Kun kamaripalvelija astui sisään, niin Dorian Gray katsoi terävästi
häneen ja ihmetteli tokko mies oli aikonut luoda silmäyksen varjostimen
taakse. Mutta tämä seisoi aivan välinpitämättömänä ja odotti käskyjä.
Dorian sytytti paperossin ja astui peilin eteen ja katsoi siihen. Hän
saattoi nähdä siinä Viktorin kasvojen heijastuksen aivan selvästi. Ne
ilmaisivat vain levollista alistumista. Niissä ei ollut mitään, jota
olisi tarvinnut pelätä. Mutta kuitenkin hän arveli parhaaksi olla
varoillansa.
Hyvin hitaalla äänellä hän sanoi haluavansa puhutella taloudenhoitajaa,
ja sitten hän käski Viktorin mennä kehystentekijän luo ja pyytää häntä
lähettämään hänen luoksensa heti kaksi miestä. Kun Viktor poistui
huoneesta, niin Dorian luuli huomaavansa, että tämän silmät vilkkuivat
varjostinta kohti. Vai kuvitteliko hän sitä vain mielessänsä?
Hetken kuluttua mrs. Leaf pyörähti kirjastoon mustassa silkkipuvussansa
ja vanhanaikuiset pumpuliset puolivantut ryppyisissä käsissään. Dorian
pyysi häneltä kouluhuoneen avainta.
"Vanhan kouluhuoneenko avainta, mr. Dorian?" huudahti taloudenhoitaja.
"Sehän on täynnä tomua. Minun täytyy ensin puhdistuttaa sitä ja asettaa
se järjestykseen, ennenkuin te sinne menette. Teidän ei sovi sitä nähdä
sitä ennen. Ei totta tosiaan."
"En minä tahdo, että sitä siivotaan, Leaf. Minä halusin vain avainta."
"No, herra, te tulette aivan hämähäkinverkkoihin jos menette sinne
sisään. Eihän sitä ole avattu lähes viiteen vuoteen, ei siitä saakka
kuin vanha herra kuoli."
Hän säikähti kuullessaan mainittavan äidinisäänsä, hänellä oli vain
kiusallisia muistoja hänestä. "Ei sillä väliä", hän vastasi. "Minä
tahdon vain nähdä huoneita -- siinä kaikki. Antakaa minulle avain."
"Tässä on avain, herra", sanoi vanha nainen etsien vapisevin käsin
avainta avainkimpustansa. "Tässä on avain. Minä irroitan sen heti
paikalla kimpusta. Mutta ettehän aio ruveta asumaan tuolla ylhäällä,
herra, kun teillä on niin mukava täällä?"
"En, en", huudahti Dorian kärsimättömästi. "Kiitos, Leaf. Ei ole muuta
tarvis."
Hän viipyi vielä hetken aikaa ja jutteli talousasioistaan. Dorian
huokasi ja pyysi että hän itse järjestäisi asiat parhaan ymmärryksensä
mukaan. Hän poistui huoneesta hymyillen.
Kun ovi sulkeutui, niin Dorian pisti avaimen taskuunsa ja katsoi
ympärilleen huoneessa. Hänen silmiinsä osui suuri, punainen,
kullallakirjaeltu silkkipeite, komeaa venetsialaista tekoa
seitsemänneltätoista vuosisadalta, jonka hänen äitinsä oli löytänyt
eräästä luostarista Bolognassa. Niin, se oli sopiva peite tuon hirveän
kuvan ympärille. Sitä oli ehkä usein käytetty kuolleen verhona. Nyt sen
tuli salata jotakin, joka myös oli tuomittu katoamaan, hirveämpään
kadotukseen, kuin mitä itse kuolema oli -- jotakin, joka kauhua
kylväisi, eikä kuitenkaan koskaan kuolisi. Samoinkuin madot kalvavat
ruumista, samoin hänen syntinsä turmelisivat maalatun kuvan. Ne
tuhoaisivat sen kauneuden ja pilaisivat sen sulouden. Ne tahraisivat ja
häpäisisivät sen. Ja sittenkin se eläisi yhä edelleen. Se pysyisi aina
elossa.
