Kielsberg oli näyttänyt niin masentuneelta Maisan tavatessa hänet,
ja nyt hän jälleen oli aivan ihmeellisen iloinen, -- siinä piili
varmaankin jotain...
"Ei kukaan ihminen voisi huomata teistä, että olette istunut ja
ommellut ja ommellut", -- alkoi hän jälleen heidän kulkiessaan
eteenpäin; -- "on aivan kuin olisitte ravistanut koko päivän itseänne.
Teillä ei varmaankaan ole koskaan velkoja, Maisa?"
"Oh, kesäaikaan niitä on kyllä minulla" -- tiesihän Maisa, että se
juuri Kielsbergin mieltä painoi.
"Niin, mutta silloin maksatte ne kauniisti jälleen."
"Niin pian kuin voin."
"Voin -- voin -- niin! -- -- Neula voi varmaankin lopuksi tehdä
ihmisestä hirveän huolellisen ja tarkan", -- sanoi hän yhtäkkiä, --
"se johtuu varmaankin jokapäiväisestä harjoituksesta olla ompelematta
pistettäkään väärin. -- Muuten on niin paljon ommeltava uudestaan --
koko leninki voi olla tärvelty. -- Eikö totta, Maisa?" ärsytti hän.
"Mutta muuten voitte uskoa, ettei tuo teidän varovaisuutenne ja
valppautenne ja kunnollisuutenne ja velattomuutenne ja kelvollisuutenne
ole lainkaan hauskaa -- -- minä annan neulan mennä yhtäkyytiä koko
kaulurin läpi", jutteli Kielsberg.
"Niin, sellainen minä olen!" -- ajatteli Maisa; ja hymyillessään ja
katsoessaan Kielsbergiin hän näytti melkein siltä kuin olisi tehnyt
tästä pilaa ja älynnyt hänen puheensa ytimen.
"Eiköhän ole parasta, että käännymme nyt?" -- keskeytti Maisa hänet.
"Niin, tuo on aivan teidän tapaistanne! -- Kuljen tässä niin tuskaisena
ja vaivattuna kuin piikkisika ja minusta tuntuu kuin jutteleminen
teidän kanssanne vaikuttaisi minuun kuin opiumi-annos, -- ja niin
saatatte te yht'äkkiä sanoa: eiköhän ole parasta, että käännymme ympäri
nyt?"
"Kun ette kuitenkaan koskaan sano, mitä oikein ajattelette, niin --"
virkahti Maisa yht'äkkiä nakaten niskojaan.
"Vakuutan, ettei koko kaupungissa ole ainoatakaan ihmistä, jolle voisin
puhua niinkuin teille... Ei, älkää pudistako päätänne, Maisa, -- olette
ainoa naistuttavani koko kaupungissa, näettekö. -- Niin, onhan se
harvinaista, mutta kun saa ponnistella, niinkuin minä saan, niin täytyy
olla ilman sitä ylellisyystavaraa... Kuljeskelen nykyään miettien,
mistä saisin hankituksi itselleni kutakuinkin siistit tulot kesäajaksi.
Sillä nyt loppuvat kaikki mahdollisuudet joka puolelta" -- lisäsi hän
luontevasti.
"Mutta tehän kirjoitatte niin hyvin lehtiin", sanoi hän lämpimän
vakuuttavasti.
"Parin viikon kuluttua on sekin ohi, silloin loppuvat tämänvuotiset
teatterinäytännöt. -- Ja siitä sain juuri parhaat tuloni."
"Uskon, että keksitte jotain keinoja", sanoi Maisa luottavasti.
"Kas, uskotteko todella niin? -- Vakuutan senkin jo ilahduttavan minua,
että uskotte niin. -- -- Niin, niin, enhän lainkaan sano, etteikö
jotain voisi pälkähtää päähäni, -- vain se suuri toive elähdyttääkin
minua", nauroi hän. -- "Mutta sanonpa, että mistä järkevästä ihmisestä
tahansa tuo toivo näyttäisi sangen vähäiseltä! -- Kotiopettajaksi
jälleen kahden vuoden ajaksi saadakseen orjan tavoin raatamalla niin
paljon kokoon, että taas voi opiskella yhden vuoden ja onneen ja
sattumaan luottaen toisenkin -- kuten nytkin tällaisen kylmän talven...
kuluneessa päällystakissa... ja ilman puita! -- Mutta on onni, etten
ole mikään järkevä ihminen... vaan sellainen, joka tahtoo päästä
melkolailla järjettömästi eteenpäin, ymmärrättekö?
"Niin, nähkääs, olen nyt puhunut teille tästä -- siksi että -- no niin
-- hm -- hm --
"Olette niin sievä tuossa päällystakissanne ja tuo raikas, punainen
silkkihuivi kaulassanne... Pitääkö tuon hiuskiharan riippua
tuollatavoin korvan juuressa?" -- hänen piti vain osoittaa sitä, mutta
hän pyyhkäisi sen syrjään sensijaan --
"Voinettehan antaa minulle oikein kunnollisesti kättä."