Seuraavana päivänä hän ei poistunut talosta, ja viettipä vielä suurimman
osan päivää omassa huoneessansakin kuolemanpelosta sairaana ja samalla
välinpitämättömänä koko elämälle. Hän tunsi, että häntä ajettiin takaa,
urkittiin ja koetettiin kietoa paulaan. Hän säikähti joka kerta, kun
ikkunaverhokin liehui tuulessa. Kellastuneet lehdet, joita tuuli ajoi
vasten lyijykehyksisiä ikkunaruutuja, kuvasivat hänen mielestänsä hänen
omia rauenneita päätöksiänsä ja hurjaa katumustansa. Kun hän sulki
silmänsä, niin hän näki merimiehen kasvot tirkistävän sisään sumuisen
ruudun läpi, ja taaskin hänen sydämensä puristui kauhusta kokoon.
Mutta ehkäpä hänen mielikuvituksensa vain oli yön helmasta loihtinut
esiin koston ja näyttänyt hänelle rangaistuksen julmia haamuja. Elävä
elämä oli kaaosta, mutta mielikuvituksen loogillisuudessa oli jotakin
hirveää. Mielikuvitus se usutti katumuksen synnin kintereille.
Mielikuvitus oli syynä siihen, että rikos synnytti muodottomia
sikiöitään. Elävässä elämässä ei pahetta rangaistu eikä hyve saanut
palkintoa. Voimakas menestyi, heikko sortui. Siinä kaikki. Sitä paitsi
jos joku vieras olisi kierrellyt taloa, niin palvelijat tai vahdit
olisivat nähneet hänet. Jos jälkiä olisi huomattu kukkapenkereissä, niin
puutarhuri olisi sen ilmoittanut. Niin, se oli ollut vain
mielikuvitusta. Sibyl Vanen veli ei ollut palannut häntä murhaamaan. Hän
oli purjehtinut laivallaan hukkuakseen jonakuna yönä talvimyrskyyn. Joka
tapauksessa hänestä hän saattoi olla turvassa. Eihän mies tuntenut edes
häntä, ei voinut tietää kuka hän oli. Nuoruuden naamari oli pelastanut
hänet.
Ja sittenkin, jos se olikin ollut vain mielikuvitusta, niin kuinka
kauheaa oli ajatella, että omatunto saattoi loihtia esiin noin julmia
harhakuvia, antaa niille elävän muodon ja liikkumiskyvyn! Millaiseksi
hänen elämänsä muuttuisi, jos hänen rikoksensa varjot yöt päivät
tähystelisivät häntä pimeistä nurkista, pilkkaisivat häntä salaisista
piilopaikoista, kuiskaisivat hänen korvaansa, kun hän istuisi
juhlapöydässä, herättäisi hänet jääkylmillä sormillaan unen helmasta!
Kun tuo ajatus hiipi hänen aivoihinsa, niin hän kalpeni kauhusta ja ilma
tuntui hänestä äkkiä kylmenneen. Oi, minä hurjana mielettömyyden hetkenä
hän olikaan tappanut ystävänsä! Miten kauhea yksin tuon tapauksen
muistokin oli! Hän näki sen jälleen elävänä edessään. Joka ainoa julma
yksityiskohta kohosi hänen eteensä entistään kauheampana. Ajan mustasta
onkalosta nousi hänen syntinsä haamu veripunaisiin hikiliinoihin
kiedottuna. Kun lordi Henry tuli hänen luoksensa kuuden tienoissa, niin
hän näki hänen itkevän ikäänkuin sydän olisi ollut pakahtua.
Vasta kolmantena päivänä hän uskalsi mennä ulos. Tuon talvisen aamun
kirkkaassa, pihkalta tuoksuvassa ilmassa oli jotakin, joka näytti
palauttavan takaisin hänen iloisuutensa ja elämänhalunsa. Mutta ei yksin
ulkonainen ympäristö ollut syynä tähän muutokseen. Hänen oma luontonsa
oli noussut vastustamaan sitä ylenmääräistä tuskaa, joka yritti
hajoittaa ja heikentää hänen sopusointuista mielenrauhaansa. Siten käy
aina hienostuneitten ja liian tunteellisten temperamenttien. Niiden
voimakkaat intohimot joko murtuvat tai taipuvat. Ne joko tappavat
miehen, tai kuolevat itse. Pintapuoliset surut ja pintapuoliset
rakkaudet kestävät loppumattomasti. Mutta suuret rakkaudet ja suuret
surut hukkuvat omaan kyllyyteensä. Sitäpaitsi Dorian oli varmasti
vakuutettu siitä, että hän oli ollut oman säikkyneen mielikuvituksensa
uhri, ja hän muisteli nyt pelkoansa jonkunmoisella säälillä eikä
niinkään vähäisellä halveksumisella.
