Samana iltana kello puoli yhdeksän saattoivat kumartavat palvelijat
Dorian Grayn lady Narboroughin vastaanottohuoneesen. Hänellä oli hieno
seurustelupuku yllään ja suuri vihko parmalaisia orvokkeja napinlävessä.
Hermot särkivät hurjasti hänen otsassansa ja hän oli hirveän kiihtynyt,
mutta se tapa millä hän kumartui emännän käden yli, oli yhtä kevyt ja
miellyttävä kuin tavallisestikin. Ehkä ihminen ei koskaan ole niin
luonteva kuin silloin, kun hänen on pakko näytellä jotakin osaa.
Tietysti ei kukaan nähdessään Dorian Grayn tänä iltana olisi voinut
aavistaa, että hän oli ollut osallisena murhenäytelmässä, hirveimmässä
mitä meidän aikamme tuntee. Nuo hienomuotoiset sormet eivät koskaan
olleet voineet tarttua veitseen syntisessä tarkoituksessa, nuo
hymyilevät huulet eivät koskaan olleet voineet pilkata Jumalaa ja
hyvyyttä. Itsekään hän ei voinut olla ihmettelemättä omaa levollista
esiintymistänsä, ja hetken aikaa hän tunsi kaksoiselämän kauhistuttavaa
nautintoa.
Seura oli harvalukuinen, ja näytti siltä kuin lady Narborough vain
kaikessa kiireessä olisi sen koonnut luokseen. Hän oli viisas nainen ja
hänen ulkomuodossaan, niinkuin lordi Henryllä oli tapana sanoa, näkyi
todellisen huomattavan rumuuden jäljet. Hän oli ollut Englannin kaikkein
ikävystyttävimmän lähettilään kaikkein erinomaisin vaimo, ja haudattuaan
puolisonsa oman piirustuksensa mukaan laadittuun marmoriseen
hautakammioon ja naitettuaan tyttärensä rikkaille, vanhanpuoleisille
miehille, hän antautui ranskalaisen kirjallisuuden, ranskalaisen kyökin
ja, milloin hänellä oli siihen vain tilaisuutta, ranskalaisen
_esprit'in_ nauttimiseen.
Dorian oli hänen suosikeitansa ja hän vakuutti hänelle aina iloitsevansa
siitä, ettei hän ollut kohdannut häntä nuoruudessansa. "Minä tiedän,
rakas ystävä, että olisin rakastunut teihin aivan mielettömästi",
hänellä oli tapana sanoa, "ja että olisin jättänyt kaikki teidän
tähtenne. Sepä onni, ettei teitä ollut hankkeissakaan vielä sillä
kertaa. Sillä totta tosiaan, minä en ole edes keikaillutkaan kenenkään
kanssa. Kuitenkin se oli kokonaan Narboroughin vika. Hän oli hirveän
likinäköinen, eikä miehestä, joka ei näe kerrassaan mitään, ole
vähintäkään huvia."
Hänen vieraansa tänä iltana olivat varsin ikäviä. Asia oli nimittäin se
-- niinkuin hän kuluneen viuhkansa takaa selitti Dorianille -- että yksi
hänen naiduista tyttäristänsä oli äkkiä tullut hänen luokseen
vierailemaan pitemmäksi aikaa, ja mikä vieläkin pahempi, hän oli tuonut
miehensä mukanaan. "Se oli hyvin epäystävällistä hänen puoleltansa, hyvä
ystävä", hän kuiskasi. "Tietysti minä käyn heidän luonansa joka kesä
palattuani Homburgista, mutta tarvitseehan vanha nainen joskus raitista
ilmaa, ja sitä paitsi minä saan heidät hiukan hereille. Te ette usko
millaista elämää he kotonansa viettävät. Puhdasta, väärentämätöntä
maalaiselämää. He nousevat varhain ylös, siksi että heillä on niin
paljon työtä, ja he panevat varhain maata, siksi että heillä on niin
vähän ajattelemista. Koko naapuristossa ei ole tapahtunut mitään
skandaalia kuningatar Elisabetin ajoista saakka ja seurauksena on se,
että he nukahtavat kaikki heti päivällisen jälkeen. Teidän ei tarvitse
istua heidän vieressänsä. Te saatte paikkanne minun viereeni ja voitte
huvittaa minua."
