"Kunhan se vain lopuksi ei menisi aivan umpilukkoon", virkahti Maisa.
Ludvig katsoi häneen vihaisesti.
... "Jäämereen Viena, Itämereen Väinäjoki eli Dyna, Väinäjoki --
Väinäjoki -- Dyna... Itämereen Väinä --"
"Niin, nyt on kai aika sinun päästä sänkyyn ja saada pehmeä 'dyna'
pääsi alle", arveli Maisa.
"Pitäkää suunne kiinni, -- minua ei lainkaan nukuta!" Hän paiskasi
vihaisena kirjan kiinni ja meni ylös huoneeseensa.
Oli tyhjää ja hiljaista. Lampun valo alkoi punertaa, se heikkeni ja
himmeni.
Varmaankin oli oikea myrsky ulkona, tuuli ulvoi. Hän ompeli ja ompeli,
kestäisi vielä ainakin tunnin ennenkuin hän saisi kaikki valmiiksi.
Illan kuluessa saattoi hän saada sellaisen unenpuuskan, että hän
ikäänkuin näki kaikki kaksinkertaisena. Mutta ompeleminen kävi
kuitenkin yhtä sukkelaan siitä huolimatta, ja kun puuska oli ohi, oli
hän päässyt pitkän matkan eteenpäin.
Siinä istuessaan uneksi hän, että oli aikainen aamu ja hän kulki
äskensataneessa, paksussa lumessa vaivaloisesti pihan yli, -- joka
askeleella näkyi mustaa likaa -- ja tapasi kirjapainopojan, niinkuin
tavallisestikin tämän mennessä rappuja ylös ylioppilas Kielsbergin luo
paperiviilekkeineen.
... Kielsbergin mielestä he varmaankin tavallaan tunsivat toisensa
ensimäisestä illasta saakka, jolloin tämä tuli taloon. Hän tervehti
ja jutteli joka kerta heidän tavatessaan toisensa ulkona ja kyseli
häneltä, niissä hän milloinkin oli ollut ompelemassa ja mihin hänen
piti mennä huomenna ja ylihuomenna. Kielsberg arveli, että Maisa oli
varmaankin hirveän tyytyväinen maailmaan ja ansaitsi äärettömän paljon
rahaa, -- silmät kiiluivat ja vilkuivat silmälasien takaa -- Maisa kun
ahersi aikaisesta aamusta myöhään iltaan. -- Varmaankin tulisi hänestä
vielä hirveän rikas! --
Kielsberg oli aina iloinen, vaikkei hänellä suinkaan ollut liiaksi
rahaa, miesraukalla. Rouva Thorsenin täytyi kovasti kiristää häneltä
vuokraa, sen hän oli kuullut Tillalta. Hän luki lääkäriksi ja hänet
tunnettiin hyvin sairaalassa.
Oli harmillista, että Maisa oli lauantaina sattunut tulemaan kotiinsa
niin onnettomaan aikaan, juuri kun pesijätär seisoi ja karhusi laskua
ja huusi, ettei hän enää vasta pese noita kuluneita paitoja, jollei
herra maksa. Hän olisi antanut paljonkin, jos olisi voinut hävitä
näkymättömiin, niin hieno kuin Kielsberg aina oli; mutta oli mahdoton
enää kääntyä ympäri, sillä hän oli juuri menossa viemään leninkiä rouva
Thorsenille ja niin käänsi hän asian leikiksi ja meni rappuja ylös
aivan heidän keskeltään. Mutta eipä Kielsberg ollut näyttäytynyt sen
jälkeen...
Lampun valo punersi yhä enemmän, se alkoi kärytä. Viimeiset koristeen
laskokset olivat vielä neulomattomina hänen edessään.
Rouva aukaisi ovea nähdäkseen, eikö hänen työnsä pian valmistuisi;
ei varmaankaan kannattanut enää jäljelläolevan pätkän vuoksi
panna lamppuun uutta öljyä?... Mina oli nukahtanut arkihuoneeseen
odottaessaan...
* * * * *
Joulupäivinä Maisa oli nukkunut tarpeekseen, tehnyt tulen uuniin,
keittänyt kahvia, käynyt juttelemassa alhaalla Dörumien tai kauppias
Sundbyn luona ja jälleen mennyt ylös ja pannut maata.
Suutarin väki ja Dörumit olivat myöskin kaikki nukkuneet kauan, matami
Dörum oli töintuskin ehtinyt iltakirkkoon ensimäisenä joulupäivänä.
Tapaninpäivä-iltana ratkaistiin siellä alhaalla korttipelillä, kuka
tarjoaisi vehnäleipää ja kuka kaksi pulloa olutta ja jok'ainoa heistä
kuitenkin haukotteli.
Loikoa siten iltapäivällä, kun alkoi hämärtää, ja uunissa oli tuli
ja sen valo heijastui huoneeseen, ja tietää, ettei tarvinnut nousta
ennenkuin illalla -- eihän muu olisi tullut kysymykseenkään... Oli
niinkuin ei olisi jaksanut ajatellakaan mitään sen enempää.
Mutta nyt ei saanut enää paljoakaan levätä. Kolmantena ja neljäntenä
päivänä täytyi hänen ommella leninginliiviä, jonka hän kauan sitten oli
luvannut kauppias Sundbyn palvelijattarelle. Ja sitten ristiäismyssy...
puhumattakaan siitä, että hänen täytyi omaakin pukuaan tarkastella ja
siistiä -- -- --
-- -- -- Maalarimestari oli luonut lumen pois ovensa edustalta ja
siistinyt kaikki paikat niin hienoiksi sunnuntai-aamuna. Mieskummeina
olivat talonisännöitsijä Andersen ja Elling, jolla oli oikein hieno
uusi takki ja valkoinen rintamus silkkikaulaliinoineen. Pienokaisen
nimeksi tulisi hänen tätinsä mukaan Kirstine.
Toimitus kesti kauan, ja jumalanpalveluksen jälkeen oli niin paljon
kastettavia, että Maisa oli oikein iloinen päästessään jälleen kotiin
ja saadessaan jalkansa lämpimiksi; lumi aivan narisi kenkien alla.
Matami Dörumin ja Maisan piti mennä katsomaan, kun pienokainen pantiin
kehtoon; hänen tuli nukkua ennenkuin ristiäiskekkerit alkoivat.
Illalla oli maalarimestarin luona niin täyttä; siellä olivat Dörumit
ja suutarinväet, talonisännöitsijän perhe ja maalarimestarin
kaupungissa asuva sisar, erään merimiehen leski, joka ennen oli
ollut tarjoilijattarena muutamassa valtameren laivassa; hänellä
oli kaksi tytärtä, jotka kehuivat itseään; toista piti kutsua
taloudenhoitajattareksi ja hän oli hirveän hieno ja muhkea.
He kiiruhtivat heti kaikki kolme istumasohvaan kahvipöydän ääreen
matami Andersenin, talonisännöitsijän vaimon viereen, niin että
sekä matami Dörumin, kummin, että suutarimatamin nyt täytyi tyytyä
puutuoleihin. Maisa pakotti silloin talonisännöitsijä Andersenin
ottamaan hänen tuolinsa, -- muuten piti miesväen istua ulompana
penkeillä ja rahilla, heille tarjottiin sinne virvokkeita -- ja sitten
tahtoi Jensine Andersen jälleen, että Maisa, joka oli kummi, ottaisi
hänen paikkansa.
