Oli marraskuun yhdeksäs päivä, hänen kahdeksannenneljättä
syntymäpäivänsä aatto, niinkuin hän jälkeenpäin usein muisteli.
Hän astui kotiin kello yhdentoista aikana lordi Henryn luota, jossa hän
oli ollut päivällisillä, ja yllään hänellä oli raskas turkki, sillä ilta
oli kylmä ja sumuinen. Grosvenor squaren ja South Audley Streetin
kulmassa eräs mies astui hyvin nopeasti hänen ohitsensa sumussa, harmaa
ulsterikaulus nostettuna korville. Hänellä oli matkalaukku kädessä.
Dorian tunsi hänet. Se oli Basil Hallward. Hänet valtasi omituinen
pelontunne, jota hänen oli mahdoton selittää. Hän ei ollut näkevinänsä
häntä ja kulki nopeasti taloansa kohti.
Mutta Hallward oli huomannut hänet. Dorian kuuli että hän ensin pysähtyi
katukäytävällä ja sitten kiiruhti hänen jälkeensä. Hetken kuluttua hän
laski kätensä Dorianin olkapäälle.
"Dorian! Mikä mainio sattuma! Olen odottanut sinua kirjastossasi aina
kello yhdeksästä saakka. Vihdoin minun tuli sääli sinun väsynyttä
palvelijaasi ja käskin hänen mennä levolle, kun hän päästi minut ulos.
Minä lähden Parisiin yöjunalla ja minä tahdoin niin mielelläni tavata
sinua ennen lähtöäni. Minä luulin tuntevani sinut, tai ainakin turkkisi,
kun astuit minun ohitseni. En ollut kuitenkaan aivan varma. Etkö sinä
tuntenut minua?"
"Tässä sumussako, rakas Basil? Tuskin tunsin Grosvenor squarea. Jossakin
täälläpäin minun asuntoni on, mutta en ole varma siitä. Olen pahoillani
että lähdet pois, enhän ole tavannut sinua iankaikkisiin aikoihin. Mutta
toivottavasti tulet pian takaisin?"
"En niinkään pian. Aion viipyä poissa kuusi kuukautta. Hyyrään itselleni
atelierin Parisissa ja pysyn piilossa kunnes olen saanut valmiiksi
suuren taulun, joka pyörii päässäni. Mutta aikomukseni ei ollut puhua
itsestäni. Olemme sinun ovellasi. Salli minun tulla hetkeksi sisään.
Minulla on sinulle jotakin sanottavaa."
"Sepä hauska. Mutta etkö myöhästy junastasi?" sanoi Dorian Gray
välinpitämättömästi, astuessaan ylös portaita ja avatessaan oven
avaimellaan.
Lampunvalo lekotteli sumun läpi ja Hallward katsoi kelloaan. "Minulla on
paljon aikaa", vastasi hän. "Juna lähtee vasta neljännestä yli
kaksitoista, ja kello on nyt juuri yksitoista. Minä olinkin menossa
klubiin sinua etsimään, kun tapasin sinut. Minulla ei ole vaivaa
tavaroistakaan, sillä lähetin jo edeltäpäin matka-arkkuni. Minulla ei
ole muuta kuin tämä käsilaukku matkassani ja kahdessakymmenessä
minuutissa ehdin hyvin Viktoria-asemalle."
Dorian katseli häntä hymyillen. "Sillä tavalla hieno maalari matkustaa!
Gladstone-laukku kädessä ja ulsterikaulus takissa! Tule sisään, jottei
sumu tunkeudu sisään. Äläkä huoli puhua mitään vakavata. Ei mikään
nykyään ole vakavaa. Ei ainakaan minkään tulisi olla."
Hallward pudisti päätään astuessaan sisään ja seurasi Doriania
kirjastoon. Kirkas tuli paloi suuressa takassa. Lamput olivat sytytetyt,
ja pienellä mosaikipöydällä seisoi muutamia pulloja soodavettä ja
suuria, hiottuja laseja.
