VI.

Ei ollut enää työnpuutetta. Elokuun keskivaiheilla olivat Jürgensenit

tulleet kotiin, ja Maisalla oli ollut yllinkyllin työtä ommellessaan

syyspukuja sekä siellä että konsuli Schoulla ja Brandtilla.

Tranemit olivat myöskin kutsuneet häntä, mutta Maisa ei mitenkään ollut

voinut lupautua sinne ennenkuin syyskuun ensimäisellä viikolla. Se oli

kyllä myöhäistä, -- kaikki he, rouva ja tyttäret, odottivat Maisaa

laittamaan heidän pukujaan kuntoon voidakseen jälleen näyttäytyä ulkona.

Nyt oli Maisa jo istunut siellä useita päiviä. -- Rouva oli lempeä,

muisti tuoda suklaata, kun oli aamupäivä vieraita, tai teetä

iltapäivisin, -- Maisaahan tarvittiin niin välttämättömästi.

Mutta heti ensimäisenä päivänä siellä istuessaan huomasi Maisa, että

siellä oli ikäänkuin suurenmoisempaa ja vauhdikkaampaa. Aiottiin ostaa

uusi, hieno brysselinmatto saliin ja tummat ripsi-ikkunaverhot.

Ja eikös Karelius, kuski ollut saanut kahta kiiltävää nappia

päällystakkinsa kaulukseen, -- odotahan vain, pian saat vielä lisäksi

nauhoja ja kaikenlaisia käänteitä takkiisi! -- -- -- Ei milloinkaan

ollut Maisa kuullut, että hänellä oli niin hieno nimi kuin Svendsen,

jolla häntä nyt alinomaa puhuteltiin.

Varmaankin saataisiin rouvaa pian kutsua valtioneuvottareksi.

Kielsberghän oli sanonut, että nimitystä odotettiin joka päivä.

Mutta oli ikävää, että tuo Anton alinomaa keksi asiaa Maisan huoneeseen

ryhtyen laskemaan leikkiä ja juttelemaan Maisan kanssa! -- Maisan

oli oikein vaikea sietää häntä hänen siinä seisoessaan. Hän oli niin

olevinaan, ja nuo vaaleat silmät välkähtelivät niin ilkeästi ja sitä

paitsi oli hän käynyt oikein tunkeilevaksikin. Maisan täytyi usein

ommella aivan kaksinkertaisella innolla näyttääkseen, ettei hän

tahtonut olla vähimmässäkään määrässä tekemisissä tuollaisen junkkarin

kanssa. Mutta korvia aivan kuumoitti, Anton oli varmaankin nähnyt

Maisan kesällä Klingenbergillä ja tehnyt omia johtopäätöksiään...

Rouvasta tuntui varmaankin tyhjältä, kun Signe oli poissa, Arnalle

ei voinut puhua kaikkea, mitä ajatteli. -- Ja Greta oli saanut

kasvatuksensa kokonaan toisenlaisissa oloissa, perhe ei silloin vielä

ollut niin vaurastunut; -- hän seisoi siinä suurine, kysyvine silmineen

antaen toisten pukea hänet miten vain tahtoivat vierailuhattuihin ja

-pukuihin.

Rouva kävi Torpilla joka aamupäivä, siellä oli kovin hienoa. Arna

kertoi, että tukkukauppias oli antanut kymmenentuhatta taalaria

myötäjäisiksi.

Mutta Maisan täytyi sydämessään myöntää, että kun nuo komeat,

pariisilaiset syysvaatteet olivat saapuneet -- sekä rouvalle että

Greta-neidille ja Arnalle, -- ja niitä sitten täytyi ratkoa ja

korjailla ja neuloa uudelleen, niin oli kuitenkin tämä ulkomainen

ihana villakangas ikäänkuin pumpulinsekaista. -- Kuosi ja malli

jäivät tietysti jäljelle, hienot koristeet myöskin; -- mutta paljon

norjalaistakin tuli lisäksi niihin; -- ja miten paljon ne olivatkaan

maksaneet! -- Mutta ei mistään hinnasta pitänyt kenenkään saada tietää,

että niitä oli korjailtu täällä kotona.

Kesäasunnolta tuotiin georgiineja ja maljakkoihin syyskukkia kaikkiin

huoneisiin, omenoita ja päärynöitä, punaisia ja mustia viinimarjoja

hillottaviksi. Kokonaisia sokeritoppia kannettiin puodista pihan yli ja

pantiin sulamaan suureen, tinattuun messinkikattilaan. Täti Rask seisoi

keittiössä hillotölkkien ja sianrakkojen keskellä, kädessä nauhaa,

jolla piti sitoa purkit.

Hän hääräili edestakaisin pitkä, valkea esiliina edessään, hameenhelmat

ylhäällä, muassaan aina asetilla joku kuuma hillonäyte, jota hän

matkalla puhalteli ja jäähdytteli; -- hän vei sen rouvan nähtäväksi

kysyen samalla, luuliko tämä sen hyydyttyä käyvän liian paksuksi. Hän

pyysi samalla Arnaa keittiöön auttamaan marjojen puhdistamisessa. Joka

kerran keittiön oven avautuessa tuli voimakas palaneen sokerin haju

sisään huoneisiin. Siellä kiehui ja kuohui, ritisi ja ratisi, ja oli

touhua kaiken päivää.

Maisa istui ja ajatteli, että hän illalla tapaisi Kielsbergin...

Oli aivan kuin henki kysymyksessä joka kerran kun Maisan piti tavata

hänet... -- siitä riitti ajatuksia aivan loppumattomiin. Mutta ei

hän myöskään voinut käsittää, mitä ilon aihetta hänellä ennen oli

ollut. Maisa muisti kulkeneensa yksinään kotiin pimeässä ja tuiskussa,

sateessa ja pouta-ilmalla -- ommelleensa ompelemistaan -- keittäneensä

kahvia ja mietiskelleensä leninginmalleja...

Tarvitsi vain ajatella viime vuotta tähän aikaan...

Maisa Jons · 第 25 / 35 题