* * * * *
Maisa myöhästyi hiukan tullessaan teatteriin sunnuntai-iltana.
Kielsberg seisoi jo siellä ja viittoi, että piti kiiruhtaa.
Ylimmille numeroimattomille paikoille menijät tunkeilivat oven
ulkopuolella taajana joukkona, -- ensimäiset aivan ylimmillä rappusilla
käsi ovenkahvassa päästäkseen heti oven auettua ryntäämään rappuja
ylös. Ja alituiseen kasvoi joukko; vielä viimeisessä silmänräpäyksessä
ostettiin pilettejä ja tunkeuduttiin samaan joukkoon.
Kielsberg oli tyyni, mutta pääsi kuitenkin eteenpäin.
"Ette saa mennä, kuuletteko" -- huudettiin aina väliin joukosta
kiivaasti ja vihaisesti, joku pani selkänsä eteen ja muutamat
vastahakoisina hartiansa vastaan. Hän hymyili, sanoi sanan ja pääsi
eteenpäin vetäen aina Maisaa mukanaan.
Hei, kuinka tuo joukko ryntäsikään eteenpäin nyt oven avautuessa.
"Pysytelkää aivan lähellä minua, neiti Jons..."
Ihmiset tunkivat eteenpäin askel askeleelta. Kielsberg kääntyi
sivuittain, ei työntänyt eikä käyttänyt väkivaltaa, näytti vain niin
ystävälliseltä ja kohteliaalta, että askel askeleelta tuli tilaa,
kaikki antoivat hänen solua läpi tungoksen.
Kuinka tyyni hän oli! Oli ilo katsella häntä...
"Oh -- teidän on parasta päästää irti otteenne kuuletteko", sanoi
hän ystävällisesti ja hymyillen jollekin alempana olevalle, joka oli
tarttunut kiinni hänen takkiinsa. Varmaankin oli tämä huomannut, että
oli hyvä pysyä hänen vanavedessään.
"Ni-in, sillä muuten potkaisen teitä", kuului yhtä tyynesti. Maisa
näki, että miehen oli parasta totella, sillä harmaitten silmien ilme
oli kylmä ja kova.
Ylhäällä ylimmässä käytävässä veti Kielsberg nopeasti Maisan mukanaan.
Piti saada nyt joku noista hyvistä paikoista, joista näkisi, ja samassa
olivatkin he ensimäisten joukossa, Maisalla hattu kallellaan päässä.
Mutta se ei haitannut, koko teatteri oli vielä aivan pimeä.
Rapuissa ja käytävissä tömistettiin ja paukutettiin yleisön rynnätessä
sisään ja aitio-ovia aukaistaessa ja jälleen paukahutettaessa kiinni.
Kielsberg istui Maisan taakse ja tämä huomasi heti, miten viisaasti hän
siinä teki: nyt ei alhaalta voitu nähdä heidän kuuluvan samaan seuraan
ja Maisalla oli hyvä paikka pylvään vieressä.
Hän silmäili ympärilleen ja huokaisi helpotuksesta huomatessaan, ettei
ketään ylioppilasta eikä ketään hienostosta ollut lähellä. Kauempana
oli kyllä edellisiä muutamien nuorten tyttöjen ja puotiapulaisten
seurassa. Pari kolme koreissa vaatteissa olevaa naista istui jo
ensimäisellä penkkirivillä ja muutamilla katupojilla oli omat kujeensa
ja hauskuutensa.
Vihdoinkin sytytettiin valot ja viuluja viritettiin. Alhaalla
permannolla kolahtelivat istuimet ihmisten asettuessa paikoilleen.
Soitto alkoi. Maisa katsoi taakseen. "Tuo on kaunista", nyökkäsi
Kielsberg, -- "se tietysti valmistaa mieliä."
Nyt vedettiin esirippu syrjään.
