-- "Pariisissa ei voitu aavistaa, miten paksu Greta on", -- alkoi Arna
laskea leikkiä; hän tuli sisään ja tarkasti ohimennen sisaren takkia
ennenkuin menisi ulos.
Mutta Maisa ei ollut juttelutuulella ja koetti vain saada takinselän
ompeluksen koneeseen; se oli täytynyt päästää niin suureksi kuin
mahdollista.
Vihdoinkin kuuli hän rouvan äänen sisältä. -- Sormet alkoivat liikkua
niin kömpelösti ja ompeleminen pysähtyi ja kaikki meni hullusti...
Hän antoi neulan mennä aivan hitaasti ja varovaisesti kankaan läpi,
se auttoi pitämään levottomuutta loitolla. Mutta kurkkua kuristi
hänen jännittyneenä odottaessaan; hänelle kävi yhä selvemmäksi ja
selvemmäksi, että hänen täytyi purkaa sisunsa rouvalle...
Neula kulki niin tasaisesti ja Maisa polki konetta niin tasaisesti...
Hän ei katsellut ympärilleen, koetti vain jännittyneenä kuunnella, mitä
ympärillä tapahtui, mutta ei kuullut enää mitään...
Eikös rouva pannut takkia ylleen mennäkseen Torpille! -- Maisa kuuli
hänen menevän eteiseen, tavallisesti hän ensin käväisi Maisan luona.
Hänen kiihtynyt mielensä rauhoittui niin yhtäkkiä, että täytyi hetkeksi
keskeyttää työ. -- Piti odottaa. --
Ja nyt puhuisi rouva tietysti siitä Signelle...
-- Oh, mitä kaikkea he voivatkaan ajatella... Miksi ei Maisa heti ollut
jättänyt viisitaalarista neiti Raskille? -- Sehän oli ollut siinä
lattialla! -- Ja hiipiä tuolla tavoin eteiseen Antonin jäljessä! Ei
näyttänyt siltä kuin olisi Maisalla ollut hyvä omatunto... Pojankaan
mieleen ei varmaan olisi noin yhtäkkiä juolahtanut tarjota rahaa,
jollei Maisa jotenkuten ollut kehoittanut häntä siihen. --
Asia tuli yhä arveluttavammaksi; -- ja Maisan rohkeus väheni
joka kerran, kun neiti Rask kulki huoneen läpi noin kylmänä ja
vieraannäköisenä.
Entä rouva? -- Ja nyt lisäksi rouva Torp? -- Uskoisivatko he Maisan
selittelyjä? -- Tuskin. --
Taas istui Maisa masentuneena ja ahdistuksissaan, sormet kylminä
ja hikisinä; -- varmastikaan hän ei enää joutuisi Torpillekaan
ompelemaan...
Greta-neiti seisoi velttona ja rauhallisena antaen Maisan
sovitella takkia ja ottaa mittaa tuosta leveästä selästä; -- hänen
mielenrauhaansa ei varmastikaan mikään voisi järkyttää, vaikkapa Maisa
olisi vetänyt viimeisen hengenvetonsa -- --
Ovikello soi. -- Maisa tunsi rouvan kaksi lyhyttä soittoa.
Hänen täytyi rohkaista mielensä; -- pahemmin ei enää voisi käydä.
Maisa istui ja koetti reipastua. Niin, jollei rouva nyt tulisi,
täytyisi hänen pyytää saada puhutella tätä. -- Varmaankin tämä juuri
nyt kertoi neiti Raskille, mitä Signe asiasta arveli -- --
Ja -- -- kas tuossa hän nyt oli!
Rouvalla oli vielä hattu päässään, tuo, jossa oli tiheä, musta
strutsinsulka ja keltaiset nauhat ja kukkia sisäpuolella korvan
kohdalla.
"Tulen puhuakseni vakavasti kanssanne, neiti Jons", -- sanoi hän ja
istuutui tuolille vähän matkan päähän.
Niin pääsin minä sitten alkamasta, ajatteli Maisa, hän kyllä pitäisi
puolensa!
Rouva taivutti päätään hiukan taaksepäin ja katsoi ylhäisesti häneen.
