Kylmä sade alkoi tihkua ja likaiset katulyhdyt loistivat
aaveentapaisesti kostean sumun läpi. Huvipaikkoja juuri suljettiin ja
hämäriä mies- ja naisolentoja seisoi ryhmissä niiden ulkopuolella.
Muutamista kapakoista kajahti raakaa naurua. Toisissa juopuneet
riitelivät ja huusivat.
Nojautuneena ajopelien selkänojaan, hattu niskassa, Dorian Gray
tarkasteli suuren kaupungin likaisia häpeäpaikkoja, ja silloin-tällöin
toisti itsekseen niitä sanoja, joita lordi Henry oli lausunut hänelle
ensi päivänä heidän kohdatessaan toisensa: "Sielu on parannettava
aistien avulla ja aistit sielun avulla." Niin, siinä koko salaisuus
olikin. Hän oli sitä useasti koettanut ja hän tahtoi sitä nytkin
koettaa. Oli opiumiravintoloita, joissa saattoi ostaa unohdusta, ja
muita kauheita pesiä, joissa saattoi vanhojen syntien muiston upottaa
uusien syntien huumeesen.
Kuu riippui alhaalla taivaalla aivan kuin kellertävä kallo. Aika-ajoin
ojensi suunnaton, muodoton pilvi pitkän käsivartensa sen yli ja peitti
sen kokonaan. Lyhdyt harvenivat harvenemistaan, kadut kapenivat ja
tulivat yhä synkemmiksi. Ajuri ajoi harhaan, ja sai palata puolen
peninkulmaa takaisin. Höyryä nousi hevosesta sen loiskiessa
vesilätäköissä. Ajoneuvojen sivuikkunoita peitti harmaa sumu.
"Sielu on parannettava aistien avulla ja aistit sielun avulla!" Miten
nuo sanat soivat hänen korvissansa! Hänen sielunsa, se oli kuoleman
sairas. Voisivatko aistit sitä todellakin parantaa? Viatonta verta oli
vuodatettu. Mikä sen voisi sovittaa? Ah! sellaista ei käynyt
sovittaminen; mutta vaikka anteeksianto olikin mahdotonta, niin unohdus
oli sittenkin jäljellä, ja hän oli päättänyt unohtaa, hävittää sen
perinpohjin, musertaa sen kuin kyykäärmeen, joka on pistänyt jalkaan.
Niin todellakin, mikä oikeus Basililla oli ollut puhua hänelle sillä
tavalla kuin hän oli puhunut? Kuka oli käskenyt häntä tuomitsemaan
toisia? Hän oli sanonut hänelle hirveitä asioita, joita oli mahdoton
sietää.
Ajoneuvot hytkyivät yhä eteenpäin, joka askeleelta yhä hitaammin, niin
ainakin hänestä tuntui. Hän laski ikkunan alas ja käski miehen ajaa
nopeammin. Hirveä opiumin nälkä alkoi häntä kalvaa. Hänen kurkkuaan
poltti ja hänen hienot kätensä puristuivat hermostuneesti. Hän löi kuin
hullu kepillään hevosta. Ajuri nauroi ja iski piiskallansa. Dorian
naurahti myös ja mies vaikeni.
Matka tuntui loppumattomalta ja kadut näyttivät ikäänkuin mustalta
monimutkaiselta hämähäkinverkolta. Yksitoikkoisuus kävi sietämättömäksi,
ja kun sumu yhä vain sakeni, niin häntä alkoi peloittaa.
Sitten he kulkivat yksinäisten tiilitehtaiden ohi. Siellä sumu oli
kevyempää, ja hän saattoi eroittaa niiden omituiset pullonmuotoiset
uunit, joista liekehti oransivärisiä, viuhkanmuotoisia kiellekkeitä.
Koira haukkui heitä, ja kaukaa pimeydestä kuului liitelevän lokin ääni.
Hevonen kompastui raiteesen, säikähtyi ja alkoi nelistää.