Kappaleen nimi oli "Kosinta". Nähtiin viehättävä talonpoikaistupa ja
sen ulkopuolella tunturitalonpoika, joka viekasteli talon tyttärelle ja
joka kaiken aikaa kulki ja sätkytteli jalkojaan, aivan kuin "hallingia"
tanssiessa. Ei hän juuri ollut niitten talonpoikain näköinen, jotka
seisoivat perunakuormien luona voita ja juustoa myymässä Young-torilla.
Kas, nyt tuli tytär hiipien ja joitakin merkkejä tehden: hänen ei
pitäisi näyttäytyä, -- jotain vaarallista oli varmaankin tekeillä.
Vai niin -- oli tapahtunut postinryöstö -- ja häntä, sulhasta, joka oli
samana yönä ollut metsästämässä, epäiltiin teon tekijäksi.
Mutta sulhanen tahtoi jutella tytön kanssa.
Hän kiipesi katolle kuullakseen, mistä sisällä puhuttiin, ollen
raivoissaan. Mutta, herra varjelkoon, lautakatto romahti alas ja siinä
hän seisoi heidän keskellään: äidin, isän, tyttären, nimismiehen ja
kaikkien, niin että koko teatteri kaikui kättentaputuksista ja naurusta.
Maisa ei ollut ensimäistä kertaa teatterissa, ja perheissä, joissa hän
oli ommellut, oli hän myöskin kuullut puhuttavan siitä, joten hän heti
huomasi tämän olevan ilveilyä. Ja nyt kääntyessään Kielsbergiin päin ja
tietäessään tämän istuvan ja tarkkaavan hänen ajatuksiaan, hymyili hän
myöskin.
"Olipa tuokin joutavaa ilveilyä, että hänen piti kiivetä tuolle
huonolle katolle!"
"Niin, mitä sulhaseen tulee; -- mutta, näettekö, kappaleen kirjoittaja
saattoi käyttää hyväkseen sellaista huonoa kattoa."
Maisa kumartui eteenpäin kaiteen yli katsoakseen, miten hän nyt
selviytyisi... Hei, kuinka sulhanen vastailikaan nimismiehelle
ärsyttäen tätä, niin ettei tämä lopuksi tiennyt sitä eikä tätä, ja
keksi kepposen toisensa jälkeen niin että ihmiset taputtivat käsiään
aivan hulluina ilosta.
Maisa ei voinut olla nauramatta, ympärillä tömistettiin jalkoja ja
huudettiin.
"No, enkös sanonut, että tämä olisi hauska kappale!"
"Sellaista hullutusta!"
"Sanokaapas, eikö Endre, sulhanen, ole kekseliäs mies."
"Enpä todellakaan voi itkeä tämän vuoksi", hymyili Maisa, "minua ei
kuitenkaan tarvitse viedä ulos siitä ovesta, josta puhuitte."
"Emme ole vielä päässeet loppuun, neiti Jons."
Ei, tosiaankin näytti siltä, sillä nyt hänet sidottiin ja vietiin pois.
Maisa katsoi alas, näkisikö hän ketään tuttavaa teatterissa. Oli vain
vähän väkeä näin sunnuntai-iltana alhaalla permannolla ja alimmissa
aitioissa, mutta ylemmät penkkirivit olivat täynnä. Alhaalla näki hän
Torkild Heibergin ja kauempana toisella puolen Arnan iloisen ylioppilas
Schoun, joka seisoi toinen käsi taskussa ja toisella pitäen kiikaria
silmiensä edessä ja katsoen ympärilleen. Maisa veti varovasti kasvonsa
pylvään taakse.
"Haluatteko appelsiinin, neiti?" tarjosi Kielsberg, joka oli ollut
alhaalla tarjoiluhuoneessa. Ihmiset tunkeilivat meluten jälleen
paikoilleen.
