hurisi.
Tuo vaaleatukkainen Anton kultasankaisine nenälaseineen ja paksuine,
kultaisine kellonperineen jäi seisomaan hiukan epätietoisena.
"Ja te, Maisa, istutte aivan yksinänne täällä", virnisteli hän ja
läheni Maisaa.
"Oh, en sentään aivan yksin, herra Tranem, -- sisarenne oli juuri
täällä."
"Ja mitä hienoa tänään ompelette?"
"Aivan samaa kuin eilen."
"Vai niin, vai niin, pariisilaista takkia!... Nuo markka ja kuusi
killinkiä, jotka saatte päivässä palkkaa, eivät juuri riittäne
huvitteluihin. -- Mutta varmaankaan ette te, Maisa, tahdo huvitella...
Ette edes ajatellakaan sellaista..."
Hän seisoi huojutellen itseään ja tirkistellen Maisaa sormet
liivintaskuissa.
"En todellakaan jouda nyt vastaamaan teille."
"Vai niin -- vai niin, -- he, he, he, -- luonnollisesti --
luonnollisesti, -- miten hirveän kopea te olette!
"Mitäs sanotte viidentaalarin setelistä -- huvitellaksenne esimerkiksi
huomenillalla Klingenbergillä tanssiaisissa."
Anton otti liivintaskustaan sinisen viidentaalarinsetelin ja heitti sen
Maisan syliin.
"Menkää pois rahoinenne, sanon! -- kas tuossa... kas tuossa -- olkaa
hyvä, -- taikka muuten heitän sen."
Hän ojensi sen hänelle.
"Oh, joutavaa", nauroi hän, "-- ha, ha, ha, joutavaa, Maisa! --
ottakaa, mitä saatte. -- Siinähän ei ole mitään pahaa. Voittehan
ymmärtää, etten minä kerro sitä kenellekään."
"Tahdotteko ottaa sen takaisin -- heti!..."
Maisa nousi ja heitti setelin Antonia kohden lattialle, kun täti Rask
samassa tuli sisään keittiönovesta.
Maisa sieppasi ompeluksensa lattialta ja istuutui jälleen nopeasti.
"Onko isä mennyt konttoriin, täti?" kysyi Anton hämillään.
"Luulin, että tietäisit hänen menneen huoneeseensa nukkumaan tänään
kuten muulloinkin..." Neiti Rask katsoi vastakkaiselle puolelle ja oli
hirveän jäykkä; -- viisitaalarinen oli lattialla pöydänjalan luona.
"No, muuta en tahtonutkaan tietää; neiti ei voinut sanoa minulle sitä",
-- sanoi Anton ja kiiruhti sisään jälleen ikäänkuin hänellä olisi kiire.
"Minun täytyy sanoa, etten luule olevan teidän asiananne vastata
sellaisiin kysymyksiin, neiti Jons", huomautti neiti Rask kiihtyneenä.
"En voi estää herra Tranemia tekemästä sellaisia kysymyksiä!" vastasi
Maisa punastuen, kyyneleet silmissä. Viisitaalarinen oli permannolla
ja aivan tuntui polttavan Maisaa; -- mutta eihän hän voinut nyt enää
ruveta ottamaan sitä ja ojentamaan neiti Raskille, kun kerran oli ollut
niin tuhma, ettei heti ollut tehnyt sitä. Voitaisiin luulla, että hän
kuitenkin oli ottanut vastaan sen...
-- Maisa istui jälleen yksin koettaen hallita kapinoivaa mieltään; --
häntä halutti suuresti kertoa, miten kaikki oli käynyt.
Mutta neiti Rask oli kovin epäluuloinen -- -- Ja jos hän nyt vielä
lisäksi oli nähnyt viisitaalarisen pöydänjalan luona, -- -- niin ei
tarvinnut enää kysellä, mitä hän ajatteli...
Maisa istui koko iltapäivän miettien miettimistään, mitä tehdä. Monesti
oli hänen oikein vaikea hillitä itkuaan... Tuntui siltä, kuin olisivat
nämä ihmiset päässeet käsiksi häneen.
Ja miten saisi hän tämän ilkeän viitosen takaisin sen omistajalle?...
Tuo ihminen ei varmaankaan enää näyttäytyisi täällä tänään -- ehkä
Maisan vielä lisäksi täytyisi viedä se mukanaan kotia.
Olisi aivankuin Antonilla olisi joitain oikeuksia Maisaan, kunnes hän
pääsisi viisitaalarisesta...
Mutta hän saisi sen takaisin niin pian kuin Maisa vain tapaisi hänet,
-- vaikkapa se olisi heitettävä hänen jälkeensä!
