"Ja teidän pitää jälleen mennä Tranemeille huomenna?... Silloinhan voin
tavata teidät siellä puolella kaupunkia."
* * * * *
Maisa oli istunut Tranemeilla nyt melkein koko kuukauden ajan. Heidän
piti muuttaa maalle pääsiäisen jälkeisellä viikolla ja senvuoksi
oli kiireesti ommeltava aamupukuja ja kesäpukuja ja sitäpaitsi piti
Signelle korjata yhtä toista vanhaa ja ommella uuttakin sen lisäksi
mitä Bergin sisarukset valmistivat. Herra Torp oli vaatinut, että häät
vietettäisiin kaikessa hiljaisuudessa, -- nuori pari matkustaisi heti
niiden jälkeen ulkomaille...
Oli hauskaa istua näin, kun aurinko paistoi kaikkiin huoneisiin; ovet
olivat auki, neiti Rask ei ollut nyt sulkemassa niitä. Hän oli rouvan,
Gretan, Signe-neidin ja puutarhurin kanssa matkustanut Lökkenille
puutarhaa katsomaan.
Arna istui ja soitti ja lauloi sisällä arkihuoneessa.
Hän lopetti kesken "Viimeisen ruusun", joka ei tahtonut sujua ja
aloitti: "Kuin prinssinä Arkadian ol' elon' onnekas" --
Ja sitten jälleen niin liikuttavasti: "En kunnaitas ja laaksojas mä
koskaan unhottais" --
Toisesta toiseen!
Nyt alkoi hän pitkän pianokappaleen, -- hah, hah -- se ei käynyt... ja
aloitti jälleen "Yankee doodle-dandy" --
Hän kävi keittiössä ja kysyi, mitä päivälliseksi valmistettiin, kesti
niin hirveän kauan, ennenkuin he tulisivat Lökkeniltä.
Samassa lensi hän jälleen sisään ja lauloi sangen juhlallisesti:
"Sancta Lucia! -- Barcetta mia..."
Hänellä oli oikein hyvä ääni ja niin paljon tunnetta laulussa. -- --
Niin Arna, jos hän vain tahtoi niin --
Ahaa, -- nyt ymmärsi Maisa asian! -- Didrik, kadetti, tuli
kotiin sotakoulusta kello yksi tänään; Arna oli nähnyt tämän
keittiönikkunasta --
Hän tuli sisään ja nyökkäsi Maisalle tummalla päällään, ja hiipi hiljaa
sisään varpaisillaan...
"Niin hävytöntä!"... puhui Arna yllätettynä. -- "Hiipiä tuolla tavoin
sisään."
"Vakuutan sinulle, että sinä mielestäni laulat kauniimmin kuin voit
aavistaakaan. Sinähän laulat niin että --"
"Se on alhaista, sanon. Istun täällä kaikessa rauhassa ja luulen
olevani yksin, -- kaikki ovat ulkona tänään -- ja niin..."
"Oletko todellakin loukkaantunut, Arna?"
"Loukkaantunut? -- -- minä voisin...!" -- hän polki jalallaan lattiaa.
"Hiukan täytyy sinun kuitenkin saada -- tukkapöllyä --"
He juoksivat tuolien ja pöydän ympäri kummassakin huoneessa, siksi
kunnes Arna seisahti hengästyneenä...
Samassa olivat he molemmat jälleen pianon ääressä...
... "Moritz, sun tautis, se vie sinut hautaan."
Hirveätä, miten karkea basso hänellä oli. Mutta että Didrik saattoi
olla niin surullinen; kuului aivan siltä, kuin olisi hän haudan
partaalla, ikäänkuin hän ei voisi elää neljääkääntoista päivää
keuhkotautineen.
Ja sitten seurasi: "Tuo kaunis Cecilia Waasa, kun kuudanyönä hän
kuunteli --"
Arna ei oikein osannut sitä; eikä hän sanonut enää tahtovansa soittaa
kuutamosäveliä --
"Ja sinunhan pitäisi olla kotiarestissakin, -- ilmoitanpa todentotta
luutnantti Schoulle, että herrastelet täällä alhaalla -- saatpa silloin
istua ylhäällä huoneessasi vähän kauemminkin, siitä voit olla varma...
Niin, minun täytyy sanoa!"
"Sitä et tee."
"Kyllä, aivan varmaan teen sen."
