Yö oli ihana, niin lämmin, että hän heitti päällystakkinsa vain
käsivarrelleen, eikä sitonut edes silkkihuivia kaulaan. Astuessaan kotia
kohti ja poltellessaan paperossia kulki kaksi nuorta miestä
seurustelupuvussa hänen ohitsensa. Hän kuuli toisen kuiskaavan toiselle:
"Tuo on Dorian Gray." Hän muisti, miten hyvillään hän oli ollut kun
häntä huomattiin tai katseltiin tai kun ihmiset puhuivat hänestä. Nyt
häntä väsytti, kun hän kuuli vain nimeänsäkin mainittavan. Kun hän
ajatteli sitä pientä kylää, jossa hän viime aikoina usein oli käynyt,
niin sen suurin viehätys oli juuri siinä, ettei kukaan häntä siellä
tuntenut. Hän oli usein sanonut tytölle, jonka rakkauden hän oli
viekoitellut puoleensa, että hän oli köyhä, ja tyttö oli uskonut häntä.
Hän oli kerran sanonut hänelle olevansa paha, ja tyttö oli vain nauranut
hänelle ja vastannut, että pahat ihmiset olivat aina vanhoja ja rumia.
Kuinka hän osasi nauraa! -- aivan kuin rastas olisi laulanut. Ja kuinka
kaunis hän oli ollut pumpulipuvuissansa ja suurissa hatuissaan! Hän oli
aivan oppimaton, mutta hän omisti kaiken sen, minkä Dorian jo oli
kadottanut.
Kun Dorian saapui kotiin, niin palvelija oli vielä ylhäällä odottamassa
häntä. Hän lähetti hänet maata ja heittäytyi kirjastonsohvalle ja alkoi
ajatella sitä mitä lordi Henry oli sanonut hänelle.
Oliko se todellakin totta, ettei ihminen koskaan muuttunut? Hän alkoi
kiihkeästi kaivata poikavuosiensa tahratonta puhtautta --
ruusunvalkoista lapsuuttaan, joksi lordi Henry oli kerran sitä sanonut.
Hän tiesi että hän oli tahrannut itsensä, turmellut ajatuksensa ja
mielikuvituksensa kauheuksilla; hänen vaikutuksensa toisiin oli ollut
huono, ja hän oli tuntenut vain hurjaa iloa nähdessään toisten
turmeluksen; hän oli saattanut häpeään kaikki parhaat ja toivorikkaimmat
niistä henkilöistä, jotka olivat joutuneet hänen tiellensä. Mutta oliko
tuo kaikki auttamatonta? Eikö hänellä ollut vähintäkään toivoa jäljellä?
Ah! minä hirveänä ylpeyden ja kiihkon hetkenä hän oli toivonutkaan, että
muotokuva kantaisi elämän taakan hänen puolestansa ja hän itse saisi
säilyttää ikuisen nuoruuden himmentymättömän kirkkauden! Siinä oli alku
kaikkiin hänen hairahduksiinsa. Paljoa parempi jos jokaista syntiä heti
rangaistus olisi seurannut. Rangaistus aina puhdisti. Ihmisten tulisi
rukoilla vanhurskasta Jumalaa: "Rankaise meitä synneistämme", eikä:
"Anna meille meidän syntimme anteeksi."
Ihmeellisesti veistetty peili, jonka lordi Henry oli antanut hänelle
monta vuotta sitten, seisoi pöydällä, ja valkeajalkaiset kupidot
naureskelivat sen kehässä aivan kuin ennenkin. Hän otti sen käteensä
samoinkuin tuona hirveänä iltana, jolloin hän ensi kertaa oli huomannut
muutoksen onnettomassa muotokuvassaan, ja tuijotti kyyneltynein silmin
sen hiottuun pintaan. Kerran joku, joka hurjasti oli rakastanut häntä,
oli kirjoittanut hänelle mielettömän kirjeen, joka loppui seuraaviin
jumaloiviin sanoihin: "Maailma on muuttunut sen vuoksi, että sinä olet
luotu norsunluusta ja kullasta. Sinun huuliesi kaarevat viivat
kirjoittavat historian uudelleen." Nuo lauseet palasivat hänen mieleensä
ja hän toisti niitä yhä uudestaan. Sitten hän kirosi omaa kauneuttansa
ja viskaten peilin maahan hän musersi sen korollaan hopeasirpaleiksi.
Kauneus oli turmellut hänet, kauneus ja nuoruus, joita hän niin
hartaasti oli itselleen toivonut. Ilman niitä hänen elämänsä olisi
voinut olla moitteeton. Kauneus oli ollut hänelle vain naamarina,
nuoruus vain lumekuvana. Mitä nuoruus oikeastaan oli? Viheriä,
kypsymätön aika täynnä haihtuvia tunnelmia ja sairaalloisia ajatuksia.
Miksi hän oli kantanut sen livreaa? Nuoruus oli pilannut hänet.
