"Ei sinun kannata vakuuttaa minulle, että aiot tulla hyväksi", huudahti
lordi Henry, kastaen valkoiset sormensa punaiseen kuparikulhoon, jossa
oli ruusuvettä. "Sinä olet erinomainen. Älä huoli muuttaa itseäsi."
Dorian Gray pudisti päätänsä. "Ei, Harry, minä olen tehnyt liian paljo
julmaa eläissäni. Nyt siitä saa tulla loppu. Eilen minä aloitin hyvät
työni."
"Missä sinä olit eilen?"
"Maalla, Harry. Minä olin yksin pienessä ravintolassa."
"Rakas ystävä", sanoi lordi Henry hymyillen, "jokainen voi olla hyvä
maalla. Siellä ei ole kiusauksia. Siinä syy, miksi ihmiset, jotka eivät
asu kaupungissa, ovat niin sivistymättömiä. Sivistystä ei niinkään
helposti voi saavuttaa. On vain kaksi tietä, jotka sinne johtavat:
toinen on kultuurin, toinen turmeluksen tie. Maalaisilla ei ole
tilaisuutta kumpaiseenkaan, siksi he tylsistyvät."
"Kultuuri ja turmelus", toisti Dorian. "Minulla on hiukan kokemusta
kumpaisestakin. Minusta tuntuu nyt hirveältä, että ne molemmat kulkevat
aina rinnatusten. Sillä minä olen löytänyt uuden ihanteen, Harry. Minä
aion muuttua. Minä olen jo muuttunut."
"Sinä et vielä ole sanonut minulle, mikä sinun hyvä tekosi oli. Vai
sanoitko tehneesi jo enemmänkin kuin yhden?" kysyi hänen toverinsa
rakentaessaan lautaselleen pienen, punaisen pyramiidin mansikoista ja
sirotellessaan simpukan muotoisella sokerikauhalla valkeaa sokeria
niiden päälle.
"Minä sanon sen sinulle, Harry. En voisi siitä kellekään muulle puhua.
Minä olen säästänyt erään. Se kuuluu hyvin itserakkaalta, mutta sinä
ymmärrät mitä minä tarkoitan. Hän oli ihastuttava, ja ihmeellisesti
Sibyl Vanen muotoinen. Se luullakseni ensin veti minut hänen puoleensa.
Muistathan Sibylia, eikö totta? Kuinka pitkä aika siitä jo on! No niin,
Hetty ei tietysti kuulu meidän säätyymme. Hän on yksinkertainen
maalaistyttö. Mutta minä rakastin häntä todellakin. Olen aivan varma
siitä, että rakastin häntä. Kuluneena toukokuuna, joka on ollut niin
ihmeen ihana, minä tavallisesti kävin häntä tapaamassa kahdesti tai
kolmasti viikossa. Eilen hän kohtasi minut pienessä hedelmätarhassa.
Omenakukat satelivat hänen hiuksiinsa ja hän nauroi. Me aioimme
matkustaa yhdessä pois tänä aamuna. Mutta äkkiä minä päätin jättää hänet
yhtä kukoistavan puhtaana kuin olin hänet löytänytkin."
"Voin arvata, että tuon tunteen uutuus tuotti sinulle todellista
nautintoa, Dorian", keskeytti lordi Henry. "Mutta minä voin kertoa
sinulle, miten sinun idyllisi loppuu. Sinä olet antanut tytölle hyvän
neuvon ja murtanut hänen sydämensä. Siinä on sinun parannuksesi alku."
"Harry, sinä olet julma! Älä puhu tuollaisia kauheuksia. Hettyn sydän ei
ole särkynyt. Tietysti hän itki ja niin edespäin. Mutta hän ei ole
häväisty. Hän voi elää samoinkuin Perditakin puutarhassaan minttujen ja
kehäkukkien keskellä."
