Viikkoa myöhemmin Dorian Gray istui Selby Royalin kasvihuoneessa
jutellen kauniin herttuatar Monmouthin kanssa, joka, samoinkuin hänen
kuusikymmenvuotias, elähtänyt miehensä, oli Dorianin vieraana. Oli juuri
teen aika, ja suuresta pöytälampusta virtasi pitsivarjostimen läpi
himmeää valoa, valaisten hienoja kiinalaisia porsliinikuppeja ja
taiteellisesti taottua hopeaserviisiä, joiden ääressä herttuatar
emännöitsi. Hänen valkeat kätensä liikkuivat sulavasti kuppien
keskellä, ja hänen täyteläiset, punaiset huulensa hymyilivät sille, mitä
Dorian oli kuiskannut hänen korvaansa. Lordi Henry loikoili
silkkipäällyksisessä korituolissa ja katseli heitä. Persikan värisellä
sohvalla istui lady Narborough ja oli kuuntelevinansa herttuan
kertomusta viimeisestä brasilialaisesta kovakuoriaisesta, jolla hän oli
rikastuttanut hyönteiskokoelmaansa. Kolme nuorta miestä hienoissa
iltapuvuissa tarjosi leivoksia naisille. Seuraan kuului kaksitoista
henkeä ja uusia vieraita odotettiin seuraavana päivänä.
"Mitä te kaksi juttelette?" sanoi lordi Henry astuen pöydän
ääreen ja laskien kupin kädestään. "Dorian on kai kertonut minun
uudestikastamistuumastani, Gladys. Se on loistava ajatus."
"Mutta minä en halua tulla uudestaan kastetuksi, Harry", vastasi
herttuatar katsoen häneen ihmeellisillä silmillään. "Minä olen aivan
tyytyväinen nimeeni, ja minä luulen että mr. Gray on myöskin
tyytyväinen."
"Rakas Gladys, minä en halua muuttaa kumpaistakaan mistään hinnasta.
Molemmat ovat täydellisiä. Minä ajattelin pääasiallisesti kukkia. Eilen
minä taitoin orkidean napinläpeäni varten. Se oli ihana täplikäs kukka,
yhtä kiihoittava kuin seitsemän kuolemansyntiä. Ajattelemattomana
hetkenä minä kysyin puutarhurilta, mikä sen nimi oli. Hän sanoi, että se
oli hieno Robinsoniana-laji, tai jotakin muuta yhtä kauheaa. Surullinen
tosiasia on se, että me emme enää kykene antamaan esineille kauniita
nimiä. Nimi on pääasia. Minä en koskaan väittele teoilla. Minä väittelen
vain sanoilla. Siitä syystä minä vihaan alhaista realismia
kirjallisuudessa. Se mies, joka nimittää lapiota lapioksi, olisi
tuomittava itse käyttämään lapiota. Mihinkään muuhun hän ei kelpaa."
"Miten me sitten nimittäisimme teitä, Harry?" kysyi herttuatar.
"Hänen nimensä on Paradoksiprinssi", sanoi Dorian.
"Se sopii hänelle mainiosti", huudahti herttuatar.
"Kiitos kunniasta", naureskeli lordi Henry vajoten tuoliin istumaan.
"Nimilipusta ei voi koskaan päästä erilleen! Minä en hyväksy sitä
arvonimeä."
"Kuninkaallisista etuoikeuksista ei voi koskaan kieltäytyä", kuului
varoitus kauniilta huulilta.
"Te tahdotte siis että puolustan valtaistuintani?"
"Kyllä."
"Minä lahjoitan teille huomispäivän totuudet."
"Minä tahdon mielemmin tämän päivän erehdykset", vastasi herttuatar.
"Riistätte aseet minun käsistäni, Gladys", huudahti lordi Henry nopeasti
käsittäen hänen tarkoituksensa.
"Minä riistin vain teidän kilpenne, Harry, mutta en keihästänne."
"En rupea koskaan keihäisille kauneuden kanssa", hän vastasi tehden
kauniin liikkeen kädellänsä.
"Siinä te erehdytte, Harry, uskokaa minua. Te panette liian suurta arvoa
kauneuteen."
"Kuinka te voitte sitä sanoa? Minä myönnän, että minun mielestäni on
parempi olla kaunis kuin hyvä. Mutta toisaalta ei kukaan ole
taipuvaisempi myöntämään, että on parempi olla hyvä kuin ruma."
"Onko rumuus siis yksi seitsemästä kuolemansynnistä?" huudahti
herttuatar. "Miten käy silloin vertauksenne orkideasta?"
"Rumuus on yksi seitsemästä kuolemanhyveistä, Gladys. Teidän, hyvänä
torypuolueen jäsenenä, ei pidä arvostella niitä liian alhaisiksi. Olut,
raamattu ja seitsemän kuolemanhyvettä on tehnyt Englannistamme sen mikä
se on."
"Ettekö te siis rakasta maatanne?" kysyi herttuatar.
"Minä elän siinä."
"Jotta sitä paremmin voisitte sitä arvostella."
