Vuosikausiin ei Dorian Gray voinut vapautua tämän kirjan vaikutuksesta.
Tai ehkäpä pikemmin hän ei koskaan koettanutkaan vapautua siitä. Hän
tilasi Parisista kokonaista yhdeksän kappaletta sen ensimäistä
suurikokoista painosta ja sidotti ne erivärisiin kansiin, jotta ne
soveltuisivat hänen vaihteleviin mielialoihinsa ja hänen luonteensa
muutteleviin mielijohteihin, joita hän ajoittain ei näyttänyt yhtään
voivan hallita. Kirjan sankari, nuori ihmeellinen parisilainen, jonka
olennossa romantinen ja tieteellinen temperamentti niin kummasti oli
sekaantunut, muuttui hänelle jonkinmoiseksi perikuvaksi hänestä
itsestänsä. Ja tosiaan koko kirja näytti hänestä käsittelevän hänen oman
elämänsä tarinaa, joka oli kirjoitettu jo ennen kuin hän itse oli
elämäänsä elänytkään.
Yhdessä kohdin hän oli onnellisempi kuin romaanin haaveenomainen
sankari. Hän ei tuntenut -- eikä hänellä ollut koskaan ollut siihen
syytäkään -- ensinkään tuota omituista kauhua peilejä, kiillotettuja
metallilevyjä eikä tyyntä vedenpintaa kohtaan, joka niin varhain jo oli
vallannut tuon nuoren parisilaisen ja joka oli johtunut siitä, että hän
niin äkkiä oli kadottanut kaikkien ihaileman erinomaisen kauneutensa.
Melkein julmalla ilolla -- ja ehkäpä kaikessa ilossa ja varsinkin
nautinnossa on jotakin julmaakin -- hän luki viimeisen osan kirjaa, joka
antaa traagillisen, joskohta hiukan liioitellun kuvauksen ihmisen
surusta ja epätoivosta, kun hän itse kadottaa sen, mihin hän muissa ja
koko maailmassa on pannut enimmin arvoa.
Sillä se ihmeellinen kauneus, joka oli lumonnut Basil Hallwardin ja
monta muuta hänen rinnallansa, ei näyttänyt häviävän. Nekin, jotka
olivat kuulleet hänestä kerrottavan kaikkein pahinta, -- silloin-tällöin
levisikin hänen elämäntavoistansa Lontoossa omituisia huhuja, jotka
joutuivat juorunaiheiksi klubeihin -- eivät voineet uskoa hänestä mitään
kunniatonta, kun he näkivät hänet. Hänen katseensa oli niin puhdas,
ikäänkuin maailma ei olisi tahrannut häntä. Törkeäpuheiset miehet
vaikenivat, kun Dorian Gray astui sisään. Hänen kasvojensa puhtaassa
ilmeessä oli jotakin nuhtelevaa. Vain hänen läsnäolonsakin palautti
heidän mieleensä muiston siitä viattomuudesta, jota he olivat
tahranneet. He ihmettelivät miten niin suloiseen ja kauniisen olentoon
kuin häneen ei ollut tarttunut elämän lokaa ja aistillisuutta.
Usein palattuaan kotiin pitkiltä ja salaperäisiltä retkiltänsä, jotka
antoivat aihetta outoihin huhuihin hänen todellisten että oletettujen
ystäviensä parissa, hän hiipi itse lukittuun huoneesen yläkerrassa,
avasi oven avaimella, jota hän ei koskaan laskenut luotaan ja seisahtui
peili kädessä Basil Hallwardin maalaaman muotokuvan eteen. Hän katseli
vuoroin kuvan ilkeitä, vanhentuvia piirteitä, vuoroin kauniita, nuoria
kasvoja, jotka hymyilivät hänelle kiiltävän peilin pinnasta. Vastakohdan
räikeys kohotti hänen nautinnontunnettansa. Hän ihastui yhä enemmän
omaan kauneuteensa ja seurasi yhä kohoavalla mielenkiinnolla oman
sielunsa häviötä. Hän tutki suurimmalla huolella ja joskus
mielettömällä, hirveällä nautinnolla niitä rumia viivoja, jotka uursivat
otsaa ja hiipivät paksun, aistillisen suun ympärillä, ja hän saattoi
kysyä itseltänsä, mikähän oli kauhua herättävämpää, synninkö vai iän
jäljet. Hän saattoi asettaa valkeat kätensä kuvan pöhöttyneitten,
muodottomien käsien viereen ja hymyillä. Hän ivasi murtunutta vartaloa
ja riutuneita jäseniä.
Joskus kuitenkin öisin, kun hän makasi unettomana omassa hajuvesiltä
tuoksuvassa huoneessansa tai huonomaineisen kapakan likaisessa kamarissa
lähellä laivatokkaa, jossa hän valepuvussa ja väärällä nimellä usein
oleskeli, hän ajatteli säälillä sitä turmiota, johon hän oli oman
sielunsa saattanut, ja tuo säälintunne oli sitä voimakkaampi, koska se
oli kokonaan itsekäs. Mutta tuollaiset hetket olivat harvinaisia.
Uteliaisuus elämään nähden, jonka lordi Henry oli ensin herättänyt
hänessä heidän istuessaan yhdessä ystävän puutarhassa, näytti vain
kasvavan sitä myöten kuin hän sitä tyydytti. Mitä enemmän hän tiesi,
sitä enemmän hän halusi tietää. Hän tunsi mieletöntä nälkää, joka yltyi
vain suuremmaksi sitä myöten kuin hän koetti sitä tyydyttää.
Mutta sittenkään hän ei laiminlyönyt mitään, ei ainakaan
velvollisuuksiaan seuraelämää kohtaan. Kerran tai kahdesti talvella ja
joka keskiviikko-ilta kevätkauden kestäessä, hänen kaunis kotinsa oli
avoinna vieraille, ja kuuluisimmat säveltaiteilijat huvittivat vieraita
taiteensa ihmeillä. Hänen pienet päivälliskutsunsa, joiden
järjestämisessä lordi Henry aina oli avullisena, olivat kuuluisat yhtä
paljon tarkasta vieraiden valinnasta ja heidän sijoituksestaan kuin
aistikkaasta pöydän kattamisesta ja sen sopusointuisista korulaitteista,
etelämaisista kukista, kirjailluista liinoista ja vanhanaikuisista
kulta- ja hopea-astioista. Olipa useita, varsinkin nuorempien miesten
parissa, jotka näkivät, tai luulivat näkevänsä Dorian Grayssä
toteutuneena sen tyypin, josta he usein Etonissa tai Oxfordissa olivat
uneksineet, tyypin, jossa yhdistyi oppineen korkea sivistys ja
maailmanmiehen miellyttävä, ylhäinen ja hieno käytös. Heidän mielestään
hän näytti kuuluvan niihin ihmisiin, joista Dante sanoo, että he
koettivat "täydentää itseään jumaloimalla kauneutta." Samoinkuin Gautier
hänkin oli niitä ihmisiä, joille "näkyvä maailma todellakin oli
olemassa."
