Dorian astui ulos huoneesta ja alkoi nousta portaita ylös Basil
Hallwardin seuratessa häntä. He kulkivat ääneti, niinkuin ihmiset
vaistomaisesti yöllä kulkevat. Lamppu heitti eriskummallisia varjoja
seinälle ja portaille. Tuulenpuuska kilisti ikkunaruutuja.
Kun he pääsivät portaiden yläpäähän, niin Dorian laski lampun lattialle
ja ottaen avaimen esille hän väänsi lukkoa. "Sinä siis haluat sitä
tietää, Basil?" hän kysyi hiljaisella äänellä.
"Kyllä."
"Sepä hyvä", hän vastasi hymyillen. Sitten hän lisäsi kovalla äänellä:
"Sinä olet ainoa ihminen, jolla on oikeutta tietää minusta kaikki. Sinä
olet vaikuttanut minun elämääni enemmän kuin aavistatkaan", ja ottaen
lampun maasta hän avasi oven ja astui sisään. Kylmä viima puhalsi heitä
vastaan ja lampusta kohosi äkkiä synkkä oransinkeltainen liekki. Häntä
värisytti. "Sulje ovi", kuiskasi hän asettaen lampun pöydälle.
Hallward katseli ympärilleen hämmästyneenä. Tuntui siltä kuin huonetta
ei olisi käytetty vuosikausiin. Vaalennut flandrilainen gobeliini,
peitetty taulu, vanha italialainen arkku, ja melkein tyhjä kirjahylly --
siinä kaikki mitä huoneessa näytti olevan, paitsi yhtä tuolia ja pöytää.
Kun Dorian Gray sytytti puoleksi palaneen kynttilän uuninreunalla, niin
Basil huomasi että koko huone oli täynnä tomua ja että matto oli
repaleinen. Hiiri rapisteli laudoituksen takana. Ilma oli kostea ja
ummehtunut.
"Vai luuletko sinä, ettei kukaan muu paitsi Jumala voisi nähdä ihmisen
sielua, Basil? Vedä tuo verho syrjään, niin saat nähdä minun sieluni."
Ääni oli kova ja julma.
"Sinä olet hullu, Dorian, tai sitten sinä teeskentelet", mutisi Hallward
rypistäen kulmakarvojaan.
"Etkö tahdo? Sitten minun täytyy tehdä se itse", sanoi nuori mies, ja
hän veti verhon syrjään ja heitti sen lattialle.
Kauhun huuto pääsi maalarin huulilta kun hän näki nuo hirveät kasvot,
jotka himmeässä valossa irvistivät hänelle. Niiden ilmeessä oli jotakin,
joka herätti hänessä inhoa ja kauhua. Hyvä Jumala, Dorian Grayn omat
kasvothan tuossa katselivat häntä! Tuo salaperäinen voima, mikä se
sitten lienee ollutkin, ei ollut vielä kokonaan hävittänyt niiden
ihmeellistä kauneutta. Vielä oli kullan kiiltoa harvenneissa hiuksissa
ja hiukan punaa aistillisissa huulissa. Vähän sinistä suloutta oli
säilynyt myös turvonneihin silmiin, eikä hienosti meislattujen sieramien
eikä kaunismuotoisen kaulan jalot piirteet olleet vielä kokonaan
kadonneet. Niin, se oli Dorian itse. Mutta kuka oli sen maalannut? Hän
oli tuntevinaan siinä oman pensselinsä jälkiä ja kehät olivat hänen
piirtämänsä. Mutta olihan se aivan mahdotonta. Hän tarttui tuskallisesti
kynttilään ja valaisi sillä kuvaa. Vasempaan kulmaan oli hänen oma
nimensä piirretty korkeilla punaisilla kirjaimilla.
Se oli inhottava parodia, halpamainen karrikatyyri. Tätä hän ei ollut
koskaan maalannut. Ja sittenkin se oli hänen työtään. Hän tiesi sen, ja
hänestä tuntui, että hänen kuuma verensä äkkiä jähmettyi jääksi. Hänenkö
työnsä? Mitä se merkitsi? Miksi se oli muuttunut? Hän kääntyi taakseen
ja katsoi Dorian Grayhin murtunein silmin. Hänen suunsa värähteli ja
hänen kielensä oli niin kuiva, ettei hän saanut sanaakaan sanotuksi. Hän
siveli kädellä otsaansa. Se oli tahmeana hiestä.