Hetken kuluttua savitie jäi heidän taakseen ja ajoneuvot ratisivat
jälleen huonosti kivetyillä kaduilla. Useimmat ikkunat olivat pimeät,
silloin-tällöin vain näkyi ihmeellisiä varjokuvia valaistuja
ikkunaverhoja vasten. Hän katseli niitä uteliaasti. Ne liikkuivat kuin
jättiläisnuket, ja liikuttivat käsiään kuin elävät olennot. Hän vihasi
niitä. Hän tunsi raivoa sydämessään. Kun he kääntyivät kadun
kulmauksesta, niin joku nainen huusi heille jotakin avonaisesta ovesta,
ja kaksi miestä juoksi heidän jälkeensä noin sadan metrin verran. Ajuri
uhkasi heitä piiskallansa.
Sanotaan että intohimot saattavat ajatukset kiertämään kehässä. Ja
varmaa on että Dorian Grayn rikkipurrut huulet uudistivat kiusallisen
yksitoikkoisesti noita sanoja sielusta ja aisteista, kunnes ne hänen
mielestään sattuvasti ilmaisivat hänen oman mielentilansa, samalla kuin
ne, vaatien itselleen järjen hyväksymistä, puolustivat intohimoja,
joiden vallassa hän ilman tuollaista puolustustakin olisi ollut. Tuo
yksi ainoa ajatus hiipi hänen aivoissansa solusta soluun; ja hurja
elämisen himo, kauhistuttavin kaikista inhimillisistä haluista,
kiihoitti jokaista hänen hermoansa. Rumuus, jota hän ennen oli vihannut,
sen vuoksi että se teki kaikki niin todelliseksi, muuttui nyt samasta
syystä hänelle rakkaaksi. Rumuus yksin oli todellista. Raaka rähinä,
inhottavat pesät, hillittömän elämän hurja voima, hylkiöiden ja
varkaiden pahuus, kaikki tuo oli todellisempaa voimakkaan, elävän
vaikutuksensa vuoksi kuin kaikki taiteen suloiset muodot ja laulun
uneksivat varjot. Niitä juuri hän tarvitsi voidakseen unohtaa. Kolmessa
päivässä hän olisi vapaa.
Äkkiä ajuri nykäisemällä pysähdytti hevosen pimeän kujan päässä. Talojen
matalien kattojen ja pykälälaitaisten savupiippujen takaa kohosivat
laivojen mustat mastot. Valkea sumu kierteli raakapuissa kuin
aaveentapaiset purjeet.
"Näillä tienoin, herra, vai kuinka?" kysyi ajuri käheällä äänellä
luukusta.
Dorian sätkähti ja tirkisteli ympärilleen. "Hyvä on", hän vastasi ja
astuttuaan nopeasti ulos ja annettuaan lupaamansa lisämaksun ajurille,
hän astui kiireesti rantaa kohti. Siellä-täällä loisti lyhdynvalo jonkun
suuren kauppalaivan perältä. Sen heijastus väreili ja pirstautui
vesilätäköissä. Punainen tuli kuulsi pitkämatkaisesta laivasta, joka
lastasi hiiliä. Niljakas katukivitys oli aivan kuin märkä sadetakki.
Dorian kiiruhti vasemmalle vilkaisten silloin-tällöin taaksensa, tokko
kukaan häntä jäljestä seuraisi. Seitsemässä tai kahdeksassa minuutissa
hän saapui pienen ränstyneen talon edustalle, joka oli ahdettu kahden
rappeutuneen tehtaan väliin. Ullakkoikkunassa oli tulta. Hän pysähtyi ja
kolkutti sovitulla tavalla.
Hetken kuluttua hän kuuli askelia käytävästä ja ketju irroitettiin
ovesta. Ovi avautui hiljaa ja Dorian astui sisään sanomatta sanaakaan
tuolle muodottomalle olennolle, joka vetäytyi syrjään, kun hän astui
ohi. Eteisen perällä riippui repaleinen, vihreä verho, se liehui ja
lepatteli edes-takaisin kovassa tuulenhengessä, joka seurasi hänen
kintereillään sisään. Hän veti sen syrjään ja astui pitkään, matalaan
huoneesen, joka näytti ennen olleen kolmannen luokan tanssisali.