Dörumeja kiusasi myöskin aika lailla nuo kolme istumasohvalla olijaa.
He istuivat rivissä ja nyrpistivät suutaan ja väänsivät itseään
joka kerran, kun ottivat vierrekakkua tai voileipää, heidän kätensä
olivat aina eidamerjuustolla päällystettyjen voileipien kimpussa.
Ja koko ajan puhuttiin vain nuorimmasta tyttärestä Theasta, josta
nyt tulisi höyrylaivan tarjoilijatar ja jolla kenties aikaa myöten
olisi mahdollisuuksia päästä ravintolanpitäjättäreksi, kuten matami
Rasmussenkin oli ollut, vieläpä samaan laivaankin, sillä matami ja
kapteeni olivat varsin hyviä tuttavia.
Paksut, lyhyet kullatut kellonperät heilahtelivat puseroa vastaan
matamin jutellessa, ja molempien tytärten kädet luikertelivat hänen
käsiensä alitse vatia kohti.
Toisten matamien yritykset saada sanotuksi jotain lapsesta tai
kasteesta raukesivat aivan tyhjiin.
Yht'äkkiä nousi matami Andersen:
"Huh -- täällä sohvassa on niin kuuma... enkö voisi saada istua sinun
paikallesi, Andersen?"
Mutta siitä oli seurauksena vain, että nyt nuo kolme oikein
levittäytyivät sohvaan, ja sitten juteltiin jälleen.
"Älä luule, että ketju on oikeaa kultaa", kuiskasi matami Andersen
Maisa Jonsin korvaan, -- "ja nuo sormukset hänen sormissaan...
pelkästään katinkultaa. Kuulkaa, minä en suorastaan voinut istua hänen
vieressään."
Laiha, pitkä maalarimestari pienine, punertavine paineen kulki, ympäri
varsin koreana liiveineen ja avarine sinisine paidanhihoineen ja
tarjosi olutta ja miesväelle ryypyn; hänen otsassaan oli pari punaista
läikkää ja hän laski leikkiä ja kaatoi.
Nyt pienokainen huusi viereisessä pikku makuuhuoneessa, ja matami
Jörstadin täytyi mennä sinne auttamaan vanhinta, kaksitoistavuotista
tytärtään.
"Oli ehkä hyväkin, että tällä tavoin jouduimme muistamaan myös lasta",
sanoi matami Andersen katkoen leskimatamia terävästi silmiin.
"Niin -- ni-in -- niin -- odottakaahan nyt siksi kunnes eukko tulee
jälleen sisään", -- alkoi maalarimestari. Vihdoinkin puhui hän sitten
ohuella, piipittävällä äänellään:
"Sitä minä nyt vain tahtoisin sanoa, niinkuin olen ajatellutkin kaiken
aikaa, että minä ja vaimoni kiittäisimme kummeja sekä siitä, että he
ovat olleet kirkossa meidän Kristinemme kera, että myöskin kaikista
hyvistä lahjoista, jonka vuoksi me kiitämme ja kumarramme jok'ainoalle."
Talonisännöitsijä nousi nyt esittääkseen, ennenkuin joi lasinsa,
kummien onnittelut ja toivomukset pikku Kirstinen menestykseksi. Ja
puheen jälkeen tarjosi maalarimestari paloviinaa kaikille, myöskin
naisille, joitten piti ottaa koko- tai puoliryyppy sen mukaan, olivatko
he naimisissa vai naimattomia; mutta oli hirveätä, miten nuo molemmat
Rasmussenin tyttäret tirskuivat ja kursailivat, ennenkuin hän sai
heidän maistamaan väkeviä, -- olutta, herra paratkoon, saattoivat he
kyllä maistaa, mutta --
"Pitäkääs nyt silmällä heitä", sanoi matami Andersen, -- "luulenpa,
että tuokin menee alas, jos lasi vain jää siihen seisomaan. Ajatelkaas,
että he ovat tyhjentäneet koko tuon takimaisen maljan, nuo kolme!"
"Katsokaas, katsokaa toki", kuiskasi hän joka kerran kun he
joivat, ja tyrkkäsi Maisaa; -- hän oikein tarkasteli heitä... "Tuo
taloudenhoitajatar on vain ottanut pikku siemauksia, ja nyt on lasi
jo aivan tyhjä. En minä usko, että hän on mikään taloudenhoitajatar
-- taloudenhoitajattarella muka tuollaiset pitkät korvakellukat, eipä
todentotta olekaan! -- Hyh, olen iloinen, että muutin paikkaa."
Matami Andersen kuiskaili ja kuiskaili ja kiusaantui yhä enemmän
katsellessaan noita, jotka olivat vieneet häneltä sohvan. Pitihän toki
talonisännöitsijän rouvan ikäänkuin olla ensimäisenä täällä.
Nyt alettiin yltympäriinsä jutella, ja Dörum ja suutari siirtyivät
vähän kauemmaksi, kuten maalarimestarikin. He istuivat irlantilaisiin
villaröijyihin puettuina ja hikoilivat ja polttivat. Dörumilla oli
ollut porsliinipiippu valmiiksi täytettynä taskussaan ja talonmies
hipaisi suutaan kielellään ja joi olutta niin usein kuin vain lasi
täytettiin; hän huomasi kyllä, että eukon mielessä oli jotakin, mitä
piti koettaa sovittaa... "Kuulehan", sanoi hän taputtaen tätä aina
väliin ystävällisesti olkapäille, -- "kuulehan, Maren, -- mutta juohan
toki, Maren, täällä on olutta -- niin -- pidähän silmällä Jensineä.
Usko pois, äiti, että olet suuressa edesvastuussa, sillä, näetkös, nyt
tulee tuo Sundbyn puotilainen tänne, tiedäthän, -- niin ja kuulehan
-- jätän kokonaan sinun ratkaistavaksesi, tahdommeko hänet vai emme",
kuiskaili hän nipistäen matamia.
Kas vain, -- Sundbyn Johannesen ja Jensine Andersen, -- vai niin, vai
niin -- ajatteli Maisa, joka myöskin oli kuullut puhuttavan siitä.
Nyt tulivat ulkoa pakkasesta läkkisepänsälli ja vielä muuan toinenkin
jääden hämillään seisomaan ovensuuhun, sillä eipä juuri näyttänyt siltä
kuin tanssittaisiin täällä ahtaassa kamarissa. -- Maalarimestari pyysi
heitä olemaan ystävällisiä ja istuutumaan ja ottamaan ryypyn siksi
kunnes tulisi useampia. Hän ei tahtonut sytyttää valoja työpajaan niin
aikaisin. Täytyihän pitää huolta, että valoa riittäisi myöhempäänkin.
Nyt kun talonisännöitsijä oli saanut vaimonsa irti tuosta yhä
kiihtyvästä sodanhalusta sohvassa istuvaa leskeä kohtaan ja hänen
huomionsa kiinnitetyksi Jensineen, istui hän aivan tyynenä ja vakavana,
kaulassaan vaaleanpunainen solmittu liina, ja nautti olutlasistaan,
jonka hän oli asettanut polvelleen, puhallellen suuria savupilviä ja
jutellen ja laskien leikkiä Dörumin ja suutarin kanssa.