Nuori mies nojasi uunin reunaa vasten ja tarkasteli Basilia tuolla
omituisella katseella, joka kohoaa katselijoiden kasvoihin, jotka
haltioituneina seuraavat jonkun suuren taiteilijan näyttelemistä. Se ei
ilmaissut todellista surua, mutta ei myöskään todellista iloa. Siinä
näkyi vain katselijan kiihkoa, ja ehkä myös voitonriemun välkettä
silmissä. Hän oli irroittanut kukan napinlävestään ja haisteli sitä, tai
oli ainakin haistelevinaan.
"Mitä tämä merkitsee?" huudahti Hallward vihdoin. Hänen äänensä kajahti
terävältä ja vieraalta hänen omissa korvissaan.
"Vuosia sitten, kun olin vielä hyvin nuori", sanoi Dorian Gray rutistaen
kukkaa kädessään, "sinä tapasit minut, imartelit minua ja opetit minulle
turhamaisuutta. Eräänä päivänä sinä esitit minulle erään ystäväsi, joka
selitti minulle nuoruuden ihmeitä, ja sinä valmistit minun muotokuvani,
joka opetti minua ymmärtämään kauneuden ihmeitä. Hulluna hetkenä, en
tiedä vieläkään, kadunko sitä vai en, minä lausuin ilmi toivomuksen,
sinä sanoisit sitä ehkä rukoukseksi..."
"Muistan sen hyvin! Oi, miten hyvin sen muistankaan! Ei! Se on
mahdotonta. Huone on kostea. Kuva on homehtunut. Ehkäpä värissä on ollut
jotain myrkkyä. Minä sanon sinulle, että se on mahdotonta."
"Ah, mikä on mahdotonta?" mutisi nuori mies astuen ikkunan luo ja
nojaten otsansa kylmään, sumusta kostuneesen ruutuun.
"Sinä sanoit hävittäneesi kuvan."
"Minä olin väärässä. Se on hävittänyt minut."
"Minä en usko, että se on minun maalaamani."
"Etkö näe siinä ihannettasi?" sanoi Dorian katkerasti.
"Minun ihanteeni, niinkuin sinä sitä nimität..."
"Niinkuin sinä sitä nimitit."
"Siinä ei ollut mitään pahaa, eikä häpeällistä. Sinä olit minulle
sellainen ihanne, jota en koskaan enää ole tavannut. Nuo ovat satyyrin
kasvot."
"Ne ovat minun sieluni kasvot!"
"Hyvä Jumala, millaista olentoa minä olen jumaloinut! Sillä on perkeleen
silmät."
"Jokaisen ihmisen sielussa on taivas ja helvetti, Basil", huudahti
Dorian tehden epätoivoisen liikkeen.
Hallward kääntyi taas kuvaa kohti ja katseli sitä. "Hyvä Jumala, jos se
on totta", hän huudahti, "ja jos tuolla tavalla olet turmellut elämäsi,
niin olet paljoa pahempikin kuin miksi panettelijat sinua luulevat!" Hän
valaisi kynttilällä jälleen kuvaa ja tarkasteli sitä. Pinta näytti
olevan aivan turmeltumaton, aivan sellainen kuin hän sen oli kädestään
jättänyt. Varmaan tuo hävitys oli tullut sisältäpäin. Jonkun sisällisen
prosessin voimasta synnin spitalitauti syövytti kuvaa. Ruumiin
mätäneminen kosteassa haudassa ei ollut yhtä kauheaa.
Hänen kätensä vapisi, kynttilä putosi jalasta lattialle ja sihisi. Hän
polki jalallaan sen päälle ja sammutti sen. Sitten hän heittäytyi
horjuvalle tuolille pöydän ääreen ja peitti kasvonsa käsiinsä.
"Hyvä Jumala, Dorian, mikä läksytys! Mikä hirveä läksytys!" Vastausta ei
kuulunut, mutta hän eroitti nuoren miehen nyyhkytyksen ikkunan luota.
"Rukoile, Dorian, rukoile", hän mutisi! "Mitenkä meitä opetettiinkaan
sanomaan lapsuudessamme? 'Älä johdata meitä kiusaukseen. Anna meille
meidän syntimme anteeksi. Päästä meitä pahasta'. Rukoillaan yhdessä.
Sinun ylpeytesi rukous on täyttynyt. Sinun katumuksesi rukous menee myös
täytäntöön. Minä jumaloin sinua liiaksi. Nyt olen saanut rangaistukseni.
Sinä jumaloit itseäsi liiaksi! Me olemme molemmat tulleet rangaistuksi."
Dorian Gray kääntyi hitaasti taakseen ja katseli häntä kyyneltynein
silmin. "Se on liian myöhäistä, Basil", hän änkytti.