Hänelle elämä oli todellakin ensimäinen ja suurin taiteista, ja kaikki
muut taiteet olivat vain valmistelua elämää varten. Muoti, jonka kautta
eriskummallisuus hetkeksi leviää kaikkialle, keikailu, joka tavallaan
koettaa lujentaa kauneuden ehdotonta muotivaltaa, viehättivät tietenkin
häntä. Hänen tapansa pukeutua, ne erilaiset tyylit, joita hän aika-ajoin
suosi, vaikuttivat suuresti niihin nuoriin keikailijoihin, jotka
näyttäytyivät Mayfair-tanssiaisissa ja Pall Mall-klubin ikkunoissa. He
matkivat häntä kaikessa mitä hän teki ja koettivat tavoitella sitä
huolettoman viehättävää keikailua, joka ilmautui hänen käytöksessään,
mutta joka oli vain puoleksi vakavasti tarkoitettua.
Hän oli liiankin halukas ottamaan vastaan sen määräävän aseman, jota
hänelle heti täysi-ikäiseksi tultuaan tarjottiin, ja hän tunsi suurta
nautintoa ajatellessaan, että hän voisi vaikuttaa oman aikansa Lontoosen
yhtä syvästi kuin "Satyriconin" tekijä aikoinaan Neron keisarilliseen
Roomaan. Mutta sydämensä sisimmässä hän toivoi voivansa olla enemmänkin
kuin vain _arbiter elegantiarum_ [Hienouden tuomari], jonka kanssa
neuvotellaan jalokivistä, kaulahuivin solmimisesta ja kävelykepin
pitämisestä. Hän koetti laatia uutta elämänjärjestelmää, jolla olisi
järkevä filosofiansa ja järjestetyt periaattensa, sekä etsiä korkeimman
päämaalinsa aistien hengistyttämisessä.
Aistien jumaloimista on usein ja täydellä syyllä moitittu, sillä ihmiset
pelkäävät vaistomaisesti intohimoja ja mielenkiihoituksia, jotka
näyttävät olevan heitä itseään voimakkaammat, ja jotka heillä ovat
yhteisiä alempien luontokappaleiden kanssa. Mutta Dorian Grayn mielestä
tuntui siltä, kuin ei koskaan olisi ymmärretty aistien todellista
luonnetta, että ne olivat jääneet villeiksi ja eläimellisiksi vain sen
vuoksi, että maailma oli koettanut näännyttää niitä nälällä saadakseen
ne alistumaan tai kiusannut ne kuoliaaksi, sen sijaan että olisi
yritetty kehittää niitä uuden sielunelämän alkuaineiksi, sielunelämän,
jonka vallitsevana tunnusmerkkinä olisi hieno kauneudenaisti. Kun hän
seurasi ihmisen kehitystä historiassa, niin hänestä tuntui, että niin
sanomattoman paljon oli mennyt hukkaan. Miten paljon oli uhrattu! Ja
kuinka turhan tähden! Miten paljon mieletöntä, tahallista alistumista,
hirveitä itsekidutuksia ja kieltäymyksiä, jotka olivat johtuneet pelosta
ja joiden seurauksena oli ollut alennuksen tila, paljoa julmempi kuin se
luuloiteltu alennuksen tila, jota ihmiset ymmärtämättömyydessään olivat
yrittäneet välttää. Sillä luonto oli sala-ivaten karkoittanut erakot
erämaahan ja antanut heille metsän pedot seuralaisikseen.
Niin, uusi hedonismi, niinkuin lordi Henry oli ennustanut, oli luova
uudestaan elämän ja vapahtava sen siitä ankarasta, epäkauniista
puritanisuudesta, joka meidän päivinämme omituisella tavalla on herännyt
uuteen eloon. Tietysti se palvelisi nerollisuutta; mutta se ei koskaan
hyväksyisi sellaista teoriaa tai järjestelmää, joka sisältäisi
intohimojen kokemuksen uhraamisen. Sen päämääränä olisi itse kokemus,
eikä kokemusten hedelmät, olkoot ne miten makeita tai karvaita hyvänsä.
Se ei tietäisi mitään asketismista, joka tappaa himot, eikä törkeästä
riettaudesta, joka ne huumaa. Mutta se opettaisi ihmistä keskittämään
voimansa erityisiin hetkiin elämässä, joka itsessään ei ole muuta kuin
yhtä ainoaa hetkeä.
Harva meistä lienee, joka ei ainakin joskus ole herännyt ennen aamun
koittoa joko unelmattoman yön jälkeen, mikä melkein saattaa meidät
rakastumaan kuolemaan, tai kauhun ja inhottavan ilon yön jälkeen,
jolloin aivojen sopukoissa liitelee aaveita, hirveämpiä kuin itse
todellisuus, sen herkän elämän kiihoittamina, joka väijyy kaikessa
groteskissa ja joka gootilaiselle taiteelle -- tuolle taiteelle, mikä
näyttää erityisesti soveltuvan niille, joiden mieltä sairaalloiset
unelmat ovat samentaneet -- antaa sen sitkeän elinvoiman. Vitkalleen
hiipivät valkoiset sormet uutimia pitkin, jotta ne näyttävät
vavahtelevan. Mustina, eriskummallisina haamuina kiertävät äänettömät
varjot huoneen nurkkia ja kyyristyvät niihin kokoon. Ulkoa kuuluu
lintujen pyrähdys pensaissa -- tai työhön kiiruhtavien miesten
askelten äänet, tai tuulen huohotus ja valitus, kun se laskeutuu alas
kukkuloilta ja kiertelee hiljaisen talon ympäri, ikäänkuin se pelkäisi
herättää unesta nukkujat ja kuitenkin tahtoisi houkutella unen
purppuraluolastaan. Ohut, himmeä harso kohoaa kerros kerrokselta,
vähitellen esineiden muodot ja värit palautuvat, ja me näemme miten
aamunkoite asettaa maailman entiseen asuunsa. Kalpeat peilit kuvastavat
jälleen elämää. Sammuneet vahakynttilät seisovat siinä, mihin me ne
olemme jättäneet ja niiden vieressä puoleksi aukileikattu kirja, jota
olemme lukeneet, tai rautalankaan pistetty kukka, jota tanssiaisissa
olemme käyttäneet, tai kirje, jota emme ole uskaltaneet lukea, tai
lukeneet liian usein. Ei mikään näytä muuttuneen. Yön epätodellisista
varjoista kohoaa jälleen todellinen elämä esiin, jota me tunnemme. Me
jatkamme sitä siinä, missä me sen lopetimme, ja me tunnemme
tuskallisesti että olemme pakoitetut käyttämään voimiamme vanhojen
tapojen väsyttävään yksitoikkoisuuteen, tai toivomme mielettömästi, että
silmiemme eteen jonakin aamuna aukeaisi uusi maailma, joka pimeydessä
olisi uudestaan luotu meidän onneamme varten, maailma, jossa esineillä
olisi uusi muoto ja uudet värit ja jossa piilisi uusia salaisuuksia,
maailma, jossa entisyydellä olisi hyvin pieni sija tai ei olisi sitä
laisinkaan tai jossa se ei ainakaan jatkuisi missään tietoisessa
velvollisuuksien tai katumuksen muodossa, koska ilon muistoihinkin
kätkeytyy katkeruutta ja nautinnon mieleenpalauttamisessakin on tuskaa.
Tuollaisten maailmojen luomien oli Dorian Grayn mielestä elämän
todellinen tarkoitus, tai ainakin yksi sen todellisista tarkoituksista.