Kirkkaat, levottomat kaasuliekit, jotka himmeinä ja vääristettyinä
kuvastuivat vastakkaisella seinällä olevissa, kärpäsen likaamissa
peileissä piirittivät seiniä. Rasvaiset, rihlatusta tinasta tehdyt
valonheijastajat niiden takana heittivät väräjäviä valotäpliä ympäri
huonetta. Lattialla oli keltaista sahajauhoa, jossa siellä-täällä oli
lokaa ja mustia tahroja maahan kaadetusta likööristä. Muutamia
malaijilaisia kyykötti pienen hiiliuunin ympärillä pelaten luurahoilla
ja näyttäen valkoisia hampaitaan puhuessansa. Nurkassa, pää käden
varassa, istui merimies kumartuneena pöydän yli, ja koreasti maalatun
tarjoilupöydän ääressä, joka kulki pitkin toista pitkää seinää, seisoi
kaksi kuihtunutta naista laskien leikkiä vanhan miehen kanssa, joka
innolla harjasi takkinsa hihoja. "Hän luulee saaneensa punaisia
muurahaisia päälleen", naureskeli toinen heistä kun Dorian kulki ohi.
Mies katsoi naiseen kauhun vallassa ja alkoi vikistä.
Huoneen perällä olivat pienet portaat, jotka johtivat hämärään
huoneesen. Kun Dorian hyökkäsi niiden kolmea kulunutta askelta ylös,
niin raskas opiumin löyhkä henkäsi häntä vastaan. Hän veti syvältä
henkeään ja hänen sieramensa värähtivät tyydytyksestä. Kun hän astui
sisään, niin nuori keltatukkainen mies, joka seisoi kumartuneena lampun
yli ja sytytti pitkää piippuaan, katsahti häneen ja nyökäytti päätään
hiukan epäröiden.
"Oletko sinä täällä, Adrian?" mutisi Dorian.
"Missä muualla minä olisin?" hän vastasi välinpitämättömästi. "Eihän
kukaan enää tahdo seurustella minun kanssani."
"Minä luulin sinun lähteneen pois Englannista."
"Darlington ei aio nostaa kannetta minua vastaan. Veljeni maksoi vihdoin
vekselin. George ei myöskään puhuttele minua... Minulle se onkin
yhdentekevää", hän lisäsi huoaten. "Niinkauan kuin ihmisellä on tätä
tavaraa, niin hän ei tarvitsekkaan ystäviä. Luulenpa, että minulla on
ollut liian monta ystävää".
Dorian säpsähti ja katseli luonnottomia olentoja ympärillään, jotka
makasivat eriskummallisissa asennoissa repaleisilla patjoilla.
Vääristyneet jäsenet, ammottavat suut ja jäykät, loistottomat silmät
lumosivat hänet. Hän tiesi, missä ihmeellisissä taivaissa he nyt
kituivat ja missä synkissä helveteissä uusien nautintojen salaisuudet
heille selvisivät. Heidän tilansa oli parempi kuin hänen omansa. Ajatus
oli kahlehtinut hänet. Muisto, ikäänkuin jokin kauhea tauti, syövytti
hänen sydäntänsä. Vähä-väliä hän oli näkevinään Basil Hallwardin silmät,
jotka tarkastelivat häntä. Mutta tänne hän ei sittenkään voinut jäädä.
Adrian Singletonin läsnäolo häiritsi häntä. Hän tahtoi olla sellaisessa
paikassa, missä ei kukaan tiennyt kuka hän oli. Hän tahtoi paeta omaa
itseään.
"Minä menen toiseen paikkaan", hän sanoi hetken kuluttua.
"Varviinko?"
"Niin."
"Villikissa on varmaan siellä. He eivät huoli hänestä enää tänne."
Dorian ravisti olkapäitään. "Minä olen kyllästynyt rakastuneihin
naisiin. Naiset, jotka vihaavat meitä, ovat paljoa hauskemmat. Sitä
paitsi olo siellä on parempi."
"Jokseenkin yhtä hyvä."
