Istuessaan aamiaispöydässä seuraavana päivänä Basil Hallward astui
sisään.
"Olen niin iloinen, että tapasin sinut kotona, Dorian", hän sanoi
vakavasti. "Kävin täällä eilen illalla ja minulle sanottiin että olit
ooperassa. Tietysti minä tiesin, että se oli mahdotonta. Mutta minä
olisin toivonut, että olisit ilmoittanut, minne todellakin olit mennyt.
Minä vietin hirveän illan, puoleksi peläten, että toinen murhenäytelmä
voisi seurata toista. Minun mielestäni olisit voinut sähköttää minulle,
kun sait tietää asian. Minä luin sen aivan sattumalta Globen viimeisestä
numerosta, joka klubissa osui käteeni. Tulin heti tänne, ja olin
tuskissani, kun en tavannut sinua. En voi sanoa sinulle, miten kipeästi
tuo asia on koskenut minuun. Minä ymmärrän kuinka julmasti sinä kärsit.
Mutta missä sinä olit? Menitkö tapaamaan tyttö paran äitiä? Hetken
ajattelin mennä sinua sieltä hakemaan. Osoite oli lehdessä. Jossakin
Euston roadin varrella, eikö niin? Mutta minä pelkäsin häiritseväni
surua, jota en kuitenkaan voinut keventää. Vaimo parka! Millaisessa
mielentilassa hän lienee! Ja hänen ainoa lapsensa! Mitä hän sanoi
siitä?"
"Rakas Basil, kuinka minä voisin tietää?" mutisi Dorian Gray maistellen
kellertävää viiniä hienosta, kullalla silatusta, kellomaisesta,
venetsialaisesta lasista ja näyttäen hyvin kiusaantuneelta. "Minä olin
ooperassa. Sinun olisi pitänyt tulla sinne. Tapasin ensi kertaa lady
Gwendolenin, Harryn sisaren. Me istuimme hänen aitiossansa. Hän on
kerrassaan ihastuttava, ja Patti lauloi jumalallisesti. Älä puhu
kauhistuttavista asioista. Jollei puhu jostakin, niin se ei ole koskaan
tapahtunutkaan. Vain sanat tekevät asiat todellisiksi, niinkuin Harry
sanoo. Mutta Sibyl ei ollut tuon vaimon ainoa lapsi. Hänellä on
poikakin, hauska poika luullakseni. Mutta hän ei ole näyttelijä. Hän on
merimies, tai jotain sen tapaista. Ja nyt, kerro itsestäsi ja mitä sinä
maalaat."
"Menitkö sinä ooperaan?" sanoi Hallward hyvin hitaasti, äänessä hillityn
surun sävy. "Sinä menit ooperaan, vaikka Sibyl Vane makasi kuolleena
jossakin likaisessa loukossa? Sinä voit puhua minulle muista
ihastuttavista naisista ja Pattin jumalallisesta laulusta, ennenkuin
tyttö, jota sinä rakastit, on päässyt haudan rauhaan ja lepoon?
Tiedäppäs, sinä veikkonen, että hänen pieni, valkoinen ruumiinsa saa
kestää vielä monta kauheutta."
"Älä puhu, Basil! Minä en tahdo kuulla!" huudahti Dorian hypäten
pystyyn. "Älä puhu minulle tuosta asiasta. Se mikä on tapahtunut, on
tapahtunut. Mikä on mennyttä, on mennyttä."
"Sinä sanot eilistä päivää menneisyydeksi?"
"Mitä se liikuttaa todellista ajankulkua? Vain typerät ihmiset
tarvitsevat vuosikausia voidakseen irtautua mielenliikutuksistaan. Mies,
joka hallitsee itseänsä, voi tehdä lopun surusta yhtä helposti kuin
keksiä jonkun huvin. Minä en tahdo olla tunteitteni orja. Minä tahdon
käyttää niitä, iloita niistä ja hallita niitä."