"Ja surra uskotonta Florizeliä!" sanoi lordi Henry nauraen nojautuessaan
tuolin selkää vasten. "Rakas Dorian, sinulla vasta on ihmeellisiä,
poikamaisia oikkuja. Luuletko että tuo tyttö tämän jälkeen tyytyy
kehenkään oman säätynsä mieheen? Varmaankin hän joutuu naimisiin jonkun
raa'an ajurin tai jörön talonpojan kanssa. No niin, se tosiasia, että
hän on tavannut sinut ja rakastanut sinua, saattaa hänet inhoamaan
miestään ja hän tulee onnettomaksi. Moraaliselta kannalta katsoen en voi
panna kovin suurta arvoa sinun kieltäytymiseesi. Ensimäiseksi aluksikin
se on varsin heikko. Mistä sitä paitsi tiedät ettei Hetty tällä hetkellä
kellu jollakin tähtien valaisemalla myllylammikolla, kauniitten
ulpukkojen ympäröimänä, aivan kuin Ofelia?"
"Tätä minä en voi kestää, Harry! Sinä pilkkaat kaikkea ja keksit mitä
hirveimpiä murhenäytelmiä. Olen pahoillani, että puhuinkaan sinulle koko
asiasta. En välitä siitä, mitä minulle sanot. Minä tiedän tehneeni
oikein. Hetty parka! Kun tänä aamuna ratsastin talon ohi, niin näin
hänen kalpeat kasvonsa ikkunassa, aivan kuin jasmiinikimpun. Älkäämme
puhuko siitä sen enempää, äläkä koeta vakuuttaa minulle, että ensimäinen
hyvä työ, jonka vuosikausiin olen suorittanut, ensimäinen pienen pieni
uhraus, jonka olen tehnyt, on syntiä sekin. Minä tahdon tulla
paremmaksi. Ja minä tulen paremmaksi. Kerro jotakin itsestäsi. Mitä
kaupungissa tapahtuu? En ole moneen päivään käynyt klubissa."
"Ihmiset keskustelevat yhä Basil raukan katoamisesta."
"Minä luulin, että he jo olisivat kyllästyneet siihen", sanoi Dorian
kaataen hiukan viiniä lasiinsa ja rypistäen kulmakarvojaan.
"Rakas ystävä, he ovat puhuneet siitä vain kuusi viikkoa ja
englantilainen yleisö ei siedä kuin yhden keskusteluaiheen joka kolmas
kuukausi. Viime aikoina heillä kuitenkin on ollut varsin hyvä onni.
Heillä on ollut minun avioeroni ja Alan Campbellin itsemurha. Nyt he
ovat vielä lisäksi saaneet taiteilijan salaperäisen katoamisen.
Salapoliisi yhä vakuuttaa, että mies, joka läksi marraskuun yhdeksäntenä
päivänä yöjunalla Parisiin harmaassa ulsteritakissa, oli Basil parka, ja
ranskalainen poliisi väittää, ettei Basil koskaan ole saapunut Parisiin.
Kahden viikon kuluttua saamme kai kuulla, että hänet on nähty San
Franciscossa. Se on kumma juttu, mutta kaikki kadonneet ilmestyvät San
Franciscoon. Se on varmaan ihana kaupunki, ja siellä lienee kaikki
tulevan maailman viehätykset."
"Mitä sinä luulet Basilille tapahtuneen?" kysyi Dorian kohottaen
punaviiniään tulta vasten ja ihmetellen, miten hän saattoi puhua tästä
asiasta niin levollisesti.
"Ei minulla ole vähintäkään aavistusta. Jos Basil tahtoo pysyä piilossa,
niin mitä se minua liikuttaa. Jos hän on kuollut, niin en tahdo ajatella
häntä. Ei mikään muu kuin kuolema ole koskaan peloittanut minua. Minä
vihaan sitä."
"Minkä vuoksi?" sanoi nuorempi mies väsyneesti.