"Ettekö voi saada hiukan ovia auki siellä!" kuului yht'äkkiä sohvalta,
-- "minusta tuntuu, että me suorastaan paistumme täällä", -- matami
Rasmussen toi kärsimättömyytensä ilmi äänellä, joka oli kokonaan
toisensävyinen, ei ollenkaan lempeä, kuten kahvia juotaessa.
"Niin, nyt tuli esille hänen oikea luontonsa", sanoi matami Andersen,
-- "siinä sen nyt kuulitte, Maisa! Olen hiukan pitänyt silmällä heidän
hommiaan koko ajan, ja tosiaankin olen iloinen, että pääsin kunnialla
pois sohvasta; -- nyt ovat he jo saaneet käsiinsä pöydältä kolmannen
olutpullon, jota he salaa vaihtavat. Viina on myöskin mennyt saman
tien."
Maalarimestari ei ollut halukas avaamaan ovea. Lumipyryssä seisoi
siellä odottamassa koko joukko ihmisiä, joita oli vaikea pyytää
sisäänkään, eikä hän missään tapauksessa tahtonut vielä sytyttää tulta
työpajaan.
"Kyllä täällä on varsin kuuma", arveli talonisännöitsijä, joka kuivasi
kasvojaan käden selkäpuolella.
"Eipäs ole, Andersen!" vastusti hänen vaimonsa terävästi, -- "meillä on
kuitenkin niin paljon ihmistapoja, ettemme ryhdy pitämään järjestystä
vieraissa ollessamme."
"Avaatteko oven?" tuli varsin käskevällä äänellä sohvasta; leski näytti
olevan aikeissa nousta.
Nyt avasi maalarimestari oven ja meni sytyttämään tulen työpajaan.
Tuntui virkistävältä, kun pakkanen virtasi sisään sumupilven tavoin.
Ulkona kuunvalossa näki Maisa Ellingin ja muutamia muita, joiden hän
tiesi tulevan; -- heitä oli koko joukko -- tulisi oikeat tanssit.
Hän arvasi kyllä, miksi Elling pysytteli niin lähellä ovea: tämä
tahtoi ensimäisenä ehtiä pyytämään häntä... Ja juuri kun he nousivat
lähteäkseen työpajaan, olikin Elling siinä.
"Kyllä, kyllä, mutta saatte pyytää uudelleen oikein kunnollisesti
tuolla sisässä eikä täällä ulkona lumessa..."
Työpaja oli järjestetty siistiksi, suloinen lämmin virtasi vastaan.
Maalarimestarin luona oli aina niin kuuma sen vuoksi, että kaiken
vastamaalatun piti talvella olla kuivumassa sisässä sekä yöllä
että päivällä. Maalipyttyjä ja pusseja ja öljykivi ja kaikenlaisia
maalarinkapineita oli nurkassa, nojallaan olevat tikapuut suojanaan,
ja kelkkoja ja muita kuivumaan pantuja esineitä oli kattoparrujen
välissä olevilla orsilla juuri ja juuri niin korkealla, etteivät päät
ylettyneet niihin.
Seinillä oli muutamia juuri sytytettyjä kynttilöitä kiinninaulatuissa
puulistoissa, ja kulmapöydällä paloi lamppu. Soitosta huolehti vanha
Sjöberg, "kone", joka soitti viulua pitkät jaksot, kunhan häntä vain
voideltiin punssilla ja välillä otettiin esiin hanuri. Oli tarkoitus,
että joillakin vastatulleilla olisi mukanaan miestä väkevämpääkin, jota
he tarjoaisivat toisille.
Tanssi alkoi ja pari toisensa jälkeen lähti liikkeelle, niin että
hameenhelmat liehuivat.
Kuparisepänsälli oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen sisällä
kamarissa ja pyytänyt saada tanssia Jensinen kanssa, ja Larsinella
oli kolmekin kavaljeeria ympärillään, -- varmaankin noitten pitkien
korvakellukoitten ja monien hetaleitten vuoksi.
"Ette saa pitää kättänne noin korkealla selässäni, Elling", ärähti
Maisa kärsimättömästi, -- "eikä täällä myöskään liene niin kylmä, että
tarvitsisi pitää hattua päässä."
Häntä harmitti, että he polkivat ja tömistivät lattiaan
korkoraudoillaan, ja että he tanssivat lakit ja hatut päässä; ne olivat
vinossa, jotta näyttäisi ponnekkaammalta. Ellingillä oli kuitenkin
valkea etumus ja silkkikaulaliina sekä vahanahkaiset saappaat.
Samassa he törmäsivät erääseen pariin, joka pysähtyi vain ottaakseen
toisin tavoin kiinni toisistaan, ja sitten kesti viheliäisen kauan
ennenkuin he jälleen pääsivät tahtiin.
Pöydän luona kauempana nurkassa, josta lamppu levitti himmeätä valoaan
lämpöisellä vedellä täytetystä saviastiasta nousevan höyryn läpi,
seisoi maalarimestari avarine sinisine paidanhihoineen ja tarjoili
punssisekoitusta. Hänen vieressään olevalla tarjottimella oli muutamia
olutlaseja ja viisi kuusi viinilasia odottamassa...
"Maistelehan tätä, Andersen. Otamme kokeeksi etukäteen... Kas tuossa,
Dörum -- tänään on ollut kova työpäivä, maljasi. Meitä kolmea varten
on erikoinen pullo. Nuoriso saakoon sitä enemmän vettä vereensä -- he,
he, he" -- naurahteli hän heikolla äänellään lisätessään saviastiaan
vettä aikamoisen annoksen. "Aseta lasisi ikkunalaudalle, suutari,
niskasi taakse, niin se on varmassa paikassa -- sinä myös, Andersen!
Niin -- eiköhän liene viisainta meidän kaikkien tehdä samalla tavoin"
-- maalarimestari asetti omansakin sinne.
"Kas niin", -- ensimäisen kerran pani maalarimestari piippuunsa.
Tulitikku, jota hän ensin raapaisi seinää ja sitten lattiaa vasten,
sammui, sisarentytär, kamarineitsyt liehui ohi kaikkine hepenineen ja
avarine krinoliinihameineen.
"Kas niin, kas ni-in!"... kuului eri vetojen jälkeen, kunnes piippu
syttyi. Maalarimestarin edesvastuu tältä päivältä oli suurimmaksi
osaksi ohitse ja hän aikoi nyt kaikessa rauhassa ja mukavuudessa
nauttia elämästään... Muori sai viedä tarjottimella penkeillä istuville
matameille virvoketta -- ja myöskin toisille, mikäli astiasta riitti.
"Tuo Maisa on sievä tyttö", sanoi talonisännöitsijä -- "Näkee, ettei
hän kuulu raskaantyöntekijöihin, kuka sitten lieneekään hänen isänsä --
no niin, hyi olkoon, -- katsokaa nyt, kun suorastaan tallaavat jalat
tässä."
Galoppadi oli menossa sitä vauhtia, että kaksi kelkkaa putosi alas
telineiltä uunin takaa.