Hän värisi ja hetken aikaa hän katui, ettei hän ollut kertonut Basilille
todellista syytä siihen, miksi hän tahtoi pitää kuvaa piilossa. Basil
olisi auttanut häntä vastustamaan lordi Henryn vaikutusta, sekä hänen
oman luonteensa viettelevää voimaa. Basilin rakkaus häneen -- sillä se
oli todellakin rakkautta -- oli jalo ja suuri. Se ei ollut vain
tuollaista fysillistä kauneuden ihailua, jonka aistit synnyttävät, ja
joka kuolee kun aistit väsähtävät. Se oli samanlaista rakkautta kuin
Michel Angelo oli tuntenut, ja Montaigne, Winckelmann ja itse
Shakespeare. Niin, Basil olisi voinut pelastaa hänet. Mutta nyt se oli
myöhäistä. Entisyyttä saattoi aina tuhota. Katumus, kieltäytyminen ja
unohdus saivat sen aikaan. Mutta tulevaisuutta ei voinut välttää.
Hänessä oli intohimoja, jotka pyrkisivät hurjina riehumaan, unelmia,
jotka tekisivät todellisiksi oman pahuutensa varjot.
Hän otti sohvalta suuren punakultaisen peitteen ja meni varjostimen
taakse. Olivatko kuvan kasvot muuttuneet vieläkin julmemmiksi? Ne
näyttivät samanlaisilta kuin ennenkin; mutta sittenkin hänen inhonsa
sitä kohtaan oli lisääntynyt. Kultaiset kutrit, siniset silmät ja
ruusunpunaiset huulet kaikki ne olivat siinä. Ilme yksin oli toinen. Se
oli hirvittävä julmuudessansa. Verrattuna siihen syytökseen ja
moitteesen, joka tässä häntä kohtasi, olivat Basilin nuhteet Sibyl Vanen
tähden kovin heikkoja! -- heikkoja ja tyhjänpäiväisiä! Hänen oma
sielunsa silmäsi häneen tuosta taulusta ja vaati häntä tilinteolle.
Tuskan ilme nousi hänen kasvoihinsa ja hän heitti korean peitteen kuvan
yli. Samassa kuului kolkutus ovelta. Hän astui varjostimen takaa samassa
kuin palvelija tuli sisään.
"Miehet ovat täällä, monsieur."
Dorian huomasi, että hänen täytyi saada palvelija pois tieltä. Hän ei
saisi tietää minne kuva joutuisi. Hänessä oli jotain salakavalaa, ja
hänen silmissään oli vaaniva, epäluotettava katse. Dorian kävi istumaan
pöydän ääreen ja kirjoitti pari sanaa lordi Henrylle pyytäen häneltä
jotakin kirjaa lainaksi ja muistuttaen hänelle, että heidän oli määrä
tavata toisensa illalla neljännestä yli kahdeksan.
"Odota vastausta", hän sanoi, ojentaen kirjelipun Viktorille, "ja pyydä
miehet tänne sisään".
Parin, kolmen minuutin jälkeen kuului jälleen kolkutusta ja mr. Hubbard
itse, taitava kehystentekijä South Audley Streetin varrelta astui sisään
yhdessä nuoren, jykevän apulaisensa kanssa. Mr. Hubbard oli hyvinvoipa,
punapartainen, lyhyenläntä mies, jonka taiteen ihailu oli suuresti
vähentynyt sen vuoksi, että ne taiteilijat, joiden kanssa hän oli
tekemisissä, melkein aina kärsivät rahanpuutetta. Tavallisesti hän ei
koskaan lähtenyt puodistansa. Hän odotti, että ihmiset tulisivat hänen
luoksensa. Mutta Dorian Grayn suhteen hän teki aina poikkeuksen.
Dorianissa oli jotain, joka lumosi kaikkia ihmisiä. Oli nautinto vain
nähdäkkin häntä.
"Millä voin teitä palvella, mr. Gray?" hän sanoi hieroen lihavia,
pisamaisia käsiään. "Arvelin parhaaksi tulla omassa personassani. Olen
vastikään saanut hyvin kauniit kehykset, herra. Löysin ne huutokaupasta.