Toinen näytös alkoi. Kielsberg muutti nyt istumaan ylempänä Maisan
takana olevalle penkille; -- hänellä oli erittäin epämukava paikka,
siinä oli ahdasta ja hänen täytyi koko ajan varoa ettei putoaisi Maisan
niskaan. Päällystakkinsa oli hän asettanut istuimelleen allensa.
Nyt tyttö näytti, että hän luotti Endreen ja tahtoi pelastaa tämän
pulasta, vaikka se näyttikin vaikealta...
Isä puheli hänelle niin kauniisti, että hän ottaisi rikkaan Tronsenin
Storengistä, ja nyt tuli setä, joka oli lukkarina, puhumaan samaan
suuntaan. -- -- Äiti vei hänet sitten puhuakseen kahden kesken asiasta
-- mutta hän ajatteli vain miten saada Endre vapaaksi ja oikea
syyllinen hänen sijaansa...
"Luottakaamme kohtaloon, neiti Jons."
Ja todellakin löysi hän palasen tuosta kirjeestä nimismiehen rengin
asunnon läheltä. Hei, kuinka hän riemastui!
"Niin, paljoa todistuskappaleita hänellä ei ole, mihin nojautua", sanoi
Kielsberg; "kirjoitinkin lehteen, että niitä oli aivan liian niukalti;
-- sellaisia paperipalasia voi tuuli lennättää pitkin maantietä."
Maisa oli nähtävästi hyvin innostunut; -- -- Gunlaugilla, tytöllä,
oli nyt omat epäilyksensä: nimismiehen renki oli yhtäkkiä päättänyt
keväällä matkustaa Ameriikkaan.
"Hän on tehnyt sen", sanoi hän varmasti vakuutettuna Kielsbergille --
"tuo pitkä, viekas roikale. Kunhan se vain saataisiin todistetuksi!"
Mutta aina pahemmin sotkeutui sulhanen juttuun... Nimismiehen renki
vaati uutta tutkintoa, ja Endren laatikosta löydettiin sekä tuo
rahakirje, josta oli kaksi sinettiä murrettu auki, että vielä koko
postisäkki lisäksi.
"Tuon nimismiehen rengin pitäisi saada --." Maisa istui kovasti
liikutettuna, oli kuin koko maailma olisi noussut heitä vastaan nyt
viimeisen näytöksen aikana.
Ja kun sitten lisäksi tuli se kohtaus, jossa noiden kahden piti
vankilassa sanoa jäähyväiset toisilleen, -- sulhanen tuomittiin
kuritushuoneeseen iäkseen, -- niin itki Maisa niin että kyyneleet
valuivat pitkin poskia. Hän nyyhkytti ja kuivasi silmiään voiden tuskin
nähdä alas näyttämölle ja ajattelematta edes, mitä Kielsberg sanoisi --
kun samassa vankilanovi jälleen avattiin.
"Sehän oli hyvä", sanoi hän kääntyen innokkaana Kielsbergin puoleen ja
huoaten helpotuksesta.
Kihlakunnantuomari, vanhemmat ja kaikki muutkin tulivat sisään
näyttämölle, -- ja nimismiehen renki seisoi siinä sidottuna vilkuillen
ympärilleen, -- ja paimenpoika, joka juuri oli nähnyt rengin yön aikaan
hiipien vievän postisäkin Endren taloon!
"Nyt he varmaankin ovat jo aikaa sitten menneet naimisiin", -- laski
Kielsberg leikkiä, -- "ja ovat hirmuisen onnellisia!"
Maisa heitti päätään taaksepäin, häntä ei lainkaan haluttanut antaa
tehdä pilaa itsestään.
"Niin, niin, siinä nyt näette, neiti Jons -- tulitte kuitenkin ulos
siitä ovesta, josta ette luullut tulevanne."
Oh, oli hän ennenkin nähnyt näytelmäkappaleita, huomautti Maisa
lyhyesti. Äänen sävy oli loukkaantunut.