Katseessa kuvastui ehkä hiukkasen ihmettelyä tai uteliaisuutta myöskin;
-- mitähän vetovoimaa saattoikaan olla tässä, ei enää aivan nuoressa
tytössä kapeine, hiukan keltaiseen vivahtaville kasvoineen ja tiheine
yhteenkasvaneine kulmakarvoineen...
"Tahdon suoraan sanoa teille, että tällä kerralla epäilimme suuresti
lähettäessämme sanan teille, todellakin epäilimme sangen suuresti,
neiti Jons", lisäsi hän painokkaasti ja loi kauniit silmänsä suoraan
häneen... "On paljon velvollisuuksia ja on otettava huomioon useita
näkökohtia, kun täytyy suojella sellaista taloa, jota toiset pitävät
ylempänä itseään -- ja on oltava äärimäisen tarkka niihin ihmisiin
nähden, joita tuo taloonsa... Tahdon sanoa tämän teille suoraan, kun
me nyt olemme saaneet tietoomme, että te vietätte kaikkea muuta kuin
kunniallista elämää, -- ja että teidät voidaan nähdä aivan julkisesti
yhdessä kaiken maailman ylioppilaiden kanssa..."
Maisa hätkähti ja kävi kalpeaksi. Hän oli istunut sanat valmiina suussa
ja tahtonut purkaa syytöksensä Antonia vastaan; -- ja silloin iskettiin
Kielsbergiin ja häneen. -- Veri virtasi takaisin hänen kasvoihinsa.
"Ei kukaan voi sanoa, rouva, että vietän siveetöntä elämää!"
"Sattuu niin onnettomasti, neiti Jons, että olemme kesällä itse
nähneet teidän kulkevan ja hymyilevän ja hulluttelevan Klingenbergin
teatterikäytävässä erään ylioppilaan kanssa ja antavan hänen tarjoilla
teille virvokkeita. Poikani Theodor oli kanssamme; -- ja voin
sanoa teille, että emme uskoneet omia silmiämme... Mehän olisimme
luonnollisesti voineet olla turvautumatta teihin enää..."
"No niin, -- jos nyt tahdotte tietää sen, rouva", pääsi häneltä
kyyneleet silmissä, -- -- "niin olin siellä erään tuttavani kanssa...
Ette tapaa minua kaiken maailman ylioppilaiden kanssa -- -- eikä
hänellä ollut mitään menoja minun vuokseni eikä hän tarjoillut minulle,
sillä hänellä oli sinne vapaapiletit."
"Tahtooko hän kenties naida teidät?" kysyi rouva kylmästi.
Maisa katsoi häneen suu auki, ällistyneenä ja hämmentyneenä...
"Se on eräs ylioppilas", -- tuli sitten.
"Kysyn, sanotteko olevanne kihloissa ja menevänne naimisiin hänen
kanssaan?"
"Hän ei voi mennä naimisiin", sammalsi Maisa, -- "hän pyrkii itsekin
eteenpäin -- ja..."
"Niinhän siis myönnätte, minkälainen suhde se on."
Maisa veti henkeä ja tuli liidunvalkoiseksi.
"Hänellä ei ole ketään omaisia tässä kaupungissa... ei ketään paitsi
minua, jonka hän tuntee", -- sanoi hän sitten itkua niellen -- "ja --
että minä pidän hänestä, niin, sen minä myönnän, rouva." --
Rouva sipristi ylpeänä silmiään ja puristi yhteen pehmeitä, untuvaisia
huuliaan.
"Ettehän voine vaatiakaan, että ryhtyisin tarkastelemaan kuinka paljon
taikka kuinka vähän olette rakastunut häneen. Tahdon vain pyytää teitä
ajattelemaan, mitä seurauksia siitä saattaa olla."
Maisa tunsi, että isku oli sattunut, hän katsoi kalpeana rouvaa
silmiin, ikäänkuin tutkien ilmettä noitten pitkien silmäripsien takaa.
Ääni tuli hitaaksi ja varovaiseksi:
"Luuletteko todellakin, että yksikään niistä perheistä, jotka hyvässä
uskossa ovat ottaneet teidät luoksensa, niin että suorastaan saatte
istua sisällä perheen keskuudessa, tahtoo pitää luonaan naista, joka
-- lentää julkisissa huveissa ylioppilaiden kera eikä pidä huolta
maineestaan -- --."
