Seuraavana aamuna kello yhdeksän palvelija toi sisään shokolaadia
tarjottimella ja avasi ikkunaluukut. Dorian nukkui aivan rauhallisesti
oikealla kyljellään, käsi posken alla. Hän näytti nuorelta pojalta, joka
oli väsynyt leikin tai lukujen jälkeen.
Palvelija kosketti häntä kahdesti olkapäähän ennenkuin hän heräsi, ja
kun hän avasi silmänsä, niin hieno hymy karehti hänen huulillaan,
ikäänkuin hän olisi nähnyt jotain suloista unta. Mutta hän ei ollut
uneksinut yhtään. Yö oli kulunut rauhallisesti, ilman iloisten tai
tuskallisten kuvien häiriötä. Mutta nuoret hymyilevät ilman
minkäänlaista syytä. Siinä onkin heidän suurin suloutensa.
Hän kääntyi toiselle puolelle ja nojaten kyynärpäähänsä alkoi maistella
shokolaadia. Lempeä marraskuun aurinko paistoi sisään huoneesen. Taivas
oli pilvetön, ja ilma lämmin. Tuntuipa melkein kuin olisi ollut
kevätaamu.
Vähitellen kuluneen yön tapahtumat palasivat äänettömin, verentahraamin
askelin hänen aivoihinsa ja muuttuivat peloittavan selviksi. Häntä
värisytti muistellessaan mitä kaikkea hän oli saanut kärsiä, ja hetkeksi
hänet valtasi sama kummallinen inhon tunne Basil Hallwardia kohtaan,
joka oli pakoittanut häntä murhaamaan hänet, ja hän tuli aivan
jääkylmäksi vihasta. Kuollut istui yhä tuolla ylhäällä täydessä
auringonvalossa. Miten hirveää se oli! Tuollaiset julmat asiat kuuluivat
pimeyteen, eikä päivänvaloon.
Hän tunsi tulevansa sairaaksi tai hulluksi, jos hän alkaisi hautoa
kaikkia kokemuksiaan. On syntejä, joita muistellessa tuntee suurempaa
nautintoa, kuin itse teossa ollessa, omituisia voittoja, jotka
tyydyttävät enemmän ylpeyttä kuin intohimoa, ja jotka vaikuttavat
voimakkaammin ja virkistävämmin järkeen kuin aisteihin. Mutta tämä oli
jotakin aivan toista. Se oli karkoitettava mielestä, huumattava
unikoilla ja kuristettava, jotta ei itse tulisi kuristetuksi.
Kun kello löi puoli kymmenen, niin hän siveli kädellä otsaansa ja nousi
äkisti ylös, pukeutui vieläkin suuremmalla tarkkuudella kuin
tavallisesti, valitsi erityisellä huolella kaulahuivinsa ja
kravattineulansa ja vaihtoi useita kertoja sormuksiaan. Hän istui myös
kauan aikaa aamullispöydän ääressä, maistellen erilaisia ruokalajeja ja
jutellen kamaripalvelijansa kanssa uusista livreoista, joita hän aikoi
teettää palvelijoilleen Selbyssä, ja tarkastaessaan kirjeitään.
Muutamille kirjeilleen hän nauroi. Kolme niistä suututti häntä. Yhtä hän
luki useampaan kertaan ja repi sen sitten rikki kärsimättömästi.
"Naisten muisti on hirvittävä!" -- niin oli lordi Henry kerran sanonut.
Juotuaan kupin mustaa kahvia, hän pyyhki hitaasti suutaan
lautasliinalla, antoi palvelijalle merkin ja kirjoitti hänen
odottaessaan kaksi kirjettä. Toisen hän pisti taskuunsa, toisen hän
ojensi palvelijalle.
"Viekää tämä mr. Campbellille Hertford Streetin varrelle taloon n:o 152,
Francis, ja jos hän ei ole kaupungissa, niin tiedustelkaa hänen
osoitettaan."