Ja etsiessään aistimuksia, jotka samalla olivat uusia ja mieluisia ja
täynnä salaperäisyyttä, mikä on niin ominaista romantiikalle, hän omisti
usein itselleen sellaisia ajatustapoja, jotka todellisuudessa olivat
vieraita hänen luonteellensa, ja antautui niiden viehättävän vaikutuksen
alaiseksi. Mutta kun hän niin sanoaksemme oli saanut kiinni niiden
väristä, ja hänen henkinen uteliaisuutensa oli tyydytetty, niin hän
luopui niistä tuolla merkillisellä välinpitämättömyydellä, joka ei ole
aivan vieras piirre hehkuvalle temperamentille, vaan vieläpä muutamien
nykyaikaisten psykologien mielestä onkin usein sen ehtona.
Huhuiltiin kerta hänestä että hän liittyisi roomalais-katoliseen uskoon;
ja roomalaiset kirkonmenot viehättivätkin häntä suuresti. Jokapäiväinen
uhraaminen, joka todellakin on paljoa hirvittävämpi kuin kaikki vanhan
ajan uhrit, miellytti häntä siksi, että se kopeasti hylkäsi aistien
todistuksen, että sen perusaiheet olivat niin alkuperäisen
yksinkertaisia ja että se ylläpiti ikuista paatosta siinä inhimillisessä
murhenäytelmässä, jota se koetti symboliserata. Hän polvistui mielellään
kylmälle marmorilattialle ja tarkasteli pappia, joka jäykässä, kukilla
kirjaillussa messukaavussaan hitaasti liikuttaen valkoisia käsiään
siirsi peitteen tabernakelista tai nosti hohtokivistä kimaltelevaa,
lyhdynmuotoista monstransia kalpeine hostioineen, jonka joskus saattoi
todellakin uskoa olevan "_panis caelestis_", enkelien leipää, tai kun
hän paastopuvussa mursi hostian kalkin joukkoon ja löi rintaansa
syntiensä vuoksi. Höyryävät suitsutusastiat, joita vakavamuotoiset pojat
pitsi- ja punapukuisina heiluttelivat ilmassa kuin suuria, kullattuja
kukkia, tenhosivat häntä. Kun hän astui ulos kirkosta, niin hän
tarkasteli ihmeissään mustia rippituoleja ja olisi halunnut istua niiden
hämärässä varjossa ja kuunnella, kun miehet ja naiset kuluneen ristikon
läpi kuiskaisivat elämänsä tosikertomusta.
Mutta hän ei koskaan tehnyt itseään syypääksi siihen erehdykseen, että
hän olisi estänyt henkistä kehitystänsä liittymällä muodollisesti
mihinkään uskontunnustukseen tai järjestelmään, eikä hän koskaan
erehdyksestä luullut kodiksi ravintolaa, jossa ei sovi viettää muuta
kuin yhden yön tai muutaman tunnin, kun tähdet eivät kiilu taivaalla ja
kuu on synnytystuskissansa. Mystiikka, jolla on niin kummallinen kyky
muuttaa kaikki jokapäiväinen ihmeelliseksi, ja herkkä antinomismi, joka
aina näyttää sitä seuraavan, herätti hänen mielenkiintoansa yhden
kevätkauden. Toisen kevätkauden hän tunsi mieltymystä saksalaisen
darwinistisen liikkeen materialistisia oppeja kohtaan, ja seurasi
suurella huvilla ihmisen ajatuksia ja himoja aina helmimäisiin aivojen
kammioihin tai ruumiin valkeihin hermoihin saakka, ja häntä hurmasi se
ajatus, että sielu oli kokonaan riippuvainen muutamista fyysillisistä
ominaisuuksista, sairaalloisista tai terveistä, normaalisista tai
epänormaalisista. Mutta, niinkuin jo ennen olemme sanoneet, ei mikään
elämän teoria ollut hänestä tärkeä verrattuna itse elämään. Hän tunsi
selvästi, miten hedelmättömiä kaikki älylliset spekulatsionit olivat,
kun ne eivät liity toimintaan ja kokeiluihin. Hän tiesi että aisteilla,
samoinkuin sielullakin, on henkisiä salaperäisyyksiä ilmaistavana.
Sitten hän rupesi tutkimaan hajuvesiä, niiden tekotavan salaisuuksia.
Hän tisleerasi väkevähajuisia öljyjä ja poltti itämaalaisia tuoksuvia
hartseja. Hän huomasi ettei ollut olemassa ainoatakaan sieluntunnelmaa,
jolla ei olisi ollut vastinettaan aistillisessa elämässä, ja hän päätti
koettaa keksiä niiden todelliset yhdyssiteet. Hän mietiskeli mikä se
pyhässä suitsutuksessa herätti salaperäistä tunnelmaa ja mikä se
ambrassa kiihoitti intohimoja, miksi orvokintuoksu toi mieleen kadonneen
rakkauden, miksi myski sai aikaan häiriöitä aivoissa ja miksi champak
turmeli mielikuvituksen. Ja hän koetti laatia kokonaisen psykologian
hajuvesistä, ja arvioida, mikä vaikutus on imelähajuisilla juurilla,
tuoksuvilla siitepölyisillä kukkasilla, hyvänhajuisella balsamilla,
tummalla, tuoksuvalla puulla, nardusvoiteella, joka saa aikaan
pahoinvointia ja aloella, jonka sanotaan voivan karkoittaa
alakuloisuutta mielestä.
Toisin ajoin hän oli kokonaan musiikkiin vajonnut. Pitkullaisessa
huoneessa, jossa oli ikkunoiden edessä ristikot, katto tulipunainen ja
kullattu ja seinät oliivinvihreäksi kiilloitetut, hänellä oli tapana
pitää omituisia konsertteja. Villit mustalaiset helisyttivät hurjasti
pieniä sitrojaan tai vakavat tunisilaiset keltaisissa vaipoissaan
näpähyttivät jättiläisluuttojensa jännitettyjä kieliä, samalla kuin
irvistelevät neekerit kalisuttivat yksitoikkoisesti vaskirumpujansa tai
solakat turbaanipäiset indialaiset, kyyhöttäen punaisilla matoillaan,
soittivat pitkiä ruoko- tai messinkipillejänsä ja lumosivat, tai olivat
lumoavinansa suuria tupsupäisiä ja sarvekkaita käärmeitä. Villin soiton
jyrkät sävelvälit ja kimeät epäsoinnut virkistivät häntä aika-ajoin,
jolloin Schubertin sulavuus, Chopinin jalo surumielisyys ja Beethovenin
mahtavat harmoniat eivät tehneet häneen minkäänlaista vaikutusta. Hän
kokoili kaikista maailman ääristä ihmeellisimmät soittokoneet mitä hän
saattoi löytää, joko sukupuuttoon hävinneiden kansojen hautakummuista
tai niiden harvojen villiheimojen parista, jotka olivat jääneet elämään
länsimaisen sivistyksen kosketuksenkin jälkeen; ja hän liikutteli ja
kosketteli niitä mielellänsä. Hänen hallussaan oli Rionegro-indianien
salaperäinen _juruparis_, jota naisten ei ole lupa katsella ja jota
nuorukaisetkin saavat nähdä vasta paaston ja kurituksen jälkeen.