Dorian mutisi jonkun kohteliaisuuden ja silmäsi ympärilleen. Niin, se
oli todellakin ikävä seura. Kahta henkilöä hän ei ollut koskaan ennen
nähnyt. Muut olivat: Ernest Harrowden, yksi noita keski-ikäisiä
keskinkertaisia ihmisiä, joita on niin viljalti Lontoon klubeissa, noita
ihmisiä, joilla ei ole vihollisia, mutta joita heidän ystävänsä eivät
myöskään voi sietää; lady Ruxton, seitsemänviidettä vanha, prameileva,
koukkunenäinen nainen, joka aina koetti näyttää seikkailuihin
sekauneelta, mutta oli niin tavattoman ruma, että hänen suureksi
suruksensa ei kukaan tahtonut uskoa mitään pahaa hänestä; mrs. Erlynne,
tungetteleva nolla, joka sammalsi varsin suloisesti ja jonka tukka oli
väriltään venetsialaista punaa; lady Alice Chapman, emännän tytär,
epäaistikas, ikävä nainen, jonka kasvot olivat tuota luonteenomaista
englantilaista lajia, jotka kerran nähtyänsä heti unohtaa; ja hänen
miehensä, punaposkinen, valkopartainen olento, joka, samoinkuin niin
monet muut hänen säädystänsä, luuloitteli että liioiteltu iloisuus voi
palkita täydellistä ajatusten puutetta.
Dorian katui jo tuloansa, kun lady Narborough silmäili suurta kullattua
kelloa, joka liikutteli iloisesti heiluriansa malvaväreihin verhotulla
uuninreunuksella ja huudahti: "Miten inhottavaa että Henry Wotton tulee
niin myöhään! Minä lähetin onnen kaupalla hänelle tänä aamuna sanan, ja
hän lupasi pyhästi ettei hän pettäisi minua."
Olihan se hiukan lohdullista, että Harrykin tulisi sinne, ja kun ovi
avautui ja Dorian kuuli hänen hillityn musikaalisen äänensä lausuvan
jonkun valheen puolustuksekseen, niin hän ei tuntenut enää ikävää.
Mutta pöydässä ei ruoka hänelle maittanut. Lautanen toisensa jälkeen
kulki koskematta hänen ohitsensa. Lady Narborough nuhteli häntä koko
ajan ja sanoi, että hän "loukkasi Adolphe parkaa, joka oli keksinyt koko
ruokalistan vain häntä varten", ja silloin-tällöin lordi Henry silmäsi
häneen pöydän toiselta puolelta, ihmetellen, miksi hän oli niin
hiljainen ja hajamielinen. Aika-ajoin palvelija täytti hänen
shampanja-lasinsa. Hän joi kiihkeästi ja hänen janonsa näytti vain
yltyvän.
"Dorian", sanoi lordi Henry vihdoin, kun jäätelöä tarjottiin, "mikä
sinua tänä iltana vaivaa? Sinä olet aivan muuttunut."
"Minä luulen, että hän on rakastunut", huudahti lady Narborough, "eikä
hän uskalla tunnustaa sitä minulle, sillä hän pelkää minun tulevan
mustasukkaiseksi. Hän onkin aivan oikeassa. Tietysti minä tulisin
mustasukkaiseksi."
"Hyvä lady Narborough", mutisi Dorian hymyillen, "minä en ole ollut
rakastunut kokonaiseen viikkoon -- en totta tosiaan siitä saakka kuin
madame de Ferrol läksi kaupungista".
"Kuinka te miehet voitte rakastua sellaiseen naiseen!" huudahti lady
Narborough. "Sitä en tosiaankaan voi käsittää."
"Se on vain siksi, että hän muistaa teidät, sellaisena kuin te olitte
pikku tyttönä, lady Narborough", sanoi lordi Henry. "Hän on renkaana
meidän ja teidän lyhyitten hameittenne välillä."
"Hän ei muista lainkaan minun lyhyitä hameitani, lordi Henry. Mutta minä
muistan hänet varsin hyvin Wienissä kolmekymmentä vuotta sitten ja
kuinka _decolletée_ hän silloin oli."
"Hän on yhä vieläkin _decolletée_", vastasi lordi Henry, tarttuen
pitkillä sormillaan oliivimarjaan; "ja kun hänellä on yllään oikein
komea puku, niin hän on aivan kuin jonkun huonon ranskalaisen romaanin
korupainos. Hän on todellakin ihmeellinen ja täynnä yllätyksiä. Hänen
taipumuksensa perhe-idylleihin on aivan verraton. Kun hänen kolmas
miehensä kuoli, niin hänen hiuksensa muuttuivat aivan kultaisiksi
surusta."