Kun hän jäi yksin, niin hän sytytti paperossin ja alkoi piirustaa
paperipalaselle, ensin kukkia ja taloja, sitten kasvoja. Äkkiä hän
huomasi, että kaikissa kasvoissa oli jotakin eriskummallista, joka
muistutti Basil Hallwardia. Hän rypisti otsaansa ja nousten ylös hän
meni kirjahyllynsä luo ja otti kirjan umpimähkään. Hän päätti olla
ajattelematta yöllistä tapahtumaa ennenkuin se oli aivan välttämätöntä.
Hän oikaisi itsensä sohvalle, ja katseli kirjan nimilehteä. Se oli
Gautierin teos "Emaux et Camées", Charpentierin julkaisema painos
japanilaisella paperilla, Jacquemartin etsauksilla. Kannet olivat
sitronanvihreää nahkaa, jota koristi granaattiomenia kullatun ristikon
keskellä. Adrian Singleton oli lahjoittanut sen hänelle. Selaillessaan
lehtiä hänen silmänsä osuivat runoon, joka kuvasi Lacenairen kättä --
tuota kylmää, keltaista kättä, joka kidutuksen jälkeen oli vielä
pesemätön ja jossa oli untuvamaiset punaiset karvat ja faunin sormet.
Hän katseli omia, kapeita sormiansa väristen vaistomaisesti ja selaili
edelleen, kunnes hän tuli näihin ihaniin Venetsiaa kuvaaviin säkeihin:
"Sur une gamme chromatique,
le sein de perles ruisselant,
la Venus de l'Adriatique
sort de l'eau son corps rose et blanc.
Les dômes, sur l'azur des ondes
suivant la phrase au pur contour,
s'enflent comme des gorges rondes
que soulève un soupir d'amour.
L'esquif aborde et me depose,
jetant son amarre au pilier,
devant une façade rose,
sur le marbre d'un escalier."
Kuin kromaatiselta sävelasteikolta, helma helmiä herahdellen, Adrian
Venus nousee vedestä, ruumis ruusunpunaisena ja valkeana.
Kirkot puhtaine ääriviivoineen, aaltojen asuurisinessä uiden,
seuraavat sävelasteikkoa nekin, paisuvina kuin pyöreät kaulat,
joista rakkauden huokaus kohoaa.
Pursi lähenee ja laskee minut maihin, heittäen ankkuritouvinsa
pylvääsen, ruusunpunaisen fasadin, marmoriportaiden edustalle.
Kuinka ihanat nuo säkeet! Kun luki niitä, niin tuntui siltä kuin olisi
soljunut pitkin vihertäviä vesiteitä helmien ja neilikkojen kaupungissa,
ja mukavasti loikonut mustassa gondolissa, jonka keulavannas olisi
hopeaa ja verhot hulmuaisivat tuulenhengessä. Nuo yksinkertaiset rivit
olivat hänestä kuin suoria, turkosisinisiä juovia, jotka seuraavat
mukana kulkiessa Lidoa kohti. Äkilliset värinkimallukset muistuttivat
hänen mieleensä opaali- ja iriskaulaisten lintujen välkettä niiden
parveillessa solakan campanilen ympärillä, jonka kyljissä on
lukemattomia uurteita, tai niiden kopeansulavasti keikistellessä
hämärissä, tomuisissa pylväskäytävissä. Nojautuen taakse ja sulkien
silmänsä hän toisti kerta toisensa jälkeen:
"Devant une façade rose,
sur le marbre d'un escalier."