He alkoivat jälleen juosta -- nyt ruokapöydän ympäri, ja Maisa näki,
että Arna osasi kiemailla, hän lensi niin kevyesti ja taivutti
itseään ja osoitti häntä sormellaan. Jakob Schou ei varmaankaan olisi
kovinkaan mielissään, jos näkisi... Arnassa oli jotain kissamaista
hänen leikitellessään tuon mustasilmäisen, kahdeksantoistavuotiaan
poikanulikan kanssa, -- joka luonnollisesti rakastui silmittömästi
häneen...
"Kas, tuolla tulee kadetti Knoff vierailulle!" sanoi hän yhtäkkiä.
Mutta junkkari Didrikillepä tuli kiire; hän juoksi poikki arkihuoneen
ovesta ovelle harpaten puolet rapuista yhdellä ainoalla kerralla!
Ja Arna soitti "Yankee-doodle-dandy'a", niin että piano paukkui.
"Juoksin aivan tahallani Didrikin kanssa, jotta hän saisi olla vähäsen
liikkeellä", sanoi Arna tullen Maisan luo, -- "sillä hänellä on kolmen
päivän kotiaresti, raukalla. -- -- -- Mutta oletteko ennättänyt näin
pitkälle, laskostanut laahustimen, poimutellut kaulan ympärystän ja
ommellut koristeet eteen -- oletteko tosiaan tehnyt kaiken tämän
aamupäivällä?"
-- -- Kaiken sen oli Maisa tehnyt -- hän oli oikeastaan saanut
ihmeitä aikaan nyt monena päivänä; väliin saattoi innostua ompelemaan
kuumeisella kiihkolla ompelukoneella... Koko ensimäisen vuoden, jolloin
niitä oli kaupungissa -- oli hän ollut oikein intohimoisen kiihkon
vallassa, -- hän oli laskenut päivät milloin taas pääsisi takaisin
niihin taloihin, joihin se oli hankittu, ja maatessaan ajatteli hän
sitä ja yöllä uneksi siitä. Konsuli Schoun kone oli erinomainen; --
Maisa saattoi polkea sitä polkemistaan ja työ luisti, niin ettei hän
edes muistanut ajan kulumista; -- hänet oli sinä vuonna vallannut oikea
ompelukonekuume.
Nythän kävi työ paljon helpommin ja nopeammin kuin ennen, -- oli
toista nyt kuin istua ja ommella käsin ja nypläillä niinkuin hän oli
tehnyt aina siitä asti kun oli päässyt ripille! Kun hän vain ajatteli,
miten kauan oli pitänyt istua ennenkuin sai leningin ommelluksi tai
päärmätyksi jonkun laskosteen!... Nyt oli hän jo oppinut huomaamaan,
mikä aina kulloinkin oli vikana, kun kone ei tahtonut toimia, aivan
mitätön asia saattoi olla esteenä.
Mutta pahalle tuulelle ei vain saanut tulla sitä koetellessa, sillä
silloin se jyrkästi kieltäytyi toimimasta.
Maisa oli nykyään niin jännittynyt siitä, voisiko Kielsberg maksaa
huoneenvuokransa, -- sitä oli korotettukin kesäksi, -- ja rouva Thorsen
voisi varmaan saada kaksikin asukasta yhden asemesta tähän aikaan
vuodesta...
-- Kas, nyt ajoivat vaunut portista sisään! Rouva ja neidit olivat jo
nousseet niistä kadunpuoleisten rappujen edessä.
Ruoka oli ollut valmiina, ja liemimalja vietiin samassa sisään,
sillä tukkukauppias ei milloinkaan tahtonut odottaa. -- Ja Maisa sai
myöskin tarjottimensa, jolla oli täysinäinen liemilautanen ja ihanata,
paistettua häränrintaa muhennoksen kera.
Ruokasalissa puhuttiin niin äänekkäästi, -- siellä juteltiin ja
laskettiin leikkiä oikein urakalla. Juristi ja Anton väittelivät
keskenään ja rouva ja Signe yhtyivät keskusteluun.
"Eikö neiti Jons tahdo lasia olutta suolaisen lihan paineeksi?" huusi
tukkukauppias Lenan viedessä vateja sisään; Maisa kuuli tukkukauppiaan
olevan aivan erinomaisella tuulella -- --
Milloinkaan ei Tranemeilla istuttu kauan pöydässä, tukkukauppiaalla oli
aina kiire, tavallisesti virkahti hän vain kiireesti muutaman sanan
ennenkuin meni ottamaan päivällisunia.