"Sentähden", sanoi lordi Henry kohottaen kullatun hajurasian nenäänsä,
"että nykyjään jo voi kestää elämässä kaikkea muuta paitsi sitä. Kuolema
ja raakamaisuus ovat ainoat tosiasiat yhdeksännellätoista vuosisadalla,
joita ei käy kieltäminen. Juodaan kahvia musiikkisalissa, Dorian. Soita
minulle Chopinia. Se mies, jonka kanssa minun vaimoni karkasi, soitti
mainiosti Chopinia. Viktoria parka! Minä pidin hänestä hyvin paljon.
Talo tuntuu nyt varsin tyhjältä ilman häntä. Tietysti naiminen on vain
tapa, varsin huonokin tapa. Mutta ihminen suree pahimpienkin tapojensa
kadottamista. Ehkäpä juuri niitä sureekin kaikkein enimmin. Ne
muodostavat niin suuren osan ihmisen personallisuutta."
Dorian ei sanonut mitään, vaan nousi pöydän äärestä ja astuen toiseen
huoneesen hän kävi pianon ääreen istumaan ja antoi sormiensa kulkea
valkoisten ja mustien norsunluisien koskettimien yli. Kun kahvi tuotiin
sisään, niin hän lakkasi soittamasta ja sanoi katsellen lordi Henryyn:
"Etkö koskaan ole tullut ajatelleeksi, että Basil olisi murhattu?"
Lordi Henry haukotteli. "Basil oli hyvin suosittu, ja hän käytti aina
halpaa kelloa. Miksikä hänet olisi murhattu? Hän ei ollut kylliksi
viisas, jotta hänellä olisi ollut vihamiehiä. Tietysti hän maalarina oli
ihmeen nerokas. Mutta mies voi maalata kuin Velasquez ja kuitenkin olla
typerä. Kerran vain hän herätti minun mielenkiintoani, ja se oli silloin
kun hän vuosia sitten puhui hurjasta ihastuksestaan sinuun ja että sinä
olit hänen taiteensa pääaihe."
"Minä olin hyvin kiintynyt Basiliin", sanoi Dorian surunvoittoisella
äänellä. "Mutta eivätkö ihmiset sano, että hän on murhattu?"
"Ah, muutamat lehdet. Minä en sitä usko. Minä tiedän, että Parisissa on
pahoja pesiä, mutta Basil ei ollut sellainen, joka niihin olisi
pyrkinyt. Hän ei ollut utelias. Se oli hänen päävikansa."
"Mitä sinä sanoisit, Harry, jos minä väittäisin murhanneeni Basilin?"
kysyi nuorempi mies. Hän tarkkasi lordi Henryä kiihkeästi sanottuansa
sen.
"Minä sanoisin, rakas ystävä, että sinä yrittäisit olla huvittava
tavalla, joka ei sinulle sovi. Rikos on aina alhaista, samoinkuin kaikki
alhaisuus on rikosta. Sinä, Dorian, et voisi tehdä murhaa. Olen
pahoillani, jos sanoillani loukkaan turhamaisuuttasi, mutta minä
vakuutan sinulle, että se on totta. Rikos kuuluu kokonaan alhaisempiin
luokkiin. Minä en moiti heitä yhtään. Luullakseni rikos merkitsee heille
samaa kuin taide meille, se on vain keino, jonka avulla voi hankkia
itselleen tavattomampaa mielenkiihoitusta."
"Keino, jonka avulla voi hankkia mielenkiihoitusta? Luuletko, että mies,
joka kerran on tehnyt murhan, voisi tehdä sen toistamiseen? Älä koeta
väittää sitä minulle."
"Ah! kaikki voi muuttua nautinnoksi, jos sitä tekee kylliksi usein",
huudahti lordi Henry nauraen. "Se on yksi elämän tärkeimpiä
salaisuuksia. Mutta minä luulisin kuitenkin, että murha aina on
erehdystä. Ei pitäisi koskaan tehdä mitään, josta ei voisi keskustella
päivällisen jälkeen. Mutta jättäkäämme Basil parka. Tahtoisin mielelläni
uskoa, että häntä on kohdannut niin romantinen loppu, kuin mitä sinä
oletat; mutta minä en voi. Minun luullakseni hän on pudonnut
omnibussista Seine virtaan ja ajuri on keksinyt koko jutun. Niin, minä
luulen todellakin, että se on ollut hänen loppunsa. Minä näen hänen
makaavan selällään likaisenvihreässä vedessä, raskaat proomut kulkevat
hänen ylitsensä ja pitkää meriruohoa on takertunut hänen hiuksiinsa.