Nuo kaksi säettä kuvastivat koko Venetsiaa. Hän muisti syksyä, jonka hän
siellä oli viettänyt ja sitä ihmeellistä rakkautta, joka oli
kiihoittanut hänet mielettömiin, suloisiin hullutuksiin. Joka ainoalla
paikalla on oma romantisuutensa. Mutta Venetsia, samoinkuin Oxfordkin,
oli säilyttänyt taustan romantisuudelleen, ja aito-romantisuudelle on
tausta kaikkein tärkeintä. Basil oli ollut jonkun aikaa hänen mukanansa,
ja tämä oli ollut aivan hullaantuneena Tintorettoon. Basil parka! Kuinka
hirveä tuollainen loppu oli ihmiselle!
Hän huokasi ja otti kirjan jälleen käteensä ja koetti unohtaa. Hän luki
pääskysistä, jotka lentelevät edes-takaisin pienen smyrnalaisen kahvilan
ovesta, jossa pyhiinvaeltajat istuvat lukien merikivihelmiään ja
turbaanipäiset kauppiaat polttavat pitkiä tupsupäisiä piippujaan
vakavasti keskustellen toistensa kanssa; hän luki Place de la Concorden
obeliskista, joka vuodattaa graniittikyyneliä kaukaisessa,
auringottomassa maanpaossaan ja ikävöitsee takaisin lämpimän,
lotuskukkaisen Niilin rannalle, jossa on sfinksejä, ruusunpunaisia
ibislintuja, valkoisia, kultakyntisiä kotkia ja vihreäsilmäisiä, pieniä,
vihreässä höyryävässä mudassa matelevia krokodiilejä. Hän alkoi
mielessään hautoa noita säkeitä, joiden sointu on lähtöisin suudelmien
hivuttamasta marmorista, ja joissa kuvautuu se ihmeellinen patsas, mitä
Gautier vertaa kontra-alttoääneen, tuo "_monstre charmant_", joka uinuu
Louvren porfyrisalissa. Mutta hetken kuluttua kirja putosi hänen
kädestänsä. Hän hermostui ja hirveä tuskantäristys tuli hänen ylitsensä.
Mitäpä jos Alan Campbell ei olisikaan Englannissa? Päiviä kuluisi
ennenkuin hän palaisi takaisin. Ehkä hän ei suostuisi tulemaankaan.
Mitäpä hän sitten tekisi? Joka ainoa hetki oli hänelle kallis.
He olivat ennen olleet hyvät ystävät, noin viisi vuotta sitten -- aivan
eroamattomat ystävät. Sitten ystävyys oli äkkiä loppunut. Kun he nyt
tapasivat toisensa seuroissa, niin Dorian Gray vain hymyili; Alan
Campbell ei hymyillyt koskaan.
Hän oli hyvin etevä nuori mies, vaikka hän ei ymmärtänytkään
kuvaamataiteita, ja käsityksensä runoudesta hän oli kokonaan saanut
Dorianilta. Tiede oli hänen pääharrastuksensa. Cambridgessä hän oli
viettänyt enimmän aikansa laboratorityössä ja oli suorittanut hyvän
tutkinnon luonnontieteissä. Yhä vieläkin hän tutki suurella innolla
kemiaa, ja hänellä oli oma laboratorinsa, jonne hän sulkeutui päivät
pitkin äitinsä suureksi suruksi, joka olisi toivonut hänestä parlamentin
jäsentä, sillä kemisti, hänen mielestään, oli vain reseptien laatija.