Perulaisia saviruukkuja, jotka matkivat lintujen läpitunkevaa kirkunaa,
ihmisluista tehtyjä huiluja, sellaisia, joita Alfonso de Ovalle kuuli
Chilessä soitettavan sekä vihreitä, heläjäviä jaspiskiviä, joita on
löydetty Cuzcon läheisyydessä, ja joilla voi saada aikaan ihmeellisen
vienoa ääntä. Hänellä oli maalattuja kurbitsoja, jotka olivat täytetyt
piikivillä ja jotka kalisivat kun niitä hytkytettiin; pitkä mexikolainen
_clarin_, josta soittaja ei loihdi ääntä esiin puhaltamalla siihen
ilmaa, vaan vetämällä henkeään sisään; kovaääninen _ture_ Amazonivirran
varsilta, jota etuvartiat soittavat istuessaan korkeissa puissa, ja
jonka ääni kuuluu kantavan puolentoista peninkulman päähän;
_teponaztli_, jonka kahta väräjävää puukieltä soitetaan kepeillä, jotka
ovat voidellut kasvien maitonesteestä tehdyllä elastisella gummilla;
Aztekien _yotl_-kulkusia, jotka riippuvat kuin viinimarjat rypäleissä;
ja suuri sylinterin muotoinen rumpu, joka on käärmeennahalla
päällystetty, samanlainen kuin se, jonka Bernal Diaz näki käydessään
Cortesin kanssa mexikolaisessa temppelissä, ja jonka valittavia säveliä
hän on niin elävästi kuvannut. Noiden soittokalujen eriskummallinen
luonne tenhosi häntä, ja häntä ilahdutti se ajatus, että taiteessakin,
samoinkuin luonnossa oli epäsikiöitä, esineitä, joilla oli eläimelliset
muodot ja hirveät äänet. Jonkun ajan kuluttua hän kuitenkin kyllästyi
niihin ja tahtoi istua aitiossaan ooperassa, joko yksin tai lordi Henryn
seurassa, kuunnellen haltioissaan "Tannhäuseriä", jonka alkusoitossa hän
oli huomaavinaan oman sielunsa murhenäytelmän.
Kerran hän alkoi tutkia jalokiviä ja esiintyi pukutanssiaisissa
ranskalaisena amiraalina Anne de Joyeusena, pukunsa koristuksena
viisisataakuusikymmentä helmeä. Tämä kiihko piti häntä useita vuosia
kahleissa eikä oikeastaan koskaan lähtenyt hänestä. Usein hän vietti
kokonaisia päiviä järjestäen ja uudestaan järjestäen rasioihin niitä
erilaisia kiviä, joita hän oli koonnut. Hänellä oli oliivinvihreä
krysoberylli, joka lampun valossa muuttuu punaiseksi, hopeajuovainen
cymofani, pistachiovärinen krysoliitti, vaaleanpunaisia ja
viininkellertäviä topaseja, tulipunaisia kiiltokiviä, joissa oli
väräjäviä neliteräisiä tähtiä, liekehteleviä kanelikiviä, oransivärisiä
ja sinipunaisia spinellejä, ametisteja, jotka kerroksittain vivahtelivat
rubiinien ja safirien väreissä. Hän rakasti auringonkiven punoittavaa
kultaa ja kuunkiven helmenpuhdasta valkeutta ja maidonvärisen opaalin
taittunutta sateenkaarta. Hän tilasi Amsterdamista kolme tavattoman
suurta ja väriltään prameata smaragdia ja hän omisti _de la vieille
roche_ turkosin, jota kaikki tuntijat kadehtivat.
Hän löysi myös ihmeellisiä kertomuksia jalokivistä. Alphonson
"Clericalis Disciplina'ssa" puhutaan käärmeestä, jonka silmät ovat
oikeita hyasintteja, ja romantisessa kertomuksessa Aleksanterista
sanotaan, että Emathian valloittaja löysi Jordanin laaksossa käärmeitä,
"joiden selässä kasvoi aitosmaragdiketjuja." "Lohikäärmeen aivoissa on
jalokiviä", kertoo Philostratus, ja "näyttämällä kultaisia kirjaimia ja
punaista vaatetta" saapi hirviön horroksiin ja voi helposti sen tappaa.
Suuri alkemisti, Pierre de Boniface, väitti että jalokivi voi tehdä
ihmisen näkymättömäksi, ja indialainen agaati antoi hänelle kaunopuheen
lahjan. Karneoli asetti vihan, hyasintti tuotti unta ja ametisti poisti
viininhöyryt. Granaatti karkoitti demonit ja hidropicus hävitti kuun
värin. Seleniitti suureni ja pieneni kuun mukana, ja meloceus, joka
antoi ilmi varkaita, saattoi tahrautua vain vohlan verestä. Leonardus
Camillus oli nähnyt miten valkea kivi, joka oli otettu vastatapetun
sammakon aivoista, oli varmana keinona myrkytystä vastaan. Bezoari, joka
oli löydetty arabialaisen metsäkauriin sydämestä, oli noitakonsti ruttoa
vastaan. Arabialaisten lintujen pesissä oli aspilateja, jotka
Demokritoksen mukaan suojelivat tulenvaaraa vastaan.
Ceilanin kuningas ratsasti kruunausjuhlassaan pääkaupunkinsa läpi suuri
punainen rubiini kädessään. John the Priestin palatsin portit olivat
"tehdyt sardeista ja silatut sarvipäisten käärmeitten sarvilla, jottei
kukaan voisi tuoda myrkkyä mukanansa." Päädyn yläpuolella oli "kaksi
kultaista omenaa, joissa kimalteli kaksi kiiltokiveä", jotta kulta
kiiltäisi päivällä ja kiiltokivet yöllä. Lodgen ihmeellisessä
kertomuksessa "A Margarite of America" väitettiin, että kuningattaren
kamarissa saattoi nähdä kaikki maailman siveät naiset hopeaan taottuina
ja peilaillen itseään kauniihin kuvastimiin, jotka olivat tehdyt
krysoliiteista, kiiltokivistä, safireista ja vihreistä smaragdeista.
Marco Polo oli nähnyt Zipangun asukkaiden panevan ruusunpunaisia helmiä
kuolleitten suuhun. Merihirviö, joka oli ollut rakastunut helmeen, minkä
sukeltaja toi kuningas Perozekselle, oli tappanut varkaan ja surrut
helmeä seitsemän kuukautta. Kun hunnit houkuttelivat kuninkaan ansaan,
niin hän heitti pois helmen -- siten Prokopios kertoo -- eikä sitä
koskaan löydetty, vaikka keisari Anastasius uhrasi viisisataa puntaa
kultaa sen etsimistä varten. Malabarin kuningas oli näyttänyt eräälle
venetsialaiselle rukousnauhan, jossa oli kolmesataaneljä helmeä, helmi
kutakin jumalaa varten, jota hän palveli.