Tiedätkös, minä en luule, että hän enää olisi saanut hyvää työtä
käsistään. Kymmenenä viime vuonna hänen taiteensa oli mennyt koko lailla
alaspäin."
Dorian huokasi ja lordi Henry astui huoneen yli ja alkoi silitellä
harvinaisen, javalaisen papukaijan päätä. Se oli suuri, harmaasulkainen
lintu, jonka rinta ja pyrstö olivat ruusunpunaiset, ja joka keinui
bambupuikon varassa. Kun hänen kapeat sormensa koskettelivat sitä, niin
se kätki mustat, lasimaiset silmänsä valkoisten, ryppyisten luomien alle
ja alkoi vaappua edes-takaisin.
"Niin", jatkoi lordi Henry kääntyen ympäri ja vetäen nenäliinan
taskustaan; "hänen taiteensa meni alaspäin. Se oli ikäänkuin kadottanut
jotakin. Se oli kadottanut ihanteensa. Kun kiihkeä ystävyys sinun ja
hänen välillään loppui, niin hänkään ei ollut enää suuri taiteilija.
Mikä teidät oikeastaan eroitti? Luultavasti sinä väsyit häneen. Siinä
tapauksessa hän ei koskaan voinut antaa sinulle anteeksi. Se on kaikkien
ikävien miesten tapa. Kuulehan, minne se mainio muotokuva on joutunut,
jonka hän sinusta maalasi? En luullakseni ole koskaan nähnyt sitä sen
jälkeen kuin se valmistui. Ah! sehän on totta, sinä sanoit vuosia sitten
lähettäneesi sen Selbyhyn ja että se hävisi tai varastettiin tiellä.
Etkö saanut sitä koskaan takaisin? Mikä vahinko! Se oli todellakin
mestariteos. Muistan että olisin tahtonut ostaa sen. Jospa todellakin
olisin sen tehnyt. Se kuului Basilin parhaasen aikaan. Sen jälkeen hänen
työssään ilmeni kummallinen sekoitus huonoa tekniikkaa ja hyviä aiheita,
jotka aina oikeuttavat miehen nimittämään itseään englantilaisen taiteen
edustajaksi. Ilmoititko sinä siitä lehdissä? Kyllä sinun olisi pitänyt."
"En muista", sanoi Dorian. "Luultavasti minä ilmoitin. Mutta minä en
koskaan pitänyt siitä. Olen pahoillani että istuin mallina. Yksin sen
muistokin on minulle kiusallinen. Miksi sinä puhut siitä? Se muistuttaa
minun mieleeni seuraavat säkeet -- 'Hamletista' ne luullakseni ovat --
miten ne nyt kuuluivatkaan? --
"Kuin kuva surun, muoto murehen,
kuin kasvot, joist' on sydän poissa.
"Niin sellainen se juuri oli."
Lordi Henry nauroi. "Jos ihminen elää taiteellisesti, niin aivot ovat
hänen sydämensä," hän vastasi vaipuen nojatuoliin.
Dorian Gray pudisti päätään ja soitti pari vienoa akordia. "Kuin kuva
surun, muoto murehen", -- hän toisti, "kuin kasvot, joist' on sydän
poissa."
Vanhempi mies nojautui taakse ja katseli Doriania puoleksi suljetuin
silmin. "Kuulehan, Dorian", hän sanoi hetken kuluttua, "mitä se auttaa
ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi -- miten ne sanat taas
kuuluivat? -- ja sielullensa saisi vahingon?"
Soitto keskeytyi, Dorian Gray hypähti pystyyn ja hyökkäsi ystävänsä luo.
"Miksi sinä kysyt sitä minulta, Harry?"