Vanha Dörum istui köyryselkäisenä ja hiljaisena ja vakavana ja vetäisi
silloin tällöin haikuja piipustaan. Toisella silmällään seurasi hän
Maisa Jonsia ja Ellingiä, jotka tanssivat schottista, hän tiesi niin
tarkalleen mitä matami Dörum ajatteli noista kahdesta, tämä varmaankin
istui ja teki huomioita kaikesta... Elling oli kelpo mies... Mutta
pitää olla muutakin ennenkuin voi perustaa oman työpajan...
Jostakin neuvoteltiin kauempana oven luona:
"Kyllä toki" -- puheli matami Jörstad -- "Tilla saa kyllä tulla
tänne ja kauppias Sundbyn Maren myöskin, -- molemmathan ovat meidän
tuttaviamme, matami Rasmussen."
"Enpä olisi luullut, että olemme joutuneet paikkaan, missä
palvelijattaria pidetään tuttavina!" Matami Rasmussen huusi kovalla
äänellä tyttärensä pois tanssista... "Thea! -- Larsine, kiiruhtakaa,
kuuletteko..."
"Hän aikoo mennä", tuli Jörstadin emäntä sanomaan hämillään.
"Tarjoa hänelle vain punssia, eukkoseni!" Maalarimestari kaatoi
sekoitusta summamutikassa aimo annoksen olutlasiin; -- hän tiesi kyllä,
mistä tuuli puhalsi oli ollut aivan anteeksiantamattoman heikkoa se
sekoitus, jota hän oli antanut vaimonsa tarjota matameille.
Tilla ja Maren liehuivat kumpainenkin oman kavaljeerinsa kanssa
tanssissa täydessä vauhdissa törmäten toisia vastaan ja tuuppien
toisiaan ahtaassa piirissä lattialla ja kesken kaiken näkyi karkeitten
villasukkien varret märkäin kenkien yläpuolella.
Vanha Dörum karisteli kurkkuaan ja sylkäisi tupakansauhun keskeltä;
tanssijat tömistivät lattiaa niin että kaikki maalarityöpajan tomu
pölähti esiin; se tunkeutui rintaan -- -- -- uh -- uh -- uh -- uh --
Hän kääntyi ikkunalaudalla olevaan lasiin päin ja otti pienen kulauksen
huuhdellakseen kurkkuaan.
Puoliavoimesta ovesta tulvi sisään pakkashöyryä ja ovikynnyksellä
leveni yhä enemmän ja enemmän jalkojen mukana kulkeneesta lumisohjusta
muodostunut musta täplä sitä mukaa kuin ovesta kuljettiin.
Pullo kulki melko usein ulkona sälliltä toiselle, tullessaan takaisin
olivat he niin punaisia ja iloisia. Ja he vetivät tytötkin mukaansa ja
saivat heidät viekoitelluksi juomaan punssia.
"Ei kiitos, -- päästäkää minut, -- ei, ei, -- ei kannatakaan koettaa
vetää minua sinne, tyydyn siihen, mitä saan täällä sisällä..." Jensine
ei pitänyt seurasta, joka oli ulkona oven luona.
Kas nyt tuli Sundbyn Johannesen, tuo vaaleatukkainen puotipoika,
jonka maalarimestari itse aivan erikoisesti otti vastaan ja jota
rupesi kestitsemään; eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän oli lattialla
talonisännöitsijän tyttären kanssa.
Plik, plik, plik, -- kuului viulusta vain näppäyksiä se pysähtyi kesken
tanssia.
Ja siinä he seisoivat.
"Sjöberg tahtoo punssia."
"Täytyy voidella konetta", tuli tuo vanha sukkeluus.
Ja kesken kaiken kuului jälleen, plik, plik, plik -- ja taas "saatiin
voidella konetta".
"Tanssitaanko täällä?" -- Tulija oli ylioppilas Kielsberg, joka koetti
vilkua sisään avonaisesta ovesta; hän oli tullut kotiin kylästä ja
tullut uteliaaksi... Siellähän oli Maisakin, joka tanssi niin että
leiskui vain --.
"Mitäs te tahdotte?... kuulutteko tekin tähän seuraan?" -- kuului hänen
ympäriltään.
Hän huomasi matami Jörstadin ja kysyi kekseliäästi:
"Ei suinkaan Sjöberg ole täällä, matami Jörstad? -- minun pitäisi
välttämättömästi saada puhua hänen kanssaan; hänen piti korjata minun
kahvikeittimeni."
"Onpa kyllä hän täällä, herra ylioppilas."
"Jollen saa sitä, saan turhaan toivoa kahvia huomen-aamuna."
"Ei ole nyt helppoa saada häntä käsiinsä, hän on soittajana. Mutta
ettekö tahdo tulla sisään ja odottaa hiukan... Muuan ylioppilas, joka
asuu tässä talossa", selitti hän ympärillä seisoville.
"No, teillä on joulukekkerit täällä", jatkoi ylioppilas ja meni sisään.
"Ristiäiset, herra ylioppilas."
"Niitäkö siis täällä valmisteltiin aamupäivällä!"
"Niinpä niin, pikku tyttönen ristittiin ja nimeksi tuli Kristine."
"Neljäs vai viides, matami Jörstad?"
"Kuudes."
"Niitä on jo aivan liian monta", sanoi Rasmussenin matami, jonka
viereen hänen täytyi istuutua ainoalle vapaalle paikalle, -- "liian
monta tämän talon osalle..."
Ylioppilaalla oli muutakin tekemistä kuin ryhtyä keskusteluihin
tukevan, punaisen Rasmussenin matamin kanssa, mutta hän hymyili ja
nyökäytti aivan kuin hän olisi kuunnellut.
... Maisa ei katsonut sinnepäin, missä hän istui. Kas, nyt hän
kuitenkin hiukan hymyili... Hänen kanssaan oli niin hauska jutella,
-- hän kun oli niin suunnattomasti huvitettu noista Schouista tai
Tranemeista tai mitkä heidän nimensä nyt olivatkaan kaikkien niiden,
joiden luona hän ompeli, aivan kuin hän kuuluisi noihin perheisiin
-- ja vain noiden vaivaisten hikipäässä ansaittujen markan ja
kuudenkymmenen vuoksi päivässä.
Olipa tuo koko lempo puhumaan, tuo paksu matami, olikohan hän
suutuksissaan jostakin?
Oli selvää, että matami Rasmussen oli vihoissaan; hän oli sekä
humalassa että äkeissään, varsinkin sen vuoksi, ettei tuo komea
puoti-Johannesen vielä ollut kunnioittanut kumpaakaan hänen
tyttäristään pyytämällä näitä tanssiin, hän tanssi vain Jensinen ja
taas Jensinen kanssa ja nyt vaihteeksi Maisa Jonsin kanssa.
"Hän näyttää minusta liian hienolta, tuo ompelijatar", huomautti hän.
"Kun sellainen ikäänkuin tahtoo olla yläpuolella säätynsä, niin se ei
ole mikään hyvä merkki. Hän ei myöskään voi olla aina silloin tällöin
katsomatta kenkiinsä, -- miten hän nyt lieneekään ansainnut ne..."