Aamiaisen jälkeen hän käveli herttuattaren kanssa puutarhassa ja ajoi
sitten puiston kautta metsästysseuran luo. Härmä näytti ikäänkuin
suolalta ruohonkorsissa. Taivas kaareutui kuin ylösalaisin käännetty
metallikupu. Hieno jääkalvo reunusti kaislikkojärveä.
Havumetsän reunassa hän huomasi sir Geoffrey Cloustonin, herttuattaren
veljen, joka juuri otti kaksi tyhjää patroonaa pyssystään. Dorian
hyppäsi alas vaunuistaan ja käskettyään palvelijansa viedä hevosen
kotiin hän tunkeutui pensaikon ja kuihtuneiden sananjalkojen läpi
vieraansa luo.
"Onko ollut hyvä onni, Geoffrey?" hän kysyi.
"Ei sanottavasti, Dorian. Enimmät linnut näyttävät paenneen lakeuksille.
Toivottavasti käy paremmin lunchin jälkeen, jolloin lähdemme toiselle
maalle."
Dorian kulki hänen rinnallansa. Kylmä, tuoksuva ilma, metsän
ruskean-punaiset värivivahdukset, ajajien käheät äänet, jotka
silloin-tällöin kajahtelivat ilmassa, pyssyjen kova pauke viehättivät
häntä ja täyttivät hänen mielensä suloisella rauhan tunteella. Onnen
huolettomuus, ilon ylevä rauha valtasi hänet.
Äkkiä hyppäsi mättäältä, parin metrin päästä heistä, pystykorvainen
jänis pitkillä, norjilla jaloillaan eteenpäin. Se hyökkäsi suoraan
lepikköä kohti. Sir Geoffrey kohotti pyssynsä olalleen, mutta elukan
suloisissa liikkeissä oli jotain, joka viehätti Dorian Graytä siihen
määrään, että hän huudahti äkkiä: "Älä ammu sitä, Geoffrey. Anna sen
elää."
"Mitä hulluja, Dorian!" naureskeli hänen toverinsa, ja kun jänis hyppäsi
lepikköön, niin hän ampui. Kuului kaksi huutoa, jäniksen tuskan huuto,
joka on aivan hirveä, sekä henkitoreissaan olevan ihmisen valitusta,
mikä on vieläkin hirveämpää.
"Hyvä Jumala! Minä ammuin ajomiehen!" huudahti sir Geoffrey. "Aika aasi,
kun asettuu pyssyjen tielle! Älkää ampuko!" hän huusi voimiensa takaa.
"Mies on haavoittunut."
Pää-ajaja tuli juosten keppi kädessä.
"Missä, herra? Missä hän on?" hän huusi. Samassa ampuminen lakkasi koko
linjalla.
"Täällä", vastasi sir Geoffrey vihoissaan, rientäen lepikköön. "Miksi
ihmeessä te ette pidä huolta miehistänne? Olette pilanneet
metsästyshuvini tältä päivältä kokonaan."
Dorian seurasi heitä katseillaan kun he tunkeutuivat lepikkoon
taivuttaen notkeat, heiluvat oksat tieltä. Hetken kuluttua he tulivat
taas esiin laahaten ruumiin auringonvaloon. Hän kääntyi pois kauhun
vallassa. Onnettomuus näytti seuraavan häntä minne ikänä hän kulki. Hän
kuuli sir Geoffreyn kysyvän oliko mies aivan kuollut ja ajajan myötävän
vastauksen. Metsässä hänen mielestään alkoi äkkiä näkyä kasvoja joka
puolelta. Kuului lukemattomien askelten kopinaa ja äänien hiljaista
suhinaa. Suuri vaskirintainen fasaani pyrähti oksien yläpuolella.
Muutamien minuuttien kuluttua, jotka hänestä kiihkeässä mielentilassaan
tuntuivat loppumattoman pitkiltä ja tuskallisilta, hän tunsi käden
olkapäällään. Hän sätkähti ja katseli ympärilleen.
"Dorian", sanoi lordi Henry, "ehkä on parasta että käsken heidän
keskeyttämään metsästyksen tältä päivältä. Ei näytä hyvältä, jos me
jatkamme."
"Minä toivoisin että se loppuisi ikipäiviksi, Harry", hän vastasi
katkerasti. "Koko juttu on hirveä ja julma. Onko mies...?"
Hän ei voinut lopettaa lausettansa.
"Pelkäänpä kyllä", vastasi lordi Henry. "Hän sai koko latingin
rintaansa. Hän kuoli varmaan aivan heti. Tule; mennään kotiin."