Ei, -- nyt minun täytyy puhua Antonista!... ajatteli Maisa katkerana
-- -- -- Mutta hän hillitsi itsensä jälleen. Jos tämä olisi tapahtunut
Kielsbergin vuoksi, niin ei rouvan olisi tarvinnut nyt vasta moittia
siitä häntä, nyt kun hänellä oli hyötyä siitä... Ei hyödyttäisi mitään
selitys viisitaalarisesta, se vain nostaisi pahaa verta --
"Tämähän ei koske yksistään meitä, -- kaikki tuttavamme, joiden luona
ompelette, kysyvät luonnollisesti syytä, miksi olemme hylänneet
teidät..."
Maisa näki niin peloittavan selvästi kaikki ne perheet, jotka
tuomitsisivat hänet, -- ovi toisensa jälkeen sulkeutuisi, ja hän
seisoisi kadulla hyljeksittynä ja leivättömänä, -- Maisa tiesi, mitä se
merkitsisi -- --
Hän silmäsi rouvaa, koettaen katseellaan saada lähimäiseltään apua,
ja rouvan kasvoille kohosi haihtuva puna; -- mutta hänenhän oli
puolustettava Antoniaan.
... "Ja vaikka olemmekin nähneet teidät omine silminemme
Klingenbergillä, on sisareni tahtonut ryhtyä tuohon epämiellyttävään
tehtävään käydä tiedustamassa teistä teidän asunnostanne. -- Tahdomme
saada täyden selvyyden asiasta."
Maisa tunsi, kuinka sievästi ovi sulkeutui hänen edessään...
Ja samalla tapaa kävisi Torpilla ja Schoulla ja Brandtilla ja
Kalnaesilla ja kaikkialla, -- toinen toisensa jälkeen --
... Siellä Dörumeilla, -- ajatteli hän -- ei hän saisi mitään huonoa
arvostelua; -- mutta epävarmaa oli, auttoiko se mitään; -- hän oli
nähnyt rouvan silmistä, että oli kysymys Antonista...
Jalka, joka polki konetta, pysähtyi, hän vaipui vähänväliä ajatuksiinsa
-- -- -- Ja sitten ompeli hän jälleen sitä suuremmalla vauhdilla
unohtaakseen kaikkityynni.
Ovikello soi, vieraita tuli ja meni jälleen pois.
Lena katsoi sivulle tuodessaan kahvia ja näytti olevan hyvin hämillään,
varmaan oli hänkin huomannut, että jotakin oli ilmassa...
-- Viiden aikaan tuli neiti Rask takaisin...
Hän oli varmaankin nuuskinut hyvin; -- saa nähdä, mitä syytöksiä he nyt
olivat keksineet; -- Maisa saisi kyllä pian kuulla kaikki!
Aina vähänväliä kuohahti hänen raivonsa uudelleen; -- koettaisivatpa
vain polkea hänet kuoliaaksi!
He puhelivat hyvän aikaa sisällä.
Jumala tietäköön, mitä neiti Rask nyt oli kuullut, ajatteli Maisa
uhmaavana, -- siellähän pidetään nyt suorastaan pitkä neuvottelukokous
mokomankin vuoksi!...
"On varmaankin parasta, että annatte ruokasalin oven olla hiukan auki,
Lena; -- Maisalla voi olla kylmä siellä." --
Rouva siellä puhui ja Maisaan vaikuttivat tämän sanat niin, että häntä
vapisutti. Äänessä oli ollut pieni armeliaisuuden vivahdus.
Greta-neidin tullessa katsomaan takkia väijyi Maisa tämän
kasvojenilmettä tutkistellen itsekseen oliko tämä hiukkaakaan
lempeämpi; mutta hänessä ei näkynyt muuta kuin velttoa rauhallisuutta.
Neiti Raskin tullessa ruokasaliin katsahti Maisa häneen nopeasti yli
ompelukoneen päästäkseen selville hänen ilmeestään. Neiti ryhtyi
panemaan pöytäliinakangasta astiakaappiin tehden sen varsin hitaasti ja
rauhallisesti; hän pani sen ensin tuolille eteensä ja Maisa näki hänet
kaiken aikaa.
Ennen illallista tuli rouva ovelle asettuen lampunvarjostimen taakse
niin ettei hänen kasvojaan voinut selvästi nähdä.