"Dorian, tämä on julmaa! Sinussa on tapahtunut täydellinen muutos.
Ulkomuodoltasi olet aivan sama ihmeellinen poika, jolla oli tapana
päivän toisensa jälkeen tulla minun atelieriini ja istua mallinani.
Mutta silloin sinä olit yksinkertainen, luonnollinen ja
teeskentelemätön. Sinä olit kaikkein vähimmin pilattu olento koko
maailmassa. Sinä puhut ikäänkuin olisit sydäntä ja sääliä vailla. Se on
kokonaan Harryn vaikutusta. Sen minä nyt näen."
Nuorukainen punastui ja astui ikkunan luo katsellen hetken aikaa
vihreää, lehahtelevaa, auringon paahtamaa puutarhaa. "Minä olen suuressa
kiitollisuuden velassa Harrylle, Basil", hän sanoi vihdoin --
"suuremmassa velassa kuin sinulle. Sinä opetit minulle vain
turhamaisuutta."
"No niin, olen saanut siitä rangaistukseni, Dorian -- tai saan sen
ainakin kerran."
"En ymmärrä, mitä sinä tarkoitat, Basil", hän huudahti kääntyen ympäri.
"En ymmärrä, mitä sinä tahdot. Mitä sinä tahdot?"
"Minä tahtoisin saada takaisin sen Dorian Grayn, jota minä ennen
maalasin", sanoi taiteilija surunvoittoisesti.
"Basil", sanoi nuorukainen astuen hänen luokseen ja laskien kätensä
hänen olkapäälleen, "sinä olet tullut liian myöhään. Eilen kun kuulin,
että Sibyl Vane oli tappanut itsensä --"
"Tappanutko itsensä? Hyvä Jumala, onko se totta?" huudahti Hallward
katsoen häneen kauhun vallassa.
"Rakas Basil! Et suinkaan sinä luule sitä tavalliseksi onnettomuudeksi?
Tietysti hän teki itsemurhan."
Vanhempi mies peitti kasvonsa käsiinsä. "Kuinka hirveää", hän mutisi ja
väristys kulki hänen ruumiinsa läpi.
"Ei", sanoi Dorian Gray, "ei se ole hirveää. Se on vain meidän
aikakautemme suurimpia romantisia murhenäytelmiä. Tavallisesti
näyttelijät viettävät kaikkein jokapäiväisintä elämää. He ovat hyviä
aviomiehiä tai uskollisia vaimoja tai yleensä jotakin ikävää. Sinä
tiedät, mitä minä tarkoitan -- keskiluokan hyveitä ja kaikkea sen
kaltaista. Kuinka erilainen Sibyl oli! Hän eli ihanimman
murhenäytelmänsä. Hän oli aina sankaritar. Viimeisenä iltana, jolloin
hän näytteli -- sinä iltana, jolloin sinä näit hänet -- hän näytteli
huonosti sentähden että hän itse oli saanut kokea todellista rakkautta.
Kun hän huomasi, ettei se ollutkaan todellista, niin hän kuoli, samoin
kuin Julia olisi tehnyt. Hän palasi jälleen taiteen ilmakehään. Hän oli
tavallaan marttyyri. Hänen kuolemassaan ilmeni marttyriuden pateetista
hyödyttömyyttä ja hivuttavaa ihanuutta. Mutta, niinkuin jo sinulle
sanoin, sinun ei pidä luulla etten minä olisi kärsinyt. Jos sinä olisit
tullut eilen oikeaan aikaan -- noin puolikuudelta, tai neljännestä
vailla kuusi -- niin olisit tavannut minut kyynelissä. Ei Harrykaan,
joka oli täällä ja toi minulle tuon sanoman, voinut aavistaakkaan kuinka
minä kärsin. Minä kärsin kauheasti. Sitten tuska katosi. En voi kahdesti
tuntea samalla tavalla. Ei kukaan muu sitä voi paitsi hempeämieliset
ihmiset. Ja sinä olet kovin kohtuuton, Basil. Sinä tulet tänne
lohduttamaan. Sehän on hyvin kaunista sinun puoleltasi. Mutta sinä
huomaatkin, etten ole enää lohdutuksen tarpeessa, ja sinä raivostut. Se
on aivan ihmisystävällisen ihmisen tapaista. Sinä palautat mieleeni
erään jutun, jonka Harry kertoi minulle eräästä filantropista, joka
kokonaista kaksikymmentä vuotta koetti hyvittää jotakin vääryyttä tai
muuttaa jotakin väärää -- en oikein enää muista mitä se oli. Vihdoin se
hänelle onnistuikin, mutta samassa myöskin hän tunsi suurta pettymystä.
Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä, hän kuoli suorastaan ikävästä ja
muuttui parantumattomaksi ihmisvihaajaksi. Ja sitä paitsi, rakas, vanha
Basil, jos todellakin tahdot lohduttaa minua, niin koeta mielemmin saada
minut unohtamaan se, mikä on tapahtunut tai näkemään sitä vain puhtaasti
taiteelliselta kannalta. Gautierko vai kukahan se lie kirjoittanut
kirjan _de la consolation des arts_ [Taiteitten lohdutuksesta]? Muistan
kerran löytäneeni sinun kirjastostasi erään pienen pergamenttikantisen
kirjan, jossa nuo ihmeelliset sanat seisoivat. No niin, minä en ole
samaa mieltä kuin tuo nuori mies, josta sinä kerroit minulle ollessamme
yhdessä Marlowin luona, ja joka väitti että keltainen silkki voi
lohduttaa ihmistä kaikissa elämän suruissa. Minä rakastan kaikkea
kaunista, jota voi pidellä ja kosketella. Vanhoja brokadeja, viheriöitä
bronsseja, lakeeritöitä, veistettyä norsunluuta, kauniita ympäristöjä,
ylellisyyttä, komeutta, kaikki nuo vaikuttavat minuun syvästi. Mutta
vieläkin enemmän merkitsee minulle se taiteellinen temperamentti, jota
nuo esineet luovat, tai ainakin kehittävät. Jos tahtoo sivulta päin
tarkastaa omaa elämäänsä, niin tulee, niinkuin Harry sanoo, välttää
elämän taisteluja. Minä tiedän että tuo minun puheeni ihmetyttää sinua.
Sinä et ole huomannut, miten minä olen kehittynyt. Minä olin vain
koulupoika, kun sinä tutustuit minuun. Nyt minä olen täysi mies. Minussa
on herännyt uusia intohimoja, uusia ajatuksia ja uusia aatteita. Minä
olen nyt toinen, mutta sinun täytyy pitää minusta sittenkin. Minä olen
muuttunut, mutta sinun täytyy aina olla minun ystäväni. Tietysti minä
olen hyvin kiintynyt Harryyn. Mutta minä tiedän että sinä olet
luonteeltasi parempi kuin hän. Sinä et ole voimakkaampi -- sinä pelkäät
liiaksi elämää -- mutta sinä olet parempi. Ja kuinka onnellisia me
olimme yhdessä! Älä hylkää minua, Basil, äläkä moiti minua. Minä olen se
mikä minä olen. Siitä ei voi sen enempää sanoa."
Maalari tunsi syvää liikutusta. Nuorukainen oli hänelle hyvin rakas, ja
hänen personallisuutensa oli vaikuttanut suuren käännöksen hänen
taiteessansa. Hän ei voinut sietää sitä ajatustakaan, että hän vielä
moittisi häntä. Hänen välinpitämättömyytensä oli varmaan vain ohimenevä
oikku. Hänessä oli niin paljon hyvää, niin paljon jaloa.