Päivällisen jälkeen tulivat neidit Maisan huoneeseen tarkastaakseen
Signen leninkiä ja ottaakseen selvää, mitä Maisa oli tehnyt heidän
poissaollessaan. Anton kulki edestakaisin lihavahkona ja pihtipolvisena.
"Nyt tiedätte, mitä kaikkea tarvitaan, ennenkuin nainen voi mennä
naimisiin, neiti Jons", sanoi hän yht'äkkiä; ei kukaan vastannut...
"Älkää menkökään ottamaan itsellenne sulhasta, ennenkuin voitte
rakentaa tuollaisen paita- ja leninkitapulin, kuuletteko. Mutta te ette
varmaan koskaan ajattelekaan sellaista -- -- he, he, he."
Hän huomasi äidin tulevan sisään ja kääntyi mennäkseen lattian poikki.
Viime aikoina hän oli ruvennut tuolla lailla laskemaan leikkiä,
varsinkin sen jälkeen kun oli tavannut Maisan tuona teatteri-iltana
lyhtytolpan luona. Maisa oli selvästi huomannut muutoksen hänen
käytöksessään...
Signe seisoi ojennellen käsiään, koetellakseen olivatko hihanreiät
tarpeeksi mukavat Maisan sovitellessa ja kiinnittäessä nuppineuloilla
vaaleata, hienoa villamusliinista aamupukua.
"... Tämä voi päättyä ihmeellisesti, äiti!" tuli Anton sanomaan. --
"Niin voi käydä yhtä varmasti kuin nimeni on Anton! -- Valtioneuvos
ei kutsu isää luokseen eikä kysy hänen mielipiteitään kauppalaeista,
jollei hän tarkoita sillä jotakin."
"Tiedäthän, ettei isällä lainkaan ole sellaisia ajatuksia", huomautti
rouva painokkaasti.
... "Ja sitten on luonnollisena seurauksena..." hän teki ristin
rinnalleen.
"Isällähän ei ole pienintäkään ajatusta siihen suuntaan."
Anton ei luopunut mielipiteestään...
"Saadaanpa nähdä -- saadaanpa nähdä."
Rouva tutki huolellisesti, istuiko aamupuku.
"Niin, onhan se niin hyvä kuin kotonaommeltu suinkin saattaa olla,
Signe."
"Loistelias", -- selitti Anton katsellen Signeä joka puolelta...
"siihen puettuna nuori rouva kävelee jollakin parvekkeella Schweizissä,
katsoo Finsterarhornia, Mont-Blancia ja niin edespäin..."
"Tuolla Antonilla on varmaankin nykyään aivan sietämättömän ikävää",
sanoi Arna -- "hän kuljeksii alinomaa täällä sisällä edestakaisin."
"Pahempi on, että häntä itseään katsellaan", arveli äiti; -- "siellä
vilisee luonnollisesti ylhäisiä ulkomaalaisia, jotka eivät suinkaan
ompeluta pukujaan neiti Jonsilla, -- sen voit ymmärtää... Ei siksi,
etteikö täälläkin olisi niitä, jotka tuottavat ulkomailta vaatteensa."
"Onhan sinulla itselläsikin siihen varaa, jos vain tahdot, äiti!"
huomautti Signe.
"Minulla -- oh -- olen niin monta vuotta jo tullut toimeen sillä,
mitä saa ostaa tästä kaupungista... Mutta kaikki hienommat tilaavat
ulkomailta vaatteensa --."
"Ja voihan nyt hyvinkin sattua, että sinut isän kanssa kutsutaan
linnaankin ja piispan luo, äiti." --
Muuan aamunuttu piti vielä iltapäivällä leikata ja ommella. Muotilehti
tuotiin jälleen sisään ja malleja alettiin valita.
"Miltä tämä näyttää sinusta? -- Entäs tämä, äiti? -- Tai tämä? --
Otanko tämän -- vai mitä arvelet, äiti?" --
"Jäin oikein miettimään, -- jos kävisi niin, että suuntaisitte matkanne
Pariisiin, Signe -- -- Mielestäni pitäisi sinun vihjata siihen
suuntaan, -- niin voisit ehkä ostaa jotain tänne meille kotiinkin.
