* * * * *
Tätäkin hän hautoi mielessään ja aprikoi seuraavana päivänä kaiken
melun keskellä toimistopäällikkö Kalnaesin luona kreivi Wedelin
torin varrella. Rouva ja tytär vetivät auki laatikoita ja työnsivät
ne jälleen kiinni, siirsivät astiakaappia ja katselivat kaikkien
huonekalujen taakse, nostivat mattoja ja kaivoivat jouhisohvia, etsivät
ja etsivät, eikä kukaan tahtonut oikein sanoa, mitä he etsivät.
Maisa ei liioin viitsinyt kysellä ennenkuin joku heistä itsestään
sanoisi sen, -- hän saisi kyllä aikanaan kuulla siitä, -- näytti siltä
kuin he ensiksi tahtoisivat olla varmoja, että kaivattu esine todella
oli poissa tällä kertaa. -- Sillä kun kätkettiin ja unohdettiin ja
siivottiin sillä lailla kuin tässä talossa, niin --
Hän istui ja kuunteli kuinka höyrylaiva toisensa jälkeen puhalsi
alhaalla sillan luona. Liike oli jälleen alkanut, jää oli
lähtemäisillään, ja paljon ihmisiä liikkui näillä tienoin.
Hänen täytyi kerta toisensa perästä vetäytyä verhojen taakse; tämä
kuultavan kirkas ilma aivan koski silmiin...
Hänen ja Kielsbergin välille oli tullut jotain niin ihmeellistä...
Kielsberghän oli jo ruvennut kertomaan hänelle kaikki asiansa...
Hänessä oli ikäänkuin monta eri luontoa. Niin, hänessä oli kyllä
paljon, mikä...
Mutta Maisan täytyisi välttää haaveiluja ja myöskin varoa, ettei
Kielsbergkään erehtyisi hänen suhteensa. Hänenlaisellaanhan ei ollut
vakavia aikomuksia, niinhän matami Rasmussen oli sanonut, -- ja se oli
kyllä totta --
Mutta tuttavuus saattoi kai jäädä silleen; -- sen täytyi jäädä -- --
Maisa voisi varmaankin korjata joskus hänen vaatteitansa ja jutella
hänen kanssaan kaikessa ystävyydessä...
"Ei, nyt ei kannata enää hakea sitä!" -- sanoi rouva Kalnaes tullessaan
sisään -- ollen vielä aamupuvussa, hän ja palvelija ja Ovidia olivat
lopuksi vetäneet esiin kaapin penkoakseen sen läpi, -- "kuudesta
täysihopeaisesta haarukastamme on yksi poissa -- voitko ajatella mitään
kummempaa, Ovidia?... Se on muuten varsin merkillistä..."
Maisa kohotti katseensa -- tuon "merkillistä"-sanan vuoksi -- mitähän
se lieneekään tarkoittanut --
Rouva ryhtyi tutkimaan Ovidian kevättakiksi aiotussa sametissa olevia
liiduttuja viivoja; hän oli hyvin jäykkä. -- "Luulen, että otamme
tuollaisen kauluksen, neiti Jons, -- numero kolme muotilehdessä, -- ja
vinot taskut, paksut koristenauhat -- niinkuin tuossa...
"Oletko aukaissut myöskin toisen astiakaapin laatikon, Ovidia, --
olisihan se voinut joutua lautasliinojen taakse."
Ovidia käänteli ja väänteli avainta. "Sekin on aina umpilukossa, --
vain hopealaatikon annetaan olla avonaisena tässä talossa... No, nyt se
aukesi!"
Maisa oli istunut täällä ruokasalissa eilenkin, ja harmitellut, että
tuo hopealaatikko oli ollut auki, -- siinä oli niin paljon muutakin,
sekä lankoja että kanavatöitä ja nypläysvehkeitä -- kaikki sikin
sokin --
"Sehän on kokonaan käsittämätöntä", huokasi rouva -- "ja Finallahan
oli ne kaikki, kun hän pesi niitä eilen..."
Maisa tunsi, että nyt oli kysymys hänestä. Oli kuin olisivat Ovidian
pitkät rotankasvot tahtoneet pujottautua hänen taskuunsa etsimään. Hän
koetti olla, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta hän tunsi itse
sekä punastuvansa että jäykistyvänsä. Jollei se hopeahaarukka löytyisi,
niin --
"Onhan se voinut joutua jonnekin ja saattaahan se jälleen löytyäkin,
kun kokonaan lakkaamme etsimästä sitä" -- arveli rouva.
Ja Maisa ymmärsi varsin hyvin, mitä rouva tarkoitti, -- jos hän oli
ottanut sen, niin hän saisi tilaisuuden jättää sen takaisin paikoilleen.
"Niin, en edes tahdo puhua siitä mitään Kalnaesille, ennenkuin näemme,
ettei sitä löydy..."
Maisa kiehui harmista ja hän ompeli varsin kiihtyneenä.
"Tiedätkö, mihin panimme koristukset ja napit, kun tulimme eilen
kotiin, Ovidia? -- Nehän olivat kankaan mukana --"
"Etkö sinä ottanut niitä, äiti?" --
"Kyllä, odotas -- piilotin ne makuuhuoneeseen nurkkahyllylle
seinäverhon taakse."
"Mitä pidätte tästä silkkivuorista, Maisa?" -- kysyi rouva jälleen...
"Sanon suoraan, että aioin ensiksi ratkoa vanhan silkkileninkini, --
mutta sitten huomasimme tämän kankaan Falkenbergilla -- sehän ikäänkuin
välkähtelee. Kun meillä nyt kerran oli niin hienoa samettia, niin ei
kannattanut kitsastella vuorin suhteen ja käyttää vanhaa."
"Ei, sillä sitä nuuskitaan ja tarkastetaan kyllä takkia riisuttaessa",
lisäsi Ovidia.