-- Mutta eikös tosiaan Arna narrannut Antonia lukemaan sen kaikille
ääneen sisällä salissa päivällisen jälkeen!
Kas, kuinka hän puhui kovaa, -- kaksinkertaisten ovien läpi saattoi
erottaa hänen suuttuneen äänensä. Ja herra Torp kuului puhuvan
hitaasti ja valituin sanoin, -- tuollaisessa ilveilyssä ei Maisa ollut
milloinkaan ollut mukana.
Täti Rask liehui edestakaisin. Maisa tarkasti häntä salaa, hän näytti
niin kummalliselta eikä myöskään tarttunut niin lempeästi ovenripaan
kuin tavallisesti. -- Sepä oli oikein heille kerrankin...
-- Maisa oli aivan ahdistuksissaan ja peloissaan tullessaan aamuisin
taloon, ennenkuin oli saanut tietää, oliko jotain lisää vielä
sanomalehdissä.
Olipa siitä tottatosiaan syntynyt rytäkkä. Arna sanoi Theodorin
ja muittenkin luulevan, että teatterinjohtaja itse oli sepittänyt
artikkelin, hän oli muka tahtonut puolustaa kappaletta. -- Mutta nyt
oli jo ikäänkuin rauhallisempaa, -- eikä hän voinut sanoa muuta kuin
että hän iloitsi joka kerran heitä katsellessaan ja ajatellessaan koko
tätä ilveilyä, hän olisi kernaasti nauranut sydämensä pohjasta.
Kielsberg oli kovin kysellyt rouvaa; kaikkein ilkeintä asiassa oli,
että tuo kirjoitus oli ollut luettavana heidän hyvässä, vanhassa
lehdessään, sanoi hän. Niin, saattoikohan olla toista samanlaista
ihmistä tässä maailmassa...
Lauantai-iltana oli myöskin Signen leninki valmiina ja Maisa oli juuri
koettamassa sitä tämän ylle, kun Anton tuli sisään ja alkoi lukea
ääneen heille kaikille iltalehteä:
"Keskiviikkona pelästytti eräs mies hyvää kaupunkiamme ilmoittamalla,
että täällä olisi suuri puolue, joka on kovasti paheksunut sitä, että
'Kosinta' on otettu esitettäväksi kaupungin teatterissa. Me ryhdyimme
heti tutkimaan asiata ja voimme sanoa, että olemme rehellisesti
kykymme mukaan nuuskineet uutisia saadaksemme tietoomme sellaista,
mikä vivahtaisi siihen, että tuollaisen yleisen vastustuksen myrsky
on nousemassa. Mutta ei sinnepäinkään, aivan hiljaista kaikkialla,
-- ei edes mitään vastakkaista tuulenpuuskaa voi havaita. -- Hiukan
banaali farssi -- siitä ovat kaikki yksimielisiä! Tuo arvostelija,
joka toitotti niin mahtavasti sotatorveen, muistuttaa mielestämme
pukkia, jonka tekee mieli puskea, mutta joka kaipaa sopivaa esinettä
harjoitellakseen --"
"Kas niin, nyt on kaikki lopussa..." ajatteli Maisa, joka aivan alkoi
vavista koetuksen kestäessä...
"Tiesinhän, että jotakin vastattaisiin sellaiseen yltiöpäiseen
kirjoitukseen" -- pääsi rouvalta, jonka puoliavoimet silmät loistivat;
hän ei hetkeksikään keskeyttänyt Signen leningin tarkastelua.
"No, hän saa nenälleen!" ylpeili Anton, -- "hän pitää kyllä varansa
seuraavalla kerralla."
"Näetkös nyt, hyvä Arnaseni", puuttui Signe puheeseen katsoen pienillä
silmillään tarkkaavasti peiliin, "siinä sanotaan nimenomaan kaikkien
olevan yksimielisiä siitä, että se on banaali farssi."
"Ei, niin siinä ei ole, hiukan banaali on siinä vain."
"Tuo kirjoitushan on niin ylimielinen", huomautti neiti Rask, --
"lopultakin käy selville, kuka on sivistynyt."
"Se on hirveän -- hirveän hyvä kirjoitus", huudahti Anton. "Nythän
hänestä olemme päässeet ja sen hän on varsin hyvin ansainnut!" --
Maisalla oli epämääräinen tunne jostakin, jonka seurauksia hän ei
voinut edeltäpäin nähdä -- -- oli tulossa häväistysjuttu, josta
riittäisi puheenaihettakoko kaupungille. Hän oli hyvin iloinen saatuaan
rouvalta viikon palkkansa ja päästyään lähtemään kotiin.
