"Se kohottaa teidän silmienne suloutta", vastasi lordi Henry.
Herttuatar nauroi jälleen. Hänen hampaansa olivat kuin valkoiset
siemenet punaisessa hedelmässä.
Ylhäällä huoneessaan Dorian Gray makasi sohvallaan ja jokainen hermo
hänen ruumiissaan värisi kauhusta. Elämä oli äkkiä tullut liian
raskaaksi taakaksi hänen kantaa. Onneton ajaja, joka oli kuollut niin
hirveän kuoleman, tullut ammutuksi metsikössä kuin villieläin, oli
ikäänkuin hänen oman kuolemansa enne. Hän oli vähällä ollut mennä
tainnoksiin, kun lordi Henry sattumalta oli tuonut ilmi leikillisen,
kyynillisen päähänpistonsa.
Kello viisi hän soitti palvelijaa ja käski hänen panna kokoon tavarat
kaupunkiin menevää yöjunaa varten ja toimittaa vaunut oven eteen puoli
yhdeksäksi. Hän oli päättänyt, ettei hän nukkuisi toista yötä enää Selby
Royalissa. Se oli pahaenteinen paikka. Kuolema väijyi siellä keskellä
valoisaa päivää. Ruoho metsässäkin oli verentahraamaa.
Sitten hän kirjoitti pari riviä lordi Henrylle, sanoen menevänsä
kaupunkiin lääkärin puheille ja pyytäen häntä huvittamaan vieraita hänen
poissaollessansa. Kun hän pani kirjeen kuoreen, niin ovelta kuului
kolkutus ja palvelija ilmoitti että pääajaja tahtoi puhutella häntä.
Dorian rypisti kulmakarvojaan ja puri huultaan. "Tulkoon sisään", hän
mutisi hetken epäröityänsä.
Niin pian kuin mies astui sisään, Dorian veti shekkikirjansa esiin
laatikosta ja avasi sen.
"Te tulette kai tämänaamuisen onnettomuuden johdosta, Thornton?" hän
sanoi ottaen kynän käteensä.
"Niin, herra", vastasi metsästäjä.
"Oliko tuo mies raukka naimisissa? Onko hänellä perhettä?" kysyi Dorian
kiusaantuneen näköisenä. "Jos niin on, niin en tahdo että he kärsisivät
puutetta, ja olen sen vuoksi halukas antamaan heille niin paljon rahaa,
kuin te arvelette heidän tarvitsevan."
"Me emme tunne miestä, herra. Sen vuoksi uskalsinkin tulla teidän
puheillenne."
"Ettekö te tunne häntä?" sanoi Dorian välinpitämättömästi. "Mitä te
tarkoitatte? Eikö hän ollut teidän miehiänne?"
"Ei, herra. En ole koskaan ennen nähnyt häntä. Hän on luultavasti
merimies, herra."
Kynä putosi Dorian Grayn kädestä ja tuntui ikäänkuin sydän äkkiä olisi
lakannut tykyttämästä. "Merimieskö?" hän huudahti. "Sanotteko merimies?"
"Niin, herra. Hän näyttää aivan merimieheltä; molemmat käsivarret ovat
tatueeratut ja muuta sellaista."
"Eikö ole löydetty mitään hänen yltänsä?" sanoi Dorian kumartuen
eteenpäin ja katsellen miestä silmät selällään. "Jotakin josta voisi
saada selkoa hänen nimestänsä?"
"Hiukan rahaa, herra -- ei paljon, ja kuusilaukauksisen revolverin.
Nimeä ei ollut missään. Hän näytti kunnon mieheltä, vaikka hiukan
ränstyneeltä. Me luulemme, että hän oli merimies."
Dorian hypähti pystyyn. Mieletön toivo valtasi hänet. Hän tarttui siihen
kiihkeästi kiinni. "Missä on miehen ruumis?" hän huudahti. "Pian! Minä
tahdon sen heti nähdä."
"Se on tyhjässä tallissa Home Farmissa, herra. Väki ei halua pitää
sellaista huoneissansa. He sanovat että ruumis tuo onnettomuutta
mukanansa."
"Home Farmissa! Lähtekää sinne heti ja odottakaa siellä minua. Sanokaa
tallirengille että hän tuo heti hevoseni. Ei. Ei tarvitse. Minä menen
talliin itse. Siten voitan aikaa."
Vähemmän kuin neljännestunnin kuluttua Dorian Gray ajaa nelisti pitkin
lehtikujaa niin nopeasti kuin hevonen saattoi juosta. Puut suhahtivat
hänen ohitsensa ikäänkuin peikkojen saatto, ja kauhistuttavat varjot
laskeutuivat hänen tiellensä. Hevonen pillastui äkkiä nähdessään valkean
portinpylvään ja oli heittää Dorianin maahan. Hän läimähytti sitä
piiskallansa. Eläin kiiti pimeän ilman läpi kuin nuoli. Kivet
kimpoilivat sen jaloissa.
Vihdoin hän saapui Home Farmiin. Kaksi miestä vihelteli pihalla. Hän
hyppäsi alas satulasta ja heitti ohjakset toiselle. Perimäisestä
tallista loisti tulta. Hän arvasi ruumiin olevan siellä ja kiiruhti
ovelle, tarttuen lukkoon.
Siihen hän pysähtyi hetkeksi. Hän tunsi ratkaisun hetken olevan lähellä,
joko hänen onnekseen tai onnettomuudekseen. Sitten hän raastoi oven auki
ja astui sisään.
Säkkiläjällä huoneen perällä makasi kuolleen miehen ruumis karheassa
paidassa ja sinisissä housuissa. Likainen nenäliina peitti kasvoja.
Paksu kynttilä pullon suussa lekotteli ruumiin vieressä.
Dorian Graytä värisytti. Hänen oli aivan mahdoton nostaa nenäliinaa ja
hän kutsui rengin luokseen.
"Ottakaa tuo riepu kasvoilta pois. Minä tahdon nähdä häntä", hän sanoi,
tarttuen kiinni ovenpieleen.
Kun renki oli sen tehnyt, niin Dorian astui lähemmäksi. Ilon huudahdus
pääsi hänen huuliltansa. Mies, joka metsässä oli ammuttu, oli James
Vane.
Hän seisoi jonkun aikaa ja katseli kuollutta ruumista. Kun hän ratsasti
kotiin, niin hänen silmänsä olivat kyynelissä, sillä hän tiesi olevansa
nyt turvattu.