"Rakas ystävä", sanoi lordi Henry kohottaen hämmästyneenä
kulmakarvojansa, "minä kysyin siksi että luulin sinun voivan antaa
minulle siihen vastausta. Siinä kaikki. Minä kuljin Hyde Parkin läpi
viime sunnuntaina ja aivan lähellä Marble Archia seisoi pieni joukko
huonosti puettuja ihmisiä, jotka kuuntelivat tavallista katusaarnaajaa.
Kun minä kuljin ohi, niin kuulin miehen heittävän tuon kysymyksen
kuulijakunnalleen. Se teki minuun hyvin draamallisen vaikutuksen.
Lontoossa on paljon tuollaisia kohtauksia. Kostea sunnuntai, kömpelö
Kristus sadetakissa, sairaalloisia, kalpeita kasvoja kehässä hänen
ympärillään katkonaisen ja tippuvan sateenvarjokatoksen alla ja
ihmeellinen lause, jonka hermostuneet huulet kimakasti sinkahuttavat
ilmaan -- koko tuo kohtaus omalla tavallaan oli varsin onnistunut. Minä
aioin sanoa profeetalle että taiteella on sielu, mutta ei ihmisellä.
Mutta pelkäänpä ettei hän olisi ymmärtänyt minua."
"Älähän, Harry. Sielu on kauhistuttava tosiasia. Sitä voi ostaa ja myödä
ja vaihtaa. Sitä voi myrkyttää ja se voi tulla täydelliseksi. Kussakin
meissä on sielu. Sen minä tiedän."
"Oletko aivan varma siitä, Dorian?"
"Aivan varma."
"Ah! sitten se on harhaluulo. Se mistä on aivan varma, ei ole koskaan
totta. Siinä juuri uskon ja romantiikan opetuksen onnettomuus on. Kuinka
vakava sinä olet! Älä huoli olla noin juhlallinen. Mitä sinua tai minua
liikuttaa aikakautemme taikausko? Ei, me emme usko enää sieluun. Soita
minulle jotakin. Soita minulle joku nokturni, Dorian, ja soittaessasi
kerro minulle hiljaisella äänellä, millä tavalla olet voinut säilyttää
nuoruuttasi. Sinulla on varmaan jokin salainen keino. Minä olen vain
kymmenen vuotta sinua vanhempi, ja kuitenkin minä olen ryppyinen ja
kuihtunut ja keltainen. Sinä olet todellakin ihmeellinen, Dorian. Et
koskaan ole ollut kauniimpi kuin tänä iltana. Sinä palautat minun
mieleeni sen päivän, jolloin me ensi kerran tapasimme toisemme. Sinä
olit hiukan pyöreäkasvoinen, hyvin ujo ja aivan erikoinen. Sinä olet
tietysti muuttunut, mutta et ulkomuodoltasi. Tahtoisin saada tietää
sinun salaisen keinosi. Jos voisin saada takaisin nuoruuteni, niin
olisin valmis tekemään vaikka mitä, paitsi voimistelemaan, nousemaan
varhain ylös ja olemaan arvokas. Nuoruus! Ei ole mitään sen kaltaista.
Mieletöntä on puhua nuoruuden ymmärtämättömyydestä. Ainoat ihmiset,
joiden mielipiteitä minä jonkunlaisella kunnioituksella nykyään
kuuntelen, ovat minua paljoa nuoremmat. Ne seisovat minun yläpuolellani.
Elämä on heille ilmaissut uusimmat ihmeensä. Ja vanhat, minä vastustan
heitä aina. Minä teen sen periaatteellisesti. Jos kysyt heidän
mielipidettänsä jostakin asiasta, joka tapahtui eilen, niin he
juhlallisesti tuovat ilmi mielipiteitä vuodelta 1820, jolloin käytettiin
korkeita, jäykkiä kaulahuiveja, uskottiin vaikka mitä, eikä tietty
kerrassaan mitään. Kuinka kaunis tuo kappale on, jota sinä soitat!