"Minä pidän siitä enemmän. Juokaamme jotakin. Minun pitää saada jotakin
suuhuni."
"Minä en halua mitään", sanoi nuorukainen.
"Tule pois vain."
Adrian Singleton nousi haluttomasti ylös ja seurasi hänen mukanaan
tarjoilupöydän luo. Mulatti, repaleisessa turbaanissa ja likaisessa
päällystakissa tervehti ilkeästi irvistellen asettaessaan pullollisen
konjakkia ja kaksi lasia heidän eteensä. Naiset tulivat lähemmäksi ja
alkoivat jutella. Dorian käänsi heille selkänsä ja sanoi jotakin hiljaa
Adrian Singletonille.
Toisen naisen suu vetäytyi virnistelevään hymyyn. "Kopeitapa tänäpäivänä
ollaan", naureskeli hän.
"Herran tähden, älkää puhuko minulle mitään", huusi Dorian polkien
jalkaa. "Mitä te tahdotte? Rahaako? Tässä on. Mutta älkää enää koskaan
puhutelko minua."
Kaksi punaista tulta syttyi hetkeksi naisen pöhöttyneihin silmiin,
sitten ne sammuivat taas, ja silmät olivat yhtä himmeät ja loistottomat
kuin ennenkin. Hän heitti päätään ja pyyhkäisi ahneesti kädellään rahat
pöydältä. Hänen toverinsa katseli häntä kateellisesti.
"Ei maksa vaivaa", huokasi Adrian Singleton. "En minä huoli palata
takaisin. Mitä se hyödyttäisi? Minun on hyvä olla täällä."
"Kirjoitathan minulle jos tarvitset jotakin, eikö totta?" sanoi Dorian
hetken kuluttua.
"Ehkä."
"Hyvää yötä sitten."
"Hyvää yötä", vastasi nuorukainen nousten ylös portaita myöten ja pyyhki
haljenneita huuliaan nenäliinalla.
Dorian astui ovelle kasvoillaan tuskallinen piirre. Kun hän veti
oviverhon syrjään, niin raakaa naurua kajahti sen naisen maalatuilta
huulilta, joka oli ottanut häneltä rahaa vastaan. "Siinä menee se
perkeleen pukari!" hän nikotti kovalla äänellä.
"Kirottu nainen!" Dorian vastasi, "älä nimitä minua siksi."
Nainen naputti sormiaan. "Satuprinssin nimellä sinä tahtoisit käydä,
eikö totta", hän huusi hänen jälkeensä.
Uninen merimies hyökkäsi pystyyn kuullessaan nuo naisen sanat ja katseli
hurjana ympärilleen. Hän kuuli eteisen oven sulkeutuvan kiinni. Hän
hyökkäsi ulos ikäänkuin ajaen jotakin takaa.
Dorian Gray kiiruhti sateessa rantaa pitkin. Hän tunsi outoa liikutusta
ajatellessaan Adrian Singletonia, jonka hän aivan sattumalta oli
tavannut, ja hän mietti, tokko tuon nuoren elämän häviö todellakin oli
hänen syyksensä luettava, niinkuin Basil Hallward niin hävyttömästi oli
väittänyt. Hän puri huultaan ja hetkeksi hänen silmiinsä tuli surullinen
ilme. Vaikka mitäpä se häntä liikutti? Ihmisen elämä oli liian lyhyt,
jotta hän voisi kantaa olkapäillään toisen erehdyksiä. Jokainen eli omaa
elämäänsä ja sai maksaa siitä oman hintansa. Sääli vain, että täytyi
niin monta kertaa maksaa samasta erehdyksestä. Täytyi todellakin maksaa
yhä uudestaan ja uudestaan. Kohtalon ja ihmisten välisissä asioissa ei
koskaan tehty tilinpäätöstä.
On olemassa hetkiä, niin psykologit sanovat, jolloin synninhimo tai se
mitä maailma sanoo synniksi, niin kokonaan valtaa luonnon, että jokainen
hermo ruumiissa, jokainen aivojen solu on hirveässä kiihoituksessa.
Miehet ja naiset sellaisina hetkinä kadottavat kokonaan tahdon vapauden.