"No niin, Dorian", sanoi hän vihdoin surullisesti hymyillen, "en tahdo
tämän jälkeen puhua sinulle enää tästä hirveästä tapahtumasta. Minä
toivon vain, ettei sinun nimeäsi sekoiteta sen yhteyteen. Tänään
iltapuolella pidetään kuulustelua. Onko sinua kutsuttu siihen?"
Dorian pudisti päätään ja hänen kasvoihinsa ilmestyi kiusaantunut ilme,
kun hän kuuli sanan "kuulustelu." Kaikki sellainen oli niin raakaa ja
törkeää.
"He eivät tunne minun nimeäni", hän vastasi.
"Eikö tyttökään tiennyt?"
"Ainoastaan ristinimeni, ja olen aivan varma siitä, ettei hän sitä
koskaan maininnut kellekään. Hän sanoi kerta, että kaikki olivat kovin
uteliaat tietämään, kuka minä olin, ja että hän aina nimitti minua vain
satuprinssiksi. Siinä hän teki hyvin kauniisti. Sinun pitäisi piirtää
minulle Sibylin kuva, Basil. Tahtoisin mielelläni, että omistaisin
hänestä jotakin muutakin kuin vain muiston muutamista suudelmista ja
katkonaisista, intomielisistä sanoista."
"Koetan parastani, Dorian, jos se tuottaa sinulle iloa. Mutta minä
tahtoisin maalata taas sinutkin. Työni ei edisty ilman sinua."
"En voi koskaan enää olla sinun mallinasi, Basil. Aivan mahdotonta!" hän
huudahti peräytyen taakse.
Maalari katsoi häneen ihmeissänsä.
"Rakas ystävä, mitä mielettömyyksiä sinä puhut!" hän huudahti.
"Tarkoitatko ettei minun maalaukseni miellytä sinua? Missä se on? Miksi
olet asettanut varjostimen sen eteen? Anna minun katsella sitä. Se on
minun paras työni. Ota varjostin pois, Dorian. Miten hävytöntä, että
sinun palvelijasi on peittänyt minun maalaukseni tuolla tavalla. Koko
huone näytti niin oudolta kun tulin sisään."
"Minun palvelijallani ei ole mitään tekemistä sen kanssa, Basil.
Luuletko sinä, että antaisin hänen järjestää minun huonettani? Joskus
hän hoitaa minun kukkiani -- siinä kaikki. Ei, minä tein sen itse. Valo
oli liian voimakas kuvalle."
"Liianko voimakas! Mahdotonta, hyvä ystävä. Paikka on erinomainen. Annas
kun katson." Ja Hallward astui huoneen nurkkausta kohti.
Dorian Grayn huulilta pääsi kauhun huudahtus, ja hän hyökkäsi maalarin
ja varjostimen väliin. "Basil", hän sanoi aivan kalpeana, "älä katsele
sitä. Minä en tahdo."
"Enkö saisi katsoa omaa työtäni! Ethän lie tosissasi. Miksi en saisi
sitä katsella?" huudahti Hallward nauraen.
"Jos yrität katsoa sitä, Basil, niin, kunniani kautta, en koskaan puhu
sinulle enää sanaakaan. Olen aivan tosissani. Minä en anna sinulle
minkäänlaista selitystä, etkä sinä saa mitään kysyäkkään. Mutta muista,
jos kosket tuohon varjostimeen, niin meidän välimme ovat lopussa."
Hallward oli kuin ukkosen-iskemä. Hän katsoi hämmästyneenä Dorian
Grayhin. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä tällaisena. Nuorukainen
oli aivan kalpea vihasta. Hänen kätensä olivat nyrkissä ja hänen
silmäteränsä loistivat kuin siniset tulipyörät. Hän vapisi koko
ruumiissaan.
"Dorian!"
"Älä puhu!"