Hän oli hyvin soitannollinen, ja soitti sekä viulua että pianoa paremmin
kuin useimmat taiteenharrastajat. Soitto se olikin kaikkein ensiksi
vienyt hänet ja Dorian Grayn yhteen -- soitto ja tuo selittämätön voima,
jolla Dorian näytti mielensä mukaan voivan vaikuttaa muihin ihmisiin, ja
jota hän usein tietämättäänkin käytti. He olivat tavanneet toisensa lady
Berkshiren luona eräänä iltana, jolloin Rubinstein oli siellä soittanut,
ja sen jälkeen heitä nähtiin aina yhdessä ooperassa ja joka paikassa,
missä hyvää musiikkia oli kuultavana. Kahdeksantoista kuukautta heidän
ystävyyttään kesti. Campbell oli aina joko Selby Royalissa tai Grosvenor
squaren varrella. Hänen, samoinkuin niin monen muunkin mielestä, Dorian
Gray edusti kaikkea, mikä elämässä oli ihmeellistä ja viehättävää. Ei
kukaan tiennyt oliko heidän välilleen syntynyt riitaa vai ei. Mutta
ihmiset huomasivat äkkiä, että he tuskin puhuttelivat toisiaan
tavatessansa ja että Campbell näytti aina lähtevän varhemmin pois
seurasta, missä Dorian Graykin oli läsnä. Hän oli myöskin muuttunut --
ajoittain hän oli hyvin alakuloinen, ei näyttänyt sietävän musiikkia,
eikä tahtonut koskaan itse soittaa. Kun häntä pyydettiin soittamaan,
niin hän puolustuksekseen sanoi olevansa niin kiinni tieteellisissä
töissä, ettei hänelle jäänyt aikaa harjoittamiseen. Ja se olikin totta.
Päivä päivältä hänen harrastuksensa biologiaan yhä kasvoi, ja hänen
nimensä esiintyi kerran tai pari tieteellisissä aikakauskirjoissa
ihmeellisten kokeilujen yhteydessä.
Sellainen oli se mies, jota Dorian Gray odotti. Joka hetki hän vilkaisi
kelloonsa. Ja sitä myöten kuin aika kului hänen kiihkeytensä yhä kasvoi.
Lopulta hän nousi pystyyn ja alkoi kulkea edes-takaisin huoneessa, aivan
kuin häkkiin telkitty kaunis eläin. Hän astui pitkin, hiipivin askelin.
Hänen kätensä olivat jääkylmät.
Odotus kävi sietämättömäksi. Aika tuntui hänestä hiipivän
lyijynraskailla askelilla, samalla kuin hän itse myrskytuulessa ajautui
mustan, ammottavan kuilun rosoista reunaa vasten. Hän tiesi mikä sieltä
häntä väijyi, hän näkikin sen, ja painoi vavisten kosteat sormensa
polttavia silmäluomiaan vasten ikäänkuin hän olisi tahtonut riistää
aivoilta niiden näkökyvyn ja pakoittaa silmät takaisin onkaloihinsa. Se
oli turhaa. Aivoilla oli oma ravintonsa, jota se ahmi, ja kauhusta
hurjistunut mielikuvitus väänteli ja kiemurteli kuin elävä olento
tuskissansa ja hyppeli pahasti irvistellen kuin kamala marionetti
jalustallaan. Äkkiä aika pysähtyi. Niin, tuo sokea, raskaasti huohottava
aika ei liikkunut enää; aika oli kuollut, ja hirveät ajatukset, jotka
tunkeutuivat nopeasti esiin, nostattivat julman tulevaisuuden haudastaan
esille ja näyttivät sitä Dorianille. Hän tuijotti siihen kauhusta
kivettyneenä.
Vihdoin ovi avautui ja palvelija astui sisään. Dorian käänsi lasittuneet
silmänsä häneen.
"Mr. Campbell, herra", sanoi palvelija.
Helpoituksen huokaus pääsi hänen kuivilta huuliltaan ja puna palasi
hänen poskillensa.
"Pyytäkää häntä heti astumaan sisään, Francis." Hän tunsi olevansa taas
oma itsensä. Heikkouden puuska oli kadonnut.
Mies kumarsi ja poistui. Hetken kuluttua Alan Campbell astui sisään
vakavana ja kalpeana. Hänen kalpeuttaan kohotti hänen pikimusta tukkansa
ja mustat kulmakarvansa.
"Alan, miten ystävällistä. Kiitos että tulit".
"Olin päättänyt etten koskaan enää astuisi sinun kynnyksesi yli, Gray.
