"Voitte uskoa, että se on maksanut, Maisa!" --
"Niin, mihin hintaan se nyt nousikaan, -- vuori ja koristeet ja kaikki
-- muistatko, Ovidia? -- Samettihan yksistään maksoi jo kuusitoista
taalaria, -- se oli viimeinen jäännöspalanen; -- ja sen vuoksi
alennettiin sen hintaa! -- Mutta niin" -- hän laski -- "eikös se
noussut kahdeksaantoista taalariin ja --"
"Enemmänhän se maksoi", sanoi Ovidia painokkaasti; hän katsoi
tarkoittavasti äitiä.
"Mene hakemaan lasku takintaskustani."
"Kaksikymmentäyksi taalaria kolme markkaa ja kaksitoista killinkiä...
Niin, näettekö, sametista ei alennettukaan niin paljoa kuin luulin."
Maisa huomasi kyllä, että kankaan olisi saanut tuolla halvemmalla
hinnalla ainoastaan käteismaksulla.
Nyt tuli Lizzy kotiin koulusta. Hänen täytyi saada hiukan voileipää ja
maitoa voidakseen odottaa päivälliseen saakka kello kolmeen, jolloin
isä tulisi kotiin lähetystöstä.
"No, miten sinun on käynyt koulussa?" kysyi Ovidia.
Lizzy oli jo samettisen kevättäkin ääressä... "Kuinka kaunista, --
siitä tulee erinomainen...
"Miten minun on käynyt? -- Sain luonnollisesti nelosen saksassa, kun et
tahtonut auttaa minua, niin --"
"Minähän olin poissa kotoa eilen illalla."
"Oh, ei se tee mitään... ei, ei", -- hän silitti samettia kädellään...
"Äiti, enkö voisi saada samettista kaulusta jäännöspalasista."
"Voit kyllä, lapseni."
"Tuo tytöntyllerö huomaa kyllä, mikä näyttää kauniilta", huomautti
Ovidia iskien silmää toisille.
"Ja ehkä taskuihin ja hihankäänteisiin myöskin?"
"Saat kyllä, lapseni!"
"Hän huomaa nyt jo melkein liiaksi olevansa kaunis", sanoi Ovidia
sisaren mentyä syömään välipalaansa. "Häntä ei mitenkään saa
palmikoimaan kiharaista tukkaansa, vaikka se on niin kiusallinen noin
auki riippuvana. Se pikku noita näkee kyllä, miten se pukee häntä!"
Lizzy oli jälleen sametin luona samalla syöden ja juoden maitoa.
"Et saa puhua siitä isälle, kuuletko; -- hän luulee heti, että se on
liian kallista, -- ja Maisahan ompelee makuuhuoneessa iltapäivällä",
muistutti äiti pois mennessään.
Lizzy seisoi ja hyräili hiljakseen koettaen samettia -- ensin hihaansa
-- ja sitten korkeammalle, ollen omissa ajatuksissaan.
"On ikävää, että helppo patenttisametti näyttää melkein yhtä hienolta
--"
"Sehän on ennemminkin hyvä", arveli Maisa.
"Ei ole, sillä silloinhan kaikki voivat saada sitä. -- Ajattelehan
Maisaa sametissa!" huusi hän sisään Ovidialle.
"Kunhan ei vain tulisi rasvaisten sormiesi jälki samettiin, -- sinä et
saisi koskea siihen."
"Sinä? -- Sinä? --" matki hän, -- "pääsen ripille puolentoista vuoden
perästä, -- täytin kolmetoista kahdeksantena päivänä. Monet sanovat
minua jo teiksi." Hän pyyhki salaa sormiaan hameeseensa.
"Anteeksi kaikin mokomin, -- en muistanut, että oli niin pitkä aika
siitä, kun neiti alkoi huutaa joutuessaan lauantaisin kylpyammeeseen."
"Niin -- sinä et saa neuloa minulle, kun tulen suureksi, Maisa! --
Kaikki sanovat, että sinua hemmotellaan liiaksi, ja että purat usein
pahan tuulesi toisiin kesken kaiken."
"Entäpä jos teidän itsenne joskus olisi pakko tällä tavoin istua ja
neuloa, Lizzy-neiti?"
"Minun, ha, ha -- -- isäni on kuninkaallinen toimistopäällikkö -- --
Sitäpaitsi, niin" -- -- hän pudisti tuottavasti tuuheita, vaaleita
kiharoitaan. -- -- "Miksi et ole mennyt naimisiin, Maisa? -- Ethän nyt
suorastaan ole rumakaan --"
"Eipä tosiaan ole ketään, joka tahtoisi ottaa tällaisen köyhän
raukan..."