"Mutta mitä se merkitsee? Tietysti en tahdo katsella sitä, jos et sinä
halua", hän sanoi kylmästi käännähtäen kantapäällään ja astuen suoraan
ikkunan luo. "Mutta totta tosiaan, tuntuuhan se melkein mielettömältä,
etten minä saisi katsella omaa työtäni, varsinkin kun aion asettaa sen
ensi syksynä Parisissa näytteille. Luultavasti minun täytyy vernissata
se sitä ennen, ja täytyyhän minun siis joka tapauksessa saada se nähdä,
miksikä ei siis yhtä hyvin jo tänään."
"Panna näytteillekö! Tahdotko asettaa sen näytteille?" huudahti Dorian
Gray joutuen omituisen kauhun valtaan. Saisiko maailma nähdä hänen
salaisuutensa? Saisivatko ihmiset ällistellä hänen elämänsä mysteriota?
Se oli mahdotonta. Jotakin -- hän ei tiennyt itse mitä -- oli heti
paikalla tehtävä.
"Niin, ei sinulla suinkaan ole mitään sitä vastaan. Georges Petit aikoo
koota kaikki minun parhaat tauluni erikoisnäyttelyä varten Rue de Sèzen
varrelle, joka avataan lokakuun alkuviikolla. Kuva on vain kuukauden
päivät poissa. Sen aikaa sinä voit hyvinkin olla ilman sitä, eikö totta.
Sitä paitsi olet varmaan silloin poissa kaupungistakin. Ja jos pidät
sitä aina varjostimen peitossa, niin et taida siitä suuriakaan
välittää."
Dorian Gray siveli kädellä otsaansa. Siinä oli hikipisaria. Hän tunsi
olevansa hirveän vaaran partaalla. "Kuukausi sitten sanoit minulle,
ettet koskaan asettaisi sitä näytteille", sanoi hän. "Miksi olet
muuttanut mieltäsi? Ihmiset, jotka väittävät olevansa johdonmukaisia,
ovat yhtä oikullisia kuin muutkin. Ainoa ero on siinä, että heidän
oikkunsa ovat aivan järjettömiä. Et suinkaan ole unohtanut, miten sinä
vakuutit minulle aivan juhlallisesti, ettet mistään hinnasta maailmassa
asettaisi sitä näytteille. Sinä sanoit aivan samaa Harryllekin." Hän
vaikeni äkkiä ja valo välähti hänen silmiinsä. Hän muisti lordi Henryn
sanoneen hänelle kerran, puoleksi vakavasti, puoleksi leikillä: "jos
haluat saada hupaisan hetken, niin pyydä Basilia kertomaan sinulle,
miksei hän tahdo asettaa kuvaasi näytteille. Hän kertoi sen minulle, ja
se oli koko yllätys." Niin, ehkäpä Basilillakin oli oma salaisuutensa.
Hänpä koettaisi kysellä.
"Basil", hän sanoi astuen aivan lähelle häntä ja katsoen häntä suoraan
silmiin, "meillä kummallakin on salaisuutemme. Kerro sinä omasi minulle,
niin minäkin kerron sinulle. Miksi et tahtonut asettaa kuvaani
näytteille?"
Maalari värisi tahtomattansa. "Dorian, jos kertoisin sen sinulle, niin
pitäisit minusta vähemmän kuin nyt ja varmaan pilkkaisit minua. Sitä en
voisi kestää. Jollet salli minun katsella kuvaasi, niin tyydyn siihen.
Saanhan aina katsella sinua. Jos tahdot estää maailmaa näkemästä parasta
teostani, mitä koskaan olen luonut, niin tyydyn siihen. Sinun
ystävyytesi on minulle kalliimpi kuin kaikki kunnia ja arvo."
"Ei, Basil, kerro minulle", intti Dorian Gray. "Minulla luullakseni on
oikeus sitä tietää." Hänen kauhuntunteensa oli kadonnut ja uteliaisuus
tullut sijaan. Hän oli päättänyt ottaa selville Basil Hallwardin
salaisuuden.
"Käydään istumaan, Dorian", sanoi maalari näyttäen kiusaantuneelta.