Sävelsiköhän Chopin sen Majorcassa, jossa meri huuhteli hänen huvilaansa
joka puolelta ja suolavaahto pirskui ikkunaruutuja vasten? Se on ihmeen
romantillinen. Mikä onni, että on olemassa edes yksi taidelaji, jota ei
voi jäljitellä! Älä lakkaa soittamasta. Minä tarvitsen tänä iltana
soittoa. Minun mielestäni sinä olet kuin nuori Apollo ja minä Marsyas,
joka kuuntelen sinua. Minulla on huolia, joista sinullakaan, Dorian, ei
ole aavistusta. Vanhuuden tragedia ei ole siinä että vanhenee, vaan
siinä että pysyy nuorena. Minua peloittaa joskus oma nuoruuteni. Ah,
Dorian, kuinka onnellinen sinä olet! Mikä ihana elämä sinulla on ollut!
Sinä olet kallistanut syvältä elämän pikaria. Sinä olet pusertanut
viinirypäleet vasten omaa suulakeasi. Ei mitään ole sinulta salattu. Ja
kaikki tuo ei ole vaikuttanut sinuun enemmän kuin musiikkikaan. Se ei
ole turmellut sinua. Sinä olet aivan sama kuin ennenkin".
"Minä en ole sama kuin ennen, Harry."
"Kyllä, sinä olet sama. Tahtoisinpa tietää millaiseksi sinun elämäsi
vielä kehittyy. Älä turmele sitä kieltäymyksillä. Nyt sinä olet
täydellinen tyyppi. Älä tee itseäsi epätäydelliseksi. Nyt sinä olet
aivan virheetön. Ei sinun tarvitse pudistaa päätäsi, sinä tiedät sen
itsekin. Kuules, Dorian, älä petä itseäsi. Elämää ei voi tahdolla eikä
aikomuksilla hallita. Elämä on kokoonpantu hermoista, syistä ja
vitkalleen rakennetuista soluista, joissa ajatus piilee ja intohimo
uneksii. Voit olettaa olevasi hyvässä turvassa ja voimakas. Mutta
satunnainen värin vivahdus huoneessa, aamutaivas, erityinen hajuvesi,
josta ennen olet pitänyt ja joka äkkiä johdattaa mieleesi herkkiä
muistoja, runosäe, jonka löydät uudelleen, pari tahtia kappaleesta, jota
et enää soita -- minä sanon sinulle, Dorian, tuon tapaisista asioista
meidän elämämme riippuu. Browning on kirjoittanut siitä jossain; mutta
meidän omat aistimme luovat ne meille. On hetkiä, jolloin äkkiä tunnen
valkoisten sireenien tuoksua, ja silloin minä ajatuksissani elän
uudestaan elämäni ihanimman kuukauden. Minä tahtoisin olla sinun
sijassasi, Dorian. Maailma on päivitellyt meidän molempien tähden, mutta
se on aina jumaloinut sinua. Ja se on aina jumaloiva sinua. Sinä edustat
sitä tyyppiä, jota meidän aikakautemme tavoittelee ja jota se pelkää
löytävänsä. Minä olen niin iloinen ettet sinä koskaan ole tehnyt mitään,
ettet ole veistänyt mitään kuvapatsasta, etkä maalannut taulua, et
yleensä luonut mitään ulkopuolella omaa itseäsi! Elämä on ollut sinun
taiteesi. Olet säveltänyt oman itsesi. Sinun päiväsi ovat olleet sinun
runoelmasi."
Dorian nousi pianon äärestä ja sivalsi kädellään hiuksiaan. "Niin, elämä
on ollut ihana", hän mutisi, "mutta en tahtoisi sitä elää uudestaan,
Harry. Ja sinun ei pitäisi sanoa minulle tuollaisia liioitteluja. Sinä
et tunne minua kokonaan. Luulenpa, että jos tuntisit, niin sinäkin
kääntäisit minulle selkäsi. Sinä naurat. Älä naura."