Vanhaa firenzeläistä tekoa. Lienevät kotoisin Fonthillistä. Sopivat
mainiosti johonkin uskonnolliseen aiheesen, mr. Gray."
"Olen pahoillani, että vaivauduitte itse, mr. Hubbard. Minä pistäydyn
jonkun kerran katsomaan tuota kehystä -- vaikka minulta ei nykyään
liikene suuria uskonnollisiin aiheihin -- mutta tänään haluaisin vain
saada erään taulun kannetuksi yläkertaan. Se on aika raskas ja sen
tähden aioin pyytää teiltä pari miestä apuun."
"Ei se mitään, mr. Gray. Olen mielissäni, jos voin olla teille avuksi.
Mikä taulu se on, herra?"
"Tämä näin", vastasi Dorian työntäen varjostimen syrjään. "Voitteko
kantaa sen peitteineen kaikkineen, aivan tällaisena? Pelkään että se
muuten vioittuu portaissa."
"Se käy mainiosti, herra", sanoi nerokas kehystentekijä ja alkoi
apulaisensa avulla irroittaa kuvaa pitkästä messinkiketjusta, jonka
varassa se riippui. "Minne me saamme sen kantaa, mr. Gray?"
"Minä näytän teille tietä, mr. Hubbard, jos tahdotte astua jäljessä. Tai
ehkä teidän on parempi mennä ensin. Paha kyllä, se on kannettava aivan
ylös. Mennään pääportaita myöten, ne ovat leveämmät."
Hän avasi heille oven ja he astuivat eteiseen ja alkoivat nousta.
Taiteellisesti muovaeltu kehys teki kuvan hyvin suureksi ja
silloin-tällöin Dorian yritti auttaa mukana, huolimatta mr. Hubbardin
innokkaista vastustamisista, joka tunsi aitoliikemiehen
vastenmielisyyttä joka kerta, kun hän näki herrasmiehen tekevän jotakin
hyödyllistä.
"Aika kuorma, herra", puhkui pieni mies päästessään ylimmälle asteelle.
Ja hän pyyhki kiiltävää otsaansa.
"Minä pelkään, että se oli liian raskas", mutisi Dorian avatessaan oven
siihen huoneesen, jonka tuli säilyttää hänen elämänsä salaisuutta ja
kätkeä hänen sielunsa ihmisten silmiltä.
Hän ei ollut käynyt tässä huoneessa neljään vuoteen -- ei todellakaan
siitä saakka, kun hän ensin lapsena oli käyttänyt sitä leikkikamarinaan
ja sitten hiukan vanhempana lukuhuoneenaan. Se oli suuri, kaunis huone,
jonka viimeinen lordi Kelso oli varta vasten rakennuttanut pienelle
tyttärensä pojalle, jota hän aina oli vihannut ja tahtonut pitää
loitolla sen vuoksi että hän muistutti niin elävästi äitiänsä, sekä myös
muistakin syistä. Dorianista tuntui ikäänkuin tuo huone ei olisi
laisinkaan muuttunut. Siinä oli suuri italialainen arkku, jonka
pinta-alat olivat täynnä ihmeellisiä kuvia ja kullattuja leikkauksia, ja
johon hän usein lapsena oli piiloutunut. Tuossa atlaspuinen kirjahylly
ja hänen koulukirjansa, jotka olivat täynnä koirankorvia. Seinällä sen
takana riippui sama rikkinäinen flandrilainen gobeliini, jossa
hallistunut kuningas ja kuningatar pelaavat shakkia puutarhassa
ja heidän ohitsensa ratsastaa joukko haukkamiehiä, joiden
rautahansikkaisilla käsillä istuu tupsupäisiä lintuja. Miten hyvin hän
muisti tuon kaiken! Jokainen hetki hänen yksinäisestä lapsuudestansa
palasi hänen mieleensä, kun hän katseli ympärilleen. Hän muisteli
poikavuosiensa tahratonta puhtautta, ja hänestä tuntui hirveältä, että
tuo onneton kuva piilotettaisiin juuri tänne. Kuinka vähän hän noina
menneinä aikoina oli aavistanut, mitä hän elämässä vielä saisi kokea!