"Kuinka sinä voit puhua tuolla tavalla, Harry!" huudahti Dorian.
"Hyvin romantinen selitys", naureskeli talon emäntä. "Mutta hänen kolmas
miehensä, lordi Henry! Ettehän väitä että Ferrol olisi jo neljäs?"
"Tietysti, lady Narborough."
"Minä en usko siitä sanaakaan."
"Hyvä, kysykää mr. Grayltä. Hän on hänen lähimpiä ystäviään."
"Onko se totta, mr. Gray?"
"Hän vakuutti sitä minulle, lady Narborough", sanoi Dorian. "Minä kysyin
häneltä oliko hän, samoinkuin Margareta Navarralainen, balsameerannut
heidän sydämensä ja ripustanut ne vyöllensä. Hän vastasi ettei hän ollut
sitä tehnyt sen vuoksi, ettei yhdelläkään heistä ollut sydäntä."
"Neljä miestä! Kunniani kautta, se on liiallista intoa."
"Liika rohkeutta, siksi minä sitä sanoisin", sanoi Dorian.
"Oi, hänellä on rohkeutta vaikka mihin, hyvä ystävä. Ja millainen on
Ferrol? Minä en tunne häntä."
"Hyvin kauniitten naisten miehet kuuluvat rikollisten luokkaan", sanoi
lordi Henry, maistellen viiniään.
Lady Narborough napautti häntä viuhkallaan. "En ihmettele yhtään, vaikka
maailma sanoo teitä hyvin ilkeäksi."
"Mutta mikä maailma?" kysyi lordi Henry kohauttaen kulmakarvojaan.
"Luultavasti vain tuleva maailma. Sillä maailma ja minä tulemme hyvin
toimeen toistemme kanssa."
"Jokainen minun tuttavani sanoo, että te olette hyvin ilkeä", sanoi
vanha nainen pyörittäen päätään.
Lordi Henry näytti vakavalta hetken aikaa. "Se on kerrassaan
inhottavaa", sanoi hän vihdoin, "kuinka ihmiset nykyään puhuvat toisten
selän takana asioita, jotka ovat aivan tosia."
"Eikö hän ole parantumaton?" huudahti Dorian nojautuen eteenpäin
tuolillaan.
"Toivottavasti", sanoi talon emäntä nauraen. "Mutta totta tosiaan, jos
te kaikki ihailette madame de Ferrolia noin naurettavalla tavalla, niin
täytynee minunkin mennä uusiin naimisiin tullakseni muotiin."
"Te ette mene uusiin naimisiin, lady Narborough", sanoi lordi Henry. "Te
olette ollut liian onnellinen. Kun nainen menee uusiin naimisiin, niin
hän tekee sen siksi, että hän inhosi ensimäistä miestään. Mies sitä
vastoin menee uusiin naimisiin sen vuoksi, että hän ihaili ensimäistä
vaimoaan. Naiset koettavat onneaan; miehet panevat onnensa alttiiksi."
"Narborough ei ollut täydellinen", sanoi vanha nainen.
"Jos hän olisi sitä ollut, niin te ette olisi rakastanut häntä, rakas
lady Narborough", kuului vastaus. "Naiset rakastavat meitä vikojemme
vuoksi. Jos meillä on vain kylliksi vikoja, niin he antavat meille mitä
tahansa anteeksi, vieläpä nerokkaisuutemmekin. Pelkäänpä ettette kutsu
minua enää koskaan päivällisille tämän jälkeen, lady Narborough; mutta
se on aivan totta."
"Tietysti se on totta, lordi Henry. Jos me naiset emme rakastaisi teitä
vikojenne vuoksi, niin miten teidän kävisi? Ei yksikään teistä pääsisi
naimisiin. Te olisitte vain joukko onnettomia poikamiehiä. Vaikka eihän
se teitä paljoa parantaisi. Nykyään kaikki naineet miehet elävät kuin
poikamiehet ainakin, ja kaikki poikamiehet kuin naineet miehet."
"_Fin de siècle_" [Vuosisadan loppu], mutisi lordi Henry.
"_Fin de globe_" [Maailman loppu], vastasi talon emäntä.