"Sinä näet miten kodikasta minulla täällä oli, Dorian. Sinun palvelijasi
antoi minulle kaikkea mitä minä tarvitsin, vieläpä sinun parhaita,
kultapäisiä paperossejasi. Hän on hyvin vieraanvarainen olento. Minä
pidän hänestä paljoa enemmän kuin ranskalaisesta, joka sinulla oli
ennen. Mihinkä tuo ranskalainen oikeastaan joutui?"
Dorian kohautti olkapäitään. "Luullakseni hän nai lady Radleyn
kamarineidon ja on asettunut Parisiin englantilaiseksi räätäliksi.
Englantilaisuus kuuluu olevan siellä hyvin muodissa. Siinä suhteessa
ranskalaiset ovat lapsellisia, eikö totta? Mutta tiedätkös -- hän ei
ollut mikään huono palvelija. Minä en pitänyt hänestä, mutta minulla ei
ollut syytä moittia häntä mistään. Ihminen kuvittelee niin usein
mielessään aivan mahdottomia asioita. Hän oli hyvin kiintynyt minuun ja
näytti olevan hyvin suruissaan kun hän läksi. Tahdotko lisään konjakkia
ja soodaa? Vai haluatko mielemmin hochheimeriä seltterin kanssa. Minä
juon aina hochheimeriä. Viereisessä huoneessa on sitä varmaan."
"Kiitos, en huoli enää mitään", sanoi maalari riisuen yltään
päällystakin ja hatun ja heittäen ne laukkunsa päälle, jonka hän oli
asettanut nurkkaan. "Ja nyt, rakas ystävä, tahtoisin puhua sinun
kanssasi vakavasti. Älä rypistä noin kulmakarvojasi. Sitten minun on
niin paljoa vaikeampi puhua."
"Mitä asia koskee?" kysyi Dorian kärsimättömästi, heittäytyen sohvalle.
"Toivottavasti se ei koske minua itseäni. Olen väsynyt itseeni tänä
iltana. Tahtoisin olla joku muu."
"Se koskee juuri sinua", vastasi Hallward vakavalla, syvällä äänellään,
"ja minun täytyy sanoa se sinulle. En pidätä sinua kuin puolen tuntia."
Dorian huokasi ja sytytti paperossin. "Puolen tuntia!" hän mutisi.
"En minä vaadi suuria sinulta, Dorian, ja sinun itsesi tähden minä
puhun. Minä arvelen parhaaksi että saat tietää että sinusta kerrotaan
kauhistuttavia asioita Lontoossa."
"En minä huoli tietää niistä mitään. Minusta on hauska kuulla
häväistysjuttuja muista, mutta häväistysjutut minusta itsestäni eivät
huvita minua. Niissä ei ole uutuuden viehätystä."
"Niiden täytyy huvittaa sinua, Dorian. Jokainen gentleman on arka
hyvästä nimestään. Sinä et tahdo että ihmiset puhuisivat sinusta pahaa
ja halpamaista. Tietysti sinulla on asemasi ja rikkautesi, ja kaikkea
muuta sellaista. Mutta asema ja rikkaus ei ole kaikkea. Älä unohda,
etten minä usko näihin huhuihin. Ainakaan en voi uskoa niihin, kun näen
sinut. Synti jättää jälkensä ihmisen kasvoihin. Sitä ei voi salata.
Ihmiset puhuvat joskus salaisista paheista. Sellaista ei ole olemassa.
Jos huono ihminen on vajonnut paheesen, niin piirteet hänen suunsa
ympärillä, silmäluomien velttous ja käsienkin muoto voi sen ilmaista.