Kielsberg ei vastannut; hänellä oli palava halu tanssia, erittäinkin
nyt neuloja-Maisan kanssa; -- mutta hänenhän täytyi ensin keksiä jokin
juttu kahvikeittimestä Sjöbergille.
Johannesen tanssi jälleen Jensinen kanssa...
"Niin niin, -- nuo rihkamakauppojen puotipojat, jotka keikailevat
vaatteillaan... Mutta voittepa olla varma siitä, että sekä
talonisännöitsijä Andersen että matami istuvat ja pitävät silmällä...
ja kas vain, sielläpä maalarimestarikin kallistaa lasia hänen kanssaan!"
"Mitä -- kenen kanssa?" sanoi Kielsberg hajamielisenä... Tuo Maisa
Jons, hänpä ei ollut hullumpi... hänellä oli niin kauniit liikkeet.
Tuo, jonka kanssa hän tanssi, oli pyöreähkö, mustatukkainen mies,
hiukan partaa leuan alla ja tavattoman kalpea kasvoiltaan, joilta hiki
valui, todennäköisesti sepänsälli. Mutta kuinka sanomattoman hienosti
Maisa liikkui hänen vieressään ja ikäänkuin piti itsensä kauempana
hänestä; hän katsoi koko ajan alas omiin jalkoihinsa...
"... Muuten, hän on oma veljeni."
"Puotipalvelijako?"
"Ei, maalarimestari."
"Niin, hän on viekas silloin, kun se tuottaa hänelle hyötyä", tiuski
erittäin raivostunut ääni. Matami puheli itsekseen. "Hyi, hyi, madella
tuolla tavoin talonisännöitsijän edessä. -- Hyi, sanon minä", -- hän
sylkäisi kiukkuisena kauas lattialle... "Niin, voitte uskoa, tässä
talossa on elämä hiukan kummallista, jos vain tahtoisi puhua siitä. He
ovat kaikki niin hyviä ystäviä keskenään, niin!"
"Plik, plik, plik" -- jälleen keskeytyi tanssi.
"Pitäkää nyt varalta, että saatte hänet puheillenne", tuli Jörstadin
matami sanomaan.
Kielsberg nousi, muu ei auttanut nyt.
"Entäs minun kahvikeittimeni, Sjöberg?" kysyi hän rohkeasti.
"Kahvikei -- kahvi -- mitä?" -- hän asetti viulun varovasti siniselle
esiliinalle ja hän vilkuili, näkyisikö miestäväkevämpää, jota piti
tulla.
"Ylioppilas tahtoo saada kahvikeittimensä, ettekö kuule, Sjöberg",
kuiskasi innokkaana Jörstadin matami, joka kyllä tiesi, ettei Sjöberg
ollut halukas vastaamaan tilauskyselyihin ja sentapaiseen; häntä täytyi
ensin perinpohjaisesti ravistella.
Sjöbergillä eivät korjaukset milloinkaan tahtoneet valmistua
määrätyksi ajaksi, ja hänen kapeilla, sisäänpainuneilla kasvoillaan
ja voimakkaasti eteenpäintyötyneellä leuallaan oli merkki ainaisesta
huonosta omastatunnosta.
Hän koetti hiljakseen muistutella mieleensä töitään ja loi hitaasti
parin viisaita silmiä Kielsbergiin.
"Kahvinkeittokoje, sanotte?"
Heidän takanaan tyrkittiin ja työnnettiin, niin että oli vaikeaa pitää
paikkaansa; siellä kuljettiin alinomaa ovissa edestakaisin.
"Kahvi --?"
"Niin, kahvinkeittokoje, jonka piti olla valmiina varhain
huomisaamuksi", muistutti Jörstadin matami. Sjöberg pudisti päättävästi
päätään ja ojensi kätensä viekoittelevaa punssilasia kohti.
"En minä ole saanut mitään kahvinkeittokojetta."
Hän tirkisteli kauan ja ajattelevasti kirkkain, sinisin silmin
Kielsbergiä samalla kuin ryypiskeli lasin tyhjäksi. Ilme kävi yhä
ivallisemmaksi: -- "Jokin kahvikeitin... teillä? -- hoh!" puhkui hän.
-- "Ja sitten tulette tänne..." Ilme tuli jotenkin epämiellyttävän
tutkivaksi.
"Mutta onhan se kai lähetetty teille, mitä?" sanoi Kielsberg
harmistuneena.
"Sanokaa vain, kuka sen vei hänelle, niin hän kyllä muistaa", arveli
Jörstadin matami. "Parasta on, että Tilla puhuu hänen kanssaan siitä...
Tilla!..."
Olipa onnetonta, että Tillakin oli täällä; eihän kannattanut syyttää
tätä.
"Oi ei, matami Jörstad, missään tapauksessa en kuitenkaan saa kahvia
huomenaamulla aikaisin", sanoi Kielsberg jalomielisesti... "Niinpä minä
lähetän sen teille huomenna aamupäivällä, Sjöberg." Hän näytti aikovan
lähteä.
"Suuret kiitokset, matami Jörstad. -- Mutta sanokaahan", sanoi hän
ikäänkuin äkillisen uteliaisuuden valtaamana, -- "kuka on tuo tumma,
pitkä tyttö, joka seisoo ja hymyilee ja puhuu paljon, -- olen nähnyt
hänet useampia kertoja, -- ei kai hän asune tässä talossa?"
"Hän on Jensine Andersen, Ellingsenin talon isännöitsijän tytär."
"Ja eikös tuolla matami... niin, matami Dörumin vieressä ole tuo
ompelijatar, joka asuu tässä talossa."
"On kyllä, neiti Jons, joka nyt oli kummina, saan ilmoittaa."
"Kahvikeitin!" -- kuiskattiin hänen takanaan; ääni kuulosti
epämiellyttävältä.
"Ettehän tahtone, herra ylioppilas, kieltäytyä lasista punssia
ennenkuin menette", tarjosi matami.
"Juodako pikku Kristinen onneksi, matami Jörstad?"
Matami kiiruhti miehensä luo, joka istui haikupilvien keskellä
nurkkalampun luona.
"Tehän olette suuri keksintöjen tekijä, Sjöberg?" koetti Kielsberg
aloittaa puhetta.
"Niin -- tiedänpä erään, joka keksii!..."
"Sanokaahan, tiedättekö mitään keinoa vetoisia laseja vastaan
-- huoneessani tuulee niin, että saattaisi panna tuulimyllynkin
käyntiin..."
"Vetoisia laseja... lasia? -- Ehei -- lasi on tiivistä, saan
ilmoittaa. Ei tarvitse paljoakaan järkeä, kun sen ymmärtää... Mutta
ikkunanpielestä ja kehyksistä kyllä vetää..."
"Luuletteko, että olisi paras liimata moneen kertaan paperia rakoihin?"
"Paperia? -- Niin, ni-in, sehän on vanha akkain antama neuvo talven
varalle, se... Mutta muuten, nähkääs, jos tosiaankin tarkoitatte
sitä, mitä sanotte, niin kannattaa kyllä tutkia seinäntukkeamista...