"Minä toivoisin että olisi _fin de globe_", sanoi Dorian huoaten. "Elämä
on suuri pettymys."
"Ah, hyvä ystävä", sanoi lady Narborough, vetäen hansikkaat käteensä,
"älkää sanoko, että te olette kyllästynyt elämään. Kun mies sen sanoo,
niin silloin on varmaa, että elämä on saanut hänestä tarpeeksi. Lordi
Henry on hyvin paha ihminen, ja minä toivon joskus että olisin ollut
sellainen minäkin; mutta te olette luotu hyväksi -- te näytätte niin
hyvältä. Minä hankin teille soman vaimon. Lordi Henry, ettekö arvele,
että mr. Grayn pitäisi mennä naimisiin?"
"Sitä minä olen aina sanonut hänelle, lady Narborough", sanoi lordi
Henry kumartaen.
"No niin, koettakaamme saada hänet hyviin naimisiin. Minä lupaan käydä
läpi Debrettin sukukirjan tänä iltana ja laitan listan kaikista
sopivista nuorista naisista."
"Ja samallako myös luettelon heidän iästänsä, lady Narborough?" kysyi
Dorian.
"Tietysti myös heidän iästänsä -- hiukan korjattuna. Mutta ei mitään
pidä kiireellä suorittaa. Minä tahtoisin, että siitä tulisi sopiva
liitto, niinkuin _Morning Post_ sanoo, ja soisin että te molemmat
tulisitte onnellisiksi."
"Mitä loruja ihmiset puhuvat onnellisista avioliitoista!" huudahti lordi
Henry. "Mies voi olla onnellinen jokaisen naisen kanssa niin kauan kuin
hän ei rakasta naista."
"Ah! mikä kyynikko te olette!" huudahti vanha nainen työntäen tuoliaan
edemmäksi pöydästä ja nyökäten lady Ruxtonille. "Teidän pitää tulla taas
pian minun luokseni päivällisille. Te olette todellakin erinomainen
hermojen vahvistaja, paljoa parempi kuin kaikki ne lääkkeet, joita sir
Andrew on minulle määrännyt. Mutta teidän täytyy sanoa minulle, keitä te
tahtoisitte täällä tavata. Minä haluaisin kutsua oikein hauskan seuran."
"Minä pidän miehistä, joilla on tulevaisuutta ja naisista, joilla on
entisyyttä", hän vastasi. "Vai luuletteko te että siitä syntyisi
naisvalta?"
"Pelkäänpä pahoin", sanoi lady Narborough nauraen ja nousi samalla ylös.
"Suokaa anteeksi, rakas lady Ruxton", hän lisäsi, "en huomannut että te
ette vielä ollut polttanut paperossianne loppuun."
"Ei se tee mitään, lady Narborough. Minä poltan aivan liiaksi. Minä
koetan vast'edes olla kohtuullisempi."
"Älkää huoliko, lady Ruxton", sanoi lordi Henry. "Kohtuus on arveluttava
asia. 'Kyllä' ei ole sen parempaa kuin niukka ateria. 'Liika' on melkein
kuin juhla."
Lady Ruxton katseli häntä uteliaasti. "Teidän pitää tulla selittämään
sitä minulle tarkemmin jonakuna iltapuolena, lordi Henry. Se tuntuu
varsin ihastuttavalta teorialta", hän mutisi astuessaan ulos huoneesta.
"Älkää nyt istuko liian kauan politiikkanne ja juorujenne ääressä",
huudahti lady Narborough ovelta. "Jos te sen teette, niin me alamme
varmaan riidellä yläkerrassa."
Herrat nauroivat, ja mr. Chapman nousi juhlallisesti ylös pöydän
alapäästä ja läksi yläpäähän. Dorian Gray muutti paikkaansa ja meni
istumaan lordi Henryn viereen. Mr. Chapman alkoi puhua kovalla äänellä
alahuoneen olosuhteista. Hän oli raivoissaan vastustajilleen. Sana
_doktrinäärinen_ -- kauhuaherättävä sana kaikille englantilaisille --
kohosi silloin-tällöin esiin keskellä hänen puheenpaukettansa. Hän
käytti mielellään alkusointuja puheensa koristuksena. Hän nosti "Union
Jack" lipun aina ajatuksen korkeimmalle harjalle saakka. Hän todisti
että rodun perinnöllinen typeryys -- hän nimitti sitä hyväntahtoisesti
"englantilaiseksi terveeksi järjeksi" -- oli seuraelämän paras tuki.