Eikös nytkin vaan siinä seisonut Kielsberg ilmielävänä hänen
kääntyessään kadunkulmassa; tämä oli varmaankin aivan vartavasten
seisonut ja odotellut häntä.
"No, neiti, olemme kärsineet surullisen tappion tänään!" -- --
Tuon piti kuulua iloiselta; mutta Maisa kyllä huomasi tuon artikkelin
loukanneen häntä.
"E-hei -- en ole niin hullu, että ryhtyisin taisteluun tuon kappaleen
vuoksi", mumisi hän.
"Mutta he ovat nyt joka tapauksessa saaneet, mitä ovat ansainneetkin.
Sillä osuin aivan oikeaan, näettekö; -- ja perheessä, missä ompelette,
iskin kaikkiin yhdeksään... Varmaankin siellä iloitaan suuresti tänä
iltana. Vai mitä? -- Rouvako? Eikö rouvan mielestä artikkeli ollut
hirveän hyvä..."
Kielsberg oli raivoissaan, sen Maisa hyvin kuuli; hän kulki mumisten
itsekseen.
"Saan lohduttaa itseäni sillä, että olen taittanut peitseni naisen
vuoksi...", hymyili hän; -- "ja hyvä omatuntohan tuo keppiä. -- Sitä
paitsi, kuten tiedätte, on hyvä saada vähän vaihtelua suruihinsa, --
samanlainen ei kelpaa aina."
"No, teillä nyt ei varmaankaan ole paljoakaan suruja, teillä, joka
olette aina niin iloinen."
"Ei-i, nykyään ei ole muuta neuvoa kuin joko hirttäytyä tai ruveta
kotiopettajaksi..."
Voi ystäväparkaa, oliko tällekin elämä niin vaikeata. Maisa lähestyi
häntä jonkun verran nähdessään hänen nyt puhuvan totta.
"Se merkitsee, että useita vuosia menee hukkaan... ja olisin nyt voinut
kenties taistella pari kolme vuotta eteenpäin. Minulle oli hiljattain
suureksi lohdutukseksi muuan hammassärkyä poteva mies, joka alinomaa
virkkoi: vain kestävyyttä, vain kestävyyttä! -- -- Nauratteko, neiti
Jons?"
"Enpä tosiaan tiedä pitäisikö minun itkeä vai nauraa." -- -- -- Maisa
oli aivan liikutettu. -- "Ette kai tarkoita mitään tuolla ilkeällä
puheellanne?"
"Ei, olkaa rauhassa, -- jos on joku, jota tahdon mahdollisimman kauan
säästää, niin -- --; luulen kyllä, että tahtoisin nähdä monen muun
ennen hirtettynä. -- Jokaisella on tehtävänsä, nähkääs, ja luulen, että
taivas on aivan erikoisesti asettanut minut huolehtimaan siitä, että
muuan Baard Kielsberg pääsee eteenpäin maailmassa.
"Ja niin täytyy taistella ja rehkiä ja koettaa ottaa asia sen
iloisimmalta puolen."
Maa tuntui vajoavan Maisan alla; tuo oli ilkeätä iloa.
"Sanokaahan, neiti Jons, eikö mielestänne Tranemit tarvinneet hiukan
läksytystä."
"Ky-yllä."
"Menkäämme pääasiaan, he ovat olleet masentuneita kauemminkin kuin
puolen viikon ajan, -- ja te olette elänyt ja iloinnut niin kauan.
Olkaamme tyytyväisiä kumpainenkin."
Nyt ei Maisa voinut vastata enää, sillä kyyneleet olivat
tunkeutumaisillaan esiin.
"Ei suinkaan siinä mielestänne ole mitään liikuttavaa?... No, teidän
kohtalonne on ommella muille -- toisten leninkejä, -- toisten suruja --
niin, silloinhan omat murheet unohtuvat --"
Kielsberg jätti nopeasti hyvästit.
... Tänään oli tapahtunut liian paljon -- sen tunsi Maisa päästyään
kotiin huoneeseensa, -- hänen täytyi itkeä kelpo lailla.
Mutta ne eivät olleet pelkästään surunkyyneleitäkään...