Mutta talossa ei ollut toista niin varmaa paikkaa, joka voisi kätkeä sen
väijyviltä katseilta. Hänen tallessaan oli avain, eikä kukaan muu voinut
päästä sinne. Punaisen peitteen alla kuvan kasvot muuttuisivat
eläimellisiksi, ne liukenisivat ja tahrautuisivat. Mitä se tekisi? Ei
kukaan saisi sitä nähdä. Ei hän itsekään sitä näkisi. Miksikä hän
seuraisi sielunsa hirveää häviötä? Hän itse pysyisi nuorena -- ja siinä
kyllin. Ja sitäpaitsi, eikö hänen luonteensa voisi hienontua? Ei ollut
mitään syytä uskoa, että tulevaisuus tulisi olemaan häpeällinen. Ehkäpä
joku suuri rakkaus valtaisi hänen elämänsä, puhdistaisi hänet ja
varjelisi häntä niiltä synneiltä, jotka jo näyttivät liikkuvan hänen
ruumiissaan ja sielussaan -- nuo kummalliset, hämärät synnit, jotka
olivat niin kiihoittavia ja suloisia juuri salaperäisyytensä vuoksi.
Ehkäpä kerran tuo julma piirre häviäisi punaisen, tuntehikkaan suun
ympäriltä, ja hän saattaisi näyttää maailmalle Basilin mestariteosta.
Ei; se oli mahdotonta. Tunti tunnilta, viikko viikolta kuva vanhenisi.
Se voisi välttää synnin hirmuisuutta, mutta iän kauheudet jäisivät sille
sittenkin. Posket kuihtuisivat ja laihtuisivat. Keltaiset rypyt
uurtuisivat himmeitten silmien ympärille ja tekisivät ne muodottomiksi.
Hiusten kiilto katoaisi, suu suurenisi tai vajoaisi sisään ja tulisi
naurettavaksi ja karkeaksi, niinkuin vanhojen miesten suut ainakin.
Kaula painuisi rypyille, kädet muuttuisivat kylmiksi ja täyteen sinisiä
suonia ja vartalo koukistuisi aivan kuin äidinisänkin, joka oli
kohdellut häntä niin kovasti lapsuuden aikana. Taulu oli piiloitettava.
Sitä ei voinut auttaa.
"Tuokaa se sisään, Mr. Hubbard, tehkää hyvin", sanoi Dorian väsyneesti
kääntyen taakseen. "Olen pahoillani, että annoin teidän odottaa niin
kauan. Ajatukseni olivat muualla."
"Hyvä on hiukan levähtääkkin, mr. Gray", vastasi kehystentekijä yhä
läähättäen. "Minnekä saamme sen asettaa, herra?"
"Oi, minne hyvänsä. Tänne, tässä sillä on hyvä paikka. En huoli ripustaa
sitä seinälle. Asettakaa se vain seinää vasten. Kiitos."
"Ettekö sallisi minun katsella taideteosta, herra?"
Dorian sätkähti. "Ei se huvittaisi teitä, mr. Hubbard", hän sanoi,
katsoen terävästi mieheen. Hän olisi ollut valmis hyökkäämään miehen
kimppuun ja heittämään hänet kumoon, jos hän uskaltaisi kohottaa komeata
peitettä, jonka alla hänen elämänsä salaisuus piili. "En tahdo viivyttää
teitä sen enempää. Olen teille hyvin kiitollinen, kun vaivauduitte
tänne".
"Ei kannata, ei kannata, mr. Gray. Olen valmis aina palvelemaan teitä,
herra." Ja mr. Hubbard astui alas portaita apulaisensa kanssa, joka
vilkaisi taaksensa Dorianiin arka, ihmettelevä ilme karkeissa, rumissa
kasvoissaan. Niin kaunista miestä ei hän ennen ollut nähnyt.
Kun heidän askeltensa ääni oli vaiennut, niin Dorian lukitsi oven ja
pisti avaimen taskuunsa. Nyt hän oli turvattu. Ei kukaan saisi katsella
tuota julmaa kuvaa. Ei kukaan vieras silmä saisi nähdä hänen häpeäänsä.