Niin -- sammalta etupäässä, -- ja lunta, sitten kun sitä tulee,
aivan seinänvierelle. Merellä käytetään meriheinää täytteeksi...
meriheinämättäitä... ja mitä enemmän vesi painaa, sitä tiiviimmäksi
tulee täyte. Saatte uskoa, että olen kyllä tutkinut asiaa. Kunpa
löytäisi sellaisen aineen, että mitä enemmän sataisi, sitä tiiviimmäksi
tulisi täyte..."
"Saan kai tarjota vähän punssia?" Siinä seisoi maalarimestari hiukan
horjuvana, ääni epävarmana, täysinäinen viinilasi märällä tarjottimella.
"Huh -- huh -- miten nuo tyrkkivät."
Erään nauravan tytön selkä töykkäsi häntä, tämän kulkiessa hänen
ohitsensa, niin että hänellä oli täysi työ selviytyä kunnolla
tarjottimineen.
"Niin, täällä on ahdasta; ettekö tahdo ottaa lasianne ja istuutua?" --
hän näytti Kielsbergille jälleen tuon epämiellyttävän paikan penkillä
tukevan, punaisen matamin vieressä.
Rasmussenin matami ei näyttänyt suurestikaan huomaavan häntä; hän oli
jännittyneenä kiintynyt katsomaan talonisännöitsijää, joka kilisti
lasia niin tuttavallisesti puoti-Johannesenin kanssa. Hänen Theansa
seisoi aivan heidän takanaan; vihdoin oli tämänkin onnistunut päästä
juttusille Johannesenin kanssa, -- ja se jo oli tietysti heti liian
paljon Andersenien mielestä, heidän täytyi saada hänet pois hänen
luotaan...
Sjöbergin viulu aloitti jälleen valssin, jokainen kiiruhti hakemaan
paria itselleen.
... Mutta eikö hän, veitikka, kiiruhtanut Thean ohi, niin läheltä, että
melkein hipaisi häntä, -- ja Andersenin Jensinen luo jälleen...
Rasmussenin matami puhisi ja puhkui ja kohautti hartioitaan; hän istui
kuten täysi höyrypannu.
"Minähän sanoin, että täällä talossa kumarrellaan talonisännöitsijää,
-- voitte uskoa sen, ja jos minä vain tahtoisin puhua!... He, he, he",
kuului ivallisesti.
"Vai luuletteko maalarimestarin voivan hankkia itselleen puita koko
talveksi, ja hänen luonaanhan täytyy aina olla niin lämmintä...
Maksaisiko hän puut sitten! Ei, nähkääs -- kun talonisännöitsijä
Andersen vain pistää hänelle salavihkaa hyviä puita ja laudanpätkiä
alhaalta pihalta, niin saa hän varmasti maalatuksi sekä sisältä että
ulkoa kaikki kotonaan... ja, kun talonisännöitsijä ja vaimo ja lapset
tarvitsevat, kenkiä, niin saa suutarin väki puita sekä keittiöön
että kamarinuuniin niin paljon kuin vain voivat polttaa. Ja jos hän
tahtoo saada lasiruutuja ikkunoihinsa, niin menee vain muutamia
käsikärryllisiä laudanpätkiä lasimestarille... Ja sen vuoksi pidetään
täällä tanssit hänen kunniakseen, ymmärrättekö, punssineen ja kaikkine
herkkuineen koko perheelle... Kuinka makeita ovatkaan he keskenään!...
Tietäisipä vain Ellefsen siitä!"
"Plik, plik, plik", nyt pysähtyi soitto keskellä parasta vauhtia.
Sjöberg sanoi nyt olevansa väsynyt.
"Voidelkaa häntä vain, niin se kyllä käy." --
Vähän ajan perästä alkoikin tanssi uudelleen.
Neuloja-Maisa istui vapaana, ja Kielsberg kiiruhti tämän luo ja pyysi
hänet tanssiin.
He seisoivat ensin hetkisen yhdellä kohtaa ja heiluttivat käsiään ja
koettelivat ennenkuin syöksyivät lattialla olevaan ahtaaseen piiriin;
-- siellä poljettiin jaloilla ja pyörittiin ympäri selät väärinä,
kasvot punaisina ja hikisinä ja kädet suorina, ikäänkuin ne olisivat
tahtoneet sanoa: pois tieltä!
Hän vei tosiaankin hyvin, veti Maisan käden sivulleen ja ympäri sitä
mentiin aina samalla paikalla, sillä täytyi katsoa, että välttyi
törmäämästä kehenkään.
"Olen istunut ja katsellut, kuinka somasti ja sievästi te tanssitte,
neiti Jons", sanoi Kielsberg heidän päästyä alkuun. Ei ollut hyvä mennä
kauemmaksi, täytyi vain varoa törmäämästä kehenkään.
Maisa näki vain vähän hänen leukaansa, sillä hän katsoi koko ajan
nappia, joka puoleksi riippui liiveistä.
"Tehän olette ollut kummina tänään."
"Ky-yllä."
Maisa katsahti ylös, -- aivan oikein, ylioppilas vain ilvehti. Samassa
Maisa tekeytyi kylmäksi ja jäykäksi, -- ei hänen tarvinnut antaa tehdä
pilaa itsestään.
"No, joku vika pitää jokaisella olla; teidän vikanne nyt on se, että
koko ajan katsotte kenkiinne."
"Minäkö?"
"Ni-in, -- juuri te -- olen pannut sen merkille."
Taaskin he olivat joutuneet tungokseen, josta täytyi koettaa selviytyä.
Muutamin nopein kääntein pääsivätkin he väljemmälle.
"Minkä vuoksi tanssitte noin koukussa ja katsotte alas ikäänkuin
kaivoon, kun kerran on niin somat silmät katsoa ylöskin. Nythän te
näytätte vain hiuksenne..."
"Tuon olisitte voinut sanoa ennenkuin pyysitte minut tanssiin, niin
olisitte kenties saanut vastauksen puheeseenne."
"Oletteko vihoissanne -- todellakin?... Oh, älkää viitsikö. Minun
tietääkseni rehelliset ihmiset katsovat aina toisiaan silmiin. -- Ja
muuten, voittehan kysyä Schouilta tai minkänimisiä ne nyt lienevätkään,
-- niin saatte kuulla, että he aina tekevät sillä tavoin... katsokaas
nyt, -- kun minä käännän pääni itään, niin te käännätte länteen,
-- niinkuin me olisimme hirveän kaukana toisistamme, vaikkakin me
tanssimme yhdessä... Tai myöskin katsotte te alas lattiaan ja minä ylös
kattoon. Luuletteko, että kunnon ihmiset niin tekevät?..."
"Taidattepa kylläkin olla aivan oikeassa", hymyili Maisa; -- tuohan oli
oikein kokonainen opinkappale.
"Plik, plik, plik" -- jälleen pysähtyi soitto.
"Voidelkaa Sjöbergiä --".
"Oi ei, hän ei tahdo."
"Niin, nyt ehdimme tanssia vain puoli tanssia, neiti Jons, -- saan kai
lopunkin."
Maisa kiiruhti pois ja istuutui.
"Esiin harmonikka --"
Elling tuli kuin tuuli, ja pyysi Maisaa tanssiin.
Joku nykäisi Kielsbergiä selkään. Siellä oli Sjöberg, joka jälleen tuli
juttelemaan:
"Niin, nähkääs, -- jos vain oikein ruvettaisiin miettimään, millä vetoa
voitaisiin estää, niin tulisi siitä kokonainen tutkimus..."