Kun Valentinoisin herttua, Alexander VI:nnen poika, oli käymässä Ranskan
Ludvig XII:nnen luona, niin hänen hevosensa oli Brantômen kertomuksen
mukaan, koristettu kultalaatoilla, ja hänen hatussaan oli kaksi riviä
kimaltelevia rubiineja. Englannin Kaarlo käytti jalustimia, joissa oli
neljäsataakaksikymmentäyksi jalokiveä. Rikhard II:lla oli vaippa, joka
oli kolmenkymmenentuhannen markan arvoinen, ja joka oli täynnä
rubiineja. Hall kuvailee Henrik VIII:tta, kun hän kulki Towerin
kruunausjuhlaan, seuraavalla tavalla: hänellä oli "kohokultainen takki,
jonka etukappaleet olivat koristetut timanteilla ja muilla hohtokivillä
ja olkavyö oli suurista rubiineista." Jaakko I:n suosikit käyttivät
kultafiligrani korvarenkaita, joihin oli kiinnitetty smaragdeja. Edward
II antoi Piers Gavestonille punakultaisen varustuksen, joka oli
koristettu hyasinteilla, kultaruusuista tehdyt kaulaketjut, joissa oli
turkoseja, ja kypärin, joka oli täyteen siroteltu helmiä. Henrik II
käytti jalokivillä koristettuja hansikoita, jotka ylettyivät
kyynärpäähän asti, ja hänellä oli haukkahansikas, johon oli kirjaeltu
kaksitoista rubiinia ja viisikymmentäkaksi kallista helmeä. Kaarle
rohkealla, Burgundin herttualla, sukunsa viimeisellä, oli kruunu, jossa
oli päärynänmuotoisia helmiä ja safiireja.
Kuinka erinomainen elämä oli ennen ollut! Kuinka loistava prameudessaan
ja komeudessaan! Olipa ihmeellistä vain lukeakin manalle menneiden
loistosta.
Sitten hänen huomionsa kääntyi koruompeluihin ja seinäverhoihin, jotka
Europan pohjoisten kansojen kylmissä huoneissa korvaavat
freskomaalauksia. Kun hän syventyi tähän alaan -- hänellä oli aina
tavaton kyky antautua kokonaan siihen, mikä sillä hetkellä kiehtoi hänen
huomiotansa -- niin hän tuli melkein alakuloiseksi ajatellessaan kuinka
paljon kaunista ja ihmeellistä aika oli turmellut. Hän itse ainakin oli
pelastunut. Kesä seurasi toistansa, keltaiset narsissit kukkivat ja
kuihtuivat yhä uudestaan, ja kauhua herättävien öitten häpeälliset
tapahtumat uudistuivat yhä, hän yksin ei muuttunut. Talvi ei uurtanut
hänen kasvojansa eikä hävittänyt hänen kukkamaista kauneuttansa. Miten
toisin oli aineellisten esineiden laita! Minne ne olivat joutuneet?
Missä oli se suuri krokusvärinen vaippa, jossa jumalat olivat
taistelleet jättiläisiä vastaan ja jonka tummat tytöt olivat kutoneet
Athenen iloksi? Minne oli joutunut tuo suunnaton telttakatto, jonka Nero
oli pingoittanut Colosseumin yli Roomassa, tuo titaninen purppurapurje,
johon tähtitaivas oli kuvattuna ja Apollo ajavana vaunuissaan, joita
kultavaljaiset valkoiset varsat vetivät? Hän olisi halunnut nähdä
auringonpappien ihmeellisiä pöytäliinoja, joille katettiin kaikki
juhlaherkut ja metsänriistat; kuningas Chilperikin hikiliinan ja sen
kolmesataa kultaista mehiläistä; ne eriskummalliset puvut, jotka
herättivät Pontuksen piispan paheksumista, ja joihin oli kirjaeltu
"jalopeuroja, panttereita, karhuja, koiria, metsiä, kallioita,
metsästäjiä -- kaikkea, mitä maalari voi luonnosta kuvata;" sen vaipan,
jota Kaarlo Orleansilainen käytti vain yhden ainoan kerran, ja jonka
hihoihin oli kirjaeltu erään laulun säkeet, joka alkaa seuraavilla
sanoilla: "_Madame, je suis tout joyeux_;" sanojen säestys oli kirjaeltu
kultalangalla ja jokainen neliskulmainen nuotti, niinkuin siihen aikaan
käytettiin, oli muodostettu neljästä helmestä. Hän luki kuningatar
Johanna Burgundilaisen huoneesta Rheimsin palatsissa, jossa oli
"kolmetoistasataa kaksikymmentäyksi kirjaeltua papukaijaa, joita koristi
kuninkaan vaakunat, sekä viisisataa kuusikymmentäyksi perhosta, joiden
siipiä samaan tapaan kaunisti kuningattaren vaakunat, kaikki kullalla
kirjaeltuna." Katarina Mediciläinen oli antanut valmistaa itselleen
suruvuoteen mustasta sametista, joka oli koristettu puolikuilla ja
auringoilla. Sen uutimet olivat damastia, jonka kulta- ja hopeapohjalle
oli kudottu lehtiseppeleitä ja kiehkuroita, ja jonka reunat olivat
helmillä kirjaellut. Se seisoi huoneessa, jonka kattolistaan
kuningattaren mielilauseet olivat piirretyt mustilla samettikirjaimilla
hopeapinnalle. Ludvig XIV:nnellä oli huoneustossaan viisitoista jalkaa
korkeita, kultakirjaisia kariatideja. Puolan kuninkaan, Sobieskin,
juhlavuode oli tehty smyrnalaisesta kultabrokadista ja siihen oli
kirjaeltu turkoseilla säkeitä koranista. Sen kannattimet olivat
kullattua, taottua hopeaa, ja täynnä emalji- ja hohtokivi-medaljongeja.
Se oli ryöstetty turkkilaisesta leiristä Wienin edustalla ja Mahomedin
lippu oli seisonut sen värähtelevän kultaisen baldakinin alla.
Kokonaisen vuoden hän kokoili mitä ihmeellisimpiä kutoma- ja
koruompeluteoksia. Hän hankki itselleen pehmeitä musliineja Delhistä,
joihin oli kudottu kultalankaisia palmunlehtiä ja sateenkaarenvärisiä
kovakuoriaisten siipiä; dacca-harsokankaita, joita itämailla niiden
läpinäkyväisyyden vuoksi nimitetään "kudotuksi ilmaksi", "juoksevaksi
vedeksi" ja "iltakasteeksi;" eriskummallisenkuosisia javalaisia
kankaita; taiteellisia, keltaisia, kiinalaisia uutimia; ruskeihin tai
vaaleansinisiin silkkikansiin sidottuja kirjoja, joiden kansilla oli
_fleurs de lys-_, lintu- tai epäjumalankoristeita; unkarilaisia
pitsihuntuja; sisilialaisia brokadeja ja espanjalaisia sametteja;
georgianilaisia kultarahakoruja ja vihertävään kultaan vivahtavia
japanilaisia _foukousas_ kankaita, koreine kudottuine lintuineen.
Erityisesti hän harrasti myös papillisia pukuja ja kaikkea, mikä
kuului jumalanpalvelukseen. Pitkissä setripuuarkuissa talonsa
vasemmanpuolisella gallerialla hän säilytti paljon harvinaisia esineitä,
kylliksi komeita Kristuksen morsianta varten, jonka tuli käyttää hienoa
liinaa, purppuraa ja jalokiviä peittääkseen kalpeata, kiusattua,
kärsimyksistä ja itsekidutuksista murtunutta ruumista. Hänellä oli komea
messupuku punaisesta silkistä ja kultakuteisesta damastista, joka oli
kirjaeltu kultaisilla granaattiomenilla ja stiliseeratuilla kukilla ja
jonka molempiin reunoihin oli hiekkahelmillä ommeltu ananasin kuva.