Eräs henkilö -- en tahdo mainita hänen nimeänsä, mutta sinä tunnet hänet
kyllä -- pyysi viime vuonna minua maalaamaan hänen kuvansa. En ollut
koskaan ennen nähnyt häntä, enkä vielä silloin ollut kuullut hänestä
mitään, vaikka nyt jo tiedän hyvän joukon. Hän tarjosi tavattoman suurta
hintaa. Mutta minä kieltäydyin. Hänen sormiensa muodossa oli jotakin,
jota en voinut sietää. Nyt tiedän että minun epäilykseni olivat aivan
oikeat. Hän viettää hirveää elämää. Mutta sinä, Dorian, sinun kasvosi
ovat puhtaat, viattomat ja kirkkaat ja sinun nuoruutesi on niin
ihmeellisen koskematon -- sinusta en voi mitään pahaa uskoa. Ja
kuitenkin minä tapaan sinua niin harvoin, et tule enää koskaan minun
atelieriini, ja kun en näe sinua ja kuulen kaikki nuo hirveät jutut,
joita ihmiset sinusta kuiskailevat, niin en tiedä mitä sanoa. Minkä
vuoksi, Dorian, sellainen mies kuin Berwickin herttua, poistuu
klubihuoneesta, kun sinä astut sisään? Miksi niin useat Lontoon
gentlemaneista eivät tahdo tulla sinun taloosi, eivätkä kutsu sinua
luoksensa? Olithan ennen lordi Staveleyn hyvä ystävä. Tapasin hänet
viime viikolla päivällisillä. Sinun nimeäsi mainittiin keskustelussa kun
tuli puhe niistä miniatyyreistä, joita olet lainannut Dudleyn
näyttelyyn. Staveley kohautti huultaan ja sanoi että sinulla ehkä on
hyvinkin taiteellinen aisti, mutta ettei pitäisi sallia kenenkään
puhdasmielisen tytön tutustua sinuun eikä antaa hyvämaineisen naisen
olla samassa huoneessa sinun kanssasi. Minä sanoin hänelle että olin
sinun ystäväsi, ja kysyin mitä hän tarkoitti. Hän sanoi sen minulle. Hän
sanoi sen suoraan kaikkien kuullen. Se oli hirveää! Miksi sinun
ystävyytesi tuottaa turmiota kaikille nuorille miehille? Esimerkiksi tuo
poika raukka kaartissa, joka teki itsemurhan. Olithan sinä hänen
läheinen ystävänsä. Tai sir Henry Ashton, jonka täytyi lähteä pois
Englannista, saatettuaan nimensä häpeään. Tehän olitte aivan
eroamattomia. Entä Adrian Singleton, joka sai niin julman lopun? Tai
lordi Kentin ainoa poika, jonka tulevaisuus meni aivan hukkaan? Minä
tapasin hänen isänsä eilen St. James Streetillä. Hän näytti murtuneen
surusta ja häpeästä. Ja nuori Perthin herttua? Millaista elämää hän nyt
viettää? Kukapa hänen seurassaan tahtoisi olla?"
"Ole vaiti, Basil. Sinä puhut asioista, joita et tunne lainkaan", sanoi
Dorian Gray purren huultaan ja puhuen halveksivalla äänensävyllä. "Sinä
kysyt miksi Berwick poistuu huoneesta, kun minä astun sisään. Hän tekee
sen siksi että minä tunnen hänen elämänsä, eikä sen vuoksi, että hän
tuntisi minun. Mitenkä hänen elämäntarinansa voisi olla puhdas,
sellaista verta kuin hänen suonissaan virtaa? Sinä tiedustelet minulta
Henry Ashtonin ja nuoren Perthin kohtaloja. Olenko minä opettanut heille
paheita ja hurjistelua? Jos Kentin tyhmä poika naipi vaimon kadulta,
niin mitä se minuun kuuluu? Ja jos Adrian Singleton kirjoittaa ystävänsä
nimen poikinpäin vekseliin, niin olenko minä hänen holhoojansa? Minä
tiedän kyllä kuinka Englannissa juoruillaan. Keskiluokan ihmiset
tuuloittavat moraalisia ennakkoluulojaan kehnoilla päivällisillään ja
kuiskaten kertovat parempien ihmisten epäsiveellisyydestä, niinkuin he
sitä nimittävät, luuloitellakseen toisilleen että he itse liikkuvat
parhaissa seurapiireissä ja ovat läheisiä tuttavia niille, joita he
panettelevat. Tässä maassa ei tarvita muuta kuin arvostelukykyä ja
ymmärrystä, jotta saa kaikki pahat kielet kimppuunsa. Ja millaista
elämää viettävät itse nuo ihmiset, jotka ovat olevinansa siveellisiä?
Rakas ystävä, sinä unohdat, että me elämme teeskentelyn isänmaassa."
