"Siellä on kivikuiduilla lämmitettävä kaasu-uuni."
"Minä menen kotiin hakemaan jotakin laboratoristani."
"Ei, Alan, sinä et saa poistua talosta. Kirjoita paperiliuskalle mitä
tarvitset, niin minun palvelijani saa lähteä hakemaan."
Campbell piirsi pari riviä, pyyhki kirjoituksen imupainimella ja osoitti
kirjeen apulaiselleen. Dorian otti lipun ja luki sen huolellisesti.
Sitten hän soitti kelloa ja antoi sen palvelijalleen käskien hänen
palata takaisin niin pian kuin mahdollista ja tuoda tavarat mukanaan.
Kun eteisen ovi sulkeutui, niin Campbell nousi hermostuneesti tuoliltaan
ja astui uunin luo. Hän vapisi aivan kuin vilutautinen. Lähes
kahteenkymmeneen minuuttiin ei kumpainenkaan puhunut. Kärpänen surisi
kovalla äänellä huoneessa ja kellon tikutus kuulosti vasaran iskulta.
Kun kello löi yksi, niin Campbell käännähti ympäri, ja katsoessaan
Dorian Grayhin hän näki hänen silmänsä kyynelissä. Noiden surumielisten
kasvojen puhtaus ja jalous raivostutti häntä. "Sinä olet roisto,
halpamainen roisto!" hän mutisi.
"Hiljaa, Alan, sinä olet pelastanut minun elämäni," sanoi Dorian.
"Sinun elämäsi? Hyvä Jumala! Millainen elämä se on! Sinä olet kulkenut
turmeluksesta turmelukseen, ja nyt sinä olet tekemällä murhan kohonnut
korkeimpaan huippuun saakka. Suorittaessani sen työn, joka minulla on
edessä ja johon sinä minut pakoitat, en ajattele sinun elämääsi."
"Ah, Alan," mutisi Dorian huokaisten, "jospa sinä tuntisit minua kohtaan
edes tuhannennen osan sitä sääliä jota minä tunnen sinua kohtaan." Hän
kääntyi puhuessaan pois ja katseli ulos puutarhaan. Campbell ei
vastannut mitään.
Noin kymmenen minuutin jälkeen kuului kolkutusta ovelta ja palvelija
astui sisään tuoden muassaan suuren mahonkisen laatikon kemiallisine
aineineen, suuren teräs- ja platinalankakäärön sekä kaksi omituisen
muotoista rautapuristinta.
"Jätänkö nämät tänne, herra?" hän kysyi Campbellilta.
"Jättäkää vaan," sanoi Dorian. "Ja pelkäänpä että minulla on vielä
toinenkin asia, Francis, jota teidän tulisi toimittaa. Mikä sen miehen
nimi Richmondissa on, joka hankkii meille orkidejoja Selbyhyn?"
"Harden, herra."
"Niin -- Harden. Lähtekää heti Richmondiin, koettakaa tavata itse
Hardenia ja pyytäkää että hän toimittaa kahta vertaa enemmän orkidejoja
kuin mitä minä tilasin ja niin vähän valkoisia kuin suinkin. Tosiaankin,
en huoli valkoisista lainkaan. Ilma on kaunis, Francis, ja Richmond on
varsin soma paikka, muuten en teitä vaivaisikaan sinne saakka."
"Ei se tee mitään, herra. Mihin aikaan minun pitää olla kotona?"
Dorian katsahti Campbelliin.
"Pitkänkö aikaa sinun kokeesi kestää, Alan?" hän sanoi levollisella,
välinpitämättömällä äänellä. Kolmannen henkilön läsnäolo huoneessa
näytti antavan hänelle erinomaista rohkeutta.
Campbell rypisti kulmakarvojaan ja puri huultaan. "Noin viisi tuntia,"
hän vastasi.