"Tahtoisitteko kuulla Europan tuomion siitä?" kysyi lordi Henry.
"Mitä he sanovat meistä?"
"Että Tartuffe on muuttanut Englantiin ja avannut täällä liikkeen."
"Onko se teidän oma sukkeluutenne, Harry?"
"Minä luovutan sen teille."
"Minä en voi sitä käyttää. Se on liian tosi."
"Ei teidän tarvitse arkailla. Meidän maanmiehemme eivät koskaan tunne
itseään tuommoisessa kuvauksessa."
"He ovat käytännöllisiä."
"He ovat enemmän viisaita kuin käytännöllisiä. Kun he tekevät tiliä,
niin he asettavat vastatusten tyhmyyden ja rikkauden, paheet ja
teeskentelyn."
"Ja kuitenkin me olemme saaneet suuria aikaan."
"Meitä on pakoitettu suuriin tekoihin, Gladys."
"Me olemme kantaneet niiden taakan."
"Ei sen pitemmälle kuin pörssiin asti."
Herttuatar pudisti päätään. "Minä uskon rotuun", hän sanoi.
"Se edustaa tarmokkaiden jälkeläisiä."
"Se kehittyy."
"Rappeutuminen huvittaa minua enemmän."
"Entäs taide?" kysyi herttuatar.
"Se on tauti."
"Ja rakkaus?"
"Harhakuva."
"Uskonto?"
"Uskon uudenaikainen korvaus."
"Te olette skeptiko."
"En! Skeptillisyys on jo puolittain uskoa."
"Mitä te sitten olette?"
"Selittäminen on rajoittamista."
"Antakaa minulle johtolanka."
"Langat taittuvat. Te eksyisitte siihen labyrintiin."
"Te saatatte minut hämmentymään. Puhukaamme jostakin muusta."
"Meidän isäntämme on erinomainen puheenaihe. Vuosia sitten häntä
sanottiin satuprinssiksi."
"Oi, älä muistuta sitä minulle", huudahti Dorian Gray.
"Isäntämme on aivan hirveä tänä iltana", vastasi herttuatar punastuen.
"Minä luulen että hän olettaa Monmouthin naineen minut vain
tieteellisestä harrastuksesta, sen vuoksi että hän minussa näki parhaan
uudenaikaisen perhosen."
"Toivottavasti hän ei kuitenkaan lävistä teitä neuloilla, herttuatar",
naureskeli Dorian.
"Oi, kamarineitoni tekee sitä aivan kylliksi, mr. Gray, kun hän on
suuttunut minuun."
"Ja mistä syystä hän suuttuu teihin, herttuatar?"
"Aivan turhanpäiväisistä syistä, mr. Gray, sen vakuutan teille.
Tavallisesti sen vuoksi, että tulen kotiin kymmentä vailla yhdeksän, ja
sanon hänelle, että minun täytyy olla jo valmiiksi puettuna puoli
yhdeksältä."
"Miten järjetön hän on! Teidän pitäisi nuhdella häntä."
"Sitä minä en uskalla, mr. Gray. Hän valmistaa kaikki minun hattuni.
Muistattehan sitäkin, joka minulla oli lady Hilstonen puutarhakutsuissa?
Te ette muista, mutta te olette ystävällinen kun olette muistavinanne.
No niin, hän teki sen aivan tyhjästä. Kaikki hyvät hatut ovat tehdyt
tyhjästä."
"Samoinkuin hyvä mainekin, Gladys", keskeytti lordi Henry. "Jokainen
vaikutus, jonka me toisiin teemme, tuottaa meille vihollisen. Voidakseen
saavuttaa yleistä suosiota, täytyy olla kyvyltään keskinkertainen."
"Ei naisten joukossa", sanoi herttuatar päätään pudistaen; "ja naiset
hallitsevat maailmaa. Minä vakuutan teille, me emme voi sietää
keskinkertaisia ihmisiä. Me naiset, niinkuin joku on sanonut, rakastamme
korvillamme, samoinkuin te miehet rakastatte silmillänne, jos te yleensä
rakastatte."
"Näyttää siltä kuin me emme koskaan tekisi mitään", mutisi Dorian.
"No, silloin, mr. Gray, te ette myöskään koskaan rakasta", vastasi
herttuatar teeskennellyllä surulla.
"Rakas Gladys!" huudahti lordi Henry. "Kuinka voitte sitä sanoa?
Romantiikka on alituista uudistumista, ja uudistuminen muuttaa himon
taiteeksi. Sitä paitsi joka ainoa kerta, kun me rakastamme, on aina
ainoa kerta, jolloin olemme rakastaneet. Esineen muutos ei muuta himon
samuutta. Se enintään syventää tunnetta. Meillä elämässä voi enintään
olla yksi suuri kokemus, ja elämän koko salaisuus on siinä, että osaamme
uudistaa tuon kokemuksen niin monta kertaa kuin mahdollista."
"Vaikkapa olisi haavoittunutkin, Harry?" kysyi herttuatar hetken
kuluttua.
"Varsinkin silloin, jos on haavoittunut", vastasi lordi Henry.