"Ette luonnollisesti ole voinut paljoakaan ommella tänään, neiti Jons",
-- kuului varsin ystävällisesti. "Voitte tulla huomenna uudestaan ja
valmistaa Gretan takin. Puusepän matamihan kehui teidän käytöstänne."
Maisan sielussa kirkastui... Ei voinut sanoa, miten kevyt oli
hengittää! Oli ihanaa tietää, ettei varmaankaan enää ollut mitään
pelättävää...
-- Niin, nyt kaikki oli ohi -- -- ohi...
Oi, millainen taakka olikaan ollut hänen hartioillaan! Mutta nythän
kuuli jo rouvan äänestäkin tämän puhuessa Lenalle, ettei Maisaa enää
aiottu erottaa.
Ja sitten "voittehan tulla huomenna valmistamaan Gretan takin." --
Rouva Tranem tarkoitti kuitenkin hyvää, -- hänkin oli tavallaan
hyväntahtoinen. --
Oh, niin, nyt oli kaikki jo ohi, -- tosiaankaan ei Maisalla ollut enää
mitään levottomuuden syytä. Hän tunsi, ettei kannattanut enää ajatella
sitä.
Maisa iloitsi niin suunnattomasti siitä, että näin oli käynyt, --
niin pahalta kuin oli näyttänytkin. -- -- Hui, -- Maisa muisti rouvan
kasvojen ilmeen silloin kun tämä oli päättänyt erottaa hänet vain
siksi, että oli peloissaan Antonin vuoksi.
Ei kannattanut ajatella sitä enää, -- nyt oli kaikki ohi!
Mutta minkä vuoksi olivat he jälleen niin ystävällisiä Maisalle? -- Yhä
uudestaan ja uudestaan täytyi Maisan ihmetellä sitä eikä hän kuitenkaan
voinut sitä käsittää, vaikka se lakkaamatta pyörikin hänen päässään...
Antonin ja Maisan vuoksihan he olivat olleet niin kiihdyksissä,
vaikkakin he sitten olivat syyttäneet toista saadakseen Maisan pois
tieltä... Niin paljon oli varmaa. -- Ja sitten olivat he jälleen
tulleet niin ystävällisiksi vain sen vuoksi, että Dörumit olivat
puhuneet hyvää Maisasta!
Sitä ei voinut käsittää!
Se oli kuin solmu, jota Maisa turhaan koetti aukaista -- hän nyki
nykimistään sitä auki.
Niin -- mutta sehän oli samantekevä, -- ohi oli se nyt kuitenkin!
Maisa tapaisi Kielsbergin tänä iltana, oi, miten suunnattoman
keventyneeksi tunsikaan hän mielensä! Mutta ei -- hän ei sanoisi
sanaakaan Kielsbergille tästä... Jos hän kysyisi, sanoisi Maisa vain,
että kaikki oli jälleen muuttunut hyväksi eikä kannattanut ajatellakaan
asiaa enää. -- Maisa ei tahtonut näyttäytyä kurjana ja avuttomana
Kielsbergin silmissä.
* * * * *
Vasta seuraavana aamuna joutui Maisa puheisiin matami Dörumin kanssa,
-- hän ei ollut tahtonut kysellä asiasta, sillä hän ajatteli, että
matami Dörum kuitenkin alkaisi kertoa siitä.
Tämä oli sangen pidättyvä. Näkyi selvään, että hänestä oli epämieluisaa
Maisalle kertoa sellaisia kyselyjä tapahtuneenkaan.
"Niin tosiaankin, -- tukkukauppias Tranemin neiti oli ollut siellä
eilen ja tahtonut tietoja neiti Jonsista. Hän oli varmaankin ajatellut,
että Maisasta olisi jotain sanomisen aihetta, luullut, että Dörumit
sallisivat elää huoneissaan sellaisen, joka ei viettäisi oikeata,
säännöllistä elämää... Mutta olikin matami vastannut hänelle niin
että tuntui; -- ja sekä matami että Dörum olivat sanoneet, että niin
hyvää, ahkeraa, työteliästä, huolellista ja säntillistä tyttöä saisi
etsiä, -- ja miten säntillisesti maksoikaan hän aina määrättynä päivänä
kuukausirahansa! Niin, matami ei tietenkään ruvennut selittelemään
tuolle hienolle neidille, että Maisan, kuten muittenkin, täytyi joskus
lykätä muutamaksi päiväksi maksunsa... Mutta hän oli silloin mennyt
niine tietoineen -- se lörppösuu!"