Tullessaan kirjastoon hän huomasi, että kello oli jo viisi ja että tee
oli tuotu sisään. Pienellä, hyvänhajuisesta puusta tehdyllä,
helmiäiskoristeisella pöydällä, jonka hän oli saanut lahjaksi
holhoojansa vaimolta, lady Radleyltä -- hän oli kaunis nainen, joka
luuli aina olevansa sairas, ja sen vuoksi oli viettänyt koko talven
Kairossa --, oli kirje lordi Henryltä ja sen vieressä keltasiteinen
kirja, jonka kannet olivat hiukan kuluneet ja kulmat tahrautuneet.
Numero _St. James's Gazettea_, oli teetarjottimella.
Viktor oli siis palannut takaisin. Dorian ihmetteli, tokkopa hän oli
kohdannut miehet eteisessä, kun nämät olivat poismenossa, ja saanut
heiltä kuulla missä toimessa he olivat olleet. Hän varmaan huomaisi,
että kuva ei ollut enää paikoillansa -- ehkäpä hän oli sen jo huomannut
tuodessaan teekojeet sisään. Varjostin oli unohtunut paikoilleen
panematta ja seinällä ammotti tyhjä sija. Ehkäpä hän jonakin iltana
huomaisi Viktorin hiipivän ylös portaita ja koettavan murtautua
huoneesen. Hirveätä jos omassa talossa olisi vakoilija. Hän oli kuullut
kerrottavan rikkaista miehistä, joilta joku palvelija koko elämän ajan
oli kiristänyt rahoja sen vuoksi, että hän oli lukenut jonkun kirjeen
tai kuullut jonkun keskustelun tai löytänyt jonkun kortille kirjoitetun
osoitteen tai kuihtuneen kukan tyynyn alta tai rypistetyn pitsipalasen.
Hän huokasi ja kaadettuaan hiukan teetä kuppiin hän avasi lordi Henryn
kirjeen. Tämä ilmoitti vain lähettävänsä hänelle iltalehden ja kirjan,
joka ehkä huvittaisi häntä, ja lupasi olla klubissa neljännestä yli
kahdeksan. Dorian avasi välinpitämättömästi St. James's Gazetten ja
silmäili sitä. Hänen silmänsä osuivat punaiseen merkkiin viidennellä
sivulla. Hänen huomionsa kääntyi seuraavaan ilmoitukseen:
"_Erään näyttelijättären ruumiintarkastus._ -- Tänä aamuna
toimitettiin Bell Tavernissa, Hoxton roadin varrella piirituomari
mr. Danbyn toimesta Sibyl Vanen ruumiintarkastus, joka oli
näyttelijättärenä Royal teatterissa, Holbornissa. Kuolintodistus
mainitsee kuoleman syyksi tapaturman. Suurta sääliä herätti
vainajan äiti, joka oli aivan suunniltansa sekä oman että tohtori
Birrellin todistuksen aikana, joka jälkimäinen oli suorittanut
ruumiintarkastuksen."
Dorian rypisti otsaansa ja repäisten lehden kahtia hän astui huoneen
poikki ja heitti pois paperipalat. Kuinka ruma tuo juttu oli! Kuinka
hirveä itse todellisuus! Hän oli hiukan pahoillaan lordi Henrylle sen
johdosta että tämä oli lähettänyt hänelle tuon ilmoituksen. Ja miten
tyhmää merkitä se punaisella viivalla. Olisihan Viktor voinut lukea sen.
Siksi paljon englannin kieltä hän jo osasi.
Ehkäpä hän oli lukenutkin sen ja oli jo ruvennut epäilemäänkin. Vaikka
mitäpä se merkitsisi? Mitä Sibyl Vanen kuolema liikutti Dorian Graytä?
Ei ollut vähintäkään syytä pelätä. Dorian Gray ei ollut tappanut häntä.
Hänen silmänsä osuivat keltaiseen kirjaan, jonka lordi Henry oli
lähettänyt. Mikähän se oli, hän tuumi itseksensä. Hän astui pienen
helmenvärisen, kahdeksankulmaisen pöydän luo, joka hänen mielestänsä oli
kuin ihmeellisten egyptiläisten mehiläisten hopeatyötä, ja ottaen kirjan
käteensä, hän heittäytyi nojatuoliin ja alkoi selailla sen lehtiä.