"Niin, olisinpa todentotta antanut paljon, jos olisin voinut päästä
ulos jommastakummasta noista ovista."
Maisan kasvot saivat omituisen ilmeen. Kielsberg tarkoitti varmaankin,
että hänenlaiselleen näytelmä oli kyllin hyvä.
"Mutta onhan teillä ollut hauska?" kysyi Kielsberg innokkaasti.
"On kyllä, -- ja monet kiitokset piletistä... Mutta nyt täytyy minun
sanoa hyvästit; pitää kiiruhtaa; huomenaamulla aikaisin alkaa jälleen
työ Tranemeilla."
"Mutta kuulkaas, eiköhän meillä ole sama matka."
"Ei, paljon kiitoksia; minun täytyy poiketa Bjerkelle saadakseni sieltä
huomiseksi muotilehden."
"Kas niin... oletteko loukkaantunut?..." Hän seisahti. "Varovaisuus
on suuri hyve, mutta ei se ole laisinkaan hauska. Niin, niin, pitänee
mennä sanomalehdentoimitukseen kirjoittamaan jotakin kappaleesta",
keskeytti hän. -- "Hyvää yötä, neiti Jons!"
-- Ilta ei loppunutkaan oikein hauskasti...
Maisa seurasi häntä silmillään siksi kunnes hän oli rappujen alapäässä;
miten varovainen täytyikin aina olla!
Kielsbergkin oli niin arka, että sanoi hyvästit täällä ylhäällä
käytävässä: ei tahtonut saattaa Maisaa siihen valoon, kuin antaisi tämä
saattaa itseään kotiin.
* * * * *
Tukkukauppias Tranemilla oli seuraavana aamuna suuri neuvottelu siinä
pikku huoneessa, missä Maisa ompeli. Kaikenlaisten ruudullisten
skottilaisten kankaitten mallitilkkuja oli hajallaan pöydällä. Signen
ja Arnan ja Gretan piti saada leningit ja he neuvottelivat sen johdosta
ja päättelivät.
Jos siitä aiottiin saada juhlapuku, niin olisi se pitänyt tehdä aivan
toisenvärisestä kankaasta.
Ei se sopinut Gretalle, jonka mieluummin olisi pitänyt valita sellaista
kangasta, joka teki pienemmäksi; eikä noita suuriruutuisia, joissa
näytti kahta vertaa lihavammalta.
Greta seisoi kookkaana ja sanattomana ja epävarmana Ja kuunteli muitten
perheen jäsenten erilaisia päättelyjä; kuului vain silloin tällöin
jotain epäselvää muminaa: "hm -- vai niin." Varmaankin hän mielellään
joka tapauksessa olisi ottanut tuota suuriruutuista kangasta.
"Mutta eikö teidän mielestänne nyt Signen kihloissa ollessaan pitäisi
mieluummin saada jotain toisenlaista kangasta?" huomautti hän lopuksi.
"Jotain yksiväristä", ryhtyi Arnakin kannattamaan häntä.
"Oh, huomaanpa kyllä Arnan pelkäävän, että näyttäisimme sisaruksilta,
hän tahtoo komeilla yksinään", sanoi Signe.
"Niin, joka tapauksessa tahdon minä saada pukuni sellaisesta kankaasta.
Mitä äiti sanoo?" intoili Arna. "Se on aivan muodikasta. Julie Norum
saa myöskin isoruutuisen juhlapuvun."
"Jos nyt ensiksi ottaisimme Signelle ja Arnalle pukukankaat, --
kuinkahan monta kyynärää luulette heidän leninkeihinsä menevän
kangasta, Maisa?" suunnitteli rouva mietteissään... "Voi Arna, etkö voi
antaa saksien olla rauhassa, tuo kiusaa minua."
"Nythän hameet eivät saa olla varsin leveitä", virkkoi Maisa miettien.