Oh, -- miten paljon onnettomuutta voi sellainen vilhusilmäpaholainen
tuottaa?! --
Entä mitä sanoisikaan Kielsberg?...
Ensin oli Maisasta tuntunut kaikkein luonnollisimmalta uskoa asia
hänelle ja hän oli vain toivonut, että tapaisi tämän illalla. -- --
Mutta mitä enemmän Maisa asiaa ajatteli, sitä huolekkaammalta tuntui.
Ehkäpä tämänkin mielessä heräisi epäluuloja, kun hän kuulisi, miten
Maisaa kohdeltiin niissä taloissa, joissa hän ompeli! Ehkäpä hän
ylenkatsoisi Maisaa!
Hän mietti miettimästä päästyäänkin...
Jollei Kielsberg heti ajattelisikaan sillä tavoin, niin voisi tämän
mieli kuitenkin myöhemmin muuttua kun hän huomaisi Maisaa kohdeltavan
kuin muitakin tyttöjä. Varmaankin Maisa menettäisi hänen silmissään
jotain! --
Hän tunsi kuristavaa sydämentuskaa ja alkoi ikäänkuin nähdä Kielsbergin
silmissä tuon kovan ilmeen. -- Ei hän välittäisi mistään muusta sen
rinnalla!
Oh, -- miten maailma tuntui kylmältä, autiolta ja tyhjältä!
Vielä mennessään kotiin päin illalla epäili hän puhuako Kielsbergille
vai ei.
Ja entäpä jos tuo viisitaalarinen, joka oli hänen taskussaan,
hukkuisi... Mikä silloin avuksi?... Täytyi kun täytyikin aivan kädellä
koettaa sitä pahusta kerta toisensa perästä. -- --
* * * * *
Maisa ei ollut voinut pidättäytyä, vaan oli itkien kertonut kaikki
Kielsbergille.
Tämä suuttui suunnattomasti, kalpeni ja kulki alakuloisena koko
matkan...
Hän tunsi vihaavansa noita Tranemeja, -- pääsi häneltä. Näytti siltä
kuin olisivat he hänen tiellään! -- Mutta hänkin koettaisi ehkäistä
heidän matkaansa maailmassa. Hän ei milloinkaan jättäisi maksamatta,
muuta paitsi rahavelkoja, -- ja nyt oli hänellä kaunaa jokaikistä
Tranemia kohtaan.
Kielsberg vain kulki ja mietiskeli. Eihän siitä ollut oikeaa lohtua.
Mutta oli kuitenkin parempi näin, ajatteli Maisa, sillä hän näki kyllä,
että Kielsbergiäkin suututti Anton Tranem.
Taas istui Maisa siellä viisitaalarinen taskussaan epäröivänä ommellen
takkia, varsin murheissaan ja alakuloisena.
Saattoi hyvin huomata, etteivät he olleet kuten tavallisesti.
Ainoastaan Arna puheli, muut olivat varsin harvasanaisia. Arnalle
ei sellaisista asioista tahdottu puhua. Keskusteltiin vain Maisan
töistä. -- Rouva arveli, että niitten pitäisi valmistua keskiviikoksi;
-- tarkoitus oli aikaisemmin ollut, että Maisa olisi siellä vielä
seuraavankin viikon.
Maisan täytyi saada Anton käsiinsä, maksoi mitä maksoi!...
Päivällisen ajoissa olivat Maisan sormet kylmät ja hikiset, niin
että aivan täytyi kuivata niitä kerta toisensa perästä; -- Anton ei
varmaankaan tulisi tänne, ja kuitenkin täytyisi Maisan saada tavata
häntä! Viisitaalarinen oli paperikäärössä valmiina. Sisällä juteltiin
ja rämisteltiin tuoleja pöydästä noustessa, ja kun ruokia kannettiin
pois, jäi ovi auki. Omaan ruokatarjottimeensa oli Maisa koskenut vain
näön vuoksi.
Maisa näki Antonin siellä sisällä. Hän istui vaanien kuin villipeto,
jäisikö Anton hetkeksikään yksin... Tämä seisoi kädet taskussa ja
vilkuili välinpitämättömänä, sillaikaa kun hänen ympärillään kuljettiin
edestakaisin, ja käytti hyväkseen tilaisuutta tirkistelläkseen Maisaa.
Nyt oli Lenakin poissa ja Anton kävi kiinni ulko-oveen mennäkseen pois.
Maisa oli kuin nuoli hänen jäljessään ja kun Anton hymyillen teki
torjuvan kädenliikkeen, viskasi Maisa tuon kokoonkäärityn paperin hänen
jälkeensä.
Kiiruhtaessaan sisään jälleen, näki hän rouvan liikkumattomat,
kivikovat kasvot arkihuoneen oven läpi...