-- Kas niin, kaikki oli jälleen hyvin; sen huomasi yksin Lenastakin,
joka oli varsin puhelias ja tiedusteli, eikö aamulla ollut maa ollut
kuurassa Grönlandsleerissä.
Oli niin hauskaa nyt auringon paistaessa huoneisiin aamusumun
hälvettyä; ruokasalin uunissa räiskyi tuli, siitä virtasi lämpöä
Maisankin huoneeseen ja kaikki ovet olivat auki ja Tranemit juttelivat
välittämättä hänestä, ikäänkuin kuuluisi hän perheeseen.
Oli niinkuin kaikki olisi ollut ilkeätä unta!...
Rouva tuli ja seisoi hetken aikaa katsoen Maisan työtä.
"... Olen oikein paljon ajatellut teitä, Maisa! -- -- Sisareni
sai kuulla niin paljon teistä tuolta matamilta. Olettehan miltei
kihloissa erään siistin kelpo suutarin kanssa, joka asuu siellä
samassa talossa... Ja sehän on melkein päätetty asia myöskin, --
kertoi matami... ainoa, mikä puuttuu, kuuluu vain olevan neiti Jonsin
myöntymys," -- hymyili rouva koettaen hiukan laskea leikkiä ja
tarkastellen Maisaa suurilla tummanruskeilla silmillään.
"Niin, voihan olla mahdollista, että hän on hiukan ajatellut siihen
suuntaan", tunnusti Maisa vältellen ja hymyili, -- "jos rouva kerran
tahtoo tietää sen niin" --
"Ja hänhän aikoo perustaa nyt oman työpajankin muuttopäiväksi?"
"Niin kyllä, hän on kauan ajatellut sitä, -- ja hän on säästellyt
myöskin rahoja niin että hän voi aloittaa silloin myöskin."
"No, sittenhän olette onnellinen ihminen, Maisa! Olette nyt ommellut
tässä talossa niin monta vuotta ja ollut ahkera ja huolellinen, --
eikä ainoastaan meillä, vaan niin monen meidän tuttavamme luona... Ja
sisareni ja minä olemme oikein ajatelleet teidän hyväänne, -- olette
nyt varmaan kaksikymmentä viisi, kuusi vuotta, eikä köyhälle tytölle
tule niin monta tarjousta enää -- ja kuten tiedätte ei ole hauskaa
tulla vanhaksi sellaisen, jonka täytyy elää kättensä työllä... Olen
varma, että jos puhuisimme muutamille muille perheille, joitten luona
olette ommellut, niin tahtoisivat he kaikki auttaa teitä, eikä olisi
lainkaan mahdotonta saada kerätyksi niin paljon rahaa, että voisitte
ostaa itsellenne hyvän ompelukoneen -- niin että teilläkin on jotain
vietävää yhteiseen pesään -- -- Suutari ei varmaankaan ole epätietoinen
siitä, kenestä tulee emäntä hänen taloonsa?" laski hän leikkiä.
Maisa pudisti nopeasti päätään:
"Varmastikaan ei minusta tule hänen emäntäänsä, -- muuten saan kiittää
rouvaa."
"Tämä on nyt pelkkää ymmärtämättömyyttä, -- hänhän on kunnon mies, joka
pitää teistä, senhän itsekin tunnustatte, ja voi elättää teidät."
"Oh, rouva, hän on varmaankin niin hyvä kuin päivä on pitkä; -- mutta
en milloinkaan ole antanut hänelle aihetta, jotta en narraisi häntä."
"Millaisia suunnitelmia teillä oikeastaan on, Maisa!... Voitteko toivoa
parempaa kuin kunnon käsityöläisen?"
Maisa hymyili itsekseen, -- hänellä oli joka tapauksessa omat
toiveensa, hänellä...
"Jollei pidä jostakin ihmisestä, niin voi avioliitosta tulla vain
onneton, jos menee naimisiin hänen kanssaan" -- vastasi hän vältellen.
"Tuo kuuluu aivan hupsulta, Maisa. Tämähän on niin erinomaisen hyvä
tarjous; te voisitte kumpikin tahollanne ansaita rahaa yhteiseen
pesään."