Mutta sinä sanoit että elämä ja kuolema on kysymyksessä." Hänen äänensä
kuulosti kovalta ja kylmältä. Hänen sanansa olivat hitaita ja
punnittuja. Vakava, tutkiva katse, jonka hän kiinnitti Dorianiin,
ilmaisi halveksumista. Hän oli pistänyt kätensä astrakanitakkinsa
taskuihin, eikä näyttänyt huomanneen sitä liikettä, jolla Dorian oli
häntä tervehtinyt.
"Niin, elämä ja kuolema on kysymyksessä, Alan, ja se koskee useampaakin
kuin yhtä ihmistä. Käy istumaan."
Campbell kävi tuolille pöydän ääreen ja Dorian istahti häntä vastapäätä.
Heidän silmänsä kohtasivat toisensa. Dorianin katseessa ilmeni syvää
sääliä. Hän tiesi että se mitä hän aikoi tehdä, oli hirvittävää.
Kiusallisen äänettömyyden jälkeen Dorian kumartui eteenpäin ja sanoi
hyvin levollisesti, mutta samalla tarkaten minkä vaikutuksen hänen
sanansa tekisivät toiseen: "Alan, suljetussa huoneessa yläkerrassa,
huoneessa, jonne ei kellään muulla ole pääsyä paitsi minulla itselläni,
istuu kuollut mies pöydän ääressä. Hän on ollut nyt kymmenen tuntia
kuolleena. Älä liiku, älä tuijota minuun tuolla tavalla. Kuka tuo mies
on, miksi hän kuoli, millä tavalla hän on saanut surmansa, ne ovat
seikkoja, jotka eivät sinua liikuta. Sinulla ei ole muuta tekemistä kuin
--"
"Vaikene, Gray. En tahdo tietää sen enempää. Onko sinun puheesi totta
vai ei, on minulle yhdentekevää. Minä pyydän saada olla erilläni sinun
toimistasi. Pidä hirveät salaisuutesi ominasi. Ne eivät huvita minua
vähintäkään."
"Niiden täytyy huvittaa sinua. Ainakin tämän salaisuuden täytyy. Olen
kovin pahoillani sinun puolestasi, Alan. Mutta minä en tule omin voimin
toimeen. Sinä yksin voit auttaa minua. Minun täytyy vetää sinut tähän
juttuun. Minulla ei ole muuta valitsemisen varaa. Alan, sinä olet
tiedemies. Sinä tunnet kemiaa ja muuta senkaltaista. Sinä olet tehnyt
kokeita. Sinun täytyy hävittää se mikä tuolla yläkerrassa on -- hävittää
se niin ettei siitä jää jälkeäkään. Ei kukaan nähnyt, kun tuo henkilö
tuli tähän taloon. Tällä hetkellä luullaan hänen olevan Parisissa. Ei
häntä kuukausiin tulla kaipaamaan. Ja kun häntä kaivataan, niin täällä
ei saa löytyä jälkeäkään hänestä. Sinä, Alan, sinun täytyy muuttaa
hänet, ja kaikki mitä hänestä on jäljellä, kouralliseksi tuhkaa, jonka
voin tuuleen sirottaa."
"Sinä olet hullu, Dorian."
"Ah! minä odotinkin juuri, että sanoisit minua Dorianiksi."
"Sinä olet hullu, sen minä sanon sinulle -- hullu, jos luulet että
kohotan pikkusormeanikaan auttaakseni sinua, hullu, kun teet minulle
tuonlaisen tunnustuksen. Minä en tahdo olla minkäänlaisissa tekemisissä
tuon jutun kanssa. Luuletko sinä että sinun tähtesi panisin maineeni
alttiiksi? Mitä minua sinun pirulliset toimesi liikuttavat?"
"Se oli itsemurha, Alan".
"Se minua ilahduttaa. Mutta kuka saattoi hänet siihen? Sinä,
luullakseni".
"Yhä vieläkö sinä kiellät minulta apuasi?"