"Entäs köyhyys sitten, Sjöberg", huusi suutari; -- "puhu siitä."
"Niin -- köyhyyttä on paljon maailmassa, sitä riittää kuinka monelle
tahansa, riittääpä vain --"
Talonisännöitsijä pudisti päätään, ja Dörum murisi:
"Köyhyydestä ja kurjuudesta saamme kaikki tarpeeksemme."
-- Tuo Elling, jonka kanssa Maisa tanssi ja joka aina oli tiellä ja
hyöri ja pyöri hänen ympärillään, kun Kielsberg olisi tahtonut puhella
Maisan kanssa, oli suutari, sen huomasi kaikesta, ei ainoastaan hänen
tavastaan heiluttaa kyynärpäitä. Musta tukka riippui raskaasti otsalla,
ja tiheä rivi pieniä hampaita puraisi varmaan joka päivä suutarinlankaa
ja sylkäistä ruikutteli. Muuten näytti hän kelpo pojalta... Hänen
ryhtinsä oli joustavan voimakas -- ja miten innokkaalta hän näytti --
Maisa ikäänkuin koko ajan pani vauhtia tuohon töllikköön...
Suutarin lopetettua kiirehti Kielsberg Maisan luo saadakseen lopun
tanssista.
"Lopun tanssista? -- enpä tiennyt jääneeni velkaa teille, herra
ylioppilas." Taaskaan ei Maisa voinut olla ihmettelemättä, miksi
Kielsberg oli tullut tänne.
"Tanssiessanne äsken tuon nuorukaisen kanssa olitte yhtä kiintynyt
jalkojenne tarkasteluun, ettekö siis mitenkään voi antaa niiden olla
olojaan."
"Teen niinkuin tahdon."
"Saadaanpa nähdä --"
Soitettiin polkkaa hanurilla.
Mutta eihän noihin nenälaseihinkaan voinut katsoa. Maisa silmäili otsaa
ja sitten vähän sivuun ja jälleen kaulaliinaa ja hartioita; eipä tuo
takki ollut kehuttava, kaulusta olisi sietänyt korjatakin.
"Nyt sanon jotakin teille, neiti Jons, joka parantaa teidät
jalkaviasta, -- sillä tiedättekö, opiskelen lääketiedettä..."
Sundbyn Maren oli kaatumaisillaan, oli täysi työ päästä pois tieltä.
"Kasvonne eivät juuri ole minkäännäköiset teidän katsoessanne tuolla
tavoin alas; -- tulee aina mieleen silloin neula ja lanka."
Nyt Maisa hätkähti ja katsoi vihaisesti häneen.
"Mutta -- kas niin... ei haittaa, vaikka olettekin vihainen -- kuinka
vihainen olettekin! -- kunhan vain jotain ajattelette, niin kasvonne
ovat aivan unohtumattoman hauskat, -- näettekö, ilme muuttaa ne
kokonaan."
"Jättäkää jo tuo! -- Ei kukaan voi mitään ulkonäölleen..."
Maisa oikaisi itseänsä vähän. Ei ollutkaan enää niin vaikeata katsoa
tuota lämmintä otsaa nenälasien yläpuolella ja pehmeätä, paksua, tummaa
tukkaa. Ei ollut vaikea nähdä, että hän oli opiskeleva. Ja sitten hän
piti kiinni vyötäröstä ja vei niin taitavasti, että he selviytyivät
hyvin kaiken aikaa tuossa ahtaudessa.
Maisa ihmetteli, pyytäisikö Kielsberg nyt tämän jälkeen myöskin
Jensineä tai jotakuta toista tanssiin; tuo tumma Jensine oli kovin
sievä -- pitkine hevosennenineen! -- -- Tai olisikohan hän todellakin
tullut vain hänen vuoksensa...
"Onpa täällä tukahduttava ilma, tarvitaan kelpo määrä punssia sitä
haihduttamaan", -- sanoi Kielsberg hengästyneenä. Maisa tunsi miten
hänen sydämensä sykki kiivaasti, mutta hän tanssi silti yhtä innokkaana.
"Meidän täytyy vielä kerran pyörähtää tänä iltana, neiti Jons." --
Polkka loppui pitkään, monisointuiseen, yhä heikkenevään ääneen ilman
loppuessa harmonikasta.
"Ruvetapa nyt tanssimaan tuollaisen ylioppilasnulikan kanssa!" puhkui
Rasmussenin matami heidän takanaan, -- tuo oli kyllä tarkoitettukin
kuultavaksi; -- "onhan itsestään selvää, ettei sentapaisella voi olla
mitään vakavia aikomuksia."
Maisa tunsi raivostuvansa; mutta Kielsberg kääntyi varsin tyynenä
ympäri ja kumarsi purevana:
"Tahtoisitteko tanssia seuraavan tanssin minun kanssani, matami?"
Tämä tuijotti häneen suu auki, -- tekiköhän tuo hänestä pilkkaa aivan
vasten naamaa.
"Mitä arvelette, -- ainoastaan pieni pyörähdys? -- Se virkistää, kun on
istunut hiljaa ja käynyt kuumaksi."
Ei, ei, ei, ajatteli Maisa; -- Kielsberg sanoi sen niin ystävällisesti
ja luotettavasti, että matamin silmät aivan sulivat; punakoissa
kasvoissa näytti kaikki ikäänkuin muuttuneen; hän loisti aina
kirkkaampana ja suloisempana.
"Ainoastaan muutamia askeleita, matami?"
"Nähkääs, herra ylioppilas, kun on minunkin ikäiseni --"
Eikös matami tosiaankin kalastanut!
"Tuolla näette tyttäreni Thean ja Larsinen", laski hän leikkiä; "mutta
voin ilmoittaa, että jouduin kyllä aikaisin naimisiin."
"Luulisinpa, että olette aikoinanne tanssinut."
"Minä, niin -- oh, olkaa varma siitä!"
"Ei ole mikään taito nähdä, että olette ollut komea."
"He, he, he", tuli vaatimattomasti ja varsin lempeästi, matami katsoi
alas syliinsä. -- "Ei koskaan pidä kehua itseänsä, mutta muuten --
niinä kertoina, jolloin sali koristettiin tanssiaisia varten täällä
Grönlandissa, -- niin, silloin kannatti puhua siitä, -- ja mukana oli
sekä norjalaisia että vieraita merimiehiä ja perämiehiä ja muuta väkeä
myöskin, -- niin", -- hän katsoi ylös ylpeän itsetietoisena...
"Eikä ainoatakaan lasia ollut jäljellä ikkunoissa Olse-salissa sinä
iltana, jolloin näin Rasmussenin ensimäistä kertaa ja tämä joutui
poliisin hoteisiin... Niin, hän oli aivan viaton, sillä juuri hänethän
nuo muut tahtoivat ajaa ulos -- se on totuus, vaikkapa minun tällä
hetkellä täytyisi vala vannoa."
"Ja silloin tanssittiin reeliä, matami Rasmussen?"
"Niin -- ja valssia ja galoppadia ja Hampurin polkkaa."
"Mutta varmaan osaatte vieläkin tanssia reeliä, eikö totta, matami?"