Hetken kuluttua hän syventyi siihen kokonaan. Se oli ihmeellisin kirja,
mitä hän eläissään oli lukenut. Hänestä tuntui kuin kaikki maailman
synnit olisivat kulkeneet mykässä saatossa hänen ohitsensa ihmeellisiin
pukuihin puettuina, huilujen vienojen sävelten soidessa. Ja monet
hämärät unelmat muuttuivat äkkiä todellisiksi ja eläviksi.
Se oli romaani ilman minkäänlaista varsinaista toimintaa, kuvaus yhdestä
ainoasta luonteesta, psykologinen tutkimus nuoresta parisilaisesta
miehestä, joka yhdeksännellätoista vuosisadalla yritti toteuttaa kaikkia
menneitten vuosisatojen intohimoja ja ajatustapoja, itseensä koota
kaikki erilaiset maailmanhengen tunnevivahdukset, samalla kertaa
rakastaen teennäisyytensä vuoksi niitä kieltäymyksiä, joita ihmiset
tyhmästi nimittävät hyveiksi, sekä niitä luonnollisia, kapinoitsevia
purkauksia, joita viisaat ihmiset yhä vieläkin sanovat synniksi. Kirjan
tyyli oli omituisen säkenöivä, samalla kertaa vilkas ja hämärä, täynnä
jargonia ja vanhentuneita puheenparsia, teknillisiä sanoja ja
kaunopuheisia kuvauksia, jotka ovat luontaisia ranskalaisen, symbolisen
koulun hienoimmille taiteilijoille. Vertauskuvat olivat kuin
jättiläis-orkidejoja, väriltään yhtä herkullisia kuin nekin. Himojen
elämä oli kuvattu salaperäisen filosofian käsitteillä. Ajoittain saattoi
tuskin käsittää lukiko keskiaikaisen pyhimyksen yliaistillisia
purkauksia vai uudenaikaisen synnintekijän sairaalloisia tunnustuksia.
Se oli myrkyllinen kirja. Raskas suitsutuksen tuoksu tuntui nousevan sen
lehdiltä ja hämmentävän aivoja. Vain lauseitten rytmi, niiden hieno,
yksitoikkoinen musiikki, jossa monimutkaiset loppusäkeet ja taiteelliset
virtaukset uudistuivat, herättivät nuorukaisessa hänen siirtyessään
luvusta lukuun, haaveentapaisen mielentilan, sairaalloisen horroksen,
jotta hän ei huomannut, että ilta alkoi jo hämärtää ja varjot hiipiä
sisään.
Pilvettömänä, vain yksinäisen tähden valaisemana vaskenvihreä taivas
loisti ikkunasta sisään. Hän luki edelleen kalpeassa valossa, kunnes hän
ei nähnyt enää mitään. Vasta sitten kun kamaripalvelija oli käynyt
useamman kerran huomauttamassa hänelle, että oli jo myöhäistä, hän nousi
ja astui viereiseen huoneesen, ja laskettuaan kirjan pienelle
firenzeläiselle pöydälle vuoteensa viereen, hän alkoi pukeutua
päivällisiä varten.
Kello oli jo melkein yhdeksän, kun hän saapui klubiin, jossa lordi Henry
istui yksin seurusteluhuoneessa ja näytti hyvin harmistuneelta.
"Olen kovin pahoillani, Harry", huudahti Dorian, "mutta syy on kokonaan
sinun. Tuo kirja, jonka sinä lähetit minulle kiehtoi minun mieleni
siihen määrin, että unohdin kokonaan ajan kulun."
"Niin, arvasinhan sen, että sinä pitäisit siitä", vastasi lordi Henry
nousten ylös tuoliltaan.
"En minä sanonut pitäväni siitä, Harry. Minä sanoin että se kiehtoi
minun mieleni. Siinä, on suuri eroitus."
"Ah, oletko sinä huomannut sen?" mutisi lordi Henry. Ja he menivät
yhdessä ruokasaliin.