-- -- Voihan kyllä olla viisainta hankkia itselleen pukuja, joitten
tietää kestävän arvostelua, -- jos joskus joutuisi edustavaan
asemaan... Tilaisuushan olisi erinomainen -- -- ja tiedäthän varsin
hyvin makuni" -- --
* * * * *
Maisa oli sydämensä pohjasta iloinen kävellessään kotiinpäin illalla
ja saatuaan kaikki valmiiksi Tranemeilla. Ja kuinka hyvin hän oli
onnistunut töissään! Varmasti olisi hänellä siinä talossa vakinainen
leipäpaikka.
Nyt oli vielä kahdeksaksi päiväksi työtä konsuli Schoulla, sitten hekin
lähtisivät kylpemään Aasgaardsstrandille. Siellä Maisa nyt kuitenkin
parhaiten viihtyi kaikista niistä perheistä, joissa hän kiersi, -- he
osasivat antaa arvon Maisallekin ja huomasivat, että köyhäkin voi olla
rehellinen...
Mutta sitten ei häntä enää ollutkaan pyydetty mihinkään kesäaikana. Ja
toinen toisensa jälkeen matkusti maalle...
Hän oli ehtinyt Isollekadulle juuri viistoon lihapuodeista, kun
Kielsberg pysähdytti hänet keskellä katukäytävää silmät säihkyen ja
salamoiden.
"Niin, olitte oikeassa, Maisa, -- aivan oikeassa, tosiaankin taivas
itse lähetti minulle avun, ja voitte uskoa, että tartuin heti
oljenkorteen. Muuan ruotsalainen näyttelijäseurue tulee Klingenbergille
kesäksi ja siinäpä sain kaapatuksi itselleni arvostelijan toimen
kahdentoista taalarin palkalla kuukaudessa, -- juuri, kun ajattelin
turvautua kotiopettajanpaikkojen ilmoituksiin! -- Niin siirtyy epätoivo
syksyksi!"
Hän oli niin innoissaan, ei puhunut muusta kuin siitä, mitä kaikkea
pitäisi toimittaa; hän tekisi työtä kuin hevonen nyt nämä kolme
kuukautta, -- pitentäisi päivän puoleksitoista, -- vain virkistäisi
itseään iltaisin Klingenbergillä...
-- "Kaksi vapaapilettiä... ja kello puoli kahdeksan... ensimäisen
näytöksen jälkeen... mitä arvelette, Maisa?... Ettekö luule, että
meillä voisi olla siellä hyvinkin hauskaa?..."
"Niin, siitä ei ole epäilystäkään", arveli Maisa.
"Ja rehkimisenne Tranemeilla on loppunut?"
"Luulenpa, että tämä on oikein onnentorstai", hymyili Maisa. --
"Siinäkin talossa on ollut pelkkää auringonpaistetta. Kaikki olivat
tänään niin hyvällä tuulella. He tahtoisivat varmaankin hyvin
mielellään kuulua hienostoon. Kuulin, että valtioneuvos oli kutsunut
tukkukauppiaan luokseen."
"Vai niin -- vai valtioneuvos!... Ja koko talo loistaa?... Sanonpa,
mistä se johtuu: -- muuan valtioneuvoksen paikka tulee avonaiseksi.
Revisionioikeuden vanha valtioneuvos ottaa eron virastaan, --
ja arvellaan, että liikemiespiireistä pitäisi jonkun joutua
hallitukseen... Tänään juuri oli lehdessä hehkuva kirjoitus siitä
asiasta. -- Niin että heilläkin on nyt suuret unelmansa; -- nykyään on
niin innoittavan paljon kunnianhimoisia ihmisiä joutilaina."