He kävelivät rinnatusten lehtikujan suuntaa kohti lähes viisikymmentä
metriä sanomatta sanaakaan. Sitten Dorian katsahti lordi Henryyn ja
sanoi syvästi huoaten: "Se on paha enne, Harry, hyvin paha enne."
"Mikä?" kysyi lordi Henry. "Ah, tuo tapaturmako? Rakas ystävä, ei sitä
voi auttaa. Se oli miehen oma syy. Miksi hän asettui aivan pyssyn eteen?
Sitä paitsi mitä se meille merkitsee. Geoffreylle se on ikävä juttu,
tietenkin. Eihän ajajia sovi ampua. Muuten ihmiset väittävät että on
huono ampuja. Ja sitä ei Geoffrey ole; hän ampuu erittäin hyvin. Mutta
ei siitä maksa vaivaa puhua."
Dorian pudisti päätään. "Se on paha enne, Harry. Minä aavistan että
jotakin kauheaa tapahtuu jollekin meistä. Ehkä minulle itselleni", hän
lisäsi, sivellen kädellään silmiään tuskallisella liikkeellä.
Vanhempi mies naurahti. "Ei mikään muu ole kauheaa maailmassa paitsi
ikävä, Dorian. Se on ainoa synti, jolla ei ole anteeksi antoa. Mutta ei
ole pelkoa, että meidän tarvitsisi sitä kestää, jolleivät nuoret ala
puhua tästä tapauksesta päivällispöydässä. Minä sanon heille että se on
kielletty puheenaine. Mitä enteihin tulee, niin sellaisia ei ole
olemassa. Kohtalo ei lähetä meille sanansaattajia. Se on siksi liian
viisas tai liian julma. Sitä paitsi, mitä ihmettä sinulle voisi
tapahtua, Dorian? Sinulla on kaikki mitä ihminen maailmassa voi tarvita.
Ei ole ketään, joka ei mielihyvällä vaihtaisi paikkaa sinun kanssasi."
"Ei ole ketään, jonka kanssa minä en haluaisi vaihtaa paikkaa, Harry.
Älä naura tuolla tavalla. Minä puhun täyttä totta. Talonpoika parka,
joka juuri äsken kuoli, on onnellisempi kuin minä. Minä en pelkää itse
kuolemaa. Minä pelkään vain sen läheisyyttä. Sen jättiläissiivet
näyttävät suhahtelevan ympärilläni lyijynraskaassa ilmassa. Hyvä Jumala,
etkö näe miehen liikkuvan noiden puiden takana ja tarkastavan ja
odottavan minua?"
Lordi Henry katsoi siihen suuntaan, jonne hän osoitti vapisevalla,
hansikoitulla kädellään. "Niin", hän sanoi, "minä näen puutarhurin, joka
odottaa sinua. Luullakseni hän tahtoo kysyä sinulta mitä kukkia tahdot
tänä iltana pöytään. Kuinka hirveän hermostunut sinä olet, poika parka!
Sinun täytyy neuvotella minun lääkärini kanssa, kun palaamme takaisin
kaupunkiin."
Dorian päästi huojennuksen huokauksen kun hän näki puutarhurin
lähestyvän. Mies kosketti hattuansa, vilkaisi lordi Henryyn epäröiden ja
otti sitten esille kirjeen, jonka hän ojensi isännälleen. "Hänen armonsa
pyysi minua odottamaan vastausta", hän mutisi.
Dorian pisti kirjeen taskuunsa. "Sanokaa hänen armollensa että tulen
sisään", hän sanoi kylmästi. Mies kääntyi pois ja astui nopeasti taloa
kohti.
"Kuinka mielellään naiset tekevät vaarallisia tekoja", naureskeli lordi
Henry. "Se on yksi niitä ominaisuuksia, joita ihailen heissä enimmin.
Nainen haluaa keikailla kenen kanssa hyvänsä niinkauan kuin maailma
häntä katselee."
"Kuinka mielelläsi sinä puhut vaarallisia asioita, Harry! Mutta tässä
suhteessa sinä kokonaan erehdyt. Minä pidän herttuattaresta hyvin
paljon, mutta minä en rakasta häntä."
"Ja herttuatar rakastaa sinua hyvin paljon, mutta ei pidä sinusta yhtä
paljon, jotta te sovitte mainiosti yhteen."
"Sinä puhut hävyttömyyksiä, Harry, eikä häväistysjutuissa ole koskaan
perää."
"Jokaisen häväistysjutun perustuksena on epämoraalinen varmuus", sanoi
lordi Henry sytyttäen paperossin.
"Sinä olisit valmis uhraamaan kenen hyvänsä, Harry, epigrammin vuoksi."
"Maailma saapuu kutsumatta alttarin ääreen", kuului vastaus.