"Tietysti minä kiellän. En tahdo olla missään tekemisissä sen kanssa. En
minä välitä siitä, vaikka jokin häpeä sinua kohtaisikin. Sinä sen hyvin
ansaitsisit. En surkeilisi, vaikka sinua häväistäisiin, vaikkapa aivan
julkisestikin. Kuinka sinä voit pyytää juuri minua sekaantumaan tähän
inhottavaan juttuun? Luulin sinun paremmin tuntevan ihmisten luonteita.
Ystäväsi lordi Henry Wotton ei liene opettanut sinulle paljon
psykologiaa, mitä muuta hän lie opettanutkaan. Ei mikään voi pakoittaa
minua auttamaan sinua hituisenkaan vertaa. Olet kääntynyt väärän miehen
puoleen. Mene jonkun ystäväsi luo. Älä tule minun luokseni."
"Alan, se oli murha. Minä tapoin hänet. Sinä et tiedä, kuinka minä olen
saanut kärsiä hänen kauttansa. Olkoon minun elämäni millainen hyvänsä,
varmaa vain on että hän on siihen vaikuttanut paljoa enemmän kuin Harry
parka. Se ei ollut hänen tarkoituksensa, mutta tulos oli sittenkin
sama."
"Murha! Hyvä Jumala, siihenkö sinä olet tullut? En minä anna sinua ilmi.
Se ei kuulu minulle. Ja joka tapauksessa sinä joudut kiinni, vaikka minä
en siihen sekaannukkaan. Jokainen, joka tekee rikoksen, tekee myös
jonkun tyhmyyden. Mutta minä en tahdo tietää siitä mitään."
"Sinun täytyy. Kuules, odotahan hiukan; kuuntele minua. Kuuntele vain
Alan. En minä pyydä sinulta muuta kuin että suorittaisit tieteellisen
kokeen. Sinä käyt sairaaloissa ja ruumishuoneissa, ja ne kauheudet,
joita siellä teet, eivät häiritse sinun rauhaasi. Jos näkisit tuon
miehen jossakin inhottavassa leikkaussalissa tai haisevassa
laboratorissa lyijypintaisella pöydällä, johon punaiset viemärit
olisivat uurretut veren juoksua varten, niin sinä näkisit hänessä vain
erinomaisen koe-esineen. Ei hiuskarvakaan kohoaisi päässäsi. Et tulisi
ajatelleeksikaan että tekisit jotakin väärää. Päinvastoin sinä
luultavasti arvelisit tekeväsi hyötyä ihmiskunnalle, kartuttavasi omia
tietojasi, edistäväsi tiedettä tai muuta sen kaltaista. Sitä, mitä minä
pyydän sinua tekemään, olet tehnyt useasti ennen. Tosiaankin ruumiin
tuhoaminen on varmaan paljoa vähemmän julmaa kuin se työ, jota olet
tottunut tekemään. Ja huomaa, tuo ruumis on ainoana todisteena minua
vastaan. Jos se löydetään, niin olen hukassa; ja se löydetään varmaan,
jollet sinä auta minua."
"Minulla ei ole vähintäkään halua auttaa sinua. Sen sinä unohdat. Koko
juttu ei liikuta minua vähääkään. Minulla ei ole sen kanssa mitään
tekemistä."
"Alan, minä rukoilen sinua. Ajattele missä tilassa minä olen. Juuri
ennen sinun tuloasi olin melkein tajuton tuskasta. Ehkäpä sinäkin
jonakuna päivänä saat kokea sitä tunnetta. Ei! älä ajattele sitä. Ota
asia vain tieteelliseltä kannalta. Sinä et kysy, mistä ne ruumiit ovat
kotoisin, joilla sinä kokeilet. Älä kysy nytkään. Olen sanonut sinulle
jo liian paljon. Mutta minä pyydän sinua sitä tekemään. Olimmehan me
kerran ystäviä, Alan."