* * * * *
-- Ei, kauemmin kuin keskiviikkoon ei Maisa tällä kertaa saisi ommella!
-- Suljetut ovetkin iltapäivän kuluessa olivat selvänä todistuksena
siitä, että sen talon portti piankin sulkeutuisi kokonaan häneltä. Täti
Rask vain kiireesti kulki huoneen läpi, ja rouva kutsui Arnan pois
joka kerran tämän hetkeksikin jäädessä Maisan luo istumaan. He eivät
tahtoneet, että kukaan edes puhuisi hänen kanssaan muusta kuin työstä.
Hänen korvissaan humisi ja suhisi hänen istuessaan siinä yksinään ja
ikäänkuin nähdessään vain heidän selkänsä, kun he menivät huoneen läpi.
Oli aivan kuin he eivät edes voisi sietää, että Maisa kosketti heidän
kankaaseensa...
Ja illallisen jälkeen kuului sisältä jääkylmästi ja jäykästi, että
Maisaa aivan palelsi: "Onko neiti lopettanut työnsä?... Ole hyvä, Lena,
ja kysy, tahtooko hän saada rahaa tänään, nythän ei enää ole työtä
pitemmäksi aikaa kuin huomiseksi ja ylihuomiseksi -- --"
-- Oli ikäänkuin koko talon paino olisi ollut hänen hartioillaan. Maisa
oli ollut niin sanomattoman alakuloinen ja masennuksissa ja saanut van
huomata, miten hullusti oli käynyt...
Hän ei nähnyt katuja eikä taloja kotiin mennessään; -- hänellehän oli
käynyt suorastaan häpeällisesti Tranemeilla, -- ja nyt hän ei koskaan
enää saisi työtä siellä.
Ja Maisa-raukan täytyi ryömiä kotiin hiirenloukkoonsa ja vain hävetä,
-- hehän olivat niin mahtavia ja suuria, että he helposti saattoivat
tallata hänet jalkoihinsa kuin kärpäsen!...
-- Hän kulki niin kiusattuna ja niin pienenä -- niin pienenä --
Maisa katsahti yli sillankaiteen; hän olisi hyvästi voinut heittäytyä
jokeen ja hävitä kuin pieni hiiri, -- niin olisi hän poissa, eikä
kukaan huomaisi sitä, eivät Brandtit, Jürgensenit ja Kalnaesit tai
Schout eikä kukaan niistä, jotka tunsivat hänet...
Poissa -- niin, -- ei, hän ei tahtonut pois. -- Maisa ei tahtonut pois
hänen luotaan, joka asui tuolla ylhäällä katonrajassa. -- Kenestäkään
muusta ei hän välittänyt -- ei penninkään vertaa kestään heistä!
Ja hän puhuisi suunsa puhtaaksi rouvalle huomenna tuosta hyvästä
Antonista ja sanoisi millainen poika tämä oli, -- juuri niin,
hän kertoisi suoraan, miten kaikki oli käynyt, -- aivan niin --
viisitaalarisesta ja kaikesta -- niin totta kuin hänen nimensä oli
Maisa Jons! -- Hän ei suorastaan saanut rauhaa ennenkuin se oli tehty.
Tuskin oli puhettakaan nukkumisesta; -- ja hän heräsi jälleen ennen
neljää aamulla, jolloin hänen täytyi nousta ylös, sillä hän ei
saattanut enää olla sängyssä kauemmin.
Niin, kyllä hän puhuisi suunsa puhtaaksi!...
Tullessaan Isollekadulle sinä aamuna ei Maisan tarvinnut tirkistää
kelloa Vapahtajantornissa, -- hän tiesi olevansa liian aikaisin
ulkona, ja hän kulki pari kertaa korttelin ympäri kuluttaakseen aikaa,
ennenkuin meni portista sisään Tranemeille.
Kyllä hän puhuisi!
Hän ei nähnyt ketään muuta kuin vilahdukselta Arnan, joka söi
aamiaista, ja sitten täti Raskin, joka ei vielä ollut pukeutunut ja
teki aamuaskareitaan.
"Toivomme, että saisitte tänään valmiiksi kaiken sen, mitä nyt
ompelette, neiti Jons", -- sanoi hän, -- "kaikki muu, mistä olemme
puhuneet, saa jäädä myöhemmäksi."
Se sanottiin niin lyhyesti ja jäykästi; mutta Maisan silmät katsoivat
rohkeina hänen kasvoihinsa; neiti sulki ruokasalin oven hiljaa kiinni
ikäänkuin hän olisi tahtonut kokonaisen seinän Maisan ja muun talon
välille.