Hän neuloi vanulla täytettyä hametta neiti Raskille polkien
ompelukonetta niin nopeaan kuin vain saattoi kaiken tämän puhelun
ja pohdinnan keskellä. Varmaankin kestäisi tätä neuvottelua koko
aamupäivän -- rouvallahan oli tapana aprikoida kauan. Greta-neiti
seisoi kääntäen päätään toisesta toiseen; -- ei hän saisi
juhla-leninkiä, mutta hän ei edes huomannut vielä kaikkien muiden
olevan yksimielisiä siitä, että hänen piti saada jotakin yksiväristä
kangasta...
"Ettekö voisi tulla toimeen neljällätoista kyynärällä kummallekin, vai
mitä luulette?"
"Viisitoista, äiti!"
"Ole hiljaa, Arna. -- Entä, jos ottaisimme neljätoista ja puoli, Maisa?"
"Voihan ruutujen kohdalle tehdä jatkoksen ja käyttää joka kangaspalasen
pukuun."
"En tahdo mitään jatkoksia leninkiin, emmehän tahdo, Signe?"
"Minusta myöskään meidän ei pitäisi ostaa liian vähän kangasta, äiti",
auttoi Signe.
"Jos ottaisimme neljätoista Arnalle ja viisitoista Signelle, Maisa,
eikö siinä ole kylliksi? -- -- Niin, sitten pitää meidän määrätä värit."
Rouva kokosi mallitilkut ja meni ruokasaliin.
"Voit uskoa, Signe, että mitä enemmän antaa noille ompelijattarille
kangasta, sitä enemmän panevat he sitä menemään", -- kuului puoliääneen
sisästä.
"Kas tässä -- tämä vihreäruutuinen!" -- huusi Arna. "Mitä pidätte
tästä, Maisa?" -- kysyi hän tullen ovelle ja näyttäen erästä
mallitilkkua.
Ruokasalissa valittiin ja hyljättiin.
"Tuo ei olisi tuhmempaa Signelle?" kysyi rouva kerran toisensa perästä.
-- "Taikka tämä, Maisa?"
Mallitilkkuja käänneltiin ja katseltiin joka puolelta.
Huh, ompelukone oli kerrassaan ilkeä tänään, lanka katkesi yhtämittaa.
"Valmistuuhan leninkini sunnuntaiksi -- vai mitä, Maisa?" huusi Arna --
"silloin menen Norumeille."
"Ethän toki, Arna. -- Olet jo liian suuri mennäksesi sellaisiin
pikkutyttöjen kesteihin koulutoverien luo", väitti rouva.
"Mutta hehän pyytävät minua sinne alinomaa!"
"Etkö ymmärrä, Arna, että sitten meidän taas vuorostamme täytyy pyytää
kauppias Norumin pikkutyttöjä tänne."
"Niin, niin --"
"Mutta sitä emme voi tehdä."
"Enkö enää saa olla yhdessä Trinan ja Julian kanssa?" kysyi Arna
harmistuneena.
"Saat kyllä käydä kävelemässä heidän kanssaan ja puhella aina, kun
sattumalta tapaatte toisenne. Mutta meillä on niin paljon uusia
velvollisuuksia seuraelämään nähden", selitti rouva miettien,
koettaen asettaa sanansa niin varovasti kuin mahdollista... "Isän
liike on suuresti laajentunut... hän on suuri tukkukauppias,
näetkös, -- ja pankkitirehtööri -- ja hänet on valittu kaikenlaisiin
luottamustoimiin -- ja jos me ulottaisimme seurustelupiirimme jokaiseen
pikkukauppiaaseen, jota me tuskin tunnemme..."
"Tunnemme -- vaikka olemme seurustelleet niin paljon heidän kanssaan!"
"Siitä on jo monta vuotta -- ainakin pari, -- kun isä ja minä olemme
käyneet siellä. Meidän täytyy supistaa tuttavapiiriämme ja olla niin
valikoivia kuin vain voimme, näetkös, Arna..."