"Älä puhu niistä ajoista, Dorian. Ne ovat kuolleet."
"Joskus on vaikea päästä kuolleista erilleen. Mies yläkerrassa ei lähde
pois. Hän istuu pöydän ääressä pää kumarassa ja kädet ojossa. Alan!
Alan! Jos sinä et auta minua, niin minä olen hukassa. He hirttävät
minut, Alan! Etkö sinä ymmärrä? He hirttävät minut siitä, mitä olen
tehnyt."
"Ei maksa vaivaa pidentää tätä keskustelua. Minä kieltäydyn jyrkästi
kaikesta. Sinä pyydät minulta mielettömyyksiä."
"Sinä siis kiellät?"
"Kiellän."
"Minä rukoilen sinua, Alan."
"Se on turhaa."
Dorian Grayn silmiin kohosi jälleen sama säälivä ilme. Sitten hän ojensi
kätensä, otti paperiliuskan ja kirjoitti siihen jotakin. Hän luki sen
kahdesti, taittoi sen huolellisesti kokoon ja työnsi sen pöydän toiselle
puolelle. Kun hän oli sen tehnyt, niin hän nousi ja astui ikkunan luo.
Campbell katsoi ihmeissään häneen, otti sitten paperin käteensä ja avasi
sen. Lukiessaan sitä hänen kasvonsa muuttuivat kalman kalpeiksi, ja hän
vaipui tuolinnojaa vasten. Hirveä pahoinvointi valtasi hänet. Hänestä
tuntui ikäänkuin hänen sydämensä olisi tykyttänyt kuoliaaksi tyhjässä
ontelossa.
Hetken aikaa vallitsi kuolonhiljaisuus, sitten Dorian kääntyi, astui
Campbellin taakse ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
"Olen hyvin pahoillani sinun puolestasi, Alan", hän mutisi, "mutta
minulla ei ole valitsemisen varaa. Olen jo kirjoittanut kirjeen
valmiiksi. Kas tässä se on. Sinä näet osoitteen. Jollet auta minua, niin
minun on pakko se lähettää. Sinä tiedät mitä siitä seuraa. Mutta
autathan sinä minua. Nyt sinun on enää mahdoton kieltää. Minä koetin
säästää sinua. Jos olet oikeudenmukainen, niin sinun täytyy se
tunnustaa. Sinä olet ollut taipumaton ja kova ja olet loukannut minua.
Sinä olet kohdellut minua niinkuin ei kukaan muu ole uskaltanut minua
kohdella -- ei ainakaan kukaan elossa oleva. Minä olen sietänyt kaikkea.
Nyt minun vuoroni on sanella ehtoja."
Campbell kätki kasvot käsiinsä ja hänen ruumiinsa värähteli.
"Niin, minun vuoroni on nyt sanella ehdot, Alan. Sinä tiedät mitkä ne
ovat. Asia on aivan yksinkertainen. Kuules, älä kiihoitu noin kovasti.
Työ on tehtävä. Ole kylmäverinen ja tee se."
Valitus pääsi Campbellin huulilta ja hän vapisi ylt'yleensä. Kellon
tikutus uuninreunalla näytti jakavan ajan tuskan atomeihin, joista
jokaista oli liian raskasta kestää. Hänestä tuntui ikäänkuin
rautavannetta olisi hitaasti pingoitettu hänen otsansa ympärille,
ikäänkuin se häväistys, joka häntä uhkasi, olisi jo hänen ylitsensä
tullut. Käsi hänen olkapäällään oli raskas kuin lyijy. Sitä oli mahdoton
kestää. Se oli musertaa hänet kokonaan.
"Tule, Alan, sinun täytyy heti tehdä päätöksesi."
"Minä en voi," hän sanoi koneellisesti, ikäänkuin sanat olisivat voineet
muuttaa asiaa.
"Sinun täytyy. Sinulla ei ole muuta valintaa. Älä viivyttele enää."