"Hänenhän pitäisi olla rikas, tietysti... Eikö kukaan koskaan ole
kosinut teitä, Maisa?"
Maisa nauroi. -- "Oh, ei missään tapauksessa kukaan, josta minä olisin
välittänyt --"
"Mitä hän sanoi sinulle? -- Polvistuiko hän? Oi, sano, Maisa!"
"Sen saatte kuulla, neiti, kunhan ensin olette päässyt ripille."
"Pyh" -- hän nakkasi niskojaan ja pitkiin, hienoihin kasvoihin tuli
salaperäinen ilme, -- "etkö luule minun sitten tietävän mitään!"
"Onko äiti sisällä, Lizzy?" kysyi Fina keittiönovelta. Ei milloinkaan
ollut. Maisa nähnyt sitä ihmistä kelvollisesti puettuna, -- hän oli
aina yhtä likainen ja huolimaton. "Sano, että päällystakkiliikkeen
mies on jälleen täällä laskuineen... Rakas, hyvä Lizzy, kiiruhda,
maitovellini palaa pohjaan keittiössä."
"Äh, -- sano, ettei isä ole kotona!"
"Ei, äiti saa kyllä itse tulla puhumaan hänen kanssaan, -- häntä on
käsketty tulemaan lauantaina." Fina kiiruhti jälleen pois.
"...Uh, näitä kahta siunattua, viimevuotista takkia", huokasi rouva
mennessään huoneen läpi. --
"Eikö pikkutyttöjen huonetta ole vielä siistitty, Fina?" kuului
kärsimättömästi ovesta rouvan tullessa jälleen sisään -- "tiedättehän,
että Maisan täytyy päästä johonkin täältä, kun ruvetaan pöytää
kattamaan. -- Voitte kyllä koota työnne ja asettua sinne, Maisa,
vaikkei sitä olekaan siistitty, sillä kohta tulee toimistopäällikkö
kotiin... Täällä on niin hirveän ahdasta --"
-- Vai niin, vai tänne hänet siis ajettiin iltapäivällä! --
Hän nosti pöydän makuuhuoneen ikkunan luo ja siisti huonetta -- niin
hienoja kankaita ja neulomatarpeita varten piti olla huoneessa siistiä
ja puhdasta ja tomutonta...
Peilin edessä olevalla nurkkapöydällä oli kaikenlaisten pikkutavarain
joukossa hopeanuoli, ja Maisan teki mieli koetella sitä hiuksiinsa,
se oli kuin vartavasten valmistettu hänen tukkalaitteeseensa ja aivan
muodinmukainen; -- -- mutta varminta olisi, ettei koskisi siihen
sormenpäälläänkään...
Kas niin! -- Toinen ommel oli jälleen pitempi kuin toinen.
Minkään muun kankaan neulominen ei ollut niin vaikeaa kuin sametin;
-- täytyi harsia kahteen kertaan, jottei tuo paksu kangas syöpyisi;
siinä piti varoa... Ei voinut olla puhettakaan koneella laskemisesta --
kaikki piti neuloa käsin...
Mutta tänään oli niin ihanan valoisaa täällä takapihan puolellakin...
Lumi suli ja pisarat putoilivat niin suurina ja kirkkaina räystään
sinkkiin. Miten toiselta tuntuikaan elämä sellaisina kirkkaina päivinä,
-- voi istua ja tuntea itsensä niin sanomattoman iloiseksi ilman
syytä --
* * * * *
Oli ehkä tuhmaa, että hän oli eilen maininnut noista
teatteripileteistä, -- ei suinkaan Kielsberg vain nyt luullut Maisan
sanoneen sitä siksi että hän pääsisi tämän mukana huomenna, --
Kielsberghän tiesi, ettei Maisa päässyt muulloin kuin sunnuntaisin...
Ja jos Kielsberg odottaisi häntä jälleen illalla niin että he
tapaisivat...
Voihan Maisa keksiä asiaa Martta Molle Hainmersborgissa ja tuoda
pyykkinsä ja jutella hänen kanssaan menneistä ajoista, niin olisi
varmaa, etteivät he tapaisi; -- Maisa oli huomannut, ettei Kielsberg
milloinkaan tullut myöhemmin kuin puoli yhdeksän.
Mutta jos hän nyt kulkisi teatteripiletteineen ja odottelisi häntä?
Teatterihan oli kaikkein hauskinta, mitä Maisa saattoi ajatella, --
häntä kyllä suuresti halutti mennä, se oli varma...