Hymyily karehti lordi Henryn huulilla, ja hän kääntyi katsoen Dorianiin.
"Voitko paremmin, hyvä ystävä?" hän kysyi. "Sinä et näyttänyt olevan
hyvissä voimissa päivällisten aikana."
"Voin aivan hyvin, Harry. Olen vain väsynyt. Siinä kaikki."
"Sinä olit ihastuttava eilen illalla. Pikku herttuatar oli aivan
hurmautunut sinuun. Hän sanoi käyvänsä Selbyssä."
"Hän on luvannut tulla sinne kahdentenakymmenentenä päivänä."
"Tuleeko Monmouth myös sinne?"
"Tulee, Harry."
"Hän ikävystyttää minua hirveästi, melkein yhtä paljon kuin
herttuatartakin. Herttuatar on hyvin viisas, liian viisas ollakseen
nainen. Häneltä puuttuu heikkouden sanomatonta suloutta. Savijalat, ne,
ne tekevät kuvapatsaan kullan arvokkaaksi. Hänen jalkansa ovat
erinomaisen kauniit, mutta ne eivät ole savesta. Valkoista porsliinia,
jos niin tahdot. Ne ovat käyneet tulen läpi; ja mitä tuli ei polta, sen
se karaisee. Hänellä on kokemusta."
"Kuinka kauan hän on ollut naimisissa?" kysyi Dorian.
"Iankaikkisuuden, hän vakuuttaa minulle. Minun luullakseni
aateliskalenterin mukaan kymmenen vuotta, mutta kymmenen vuoden aika
Monmouthin kanssa lienee yhtä pitkä kuin koko iankaikkisuus. Kuka muu
tulee?"
"Ah, Willoughbyt, lordi Rugby ja hänen vaimonsa, meidän emäntämme,
Geoffrey Clouston, koko tavallinen seura. Olen kutsunut myös lordi
Grotrianin."
"Hän miellyttää minua", sanoi lordi Henry. "Useat eivät pidä hänestä,
mutta minun mielestäni hän on ihastuttava. Hän pukeutuu joskus liian
ylellisesti, mutta hän hyvittää sen kokonaan ylikultuurillansa. Hän on
hyvin uudenaikainen tyyppi."
"En tiedä, tokko hän voi tulla, Harry. Hänen täytyy ehkä lähteä isänsä
kanssa Monte Carloon."
"Ah! miten vaivalloisia ihmisten omaiset voivat olla! Koeta saada häntä
mukaan. Johtuupa mieleeni, Dorian, sinä läksit kovin varhain kotiin
eilen illalla. Läksit jo ennen yhtätoista. Mitä sinä teit sen jälkeen.
Menitkö suoraan kotiin?"
Dorian silmäsi häneen nopeasti ja rypisti kulmakarvojaan. "En, Harry",
hän sanoi vihdoin, "en tullut kotiin ennenkuin lähemmäs kolmea."
"Menitkö klubiin?"
"Menin", hän vastasi. Sitten hän puri huultaan. "Ei, en minä sitä
tarkoita. En minä mennyt klubiin. Minä kävelin. En muista, mitä tein...
Kuinka utelias sinä olet, Harry! Sinä tahdot aina tietää mitä muut ovat
tehneet. Minä koetan aina unohtaa mitä itse olen tehnyt. Minä tulin
kotiin puoli kolme, jos tahdot tietää ajan tarkalleen. Olin unohtanut
avaimen kotiin ja palvelijani päästi minut sisään. Jos tahdot saada sen
todistetuksi, niin voit kysyä häneltä."
Lordi Henry kohautti olkapäitään. "Rakas ystävä, mitäpä minä sitä
tarvitsisin! Mennään ylös vierashuoneesen. Kiitos, ei sherryä, mr.
Chapman. Jotain on tapahtunut sinulle, Dorian. Sano, mitä se on. Sinä et
tänä iltana ole oma itsesi."
"Älä huoli minusta, Harry. Minä olen kiihoittunut, pahalla tuulella.
Minä tulen huomenna sinun luoksesi, tai ylihuomenna. Vie terveiseni lady
Narboroughille. Minä en tule ylös. Minä menen kotiin. Minun täytyy
lähteä kotiin."