"Miksi et soita enää, Dorian? Soita uudestaan tuo nokturni. Katsos tuota
suurta hunajanväristä kuuta, joka riippuu hämärässä ilmassa. Se odottaa
että sinä tenhoisit sitä, ja jos sinä soitat, niin se tulee lähemmäksi
maata. Etkö tahdo? Mennään sitten klubiin. Tämä ilta on ollut
ihastuttava, ja meidän täytyy lopettaa se yhtä hauskasti. Whiten luona
on joku, joka välttämättä tahtoo tutustua sinuun -- nuori lordi Poole,
Bournemouthin vanhin poika. Hän matkii sinun kaulahuivejasi ja pyysi
minua esittämään hänet sinulle. Hän on hyvin miellyttävä, ja muistuttaa
sinua koko lailla."
"Toivottavasti hän ei sitä tee", sanoi Dorian surullinen ilme
silmissään. "Mutta tänään minä olen väsynyt, Harry. En minä tule
klubiin. Kello on lähes yksitoista, ja minä tahtoisin varhain päästä
vuoteesen."
"Älä lähde. Et koskaan ole soittanut niin hyvin kuin tänään. Sinun
kosketuksesi oli aivan mainio. Siinä oli tunnetta, jota en ennen ole
siinä kuullut."
"Se johtuu siitä, että aion tulla hyväksi", hän vastasi hymyillen. "Minä
olen jo hiukan muuttunut."
"Minun silmissäni sinä et voi muuttua, Dorian", sanoi lordi Henry. "Sinä
ja minä, me pysymme aina ystävinä."
"Ja kuitenkin sinä kerran myrkytit minut kirjalla. Sitä minun ei koskaan
pitäisi antaa anteeksi. Harry, lupaa minulle, ettet koskaan lainaa sitä
kirjaa kellekään. Se tuottaa onnettomuutta."
"Rakas ystävä, rupeatko todellakin saarnaamaan siveyttä. Pian sinä kai
alat kierrellä paikasta toiseen aivan kuin kääntyneet ja heränneet, ja
varoitat ihmisiä kaikista niistä synneistä, joihin itse olet
kyllästynyt. Sinä olet aivan liian kaunis siihen toimeen. Ja sitä paitsi
ei siitä ole mitään hyötyä. Sinä ja minä olemme mitä me olemme, ja
pysymme sellaisina aina. On aivan mahdotonta että joku kirja voisi
myrkyttää ihmistä. Taide ei vaikuta tekoihin. Se tukehduttaa vain
toimintahalun. Se on aivan hedelmätöntä. Kirjat, joita maailma sanoo
epäsiveellisiksi, ovat sellaisia, jotka paljastavat maailman oman
häpeän. Siinä kaikki. Mutta me emme huoli väitellä kirjallisuudesta.
Tule huomenna minun luokseni. Minä lähden yhdeltätoista ratsastamaan.
Voimme mennä yhdessä, ja minä otan sinut sitten mukanani aamiaiselle
lady Branksomen luo. Hän on ihastuttava nainen ja tahtoisi neuvotella
sinun kanssasi seinäverhoista, joita hän aikoo ostaa. Älä unohda tulla.
Vai syömmekö aamiaista pienen herttuattaremme kanssa? Hän sanoo, ettei
hän koskaan enää tapaa sinua. Ehkä Gladys on kyllästyttänyt sinua? Sen
minä arvasinkin. Hänen terävä kielensä hermostuttaa ajan pitkään. No
niin, joka tapauksessa olet kello yhdeltätoista täältä."
"Täytyykö minun tulla, Harry?"
"Tietysti. Hyde Park on ihana tätä nykyä. Enpä usko että siellä on ollut
kauniita sireenejä siitä keväästä saakka, jolloin me tutustuimme
toisiimme."
"Hyvä on. Minä tulen kello yhdeltätoista", sanoi Dorian. "Hyvää yötä,
Harry." Kun hän astui ovelle, niin hän epäröi hetken aikaa, ikäänkuin
hänellä olisi ollut vielä jotakin sanottavaa. Sitten hän huokasi ja meni
ulos.