Riippui siitäkin, mitä Kielsberg ajattelisi hänestä, jos hän nyt heti
olisi valmis menemään mukaan. -- Oli selvää, että tämä oli kovin
epäluuloinen, oli aivankuin hän olisi voinut nuuskia, millaista väkeä
olivat sekä Tranemit että muut...
Mutta Maisa saisi hänet varmaankin ymmärtämään, ettei hän ollut
ajatellut sitoa Kielsbergiä sillä tavoin -- -- -- Kaikkihan oli ollut
leikkiä, mutta eilen illalla oli ollut niin ihmeellistä -- -- --
Oli varmaankin; parasta antaa hänen huomata, ettei hän ollut kuten
kaikki muut...
-- Päivällisen jälkeen tuli Ovidia ja pisti hopeanuolensa ja
koristeensa lipaston laatikkoon...
Ei sopinut johdattaa ketään kiusaukseen, taikka muuten saattoi se mennä
saman tien kuin heidän kuudes hopeahaarukkansa...
Lizzy kävi yhtämittaa Maisan huoneessa samettia katsomassa, hänen piti
lukea maanantaipäivän läksyjä.
"Ovidia sanoo, että hän mielellään auttaisi teitä, Maisa, sekä nyt
iltapäivällä että maanantaina", tuli rouva sanomaan. -- "Tahtoisimme
niin kernaasti saada kaikki pian valmiiksi, -- sillä olemme kuin
vangittuja niin kauan kuin meillä on täällä joku istumassa -- -- Mutta
tämä kevättakkihan ei viene paljoa aikaa, niin että se varmaankin
valmistuu maanantai-illaksi, -- kun saatte apuakin --"
-- Tuon tytärten avun tunsi Maisa niin sanomattoman hyvin! Pitäisi
vain kiirehtiä -- --
"Olkaa hyvä ja muistakaa koota kaikki pienet kangaskappaleet Lizzyn
takkia varten, Maisa."
"Eikös hän sitten neulo myöskin minulle, äiti?" sanoi Lizzy joka makasi
vatsallaan sohvalla nojaten kyynärpäihinsä ja tirkistellen kirjaan.
"Olkaamme tyytyväisiä, kun saamme tällä kertaa tämänkin takin
valmiiksi", arveli Maisa.
"Eikö minun? -- Etpä uskalla olla neulomatta sitä, jos äiti sanoo niin,
muuten et milloinkaan enää saa työtä täällä."
Fina tuli sisään heiluttaen ilmassa kastikkeista hopeahaarukkaa.
"Haarukka!"... kuului kuorossa kolmiäänisesti.
"Enkös löytänyt sitä keskeltä hyytynyttä vasikanviilokkikastiketta,
joka minun piti keittää huomiseksi!"
"Miten hullunkurista!"...
"Se oli kaikessa rauhassa kastikkeessa, sillaikaa kun me etsimme ja
etsimme..."
"Tiesinhän, että se löytyisi jälleen", -- sanoi rouva varmana asiasta.
"Pyh, -- luulenpa, että Fina itse on ottanut sillä itselleen palasen
viilokkia ja unohtanut sen siihen, -- sillä siinähän oli lusikka meidän
syödessämme sitä", -- huusi Lizzy sohvalta.
Maisaakin huvitti asia. -- Oikeastaan pitäisi kaapata mukaansa sekä
kangasta että vuoria ja silkkiä ja lankoja... täällähän kuitenkin
joutui aina epäilyksen alaiseksi!... Kun hän talvella neuloi täällä,
oli suuri touhu silkkirullasta, jonka Ovidia aivan varmasti sanoi
asettaneensa Maisan pöydälle ja jonka hän sitten löysi jälleen toisen
leninkinsä taskusta. Hän oli ottanut sen yltään ja ripustanut kaappiin.
-- -- --
* * * * *
Maisa lepäsi tarpeekseen sunnuntai-aamuna, siksi kunnes leipämummo
oli käynyt talossa ja matami Dörum oli lähettänyt kuuromykkä Dorthean
tuomaan ruisleipää. Kahvi oli kiehumassa uunissa hänen peseytyessään ja
kammatessaan sekä oman tukkansa että Dorthean tukan.
Kuuromykkä iloitsi aina saadessaan sunnuntaiaamuisin olla hetken aikaa
Maisan luona ja auttaa häntä jollakin tavoin: harjata ja puhdistaa
hänen hameenhelmojaan, kiilloittaa kenkiä, lakaista lattiata ja siivota
huonetta, tai vain katsella, kun Maisa parsi ja korjaili; -- oli aina
aivan yllinkyllin sellaista työtä pyhäpäiviksi...
Martha Mo ei pessyt hyvin...