"On kylliksi aikaista, jos olette puoli kahdeksan kotona, Francis. Tai
kuulkaahan: ottakaa esille mitä tarvitsen pukeutumista varten. Voitte
saada vapaan illan. Minä en syö päivällistä kotona, niin etten tarvitse
teitä."
"Kiitos, herra," sanoi mies poistuen huoneesta.
"No, Alan, ei ole aikaa hukata hetkeäkään. Kuinka raskas tämä laatikko
on! Minä kannan sen ylös. Ota sinä muut tavarat." Hän puhui nopeasti ja
käskevästi. Campbell tunsi olevansa voitettu. He läksivät yhdessä
huoneesta.
Kun he tulivat ylös, niin Dorian otti avaimen esiin ja väänsi lukkoa.
Sitten hän pysähtyi ja epäröivä katse kohosi hänen silmiinsä. Häntä
värisytti. "En luule voivani tulla sisään, Alan," hän mutisi.
"Se on yhdentekevää. En minä sinua tarvitse," sanoi Campbell kylmästi.
Dorian avasi oven raolleen. Samalla hän huomasi kuvansa, joka irvisteli
auringon paisteessa. Maassa sen edessä oli repaleinen verho. Hän muisti
ensi kertaa eläissään unohtaneensa peittää tuon onnettoman kuvan ja oli
jo hyökätä sisään, kun hän samassa peräytyikin väristen koko
ruumiissaan.
Mikä inhottava punainen pilkku kuulsikaan märkänä ja kiiltävänä kuvan
toisella kädellä, ikäänkuin kangas olisi verta hikoillut? Miten hirveä
se oli -- vieläkin hirvittävämpi kuin tuo kangistunut olento, jonka hän
tiesi kyyköttävän kumarassa pöydän varassa, tuo olento, jonka muodoton
varjo verentahraamalla matolla ilmaisi hänelle, ettei se ollut
liikahtanut paikaltansa, vaan oli yhä siinä, minne hän sen oli
heittänyt.
Hän veti syvältä henkeään, avasi ovea hiukan enemmän ja puoleksi
suljetuin silmin, kasvot poiskäännettyinä, hän astui nopeasti sisään,
varmasti päättäen olla vilkaisematta kuolleesen mieheen. Sitten hän
pysähtyi, nosti maasta kultapurppuraisen peitteen ja heitti sen kuvan
yli.
Hän jäi paikoilleen seisomaan peläten kääntyä taaksensa ja hänen
silmänsä kiintyivät verhon taiteelliseen kuosiin. Hän kuuli Campbellin
tuovan sisään raskaan laatikkonsa ja raudat ja muut tarpeet, jotka hän
oli haettanut julmaa työtänsä varten. Hän alkoi miettiä tokko Campbell
ja Basil Hallward olivat koskaan tavanneet toisiansa ja jos olivat, niin
mitä he olivat ajatelleet toisistansa.
"Jätä minut nyt yksin," kuului kova ääni hänen selkänsä takaa.
Dorian kääntyi ja kiiruhti ulos. Hän huomasi vain että kuollut oli
siirretty tuolin selkänojaa vasten ja että Campbell tähysteli kiiltäviä,
kellertäviä kasvoja. Kun hän astui alas portaita, niin hän kuuli avaimen
vääntyvän lukkoon.
Kello oli jo paljon yli seitsemän, kun Campbell palasi kirjastoon. Hän
oli kalpea, mutta aivan tyyni. "Minä olen tehnyt mitä sinä halusit," hän
mutisi. "Ja nyt, jää hyvästi. Älkäämme koskaan enää nähkö toisiamme."
"Sinä olet pelastanut minut perikadosta, Alan. Sitä en voi koskaan
unohtaa," sanoi Dorian yksinkertaisesti.
Heti kun Campbell oli lähtenyt, Dorian meni ylös. Siellä oli hirveä
salpeterihapon löyhkä. Mutta olento, joka oli istunut pöydän ääressä,
oli kadonnut.