"Dorian", huudahti Hallward, "siitä ei ole nyt kysymys. Englanti on
kylliksi kurja, sen tiedän, ja englantilainen seuraelämä on lävitsensä
huonoa. Juuri sen vuoksi tahtoisin että sinä olisit hyvä. Sinä et ole
ollut hyvä. Ihmisellä on oikeus arvostella toista sen mukaan, mitä hän
on ystäviinsä vaikuttanut. Sinun ystäväsi näyttävät kadottavan kaiken
kunniantunnon, hyvyyden ja puhtauden. Sinä olet herättänyt heissä hurjan
nautinnonhalun. He ovat vajonneet syvälle. Se on sinun työtäsi. Niin,
sinä olet heitä viekoitellut, ja kuitenkin sinä voit nauraa, niinkuin
nyt naurat. Ja siinä piilee vieläkin pahempaa. Minä tiedän että sinä ja
Harry olette eroamattomia. Jo senkin vuoksi, jollei minkään muun syyn
tähden, teidän ei olisi pitänyt saattaa hänen sisarensa nimeä joka
miehen suuhun."
"Punnitse sanojasi, Basil. Sinä menet liian pitkälle."
"Minun täytyy saada puhua, ja sinun pitää kuunnella. Sinun on pakko
kuunnella. Kun sinä tutustuit lady Gwendoleen, niin ei kuulunut vielä
pienintäkään panettelua hänestä. Onko nyt Lontoossa ainoatakaan
kunniallista naista, joka hänen kanssaan tahtoisi ajaa Hyde Parkissa?
Eiväthän hänen lapsensakaan saa elää hänen kanssansa. Sitten on
liikkunut toisiakin juttuja -- miten sinut on nähty aamunsarastuksessa
hiipivän ulos huonomaineisista taloista ja valepuvussa istuvan Lontoon
kurjimmissa kapakoissa. Ovatko nuo jutut tosia? Voivatko ne olla tosia?
Ensin kun kuulin niitä, niin nauroin. Nyt nuo kertomukset saattavat
minut värisemään. Ja mitä kerrotaan sinun maatilastasi ja siitä
elämästä, jota siellä vietetään? Dorian, sinä et tiedä, mitä sinusta
sanotaan. Minä en sinulle sano, etten aio pitää sinulle saarnoja.
Muistan Harryn sanoneen kerran, että jokainen, joka yrittää ruveta
sielunparantajaksi, aloittaa tuon toimen vakuuttamalla sitä, mutta ensi
työkseen syökin sanansa. Minä tahdon todellakin saarnata sinulle. Minä
tahdon että vietät sellaista elämää, jolla voitat ihmisten kunnioitusta.
Minä tahdon että sinun nimesi on puhdas ja maineesi tahraton. Minä
tahdon että eroat niiden kunniattomien parista, joiden kanssa olet
seurustellut. Älä kohauta tuolla tavalla olkapäitäsi. Älä ole niin
välinpitämätön. Sinussa on ihmeellinen voima. Käytä sitä hyvään, äläkä
pahaan. Sanotaan että sinä turmelet jokaisen, joka liittyy sinuun, ja
ettei tarvita muuta kuin että sinä olet vieraana talossa, jotta siellä
tapahtuisi jotakin häpeällistä. Minä en tiedä onko se totta vai ei.
Mistä minä tietäisin. Mutta niin sinusta sanotaan. Minulle on kerrottu
asioita, joita on aivan mahdoton uskoa. Lordi Gloucester oli minun
parhaita ystäviäni Oxfordissa. Hän näytti minulle kirjeen, jonka hänen
vaimonsa oli kirjoittanut hänelle vähää ennen kuolemaansa huvilastaan
Mentonesta. Sinun nimesi oli sekoitettu kaikkein julmimpaan
tunnustukseen mitä ikänä olen lukenut. Minä sanoin hänelle että se oli
mahdotonta -- että tunsin sinut niin hyvin, ja ettet sinä voinut tehdä
itseäsi syypääksi mihinkään sellaiseen. Tunnenko sinua? Tokko minä
sittenkään tunnen sinua? Ennenkuin voin vastata siihen, täytyisi minun
saada nähdä sinun sielusi."
"Nähdä minun sieluni!" mutisi Dorian Gray hypähtäen ylös sohvalta, ja
katsoen häneen kalpeana kauhusta.