He kulkevat hirveää loppuaan kohti kuin koneet. Heillä ei ole enää
mitään valintaa, ja omatunto on kuollut, tai jos se vielä elää, niin se
elää vain lisätäkseen kapinan viehätystä ja tottelemattomuuden
hurmausta. Sillä kaikki synnit, niinkuin teologit väsymättömästi meille
muistuttavat, ovat tottelemattomuuden purkauksia. Kun tuo korkea henki,
pahuuden aamutähti, syöksyi alas taivaasta, niin hän kaatui
kapinoitsijana.
Tunteettomana, syntiin taipuvana, tahratuin mielin ja sielu kapinaa
janoavana Dorian Gray kiiruhti eteenpäin, kulkien yhä nopeammin. Mutta
juuri kun hän aikoi kääntyä pimeään holvikäytävään, jota oikotietä hän
usein oli kulkenut mennessään erääsen pahamaiseen paikkaan, niin joku
äkkiä takaa pysähdytti hänet, ja ennenkuin hän ehti puolustautuakaan,
pusertui hän vasten seinää ja vahva käsi tarttui häntä kurkkuun kiinni.
Hän taisteli hurjasti henkensä puolesta ja hirveällä ponnistuksella hän
riistäytyi irti tukehduttavasta puristuksesta. Samassa hän kuuli
revolverin hanaa viritettävän ja näki kiiltävän piipun välkkyvän aivan
päänsä kohdalla, sekä lyhyen ja lihavanpuolisen miehen hämärästi
häämöittävän edessänsä.
"Mitä te tahdotte?" sanoi Dorian läähättäen.
"Olkaa hiljaa", sanoi mies. "Jos liikahdatte, niin minä ammun teidät."
"Te olette hullu. Mitä minä olen teille tehnyt?"
"Te turmelitte Sibyl Vanen elämän", kuului vastaus. "Sibyl Vane oli
sisareni. Hän surmasi itsensä. Sen tiedän. Hänen kuolemansa on teidän
omallatunnollanne. Minä vannoin tappavani teidät. Vuosikausia olen teitä
etsinyt. Minulla ei ollut minkäänlaista johdatusta eikä jälkeä. Ne
molemmat, jotka olisivat voineet antaa teistä tunnusmerkkejä, olivat
kuolleet. Minä en tiennyt teistä mitään muuta kuin sen lempinimen, jolla
sisareni teitä nimitti. Sattumalta kuulin sen tänä iltana. Tehkää tiliä
Jumalanne kanssa, sillä tänä iltana te kuolette."
Dorian Gray oli aivan jähmettynyt pelosta. "Minä en koskaan ole tuntenut
häntä", hän änkytti. "En koskaan ole kuullutkaan hänestä. Te olette
hullu."
"Parempi että tunnustaisitte syntinne, sillä niin totta kuin minä olen
James Vane, teidän täytyy kuolla." Seurasi kauhea hetki. Dorian ei
tiennyt mitä tehdä. "Alas polvillenne!" ärjyi mies. "Te saatte minuutin
valmistusaikaa -- ei sen enempää. Tänä iltana lähden Indiaan ja sitä
ennen minun täytyy täyttää tehtäväni. Yksi minuutti. Se riittää."
Dorianin kädet vaipuivat alas. Hervottomana kauhusta hän ei tiennyt mitä
tehdä. Äkkiä hurja toivo välkähti hänen aivoissansa. "Seis!" hän
huudahti. "Pitkäkö aika on kulunut sisarenne kuolemasta? Pian,
vastatkaa!"
"Kahdeksantoista vuotta", vastasi mies. "Miksi sitä kysytte? Mitä vuodet
merkitsevät?"
"Kahdeksantoista vuotta", naureskeli Dorian Gray riemukkaalla äänen
sävyllä. "Kahdeksantoista vuotta! Viekää minut lyhdyn valoon ja katsokaa
minun kasvojani!"
James Vane epäröi hetken ymmärtämättä toisen tarkoitusta. Sitten hän
tarttui Dorian Grayhin ja laahasi hänet ulos holvikäytävästä.