-- Niin, toista edessä, toista takana, -- ajatteli Maisa.
"Ja kun isä ja äiti eivät kerran käy heidän luonaan, niin onhan
itsestään selvää, ettemme me, lapsetkaan, mene", puuttui Signe
päättävästi puhumaan.
"Me lapset -- kutsutko itseäsi lapseksi, sinä ja Torp voisitte kenties
kutsua itseänne lapsiksi"... Arna jäljitteli ilkeänä lapsen ääntä.
"Sinä olet niin hirveä ja pikkumainen, Signe."
"Hyi, en tahdo kuulla tuollaista puhetta", muistutti rouva, -- "kuinka
voit käyttäytyä tuolla tavoin sisartasi kohtaan."
"Mutta saan kai kuitenkin kävellä Trinan kanssa..."
* * * * *
Ompelukone oli aivan mahdoton tänään, Maisan täytyi purkaa se kokonaan
ja puhdistaa. Neula oli ensin liian ylhäällä, niin ettei se koskettanut
alalankaan, ja nyt oli se jälleen liian alhaalla... Kas, nyt se rasahti
poikki...
Ja tuossa tuotiin jo Maisan päivällistarjotinta -- melkein koko
aamupäivä oli jo mennyt hukkaan.
-- Päivällisen jälkeen voi koneella jälleen kutakuinkin ommella, --
kun teki sen varovaisesti. Vanha, käheä-ääninen seinäkello kävi jo
kolmatta; mutta varmasti se edisti, sillä auringonsäteet eivät vielä
olleet häipyneet takapiharakennuksen katolta...
"Vai niin, täällä on tänään ompelijatar", sanoi Anton vilkaisten sisään
konttoriin mennessään...
Ruokasalin suuressa, valkeassa, ruotsalaismallisessa uunissa oli tuli,
mistä virtasi lämpöä Maisankin huoneeseen, kun päivällisen jälkeen ovet
jälleen avattiin.
Ja taas otti rouva esiin mallitilkut, mutta Maisa oli varma siitä, että
lopputulos olisi sama.
"Niin, minun pukukankaani osto on jo päätetty", sanoi Arna, tullen
Maisan luo. "Olen iloinen, että te ompelette sen, sillä silloin saan
siitä sellaisen kuin tahdon.
"Niin, olen iloinen siitä. -- Leningistäni pitää tulla oikein hauska
-- kuuletteko. Kernaimmin lyhyenpuoleinen hame, ja joku aivan
erikoinen malli pitää teidän keksiä. Senhän ikäänkuin pitäisi esittää
skotlantilaista vuoristopukua ja sen vuoksi ei saa näyttää siltä kuin
kulkisi ja laahaisi perässään ikävää, raskasta arkipukua. Siksi se ei
mielestäni sopisi Signellekään", uskoi hän hiljaa Maisalle.
Rouva oli nyt palaamaisillaan takaisin ensimäiseen mielipiteeseensä
-- "on tosiaankin jotain niin sievää ja raikasta tuossa hyvin
pieniruutuisessa kankaassa. Ja sitä otammekin, vai mitä arvelette,
Maisa; -- tai ehkä odotamme siksi kunnes Signe tulee..."
"Mutta minun leninkini pitää valmistua sunnuntaiksi", kuiskasi Arna. --
"Sen pitää, sen pitää, kuuletteko."
"Kunhan vain äitinne ei tahtoisi minua ensin ompelemaan Signe-neidin
leninkiä."
"Koettakaa järjestää asiat niin, että minun leninkini ommellaan
ensiksi. Kuulkaa, sen täytyy valmistua sunnuntaiksi, Maisa... Trina,
minä ja Jaakko Schou menemme silloin luistelemaan Ladegaard-järvelle.
Mutta ette saa puhua siitä kenellekään, -- kuuletteko!"