Entäs jos Maisa nyt joutuisi ompelemaan myöskin jonkun valtioneuvoksen
perheessä! -- Mutta -- sehän oli totta -- he tahtoivat tilata
vaatteensa Pariisista, eivät edes Bergin sisaruksetkaan kelvanneet
enää! --
Ky-yllä, nyt Maisa ymmärsi, minkä vuoksi he olivat olleet tänään niin
riemastuneita! --
* * * * *
Miten tukahduttavan kuumana, raskaana ja epäselvänä levisikään ilma
aution pääkaupungin yli. Rakennuksista ja katukivityksestä hohki
polttava helle -- aivan kuin leivinuunista; -- vesi oli lämmintä
ja tyyntä, täynnä pinnalla kelluvia tikunpätkiä ja kaikellaisia
jätteitä; -- ankkuriketjujen ympärille oli muodostunut öljymäinen kalvo
sinertävin helmiäiskiilloin, ja alhaalla vihreässä syvyydessä kuvastui
maneetteja. Auringonpaahtamia, rikkinäisiä kalasammioita kellui
pinnalla; -- -- -- ja aina Pääsaareen asti oli vesi yhtä sameaa, tyyntä
ja liikkumatonta... Akershusin linnoitusniemeke muureineen, valleineen,
puineen, siltoineen, pylväisiin kiinnitettyine purjeveneilleen ja
punaisenkeltaisine uimahuoneineen oli nukahtanut eikä herännyt edes
silloinkaan, kun sen omat kanuunat ampuivat irtonaisena kelluvaan
maalitauluun ja kuulat lentäessään pärskyttivät vaahtoa korkealle
ilmaan. Ekebergiä ja Grönlieniä tuskin näki, Oslo ja Grönlandsleeret
haukottelivat, ja Akersjoen suulta kuului Nylandin mekanisen työpajan
rautalevyjen yksitoikkoinen vasaroiminen, Graepseen päin vievä maantie
venyi auringonpaisteessa neljä kertaa pitemmälle kuin tavallisesti ja
antoi kulkijan niellä maantienpölyä ja itkeä silmänsä punaisiksi, niin
että luuli kulkevansa sumussa, ja pysähtyä tulikuumana ja hikisenä
lukuisissa mäissä, jotka olivat kerrassaan sietämättömän korkeita.
Eikä ollut apua siitäkään, että katsoi taakseen ja koetti ajatella
kuumuutta siellä alhaalla. -- Tuo polttava helle näytti olevan aivan
liikkumattomana, loppumattomana kaupungin rakennusten kattojen yllä,
ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, -- käytävien puut olivat janoisen
näköisiä, lehdet pölyisinä ja riipuksissa, varpuset kylpivät hiekassa
ja vesisuihkuvaunut koettivat turhaan kostuttaa kaupungin katuja. --
Autiota ja kuollutta, hiljaista ja helteistä...
Mutta iltaisin oli liikettä; -- ihmiset menivät Klingenbergille Gurlia
katsomaan! -- -- Pääkaupungin kesäyleisön oli suorastaan vallannut
Gurli-kuume, joka ilta oli täydet huoneet ja kuumuus suuri, niin
että ovet olivat aina auki, ihmiset istuivat ahtaaseen sullottuina
ja hikoilevina olkihattu olkihatun vieressä aivan uloskäytävään
saakka. -- Siellä taputettiin käsiä ja huudettiin Gurlia esiin, kukkia
tulvi satamalla joka kerran kun esirippu laski, -- ja näytöksien
väliajoilla puhelivat ihmiset innoissaan, niin että surina vain kuului
heidän lähtiessään hengittämään raitista ilmaa ja vilvoitellessaan
Klingenbergin puistokäytävissä ja virkistyspaikoilla...
Ja ilta illalta tarttui kuume edemmäksi, pitkienkin matkojen päässä
olevilta maatiloilta ja huviloilta lähdettiin katsomaan Gurlia sekä
maitse että meritse. --
Maisa oli nyt päivisin leipuri Antonisenin luona; siellä oli hirvittävä
helle, leivinuunista virtasi lämpöä kaiken päivää, niin että piha tuli
tukahduttavan kuumaksi, ja se tuntui aina puodintakaiseen kamariin
saakka, jossa Maisa istui. Ja sitten paistoi aurinko suoraan ikkunoista
sisään, niin että uutimet, joita piti olla moninkertaisesti niissä,
aivan pimittivät huoneen.
Mutta Maisa oli kuitenkin iloinen siitä, että oli päässyt heille
ompelemaan nyt, kun monet niistä, joille hän tavallisesti ompeli,
olivat maalla. Ei ollut helppo saada työtä keskellä kesää. Onneksi oli
talvella ollut työtä joka päivä, mutta kesäkuusta lähtien piti kylläkin
miettiä, miten selviytyä. -- Maisan oli täytynyt olla joutilaana
useita päiviä tai tyytyä kotityöhön. Erittäin hyvin ei sillä tavoin
ansainnut, eikä myöskään ollut helppoa saada työtä riittämään asti.
Niin, hänen oli täytynyt tehdä velkaa sinne ja tänne, sekä leipurissa
että kauppiaassa oli maksamaton lasku; -- onneksi oli kuitenkin luotto
jäljellä.