Parasta oli olla menneisyyttä ajattelematta. Ei mikään voinut sitä
muuttaa. Hänen tuli ajatella vain itseänsä, omaa tulevaisuuttansa. James
Vane oli kätketty nimettömään hautaan Selbyn kirkkomaalla. Alan Campbell
oli ampunut itsensä eräänä yönä laboratorissaan; mutta hän ei ollut
ilmaissut sitä salaisuutta, jota hänelle oli tyrkytetty. Se huomio, jota
Basil Hallwardin katoaminen oli herättänyt, oli pian häviävä. Se oli jo
koko lailla laimentunutkin. Hän oli aivan turvattu. Eikä Basil
Hallwardin kuolema se enimmin painanutkaan hänen mieltänsä. Paljoa
enemmän häntä vaivasi hänen oman sielunsa elävä kuolema. Basil oli
maalannut sen muotokuvan, joka oli turmellut hänen elämänsä. Sitä hän ei
voinut hänelle anteeksi antaa. Muotokuva oli syypää kaikkeen. Basil oli
sanonut hänelle sietämättömiä asioita, ja kaikkea hän oli
kärsivällisesti kestänyt. Murha oli ollut vain hetkellisen hulluuden
seurauksena. Mitä taas Alan Campbelliin tuli, niin hänen itsemurhansa
oli hänen oma asiansa. Hän oli sen itse tahtonut. Doriania se ei
liikuttanut.
Uusi elämä! Sitä hän tarvitsi. Sitä hän juuri kaipasikin. Hän oli sen jo
varmasti aloittanutkin. Ainakin hän oli säästänyt yhden viattoman
olennon. Hän ei koskaan enää viekoittelisi viatonta. Hän tahtoisi olla
hyvä.
Ajatellessaan Hetty Mertonia, hän alkoi tuumia, tokko kuva lukitussa
huoneessa oli muuttunut. Se varmaan ei ollut enää yhtä kauhea kuin
ennen. Ehkäpä, jos hänen elämänsä muuttuisi puhtaaksi, hän voisi pyyhkiä
pois kasvoista huonojen intohimojen jäljet. Ehkäpä paheen jäljet olivat
jo kadonneetkin. Hän tahtoi mennä katsomaan.
Hän otti lampun käteensä ja hiipi portaita ylös. Kun hän avasi oven,
niin ilon hymy välähti hänen ihmeen nuorekkaissa kasvoissansa ja väreili
hetken aikaa hänen suupielissänsä. Niin, hän tahtoi tulla hyväksi, ja
tuo julma kuva, jota hän niin kauan oli pitänyt piilossa, ei enää
herättäisi hänen kauhuansa. Hänestä tuntui ikäänkuin kirous jo olisi
poistunut hänestä.
Hän astui äänettömästi sisään, sulkien oven jäljissään, niinkuin hänen
tapansa oli ja veti purppuraisen peitteen kuvan edestä. Tuskan ja
pettymyksen huuto pääsi hänen huuliltansa. Hän ei voinut huomata
vähintäkään muutosta, paitsi että silmiin oli tullut salakavala ilme ja
suun ympärille teeskentelevä piirre. Kuva oli yhä vieläkin inhottava --
jos mahdollista vieläkin inhottavampi kuin ennen ja tulipunainen täplä
kädellä oli tullut selvemmäksi ja näytti aivan kuin vasta vuotaneelta
vereltä. Häntä värisytti. Turhamaisuudestako hän vain oli tehnyt
tuon yhden hyvän tekonsa? Vai oliko hän halunnut vain uutta
mielenkiihdykettä, niinkuin lordi Henry oli huomauttanut pilkallisesti
nauraen? Vai oliko hän tahtonut näytellä komediaa ja tehdä jotakin
jaloa, joka ei ollut sopusoinnussa hänen oman luonteensa kanssa? Tai
ehkä kaikki nuo syyt olivat sen vaikuttaneet? Ja miksi punainen tahra
oli suurentunut? Se oli levinnyt aivan kuin hirveä tauti ryppyisten
sormien yli. Verta oli jalallakin, aivan kuin sitä olisi tippunut siihen
-- verta silläkin kädellä, joka ei ollut pidellyt veistä. Tunnustaakko?
Pitäisikö hänen tunnustaa? Antaa itsensä ilmi, ja kärsiä
kuolemanrangaistus? Hän nauroi. Hän tunsi että tuo ajatus oli mahdoton.
Ja vaikka hän tunnustaisikin, kukapa häntä uskoisi? Eihän ollut
vähintäkään jälkeä murhatusta miehestä. Kaikki hänen tavaransa olivat
hävitetyt. Itse hän oli polttanut ne, mitkä alhaalla olivat. Ihmiset
sanoisivat häntä vain hulluksi. He salpaisivat vain hänet telkien
taakse, jos hän pysyisi puheissaan... Mutta hänen velvollisuutensa oli
tunnustaa, kärsiä julkista häpeää ja julkisesti katua. On olemassa
Jumala, joka vaatii ihmisiä tunnustamaan syntinsä sekä maailman että
taivaan edessä. Ei mikään voinut puhdistaa häntä ennenkuin hän oli
tunnustanut syntinsä. Syntinsäkö? Hän kohautti olkapäitään. Basil
Hallwardin kuolema tuntui hänestä niin vähäpätöiseltä. Hän ajatteli
Hetty Mertonia. Se sielun peili, jossa hän itseään tarkasteli, ei ollut
oikeudenmukainen. Turhamaisuuttako? Uteliaisuuttako? Teeskentelyäkö?