"Ei koskaan ole liian myöhäistä, Dorian. Polvistukaamme yhdessä ja
koettakaamme, emmekö muistaisi vielä rukousta. Eikö ole jotain
tämäntapaista lausetta: 'Jos teidän syntinne veriruskiat olisivat, niin
heidän pitää lumivalkeaksi tuleman'?"
"Nuo sanat eivät merkitse minulle enää mitään".
"Älä sano sitä. Olet tehnyt kylliksi pahaa elämässäsi. Hyvä Jumala! Etkö
näe miten tuo kirottu kuva vilkuu meihin?"
Dorian Gray vilkaisi kuvaan, ja äkkiä selittämätön vihan tunne Basil
Hallwardia kohtaan valtasi hänet, ikäänkuin kuva olisi sen hänessä
herättänyt ja kuiskannut sen hänen korvaansa inhottavilla huulillaan.
Takaa-ajetun eläimen hurja kiihko villitsi hänet, ja hän tunsi inhoa
tuota miestä kohtaan, joka istui pöydän ääressä, inhosi häntä enemmän
kuin ketään muuta koko elämässään. Hän silmäsi hurjana ympärilleen.
Jotain kirkasta loisti maalatun arkun kannella aivan hänen edessään.
Hänen silmänsä osui siihen. Hän tiesi mikä se oli. Hän oli tuonut tuon
veitsen mukanaan pari päivää sitten katkoaksensa nuoran pätkän, ja
unohtanut sen tänne. Hitaasti hän liikkui sitä kohti, astuen Hallwardin
ohi. Heti kun hän pääsi hänen taaksensa, hän tarttui veitseen ja
käännähti ympäri. Hallward liikahti tuolissaan, ikäänkuin hän olisi
aikonut nousta ylös. Dorian hyökkäsi häntä kohti ja työnsi veitsen
suureen valtimoon korvan taakse, painaen miehen pään pöytää vasten ja
iskien häntä veitsellä yhä uudestaan ja uudestaan.
Kuului tukahdettua ähkymistä ja sellaista kauheaa korisemista rinnassa,
kun veri on tukahduttaa ihmisen. Kolme kertaa ojossa-olevat kädet
kohosivat suonenvedontapaisesti ja tavoittelivat jäykin sormin ilmaa.
Dorian iski häntä vielä kahdesti, mutta mies ei liikkunut. Hän odotti
vielä hetkisen, painaen päätä yhä vasten pöytää. Sitten hän heitti
veitsen pöydälle ja jäi kuuntelemaan.
Hän ei voinut kuulla muuta kuin hiljaista tippumista kuluneelle matolle.
Hän avasi oven ja astui ulos portaille. Talo oli aivan ääneti. Ei kukaan
liikkunut. Hetken aikaa hän seisoi nojautuneena käsinojaan ja tähysteli
mustaan, hiljaiseen pimeyteen. Sitten hän otti avaimen lukosta ja palasi
takaisin huoneesen, sulkien oven jäljissään.
Kuollut istui yhä tuolilla, nojautuneena pöydän yli, selkä kumarassa,
käsivarret riipuksissa. Jollei niskassa olisi ollut ammoittavaa haavaa
ja tahmeaa, mustaa lätäkköä lattialla, joka yhä laajenemistaan laajeni,
niin olisi voinut luulla miehen nukkuvan.
Kuinka nopeasti tuo kaikki oli tapahtunut! Hän oli niin ihmeellisen
tyyni, ja astuen ikkunan luo hän avasi sen ja meni balkongille. Tuuli
oli hajoittanut sumun, ja taivas loisti kuin äärettömän riikinkukon
pyrstö, täynnä tuhansia kimaltelevia silmiä. Hän katsoi alas kadulle ja
näki poliisin kiertävän hiljaisten talojen ympäri ja valaisevan
lyhdyllään niiden portteja. Kadunkulmasta sukelsi näkyviin rämisevän
ajurin punainen tuli ja katosi jälleen. Nainen, huivi hartioillaan,
hiipi hitaasti ja horjuen seinää pitkin. Vähä-väliä hän pysähtyi ja
vilkaisi taakseen. Sitten hän alkoi laulaa raa'alla äänellä. Poliisi
astui häntä kohti ja sanoi hänelle jotakin. Hän hoiperteli pois nauraen.
Kylmä tuuli puhalsi yli torin. Kaasulyhdyt lekottelivat ja lehdettömät
puut ravistivat mustia, routaisia oksiaan edes ja takaisin. Dorian
värisi ja palasi takaisin huoneesen, sulkien ikkunan.
Tultuaan ovelle hän käänsi avainta ja avasi oven. Hän ei edes vilkaissut
kuolleesen. Hänen mielestään oli parasta, että tapaus pysyi niin
hämäränä kuin suinkin. Ystävä, joka oli maalannut tuon onnettoman, vain
turmiota tuottaneen kuvan, oli kadonnut hänen elämästään. Siinä kyllin.