Kaavun nauhat olivat jaetut eri pintoihin, jotka esittivät kohtauksia
Neitsyt Maarian elämästä, ja Neitsyen kruunaus oli kirjaeltu silkillä
hiippaan. Se oli italialaista tekoa viidenneltätoista vuosisadalta.
Toinen kaapu oli vihreää samettia, ja siihen oli kirjaeltu
sydämenmuotoisia akantus-lehtiä, joista läksi hopeasta ja kirjavasta
kristallista tehtyjä pitkävartisia, valkoisia kukkia. Soljessa oli
kultainen serafin pää. Nauhat olivat punakukkaista ja keltaista silkkiä
ja niihin oli kiinnitetty pyhimysten ja martyyrien medaljongeja, muun
muassa Pyhän Sebastianinkin. Dorianilla oli myös merenkullan värisestä
ja sinisestä silkistä, kultabrokadista, keltaisesta silkkidamastista ja
kultakankaasta tehtyjä messukasukkoja, joihin oli kirjaeltu kohtauksia
kärsimyksenhistoriasta ja ristiinnaulitsemisesta, sekä jalopeuroja,
riikinkukkoja ja muita vertauskuvia; messupaitoja valkeasta silkistä ja
punaisesta silkkidamastista, joissa oli tulpaaneja, delfinejä ja _fleurs
de lys_-koristeita; alttariliinoja punaisesta sametista ja sinisestä
liinasta; sekä useita kalkki- ja hikiliinoja. Nuo salaperäiset menot,
joita varten kaikki nämät esineet olivat aiotut, kiihottivat hänen
mielikuvitustansa.
Sillä kaikki nämät aarteet, samoinkuin kaikki muukin, mitä hän kokoili
kauniisen kotiinsa, olivat hänelle vain unohduksen välikappaleita,
keinoja joiden avulla hän hetkeksi saattoi irtautua siitä taakasta, joka
usein oli käydä hänelle liian raskaaksi kantaa. Yksinäisessä, suljetussa
huoneessa, jossa hän oli viettänyt suurimman osan nuoruuttansa, hän itse
oli ripustanut seinälle tuon hirveän kuvan, jonka muuttuneet piirteet
olivat hänen elämänsä todellisen alennuksen todistuksena, ja kuvan
yläpuolelle hän oli asettanut laskoksille kullanpunertavan peitteen.
Viikkokausiin hän ei käynyt siellä ja unohti silloin koko julman
maalauksen, ja hänen mielensä tuli jälleen kevyeksi, entinen iloisuus
palasi takaisin ja hän eli kokonaan hetkessä. Mutta äkkiä, jonakuna
iltana hän saattoi hiipiä ulos talosta, lähteä noihin hirveihin
seutuihin lähelle Blue-gate-fieldiä ja viipyä siellä päiväkausia, kunnes
hän ajettiin pois. Takaisin tultuaan hän istahti kuvan eteen, ja tunsi
usein inhoa sekä sitä että itseänsä kohtaan, mutta toisin ajoin hänet
valtasi taas itserakkauden ylpeys, jossa puolittain synnin lumous
piilee. Ja hän hymyili salaisella ilolla turmeltuneelle varjokuvalle,
jonka täytyi kantaa sitä kuormaa, joka oli aiottu häntä itseään varten.
Muutamien vuosien kuluttua hän ei voinut enää pitkäksi aikaa poistua
Englannista. Hän luopui huvilasta, joka hänellä ja lordi Henryllä oli
ollut Trouvillessa, samoinkuin pienestä valkoseinäisestä talosta
Algierissa, jossa he olivat viettäneet useita talvia yhdessä. Hän ei
voinut olla erillään muotokuvasta, joka muodosti niin tärkeän osan hänen
elämäänsä, ja hän pelkäsi myöskin, että hänen poissaollessansa joku
voisi päästä huoneesen, jos kohta hän olikin antanut panna vahvat teljet
oven eteen.
Hän tiesi kyllä, ettei kuva voisi kertoa kellekään mitään. Tosin kuva
oli vieläkin hyvin hänen muotoisensa, vaikka se oli tullutkin inhottavan
rumaksi. Mutta mitä muut siitä ymmärtäisivät? Hän nauraisi heille, jos
he uskaltaisivat häväistä häntä. Eihän hän ollut maalannut sitä. Mitä se
häntä liikutti jos se näyttikin rumalta ja häpeälliseltä? Vaikka hän
heille kertoisikin, niin tokkopa he uskoisivat?
Mutta sittenkin hän pelkäsi. Joskus kun hän piti pitoja suuressa
talossaan Nottinghamshiressa nuorille, hienoille säätyveljilleen, joiden
seurassa hän pääasiallisesti liikkui, ja hämmästytti koko kreivikuntaa
hurjalla ylellisyydellään ja mielettömällä tuhlaavaisuudellaan, hän
saattoi äkkiä jättää vieraansa ja kiiruhtaa takaisin kaupunkiin
katsoaksensa eikö ovea oltu murrettu ja oliko taulu vielä paikoillansa.
Mitäpä jos se varastettaisiin? Yksin tuo ajatuskin sai hänet kauhusta
jäätymään. Silloin maailma varmaan pääsisi hänen salaisuutensa perille.
Ehkäpä maailma sitä jo epäilikin.
Sillä jos kohta hän lumosi useita, niin olipa niitäkin, jotka eivät
luottaneet häneen. Vähällä ettei häntä olisi arvottu pois eräästä West
End-klubista, johon hänellä oli yhteiskunnallisen asemansa ja
sukuperänsä nojalla täysi oikeus kuulua, ja kerrottiin, että kun hän
kerran erään ystävän seurassa tuli Churchill-klubin tupakkahuoneesen,
niin Berwickin herttua ja eräs toinen herra menivät uhallaan ulos
huoneesta. Kummallisia juttuja levisi hänestä, kun hän oli täyttänyt
viisikolmatta vuotta. Huhu kertoi, että hänet oli nähty ulkomaalaisten
merimiesten seurassa huonossa kapakassa Whitechapelin puolella, ja että
hän seurusteli varkaitten ja rahanväärentäjien kanssa ja oli päässyt
heidän ammattinsa salaisuuksien perille. Hänen ihmeelliset matkansa
tulivat tunnetuiksi, ja kun hän näyttäytyi jälleen seuroissa, niin
herrat kuiskailivat nurkissa keskenänsä tai astuivat hänen ohitsensa
pilkallisesti hymyillen, tai katselivat häntä kylmästi ja tutkivasti,
ikäänkuin he olisivat päättäneet ottaa selville hänen salaisuutensa.
Tuollaista hävyttömyyttä ja tahallista halveksumista hän tietysti ei
ollut huomaavinaan, ja useimmat arvelivat, että hänen suora, vilpitön
olentonsa, hänen miellyttävä, poikamainen hymyilynsä ja hänen suloinen
nuorekas ulkomuotonsa, joka ei koskaan näyttänyt vanhenevan, olisi
itsessään tyydyttävänä vastauksena siihen panetteluun -- sillä
panetteluksi sitä sanottiin -- jonka alaiseksi hän oli joutunut.