"Niin", sanoi Hallward vakavasti, äänessä syvä, surullinen sävy --
"nähdä sinun sielusi. Mutta sitä voi vain Jumala tehdä."
Katkera pilkannauru kajahti nuoremman miehen huulilta. "Sinä voit saada
sen nähdä vielä tänä iltana!" huudahti hän ottaen käteensä lampun
pöydältä. "Tule, se on sinun omaa työtäsi. Miksi et voisi katsella sitä?
Voit kertoa siitä maailmallekin perästäpäin, jos haluat. Ei kukaan sinua
uskoisi. Jos he uskoisivat sinua, niin he pitäisivät minusta vain vielä
enemmän. Minä tunnen maailmaa paremmin kuin sinä, vaikka sinä puhut
siitä niin pitkältä. Kuulehan, sinä olet puhunut nyt kylliksi paheesta.
Nyt saat silmätä sitä kasvoista kasvoihin."
Ylpeyden hulluutta oli joka ainoassa sanassa, jonka hän lausui. Hän
polki jalkaansa poikamaisella kärsimättömyydellä. Hän tunsi hurjaa iloa
ajatellessaan että joku muukin pääsisi hänen salaisuutensa perille ja
että se mies, joka oli maalannut tuon kuvan, josta hänen häpeänsä oli
saanut alkunsa, saisi koko loppuikänsä kantaa taakkanaan oman työnsä
julmaa muistoa.
"Niin", hän jatkoi astuen lähemmäksi ja katsoen suoraan toista silmiin,
"minä näytän sinulle minun sieluni. Sinä saat nähdä sen, minkä luulit
Jumalan yksin voivan nähdä."
Hallward säpsähti. "Sinä pilkkaat, Dorian!" hän huudahti. "Sinun ei pidä
puhua tuollaisia asioita. Se on hirveää puhetta, eikä se tarkoita
mitään."
"Luuletko niin?" Hän nauroi jälleen.
"Minä tiedän sen. Sen minkä tänä iltana sanoin sinulle, tein parhaassa
tarkoituksessa. Tiedäthän että aina olen ollut sinulle uskollinen
ystävä."
"Älä koske minuun. Puhu loppuun."
Maalarin kasvoille kohosi tuskallinen ilme. Hän vaikeni hetkeksi, ja
kiihkeä säälin tunne sai vallan hänessä. Mutta mikä oikeus hänellä oli
tunkeutua Dorian Grayn elämään? Jos hän oli tehnyt vain kymmenennenkin
osan siitä mitä huhu kertoi, niin kuinka hirveästi hän oli saanut
kärsiä! Sitten Basil oikaisi itseään, astui uunin luo ja jäi siihen
seisomaan katsellen palavia halkoja, niiden härmäntapaista tuhkaa ja
lekottavia liekkejä.
"Minä odotan, Basil", sanoi nuori mies kovalla, selvällä äänellä.
Basil kääntyi ympäri. "Minä tahdon vain sanoa sinulle", huudahti hän,
"että haluan saada vastauksen niihin hirmuisiin syytöksiin, joita sinua
vastaan on tehty. Jos sanot minulle että ne ovat valheellisia alusta
loppuun asti, niin uskon sinua. Kiellä ne, Dorian, kiellä! Etkö näe
kuinka minä kärsin? Hyvä Jumala! Älä sano, että olet huono, kurja ja
häpeällinen."
Dorian Gray hymyili. Hänen huulensa kaareutuivat pilkallisesti. "Tule
ylös, Basil", hän sanoi, levollisesti. "Minä pidän päiväkirjaa
elämästäni joka päivä, eikä se koskaan poistu siitä huoneesta, jossa
sitä kirjoitetaan. Minä näytän sen sinulle, jos tulet minun mukanani."
"Minä tulen, Dorian, jos sinä haluat. Huomaan että myöhästyisin
kuitenkin junasta. Se ei tee mitään. Voin lähteä huomenna. Mutta älä
pyydä minua lukemaan mitään tänä iltana. Minä en halua muuta kuin suoran
vastauksen kysymykseeni."
"Sen sinä saat ylhäällä. Täällä en voi vastata. Ei sinun tarvitse
pitkältä lukea."