Sitten hän muisti lampun. Se oli harvinaista, maurilaista tekoa
himmeästä hopeasta, jossa oli oxiderattuja teräskoristeita ja suuria
turkoseja. Ehkä palvelija kaipaisi sitä ja kysyisi minne se oli
joutunut. Hän epäröi hetken aikaa, sitten hän kääntyi takaisin ja otti
sen pöydältä. Hän ei voinut välttää näkemästä kuollutta. Kuinka hiljaa
hän oli! Miten kauhean pitkältä hänen valkoiset kätensä näyttivät! Aivan
kuin jokin hirveä vahakuva.
Lukittuaan oven jälkeensä hän hiipi hiljaa portaita alas. Portaat
rasahtelivat, ikäänkuin ne olisivat tuskasta äännelleet. Hän pysähtyi
usean kerran ja kuunteli. Ei, kaikki oli hiljaa. Hänen omat askeleensa
vain olivat kajahtaneet.
Kun hän saapui kirjastoon, niin hän näki laukun ja päällystakin
nurkassa. Ne olivat jonnekin piiloitettavat. Hän avasi laudoituksessa
olevan salaisen seinäkaapin, jossa hän säilytti omat kummalliset
valepukunsa, ja pani ne sinne. Helposti hän polttaisi ne jäljestäpäin.
Sitten hän katsoi kelloaan. Se oli kahtakymmentä yli yhden.
Hän istahti ja alkoi miettiä. Joka vuosi -- melkeinpä joka kuukausi
ihmisiä hirtettiin Englannissa samasta rikoksesta, jonka hän nyt oli
tehnyt. Ilmassa oli ollut mieletöntä murhankiihkoa. Jokin punainen tähti
oli tullut liian lähelle maata... Ja sittenkin, mitä todisteita oli
häntä vastaan? Basil Hallward oli lähtenyt talosta puoli yhdeltätoista.
Ei kukaan ollut nähnyt hänen palaavan. Useimmat palvelijoista olivat
Selby Royalissa. Hänen kamaripalvelijansa nukkui... Parisiin! Niin.
Parisiin Basil oli lähtenyt yöjunalla, niinkuin hän oli aikonutkin. Hän
vietti niin omituista erakkoelämää, että kuukausia saattoi kulua,
ennenkuin mitään epäilyksiä heräisi. Kuukausia! Kaikki jäljet saattoivat
sitä ennen kadota.
Äkillinen ajatus juolahti hänen mieleensä. Hän otti turkkinsa ja
takkinsa ja meni ulos eteiseen. Siinä hän pysähtyi kuullessaan poliisin
hitaat ja raskaat askeleet katukäytävältä ja nähdessään lyhdyn valon
kuvastuvan ikkunaan. Hän odotti henkeään pidätellen.
Hetken kuluttua hän avasi oven, puikahti ulos ja sulki sen varovasti
jälkeensä. Sitten hän alkoi soittaa kelloa. Viiden minuutin kuluttua
kamaripalvelija tuli puolipukimissaan ja unisena eteiseen.
"Olen pahoillani, että minun oli pakko herättää teidät, Francis", hän
sanoi astuessaan sisään; "mutta avain oli minulta unohtunut. Mitä kello
on?"
"Kymmenen minuuttia yli kahden, herra", vastasi mies katsoen kelloaan.
"Kymmenen minuuttia yli kahden? Kuinka myöhäistä. Herättäkää minut
huomenna yhdeksältä. Minulla on hiukan työtä."
"Hyvä, herra."
"Onko kukaan käynyt täällä tänä iltana?"
"Mr. Hallward, herra. Hän odotti täällä kello yhteentoista asti, ja
sitten hän meni asemalle."
"Oi, sepä ikävä etten tavannut häntä. Jättikö hän mitään sanaa?"
"Ei, herra. Hän sanoi vain kirjoittavansa teille Parisista, jollei hän
tapaisi teitä klubissa."
"Se on hyvä, Francis. Älkää unohtako herättää minua kello yhdeksältä."
"En, herra."
Mies hiipi pois tohveleissaan käytävätä pitkin.
Dorian Gray heitti päällystakkinsa ja hattunsa pöydälle ja meni
kirjastoon. Neljännestunnin hän astui edes-takaisin huoneessa purren
huultaan ja miettien. Sitten hän otti hyllyltä aateliskalenterin ja
selaili lehtiä. "Alan Campbell, 152, Hertford street, Mayfair." Aivan
oikein. Sitä miestä hän juuri tarvitsi.