Huomattiin kuitenkin, että muutamat, jotka olivat olleet hänen lähimpiä
ystäviänsä, alkoivat jonkun ajan kuluttua karttaa häntä. Naiset, jotka
olivat kiihkeästi ihailleet häntä ja hänen tähtensä uhmailleet sekä
yhteiskunnallisia tapoja että sopivaisuutta, kalpenivat häpeästä ja
kauhusta, jos Dorian Gray astui huoneesen.
Mutta monen silmissä nuo salavihkaa kerrotut häväistysjutut lisäsivät
vain hänen ihmeellistä ja vaarallista viehätysvoimaansa. Hänen suuri
rikkautensa oli hänellä varmana turvana. Yhteiskunta, ainakin sivistynyt
yhteiskunta, ei mielellään usko mitään pahaa niistä, jotka ovat sekä
rikkaita että miellyttäviä. Ihmiset tuntevat vaistomaisesti, että
käytöstapa on tärkeämpi kuin moraali, ja heidän mielestään rehellisyys
on vähemmän arvoinen kuin hyvä kokki. Ja tosiaankin on hyvin vähän
lohdullista jos sanotaan, että mies, joka on tarjonnut meille huonon
päivällisen tai huonoja viinejä, viettää moitteetonta yksityiselämää.
Eivät edes kardinaalihyveetkään voi puolustaa puolikylmiä väliruokia,
niinkuin lordi Henry kerran huomautti, kun tästä kysymyksestä
keskusteltiin; eikä tätä hänen mielipidettänsä vastaan voi paljon sanoa.
Sillä seuraelämän säännöt ovat, tai ainakin niiden pitäisi olla, samat
kuin taiteenkin. Muoto on pääasia. Siinä tulee olla seremonian
arvokkaisuutta ja epätodellisuutta ja samalla sen tulee yhdistää
itseensä romantisen näytelmän epätodellinen luonne sekä se nerokkuus ja
kauneus, joka tekee näytännön nautintorikkaaksi. Onko teeskentely
jotakin niin hirvittävää? Enpä usko. Se on pikemmin vain keino, jonka
avulla meidän personallisuutemme monistuu.
Se oli ainakin Dorian Grayn mielipide. Hän ihmetteli sitä pintapuolista
psykologiaa, jonka mukaan ihmisen minuus on jotakin yksinkertaista,
pysyvää, luotettavaa ja yhtenäistä. Hänen mielestään ihminen oli olento,
jolla oli lukemattoman monta elämää ja lukemattomia tunteita,
monipuolinen olento, jonka sielussa oli ihmeellisiä perittyjä ajatuksia
ja intohimoja ja jonka ruumis oli saastutettu vainajien kauheilla
taudeilla. Hän kuljeskeli mielellään kylmässä, autiossa taulugalleriassa
maatilallaan ja katseli niiden erilaisten henkilöiden muotokuvia, joiden
veri hänen suonissaan virtaili. Siinä oli Philip Herbert, josta Francis
Osborne sanoo "Muistelmissaan kuningatar Elisabethin ja kuningas Jaakon
ajoilta", että häntä "hemmoteltiin hovissa kauniin ulkomuotonsa vuoksi,
joka ei kuitenkaan kauan kestänyt." Elikö hän ehkä joskus nuoren
Herbertin elämää? Oliko joku kummallinen, myrkyllinen itu kulkenut
ruumiista ruumiisen, kunnes se oli tavannut hänet? Olikohan joku hämärä
tunne tuosta kadonneesta kauneudesta vaikuttanut sen, että hän niin
äkkiä, ilman mitään syytä, oli Basil Hallwardin atelierissa lausunut sen
mielettömän toivomuksen, joka oli muuttanut kokonaan hänen elämänsä?
Tuossa, punaisessa, kultakirjaisessa kaavussaan, jalokivillä
koristetussa asetakissaan, kultaripsinen röyhelys kaulassaan ja
kalvosimet ranteillaan seisoi sir Anthony Sherard, raskas hopeavarustus
jalkojensa juuressa. Mitä tuo mies oli hänelle perinnöksi jättänyt?
Olisiko hän kuningatar Johanna Neapelilaisen rakastajana antanut hänelle
perintönä syntiä ja häpeää? Olivatko hänen tekonsa vain unelmia, joita
tuo vainaja ei ollut uskaltanut toteuttaa? Tuossa, kalvenneesta
kankaasta hymyili lady Elizabeth Devereux; hänellä oli harsopäähine
päässä, helmillä kirjaeltu huivi kaulassa ja avonaiset, vaaleanpunaiset
hiat. Pöydällä hänen vieressään oli mandoliini ja omena. Hänen pieniä,
suippokärkisiä kenkiään koristi suuret vihreät nauharuusut. Dorian tunsi
hänen elämäntarinansa ja ihmeelliset jutut, joita kerrottiin hänen
rakastajistansa. Oliko hän perinyt jotakin hänenkin luonnonlaadustansa?
Nuo soikeat silmät näyttivät tarkastelevan häntä uteliaasti raskaitten
silmäluomiensa alta. Entäs George Willoughby, jolla oli jauhoitetut
hiukset ja kauneustäpliä kasvoissaan? Kuinka ilkeältä hän näytti! Kasvot
olivat synkät ja mustat, ja halveksiva piirre näytti karehtivan
aistillisten huulien ympärillä. Hienot pitsikalvosimet valuivat alas
laihoille, kellertäville käsille, jotka olivat täynnä sormuksia. Hän oli
ollut suurimpia keikareita kahdeksannellatoista vuosisadalla, ja
nuoruudessaan lordi Ferrarin ystävä. Entä toinen Beckenhamin lordi, joka
oli ollut hallitsijaprinssin hurjistelutoverina ja mrs. Fitzherbertin
salaisen avioliiton todistajana? Miten uljaalta ja kauniilta hän näytti
kopeassa asennossaan, pähkinänruskeine kiharoineen! Mitä intohimoja hän
oli jättänyt perinnöksi? Maailman silmissä hän oli ollut kunniaton. Hän
oli johtanut Carlton-Housen orgioita. Sukkanauharitariston tähti kiilsi
hänen rinnassansa. Hänen vieressään riippui hänen puolisonsa muotokuva,
kalpea, ohuthuulinen, mustapukuinen nainen. Hänenkin verensä virtasi
Dorianin suonissa. Kuinka kummalliselta kaikki tuntui! Ja Dorianin äiti,
joka muistutti lady Hamiltonia, äiti, jolla oli kosteat, viininpunaiset
huulet, -- hän tiesi kyllä mitä hän häneltä oli perinyt. Hän oli perinyt
häneltä kauneutensa ja kauneudenihailunsa. Äidin kuva hymyili hänelle
väljässä bakhantinnapuvussaan. Hänen hiuksissaan oli viininlehviä.
Purppurainen viini kuohui pikarin reunojen yli, jota hän piteli
kädessään. Kuvan ihonväri oli vaalennut, mutta silmät olivat yhä
ihmeellisen syvät ja loistavat väriltään. Ne näyttivät seuraavan häntä
minne tahansa hän kulki.