"Minä!" -- hän nousi suurena ja valtavana ihraleukoineen ja asetti
kädet puuskaan.
"Ei, nyt hän on aivan liian vallaton", tuumi Maisa.
"Enkö sitä arvannut, nyt vasta tuli oikea luonto esiin!" puhkesi matami
Andersen sanomaan.
"Oh, ei teidän sovi pitää pilkkananne vanhaa vaimoa", sammalsi
maalarimestari, jolla nyt oli punaisia pilkkuja yltyleensä kasvoissa.
"Oh, en ole kenenkään pilkattava", matami Rasmussen näpäytti
sormillaan, -- "En ole tullut tänne sen vuoksi ja pidän huolen myöskin
itsestäni", huusi hän huomatessaan, että oli mennyt liian pitkälle, ja
tahtoen peitellä asiaa...
"Oh, varmastikaan ei ollut tarkoituksena, että saisitte minut tekemään
hullutuksia, matami Andersen -- Ei-i..."
Larsine seisoi komeana ja koreana kaikkine oviaukossa liehuvine
hepeneineen ja vilvoitti kuumia kasvojaan. Hänen ympärillään tungettiin
ulos ja sisälle ja juteltiin ja ojennettiin Baierin olutta ovikynnyksen
yli. Mutta nähdessään äitinsä tanssiasennossa raivasi Larsine tietä
itselleen niin että miesjoukko työntyi syrjään kuin akanat tuulessa:
-- Saattoiko ajatellakaan, että joku, joka käy sivistyneestä
henkilöstä, voi hyökätä sillä tavoin vanhanpuoleisen, turvattoman
leskivaimon kimppuun! Ääni värisi syvästä ylenkatseesta ja kaikki
hepenet vapisivat. Mutta, kun maalarimestari kutsui sisään jokaisen
herrankekkaleen joka tahtoi tanssia täällä Grönlandissa, niin --
Hän ei ollut vähimmin vihainen omasta puolestaan, -- ensin oli
puoti-Johannesen niin silminnähtävästi katsonut ylen häntä sekä koko
Rasmussenin perhettä, ja sitten oli ylioppilas tanssinut vain tuon
omahyväisen ompelijaneidin kanssa.
Jörstadin emäntä nyki maalarimestaria ja koetti tyynnyttää mieliä ja
oli hyvin hämillään. Toinen toisensa jälkeen liittyi heidän ympärillään
olevaan piiriin ja "mitä, mitä?" kyselivät myöhemmin tulleet.
Andersenin matami ja Rasmussenin matami heittivät toisilleen teräviä
pistopuheita melun keskellä, ei tahtonut kuulla enää omaa ääntänsäkään.
Maisa vain ajatteli, miten Kielsberg pääsisi pois; hän muisti, että
tämä oli pannut päällystakkinsa ja keppinsä telineille kelkkojen
taakse; -- oli kuin ampiaispesä hänen ympärillään...
Nopeasti tarkastellessaan tilannetta oli maalarimestari keksinyt, että
paras keino mielten tyynnyttämiseksi oli saada tanssi jälleen käyntiin.
Sjöbergiä ravisteltiin ja nyittiin ja virkistettiin punssilla, jotta
soitto jälleen alkaisi --
"Niin, niin, pankaa lunta siihen", kuului alhaalta oven luota, --
"puristakaa haavaa, sanon, muuten vuotaa veri kuiviin... Anders
haavoitti itseään. Pullo meni rikki juuri kun hänen piti avata se ja
tarjota Sjöbergille... Ei huomannutkaan ennenkuin verta vuoti lumeen."
Kuparisepänsälli tuli sisään pitäen kädellään kiinni ranteestaan.
"Antakaahan minun katsoa", sanoi Kielsberg... "Auttakaa minua,
kääritään hiha ylös." Hän painoi peukalollaan haavaa.
"Ettekö voi tarttua kiinni, Elling, -- hän on tohtori ja käy
sairashuoneella joka päivä -- kirurgilla." -- Maisa tiesi kyllä, kuinka
he seurasivat professoreja siellä.
"Ei tämä ole vaarallista", tyynnytti Kielsberg. "Pitäkäähän kiinni
tuosta ylhäältä, matami Rasmussen, -- arvelen, että olette ennenkin
nähnyt samanlaisia tapauksia."
Hän otti esiin laatikon, jossa oli sidetarpeita. "Tuokaa tänne
kynttilä, matami Jörstad, ja valaiskaa sillä --"
"Hän on lääkäri", kuiskailtiin ympärillä.
"Juoskaa huoneeseeni, Tilla, ja ottakaa sidekangasrulla, jossa on
neula, sekä pullo aivan hyllyn nurkasta..."
-- Kielsberg tunsi nyt itsensä yleisön suosimaksi. Eihän Larsinekaan
ollut tahtonut puhua pahasti herra tohtorille, ja maalarimestari tuli
hyväntahtoisena ja horjuvana täysi lasi kädessä osaamatta muuten tuoda
esiin tunteitaan.
"Siinä nyt näette", sanoi matami Rasmussen, "ettekö usko, että minä
tunnen ihmiset! -- Mutta enpä rupeakaan olemaan hyvää pataa tuollaisen
puoti nulikan kanssa, niinkuin muutamat." -- Tanssi oi jälleen
alkanut, ja Johannesen liehui uudelleen ohi Jensinen kanssa Sjöbergin
vinguttaessa ja kitkuttaessa jotenkin väsyneenä viulua.
Kielsbergin arvo oli noussut, sitä ei sopinut enää menettää. Hän
seisoi päällystakki yllä valmiina menemään ulos, mutta ei ollut
pannut vielä hattua päähänsä ja katsoi isällisen puolueettomasti
seuran kuningattaria, nyökkäsi tyynen ystävällisesti Larsinelle ja
leikillisesti nuoremmalle tylleröiselle Thealle, hymyili ymmärtävästi
pitkälle, tummalle Jensinelle ja vain ohimennen neitsyt Jonsille.
Maisa ei voinut olla tuntematta, että hän ikäänkuin oli leikin
ulkopuolella. Eihän ollut luultavaa, että Kielsberg oli tullut hänen
vuokseen, -- mutta hehän nyt kuitenkin olivat ensin tutustuneet
toisiinsa. Hän ei ollutkaan niin suora ja avonainen kuin Maisa oli
luullut, -- tuossa hän nyt seisoi keppi kädessä imelästi hymyillen
Jensinelle!
Maisan sydän löi yhä kiivaammin ja kiivaammin...
Maisa istui katsoen kaiken aikaa lattiaan, nykäisi silloin tällöin
hermostuneesti lantioitaan ja suoristi selkäänsä. Sitten hän yhtäkkiä
harminpuuskassaan katsoi suoraan Kielsbergiin ja aivan punastui ilosta,
-- sen nyökkäyksen ja sen iloisen silmäniskun, jonka hän kohtasi juuri
Kielsbergin pannessa hattua päähänsä, ymmärsi hän samassa, se merkitsi:
eikö hän Maisankin mielestä ollut selviytynyt aika hyvin tänä iltana?
Maisa riuhtaisi Ellingiä ja sai ravistetuksi hänet oikeaan
juhlavauhtiin.