"Hyvä, Dorian. Toivon että tulet huomenna teetä juomaan, herttuatarkin
tulee."
"Koetan tulla, Harry", hän sanoi poistuen huoneesta. Kun hän ajoi
kotiin, niin hän tunsi, että kauhuntunne, jonka hän oli luullut jo
kadonneen, oli palannut takaisin. Lordi Henryn satunnaiset kysymykset
olivat hetkeksi saattaneet hänet pois suunniltaan, ja hän tarvitsi koko
mielenmalttinsa. Vaaralliset esineet olivat hävitettävät. Häntä
värisytti. Hän tunsi vastenmielisyyttä vain ajatellessaankin niiden
liikuttamista.
Mutta se oli tehtävä. Hän tiesi sen, ja kun hän oli sulkenut kirjastonsa
oven, niin hän avasi salaisen kaapin, jonne hän oli heittänyt Basil
Hallwardin päällystakin ja laukun. Tuli paloi uunissa. Hän heitti siihen
uuden halon. Kärventyneen kankaan ja palavan nahan haju oli hirveä.
Kesti kokonaista kolmeneljännestuntia ennenkuin kaikki oli hävinnyt.
Lopulta hän oli aivan väsynyt ja pahoinvoipa. Hän sytytti palamaan
muutamia algierilaisia pastilleja kupariseen hiilipannuun ja pesi
kätensä ja otsansa kylmällä myskinhajuisella etikalla.
Äkkiä hän säpsähti. Hänen silmänsä alkoivat oudosti loistaa ja hän puri
hermostuneesti alahuultansa. Ikkunoiden välissä seisoi suuri
firenzeläinen ebenholtsinen kaappi, jonka silaukset olivat norsunluuta
ja sinistä lapista. Hän katseli sitä ikäänkuin se olisi samalla kertaa
häntä hurmannut ja peloittanut, ikäänkuin siinä olisi ollut jotain, jota
hän kaipasi ja samalla inhosi. Hän hengitti kiivaammin. Mieletön halu
sai vallan hänessä. Hän sytytti paperossin ja heitti sen pois. Hänen
silmäluomensa painuivat alas, jotta pitkät silmäripset miltei
koskettivat poskia. Mutta sittenkin hän piti kaappia silmällä. Vihdoin
hän nousi ylös sohvalta, jonne hän oli heittäytynyt, astui kaapin luo ja
avattuaan sen, hän kosketteli jotakin salaista vieteriä. Kolmikulmainen
laatikko työntäytyi hitaasti esille. Hänen sormensa liikkuivat
vaistomaisesti sitä kohti, tunkeutuivat sisään ja tarttuivat johonkin
kiinni. Se oli pieni, taiteellisesti tehty kiinalainen rasia, jonka
mustalla kiiltävällä pinnalla oli kultapölyä, sivuja pitkin kulki
aaltomaisia viivoja ja silkkisissä nauhoissa riippui pyöreitä
kristalleja, joiden tupsut olivat tehdyt punotusta metallilangasta. Hän
avasi sen. Sisällä oli vihreätä, vahamaista, kiiltävää tahdasta, jonka
haju oli läpitunkevaa ja raskasta.
Hän epäröi hetken, kasvoilla kummallinen, jähmettynyt piirre. Sitten hän
värisi ikäänkuin vilusta, vaikka huoneessa oli hirveän kuuma ja katseli
kelloaan. Se oli kahtakymmentä vailla kaksitoista. Hän pani rasian
paikoilleen, sulki kaapin ovet ja meni makuuhuoneesensa.
Kun keskiyön pronssiset lyönnit kajahtivat pimeään ilmaan, niin Dorian
Gray hiipi hiljaa ulos talosta huonoissa pukimissa, paksu kaulahuivi
kaulassa. Bond streetiltä hän tapasi ajurin, jolla oli hyvä hevonen. Hän
huusi sitä ja ilmoitti hänelle hiljaisella äänellä osoitteen.
Mies pudisti päätään. "Sinne on liian pitkä matka", hän mutisi.
"Tästä saatte sovereignin", sanoi Dorian. "Saatte vielä toisenkin, jos
ajatte nopeasti."
"Hyvä, herra", vastasi mies, "tunnissa olette perillä", ja kun Dorian
Gray oli astunut ajoneuvoihin, niin tämä käänsi hevosensa ja ajoi
nopeasti jokirantaa kohti.