Mutta kirjallisuudessakin voi löytää edelläkävijöitänsä yhtä hyvin kuin
omassa suvussansa, ja ne ehkä tyypiltään ja temperamentiltaan ovat
vieläkin läheisempiä, ainakin muutamat, ja niiden vaikutus paljoa
itsetiedollisempi. Ajoittain Dorian Graystä tuntui että koko historia
oli vain kertomusta hänen omasta elämästänsä, ei sellaista, jota hän
itse todellisuudessa oli elänyt, vaan jommoiseksi hänen
mielikuvituksensa oli sen luonut ja hänen aivonsa ja intohimonsa sen
loihtinut. Hän oli mielestään tuntenut heidät kaikki, nuo omituiset,
julmat henkilöt, jotka olivat kulkeneet maailman näyttämön yli, tehneet
synnin niin hurmaavaksi ja pahuuden viehättäväksi. Hänestä tuntui,
ikäänkuin jollakin salaperäisellä tavalla heidän elämänsä olisi ollut
hänen omaansa.
Sankarilla siinä ihmeellisessä kirjassa, joka oli niin voimakkaasti
vaikuttanut häneen, oli myöskin ollut samanlaisia merkillisiä
kuvitteluja. Seitsemännessä luvussa hän kertoo, miten hän laakeriseppele
päässä, jotta salama ei iskisi häneen, istui Tiberiuksen puutarhassa
Caprin saarella ja luki Elephantiksen häpeällisiä kirjoja, samalla kuin
kääpiöt ja riikinkukot pyörivät hänen ympärillään ja huilunsoittaja
laski leikkiä suitsutusastian heiluttajan kanssa; Caligulana hän oli
pitänyt juominkeja vihreätakkisten ratsupalvelijoiden kanssa tallissa ja
syönyt illallista norsunluisesta seimestä yhdessä hevosen kanssa, jolla
oli hohtokivinen otsanauha; Domitianuksena hän oli vaeltanut käytävää
pitkin, jonka seinillä riippui marmorikuvastimia, ja kuoppaisin silmin
hän oli etsinyt sen tikarin kuvainta, jonka oli määrä lopettaa hänen
elämänsä, sairaassa mielessään tuo elämäänkyllästyminen, tuo hirveä
_taedium vitae_, joka valtaa ne ihmiset, joilta elämä ei mitään
kiellä; hän oli istunut sirkuksessa ja katsellut kirkkaan smaragdin läpi
veristä ihmisteurastusta ja antanut sitten hopeakenkäisten muulien
kantaa itseään helmistä ja purppurasta tehdyssä kantotuolissa
Granaattiomena-katua pitkin kultaiseen taloon, missä hän kuuli ihmisten
huutavan Caesar Neroa, kun tämä kulki ohitse; ja Heliogabaluksena hän
oli maalannut kasvojaan ja kehrännyt yhdessä naisten kanssa ja tuonut
kuun Karthagosta ja naittanut hänet salaisesti auringon kanssa.
Yhä uudestaan ja uudestaan Dorian luki tätä eriskummallista lukua sekä
molempia sitä seuraavia, joissa, samoinkuin harvinaisissa seinäverhoissa
tai taidokkaissa emaljikuvissa, oli kuvattuna ne hirveät ja kauniit
olennot, jotka pahe ja veri ja työttömyys oli muuttanut hirviöiksi
ja hulluiksi. Siinä oli kuvattuna Filippo, Milanon herttua, joka
murhasi vaimonsa ja maalasi hänen huulensa punaisella myrkyllä,
jotta hänen rakastajansa imisi kuoleman suudellessaan häntä; Pietro
Barbi, venetsialainen, tunnettu Paul toisen nimellä, joka
turhamaisuudessaan koetti omistaa itselleen _formosus_ arvonimen ja
jonka kahdensadantuhannen floriinin arvoinen hiippa ostettiin hirveän
synnin hinnalla; Gian Maria Visconti, joka koirilla metsästi eläviä
ihmisiä, ja jonka murhatun ruumiin peitti ruusuilla eräs hetääri, joka
häntä oli rakastanut; Borgia valkoisen hevosensa selässä, ja hänen
rinnallansa ratsastamassa veljenmurha, vaippa Perotton veressä; Pietro
Riario, Firenzen nuori kardinaali-arkkipiispa, Sixtus IV:nnen poika ja
suosikki, jonka kauneutta saattoi verrata vain hänen kevytmieliseen
elämäänsä ja joka vastaanotti Leonora Aragonialaisen valkoisen ja
punaisen kirjavassa, merenneitoja ja kentaureja täynnä olevassa
silkkiteltassa, ja joka antoi kullata pojan, jotta tämä tarjotessansa
juhlassa näyttäisi Ganymedeelta tai Hylaalta; Ezzelino, jonka
alakuloisuutta eivät mitkään muut kuin kuolemannäytökset haihduttaneet,
ja joka joi punaista verta samoinkuin muut punaista viiniä -- sanottiin
että hän oli perkeleen poika ja oli pettänyt isäänsä noppapelissä
pelatessaan omasta sielustansa; Giambattista Cibo, joka pilallaan
kutsutti itseään "viattomaksi" ja jonka kuivuneihin suoniin eräs
juutalainen lääkäri ruiskutti kolmen nuorukaisen verta; Sigismondo
Malatesta, Isottan rakastaja ja Riminin herra, jonka kuva poltettiin
Roomassa Jumalan ja ihmisten vihollisena, hän, joka kuristi salvetilla
Polyssenan, antoi myrkkyä Ginevra d'Estelle smaragdipikarista ja
rakennutti häpeällisen intohimon kunniaksi pakanallisen temppelin, jossa
kristillistä jumalanpalvelusta oli pidettävä; Kaarlo VI, joka ihaili
niin hurjasti veljensä vaimoa, että eräs spitalitautinen varoitti häntä
siitä mielenhäiriöstä, jonka uhriksi hän oli joutuva, ja jota hänen
aivojensa hämmennyttyä ei rauhoittanut mikään muu kuin sarasenilaiset
kortit, joihin oli maalattu rakkautta, kuolemaa ja hulluutta esittäviä
kuvia; ja Grifonetto Baglioni koristellussa takissaan, jalokivipäähine
akantusmaisilla kiharoillaan, joka murhasi Astorren ja hänen morsiamensa
sekä Simonetton ja tämän paashin, ja joka oli niin kaunis, että kun hän
makasi henkitoreissaan keltaisella torilla Perugiassa, nekin jotka
olivat vihanneet häntä, eivät voineet olla itkemättä ja Atalantakin,
joka oli kironnut hänet, siunasi häntä.
Noissa kaikissa oli ääretön lumousvoima. Hän näki ne öisin edessään, ja
päivin ne hämmensivät hänen mielikuvitustaan. Renessansiaika tunsi monia
myrkytyskeinoja -- myrkyttäviä kypäreitä ja palavia vahakynttilöitä,
kirjaeltuja hansikoita ja jalokivillä koristettuja viuhkoja, kullattuja
hajurasioita ja merenkultavitjoja. Dorian Gray oli saanut myrkytystä
kirjasta. Ajoittain hän luuli, että pahuus oli ainoa keino, jonka
välityksellä hän saattoi toteuttaa kauneudenunelmansa.