Ja kahvilla ja leivällä oli Maisa nyt elänyt näinä viimeisinä kahtena
viikkona, ennenkuin oli tavannut Antonisenin matamin ja saanut työtä
heillä. -- Matami oli katsonut karsaasti Maisaan aina talvesta asti,
jolloin hän ei aivan heti ollut voinut tulla heille ompelemaan.
Tuntui jälleen oikein hyvältä olla kunnon perheessä! -- Heti sinne
päästyään hän sai kahvia ja tuoretta lämmintä kahvileipää. Kello
oli vasta kahdeksan, varjossa oli vielä aivan viileätä ja ovikello
helisi lakkaamatta. Mutta hetken aikaa istuttuaan huomasi Maisa,
kuinka kuuma siellä oli, se johtui tuosta siunatusta leipomisesta,
jonka vuoksi oppipojat ja rengit olivat valvoneet koko yön. Ja koko
ajan keskusteltiin vain taikinasta, -- oliko se noussut hyvin vai ei.
Antonisen ei ollut hyvällä tuulella niinä päivinä, jolloin leipä oli
epäonnistunutta, liian tiivistä ja raskasta taikka kevyttä ja haurasta;
-- hän riiteli ja mahtaili ja tahtoi sanoa irti kisällin, joka saattoi
hänet häviön partaalle; ja lapset saivat kyytiä uskaltaessaan tulla
tielle.
Maisa oli koettanut olla hyvin nöyrä ja huomaavainen Antonisenin
matamille päästäkseen tämän ystäväksi -- muuta keinoa ei ollut, jos
tahtoi nähdä rahaa kädessään.
Ja rahaa Maisan täytyi saada, päästäkseen Klingenbergin teatteriin
Kielsbergin kanssa ja saadakseen uusia vaatteita ja hansikkaita ja
kaikkea muuta pientä, mitä täytyi olla, jotta olisi siisti.
Mutta hui, miten paljon täytyi tehdä työtä, rehkiä ja hikoilla noitten
rahojen vuoksi!... Vanhaa hattuakaan ei voinut enää käyttää -- sen
muotoa oli jo liian usein muutettu ja korjailtu.
Hän oli pyytänyt Antonisenin matamilta neljän päivän palkan etukäteen.
Mutta riippui siitä, millä tuulella Antonisen sattui olemaan; -- tämä
taas riippui taikinasta; ei ollut toivoa, jos hän taas alkaisi hokea
häviötään.
Maisa ei ollut vielä nähnyt Antonisenia tänään, -- kahvileipää hän
tutki levottomana pääsemättä oikein selvyyteen, -- ei se varmaankaan
ollut liian kiinteätä, ei myöskään liian haurasta -- -- varmaankin
keskinkertaista -- niin että riippui siitä -- --
Kuumuuden vuoksi ei kellään koko talossa ollut kuin välttämättömimmät
vaatekappaleet yllä; -- Antonisen tuli sisään hengästyneenä, punaisena
ja hikisenä kuivaten kasvojaan ja niskaansa; -- näytti siltä kuin olisi
paha sää ollut tulossa, -- Maisa oli kyllä tiennyt sen leivästäkin.
Ei, äänensävystä kuuli Antonisenin olevan hyvällä tuulella. -- -- Niin,
nyt Maisakin huomasi, että leipä oli erinomaista. -- -- --
* * * * *
Maisa oli aina silloin tällöin käynyt teatterissa Kielsbergin kanssa.
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä olivat he myöskin tavanneet sillalla ja
soutaneet yli sataman Grönlinieniin ja Ekebergiin -- ja nyt puhui
Kielsberg toisesta sunnuntaimatkasta Maridal-järvelle.
Niin huolekasta ja vaikeaa kuin Maisan elämä nykyään monestikin oli,
kun ei tiennyt, mistä saisi työtä seuraavaksi päiväksi, niin sittenkin
hän unohti huolensa, kun tuli teatteriinmenoaika... Hän huomasi
useinkin kulkiessaan aivan hymyilevänsä vain sen vuoksi, että tiesi
teatteripiletin olevan taskussaan.
Kielsbergin elämä oli usein niin työlästä, hänen täytyi lukea niin
paljon ja hän näyttikin usein aivan lopen väsyneeltä, kun Maisa tapasi
hänet sisäänkäytävän luona.