"Niin, huomaan kyllä, että rouvasta voi näyttää tämä aivan
mielettömältä, -- ja samoin Dörumeista myöskin... ja se voisi
varmaankin olla varsin edullinen minulle. Mutta olen nyt koettanut ja
koettanut", -- Maisa puhui suoraan toivoen voittavansa myötätuntoa
osakseen, -- "en todellakaan oikein jaksa sietää koko suutaria"!
"Minusta tuntuu pahalta, neiti Jons, että puhutte asiasta noin
kevytmielisesti" -- sanoi rouva hyvin vakavasti. "Olin tosiaankin
luullut, että teissä olisi ollut enemmän vakavuutta pohjalla. -- -- --
Niin, en tosiaankaan, ikävä kyllä, sitten voi auttaa teitä; -- luulin
keksineeni keinon, joka päästäisi teidät pälkähästä, neiti Jons!...
"Sillä ymmärtänettehän toki, että sellaisia ylioppilashistorioita
ei teidän maineenne enää siedä, jos tahdotte tämän jälkeen astua
jalallanne meidän tai johonkin muuhun parempaan perheeseen?"
Hiki helmeili Maisan kasvoilla ja rinta alkoi kuristua kokoon. Hän oli
siinä, missä oli ollut eilenkin, ei askeltakaan etempänä, -- juuri
siinä, -- ja häntä pyörrytti pelkkä ajatuskin.
-- -- "Jollette voi mennä naimisiin tuon ylioppilaan kanssa, --
ja itsehän sanotte, ettette voi, -- niin ei ole teillä muuta
mahdollisuutta, kuin mennä rehellisesti ja kunniallisesti naimisiin! --
Ja jos sanoisin nyt mielipiteeni sen mukaan kuin olen oppinut tuntemaan
teitä, neiti Jons" -- virkkoi rouva harmistuneena, "niin en tosiaankaan
sääli teitä, vaan suutaria. -- Missä te oikeastaan luulette paikkanne
olevan? -- Pelkään, että teillä on haaveiluja -- käytte pää pyörällä ja
tahdotte lentää korkeammalle kuin siivet kantavat.
"Niin, ymmärrätte nyt, miten on laita. Joka tapauksessa olette mahdoton
ompelemaan hyvissä perheissä!"
Rouva oli saanut puhuttavansa puhutuksi ja aikoi mennä, mutta pysähtyi
käsi ovenrivalla.
"On ikävää, ettette ymmärrä omaa parastanne... Tehän olette ollut kelpo
työntekijätär, -- ja toivoisin, että voisitte paremmin ymmärtää oman
asemanne...
"Tulkaa nyt tänne jälleen huomenna, ja istukaa täällä rauhassa ja
ajatelkaa asiaa; -- tahdon oikein asettaa sen sydämellenne teidän
itsenne vuoksi, Maisa. -- Mehän pidämme teistä ja tahtoisimme kernaasti
nähdä, että teille kävisi hyvin." Rouvan tyynet, tummat silmät
katsoivat häneen osaaottavasti.
-- -- -- Maisa ei oikein muistanut, kuinka oli pannut kokoon työnsä
ja tullut ulos Tranemin portista kulkiessaan ajatuksiinsa vaipuneena
pitkin katukäytävää. Hän tiesi vain, ettei hän sinä iltana tahtonut
tavata Kielsbergiä ja kertoa suutarista, ja päästessään Isollekadulle
kääntyi hän yhtäkkiä valtionsairaalaan päin, -- hän erotti jo kaukaa
nuo korkeat, humisevat puut. Siitä kiirehti hän nopeasti Hammersborgiin
päin, päässä himmeä ajatus käydä Martha Mon luona. -- Ja vähän sen
jälkeen kulki hän jälleen pitkin Graendseä ja uudestaan alhaalla
torilla. -- -- -- Tornikello on varmaankin yhdeksän, eiköhän se ole?
-- Se oli vain puoli; -- Maisa saattoi tuskin nähdä sitä pimeässä,
-- mutta sen täytyi olla puoli kymmenen. -- Hän tahtoi olla varma
siitä, ettei tapaisi Kielsbergiä ja meni eräälle sivukadulle ja palasi
takaisin toista tietä olematta edes oikein selvillä siitä, mitä -- --