Hämärä, lekotteleva valo oli kyllin vahva osoittamaan James Vanelle
kauheaa erehdystään, joksi hän sitä luuli, sillä miehellä, jota hän oli
yrittänyt tappaa oli nuorekkaan kukoistavat ja tahrattoman puhtaat
kasvot. Hän näytti olevan hiukan yli kahdenkymmenen vanha, melkein yhtä
vanha kuin hänen sisarensa oli ollut heidän erotessansa monta vuotta
sitten. Aivan varmaan tämä mies ei ollut tuhonnut hänen elämäänsä.
James Vane päästi kätensä irti ja hoiperteli taaksepäin. "Hyvä Jumala!
Hyvä Jumala!" hän huudahti, "ja minä kun olin murhata teidät!"
Dorian Gray veti syvältä henkeään. "Te olitte vähällä tehdä itsenne
syypääksi hirveään rikokseen", sanoi hän katsoen ankarasti mieheen.
"Olkoon tämä teille varoituksena, ettette ota enää kostoa omiin
käsiinne."
"Suokaa anteeksi, herra", mutisi James Vane. "Minä erehdyin. Satunnainen
sana, jonka kuulin tuossa kirotussa kapakassa, johti minut väärille
jäljille".
"Parasta että menisitte kotiin ja panisitte pois tuon pistoolin, sillä
muutoin voitte joutua ikävyyksiin", sanoi Dorian kääntyen pois ja astuen
hitaasti katua pitkin.
James Vane jäi katukäytävälle seisomaan kauhun vallassa. Hän vapisi
kiireestä kantapäähän. Hetken kuluttua musta varjo, joka oli hiipinyt
pitkin kosteaa seinää, astui valoon ja lähestyi häntä väijyvin askelin.
James Vane tunsi käden tarttuvan kiinni käsivarteensa ja katsoi
hämmästyen ympärilleen. Se oli toinen naisista, joka oli juonut
kapakassa.
"Miksi et tappanut häntä?" nainen sähisi kohottaen kuihtuneet kasvonsa
aivan lähelle häntä. "Minä huomasin että hyökkäsit hänen jälkeensä
Dalysta. Hullupa olit! Olisit tappanut hänet. Hänellä on paljon rahaa,
ja hän on vielä pahaakin pahempi."
"Hän ei ollut se jota etsin", vastasi James, "enkä minä halua kenenkään
rahaa. Minä etsin vain erään miehen henkeä. Se mies, jonka henkeä minä
etsin, on nyt lähes neljänkymmenen vanha. Tämä ei ollut juuri muuta kuin
poika. Jumalan kiitos, ettei hänen verensä tahraa käsiäni."
Nainen nauroi katkerasti. "Vai ei muuta kuin poika!" hän virnisteli.
"Kuules, mies, siitä on pian kahdeksantoista vuotta kun satuprinssi teki
minut siksi kuin mitä nyt olen."
"Sinä valehtelet!" huudahti James Vane.
Nainen nosti kätensä taivasta kohti. "Jumalan nimessä minä puhun totta",
hän huudahti.
"Jumalan nimessäkö?"
"Lyö minut kuuroksi, jos se ei ole totta. Hän on kaikista pahin täällä
kävijöistä. Sanotaan että hän on myönyt itsensä pirulle kauniitten
kasvojen hinnasta. Lähes kahdeksantoista vuotta sitten tapasin hänet
ensi kertaa. Hän ei ole siitä saakka muuttunut suuresti. Mutta minä olen
kyllä", hän lisäsi katsoen epätoivoissaan sivulle.
"Vannotko sen?"
"Vannon", kuului kuin kovaääninen kaiku hänen ohuitten huuliensa
lomasta. "Mutta älä anna minua ilmi", hän sähisi; "minä pelkään häntä.
Anna minulle hiukan rahaa yösijaa varten."
James Vane raastoi itsensä kiroten hänestä irti ja hyökkäsi kadun
kulmaan, mutta Dorian Gray oli jo kadonnut. Kun hän katsoi taaksensa,
niin nainenkin oli hävinnyt.