"Minä toivoisin voivani rakastaa", huudahti Dorian Gray syvällä
äänenpaatoksella. "Mutta minusta tuntuu kuin olisin kadottanut kaiken
intohimon, unohtanut kaikki halut. Minä panen liiaksi huomiota omaan
itseeni. Minun oma personallisuuteni on tullut taakaksi minulle
itselleni. Minä tahtoisin paeta, lähteä pois, unohtaa. Minä olin typerä
kun tulin tänne lainkaan. Parasta jos sähköitän Harveylle ja käsken
panemaan jahdin kuntoon. Veneessä ainakin on turvassa."
"Turvassa mistä, Dorian? Sinulla on varmaan jokin huoli. Miksi et sano
minulle mitä se on? Tiedäthän että auttaisin sinua."
"En voi sanoa sitä sinulle, Harry", hän vastasi surullisesti. "Ja se on
vain mielikuvitusta, sen voin sinulle vakuuttaa. Tämä onneton tapaus on
kiihoittanut minua. Minä aavistan että jotakin samantapaista tapahtuu
minullekin."
"Mitä hullutusta!"
"Toivottavasti se on vain hullutusta, mutta minä en mahda mitään tuolle
tunteelle. Ah! tässähän on herttuatar, aivan kuin Diana muodikkaassa
puvussa. Me olemme tulleet jo takaisin, niinkuin näette, herttuatar."
"Minä olen kuullut kaikki, mr. Gray", hän vastasi. "Geoffrey parka on
aivan suunniltansa. Ja te taisitte pyytää ettei hän ampuisi jänistä.
Miten ihmeellisiä!"
"Niin, se oli todellakin hyvin kummallista. En tiedä itsekään miksi sen
tein. Se oli kai vain oikku. Se oli niin ihmeen suloinen pieni elukka.
Mutta minä olen pahoillani, että teille on kerrottu tuosta miehestä. Se
on hirveä puheenaihe."
"Se on ikävä puheenaihe", keskeytti lordi Henry. "Sillä ei ole mitään
psykologista arvoa. Ajatelkaahan, jos Geoffrey olisi tehnyt sen
tahallaan, miten mieltäkiinnittävä hän olisi! Minäpä tahtoisin tuntea
jonkun, joka on tehnyt oikean murhan."
"Kuinka kauhea te olette, Harry!" huudahti herttuatar. "Eikö totta, mr.
Gray? Harry, mr. Gray on jälleen pahoinvointinen. Hän on vähällä mennä
tainnoksiin."
Dorian ponnisti kaikki voimansa ja hymyili. "Ei se merkitse mitään,
herttuatar", hän mutisi; "minun hermoni ovat kokonaan pilalla. Siinä
kaikki. Kävelin varmaan liian kauaksi tänä aamuna. Minä en kuullut mitä
Harry sanoi. Oliko se hyvin ilkeää? Kertokaa se minulle toisella kertaa.
Minun täytyy heittäytyä hiukan pitkäkseni. Suottehan minulle anteeksi,
eikö totta?"
He olivat saapuneet leveälle porraskäytävälle, joka johti kasvihuoneesta
penkereelle. Kun lasiovi sulkeutui Dorianin jälkeen, niin lordi Henry
kääntyi ja katseli herttuatarta uneksivilla silmillään. "Oletteko te
hyvin rakastunut häneen?" hän kysyi.
Herttuatar ei kohta vastannut, vaan katseli maisemaa ympärillään. "Minä
tahtoisin tietää sitä itsekin", hän sanoi vihdoin.
Lordi Henry pudisti päätään. "Varmuus tuottaa onnettomuutta. Epävarmuus
meitä viehättää. Sumussa esineet muuttuvat ihmeellisiksi."
"Mutta voi eksyä myös oikealta tieltä."
"Kaikki tiet päättyvät samaan kohtaan, rakas Gladys."
"Ja mikä se on?"
"Pettymys."
"Se oli minun debyytini elämässä", hän huokasi.
"Se tuotti teille herttuan kruunun."
"Minä olen kyllästynyt mansikanlehtiin."
"Ne sopivat teille."
"Vain julkisuudessa."
"Te kaipaisitte niitä", sanoi lordi Henry.
"Minä en tahdo luopua terälehdestä."
"Monmouthilla on korvat."
"Vanhat kuulevat huonosti."
"Onko hän koskaan ollut mustasukkainen?"
"Jospa hän edes olisi ollut sitä."
Lordi Henry katseli ympärilleen ikäänkuin etsien jotakin.
"Mitä te etsitte?" kysyi herttuatar.
"Teidän florettinne pontta", hän vastasi. "Te olette -- kadottanut sen."