Herttuatar kääntyi ja katsahti Dorian Grayhin utelias ilme silmissään.
"Mitä te siihen sanotte, mr. Gray?" hän kysyi.
Dorian epäröi hetken. Sitten hän heitti päänsä taaksepäin ja naurahti.
"Minä olen aina samaa mieltä kuin Harrykin, herttuatar."
"Silloinko myöskin kun hän on väärässä?"
"Harry ei ole koskaan väärässä, herttuatar."
"Ja tuottaako hänen filosofiansa teille onnea?"
"En ole koskaan etsinyt onnea. Kuka tarvitsee onnea? Minä olen etsinyt
nautintoa."
"Ja oletteko sitä löytänyt, mr. Gray?"
"Usein. Liiankin usein."
Herttuatar huokasi. "Minä etsin rauhaa", hän sanoi, "ja jollen nyt mene
pukeutumaan, niin minulla ei ole sitä tänä iltana."
"Sallikaa minun antaa teille muutamia orkidejoja, herttuatar", huudahti
Dorian hypäten pystyyn ja astuen kasvihuoneen perälle.
"Te keikailette liiaksi hänen kanssansa", sanoi lordi Henry serkulleen.
"Pitäkää varanne. Hän on hyvin lumoava."
"Jos hän ei olisi sitä, niin ei olisi mitään taisteluakaan."
"Siis kreikkalainen kreikkalaista vastaan?"
"Minä olen trojalaisten puolella. He taistelivat naisen tähden."
"He tulivat voitetuiksi."
"On pahempaakin olemassa kuin tappiota", herttuatar vastasi.
"Te nelistätte höllin ohjin."
"Elämä käy tasakäyntiä", kuului vastaus.
"Sen minä kirjoitan tänä iltana päiväkirjaani."
"Minkä sitten?"
"Että kärventynyt lapsi ei karta tulta."
"Minä en ole edes kärventynyt. Minun siipeni ovat koskemattomat."
"Te käytätte niitä kaikkeen muuhun paitsi lentoon."
"Rohkeus on miehistä paennut naisiin. Se on uusi kokemus."
"Teillä on kilpailija."
"Kuka?"
Lordi Henry nauroi. "Lady Narborough", hän kuiskasi. "Hän suorastaan
jumaloi Doriania."
"Te peloitatte minua. Rakkaus muinaisuuteen on vaarallinen meille
romantikoille."
"Romantikoille! Te osaatte käyttää kaikkia tieteen järjestelmiä."
"Miehet ovat kasvattaneet meitä."
"Mutta he eivät ole päässeet teistä selville."
"Antakaa kuvaus meistä sukupuolena", kuului vaatimus herttuattaren
puolelta.
"Sfinksejä ilman salaisuuksia."
Herttuatar katsoi hymyillen lordi Henryyn. "Kuinka kauan mr. Gray
viipyy!" hän sanoi. "Mennään häntä auttamaan. Enhän ole edes sanonut
hänelle minkä värinen minun pukuni on."
"Ah! te saatte valita puvun hänen kukkiensa mukaan, Gladys."
"Se olisi ennenaikuista antautumista."
"Romantinen taide alkaa kohopisteellään."
"Minun täytyy säilyttää tilaisuus peräytymiseenkin."
"Parthialaiseen tapaanko?"
"He löysivät erämaassa turvapaikan. Sitä minä en voisi tehdä."
"Naiset eivät aina saa vapaasti valita", lordi Henry vastasi, mutta
tuskin hän oli sen lauseen lopettanut, kun kasvihuoneen perältä kuului
tukahdettua valitusta ja kumeaa ääntä, ikäänkuin joku olisi kaatunut.
Kaikki kavahtivat pystyyn. Herttuatar seisoi liikkumattomana kauhusta.
Ja tuskan ilme kasvoissaan lordi Henry hyökkäsi huojuvien palmujen
lomitse ja löysi Dorian Grayn makaamasta kivilattialla tajuttomana kuin
kuollut.
Hän kannettiin heti siniseen vierashuoneesen ja laskettiin sohvalle
pitkäkseen. Hetken kuluttua hän tointui ja katsoi hämmästyneenä
ympärilleen.
"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi. "Oi, nyt muistan. Olenko turvassa
täällä, Harry?" Hän alkoi vapista.
"Rakas Dorian", vastasi lordi Henry. "Sinä menit vain tainnoksiin. Siinä
kaikki. Varmaan olet liiaksi rasittanut itseäsi. Sinun ei pitäisi tulla
alas päivällisille. Minä hoidan sinun isäntävelvollisuuksiasi."
"Ei, minä tulen alas", hän sanoi nousten pystyyn. "Minä tulen mielemmin
toisten luo. En tahdo olla yksin."
Hän meni huoneesensa ja pukeutui. Hän oli hurjan iloinen pöydässä, mutta
silloin-tällöin hän värisi kauhusta muistellessansa että hän oli nähnyt
kasvihuoneen ikkunaa vasten puristuneena, aivan kuin valkean nenäliinan,
James Vanen kasvot, jotka tähystelivät häneen.