Eikö hänen kieltäytymisensä ollut mitään muuta? Se oli ollut muuta. Hän
ainakin luuli niin. Mutta kuka saattoi sitä todistaa?... Ei. Se ei
sittenkään ollut muuta. Turhamaisuudesta hän oli säästänyt hänet.
Teeskentelyhalusta hän oli kantanut hyvyyden naamaria. Uteliaisuudesta
hän oli harjoittanut kieltäytymistä. Sen hän nyt ymmärsi.
Mutta tuo murha -- seuraisiko se häntä läpi koko elämän? Täytyisikö
hänen aina kantaa entisyyden taakkaa? Täytyikö hänen todellakin
tunnustaa? Ei, ei koskaan. Ei ollut muuta kuin yksi ainoa pieni todistus
häntä vastaan. Kuva itse -- se oli todistuksena. Hän hävittäisi sen.
Miksi hän oli säilyttänyt sitä näinkin kauan? Ennen hänestä oli ollut
hauska seurata, miten se muuttui ja vanheni. Viime aikoina se ei häntä
enää huvittanut. Se oli karkoittanut häneltä vain yöunen. Poissa
ollessaan hän oli pelännyt että jonkun muun silmät osuisivat siihen. Se
oli kylvänyt alakuloisuutta hänen nautintoihinsa. Se oli pilannut monta
kertaa häneltä ilon, kun hän oli sitä vain muistellutkin. Se oli ollut
ikäänkuin hänen omanatuntonansa. Niin, se oli ollut omanatuntona. Nyt
hän sen hävittäisi.
Dorian katsoi ympärilleen ja näki veitsen, jolla hän oli surmannut Basil
Hallwardin. Hän oli puhdistanut sen monta kertaa, kunnes siinä ei ollut
mitään tarhaa. Se oli kirkas ja kiiltävä. Koska se oli tappanut
maalarin, niin se voisi myös tappaa maalarin työn ja kaiken sen mikä
siihen sisältyi. Se tappaisi entisyyden, ja kun se kerta oli kuollut,
niin hän olisi vapaa. Se tappaisi tämän hirveän sielunelämän, ja kun sen
hirmuisia varoituksia ei ollut enää, niin hän pääsisi rauhaan. Hän
tarttui veitseen ja puhkaisi sillä kuvan.
Kuului huuto ja kolaus. Se oli niin hirveä tuskanhuuto, että palvelijat
heräsivät ja hiipivät ulos huoneistaan. Kaksi herraa, jotka kulkivat
torilla, pysähtyivät ja katsahtivat ylös suureen taloon. He astuivat
kunnes he kohtasivat poliisin ja palasivat hänen kanssansa samalle
paikalle. Mies soitti kelloa useampaan kertaan, mutta ei kukaan
vastannut. Talo oli kauttaaltaan pimeä, tulta välkkyi vain yläkerran
ikkunasta. Hetken kuluttua mies poistui ja asettui läheiseen
porttikäytävään voidakseen pitää taloa silmällä.
"Kenenkä talo tuo on, konstapeli?" kysyi vanhempi molemmista herroista.
"Mr. Dorian Grayn, herra", vastasi poliisi.
Herrat katsahtivat toisiinsa poistuessansa ja naureskelivat. Toinen oli
sir Henry Ashtonin setä.
Sisällä palvelijoiden puolella puhelivat palvelijat puolipukimissaan
hiljaa kuiskaten keskenään. Vanha mrs. Leaf itki ja väänsi käsiänsä.
Francis oli kalpea kuin kuolema.
Neljännestunnin kuluttua hän läksi yhdessä ajurin ja lakeijan kanssa
yläkertaan. He kolkuttivat, mutta vastausta ei kuulunut. He huusivat,
mutta kaikkialla oli hiljaista. Vihdoin, turhaan koetettuaan murtaa oven
auki, he kiipesivät katolle ja laskeutuivat alas balkongille. Ikkunat
heltisivät helposti; haat olivat vanhat.
Kun he astuivat sisään, niin he näkivät seinällä mainion kuvan
isännästänsä, sellaisena kuin he viimeksi olivat hänet nähneet,
nuoruuden ja kauneuden täydessä loistossa. Lattialla makasi kuollut mies
seurustelupuvussa, veitsi rinnassa. Hän oli kuihtunut, ryppyinen ja
inhottava kasvoiltansa. Vasta sitten kun he olivat tarkastaneet hänen
sormuksiansa, he tunsivat, kuka hän oli.