"Istutaan hetkeksi. Ja vastaa minulle vain yhteen ainoaan kysymykseen.
Oletko huomannut kuvassa jotakin omituista -- jotakin, joka ehkä ei heti
pistänyt sinun silmääsi, mutta joka äkkiä kävi sinulle selväksi?"
"Basil!" huudahti nuorukainen tarttuen vapisevin käsin kiinni tuolinsa
käsinojiin ja luoden häneen hurjat, kauhistuneet silmänsä.
"Minä näen, että olet sen huomannut. Älä puhu. Odota, kunnes olet
kuullut mitä minulla on sanottavaa. Dorian, siitä hetkestä alkain,
jolloin tapasin sinut, sinun personallisuutesi vaikutti ihmeellisesti
minuun. Sinä valtasit minut kokonaan, minun sieluni, aivoni ja voimani.
Sinä merkitsit minulle sen näkymättömän ideaalin ruumistumista, joka
kummittelee meidän taiteilijoiden mielessä kuin ihanan unelman muisto.
Minä jumaloin sinua. Minä kadehdin joka ainoaa joka puhutteli sinua.
Minä tahdoin pitää sinut vain omanani. Olin onnellinen vain silloin kun
olin sinun seurassasi. Silloinkin kun olit poissa, olit läsnä
taiteessani... Tietysti en koskaan antanut sinun aavistaa tätä kaikkea.
Sehän olisi ollut mahdotonta. Ethän sinä olisi sitä ymmärtänyt. Tuskin
ymmärsin sitä itsekään. Minä tiesin vain, että olin katsonut
täydellisyyttä kasvoista kasvoihin ja että maailma minun silmissäni oli
muuttunut ihanaksi -- liian ihanaksi ehkä, sillä tuollaisessa
mielettömässä jumaloimisessa piilee vaara, sekä kadottamisen että
säilyttämisen vaara... Kului viikko viikolta ja minä jouduin yhä enemmän
sinun tenhosi valtaan. Sitten seurasi uusi kehitys. Olin maalannut sinut
Pariksena loistavassa sotasovassa, ja Adoniksena metsämiehen puvussa,
kiiltävä metsäsian keihäs olalla. Sinä istuit lotuskukkaseppele kutrilla
Hadrianuksen purren kokassa ja tähystelit yli vihertävän, mutaisen
Niilin. Sinä kumarruit yksinäisen lähteen reunan yli kreikkalaisen
metsän siimeksessä, ja katselit omien kasvojesi ihanuutta veden
kirkkaassa hopeakalvossa. Ja kaikki oli ollut, niinkuin taiteen tuleekin
olla: välitöntä, ihanteellista ja kaukaista. -- Eräänä päivänä -- joskus
olen halukas luulemaan, että se oli onneton päivä -- päätin maalata
ihanan kuvan sinusta, sellaisena kuin sinä todellisesti olit, ei
menneiden aikojen verhossa, vaan omassa puvussasi, oman aikasi keskellä.
En tiedä, tokko työtavan realismi sen vaikutti, vai sinun
personallisuutesi, joka ilmeni nyt minulle ilman minkäänlaista verhoa
tai varjostusta. Sen tiedän vain, että työskennellessäni minusta tuntui,
ikäänkuin jokainen värihitu ja pensselinveto olisi ilmaissut minun
salaisuuttani. Minä aloin pelätä, että muut näkisivät minun
jumaloitsemiseni. Minä tunsin, Dorian, että olin ilmaissut liian paljon,
että olin liiaksi pannut siihen omaa itseäni. Sen vuoksi päätin etten
koskaan asettaisi kuvaa näytteille. Sinä olit hiukan pahoillasi; mutta
ethän sinä voinut tietää mitä se minulle merkitsi. Harry, jolle minä
puhuin siitä, nauroi minulle. Mutta minä en välittänyt siitä. Kun kuva
oli valmis ja minä istuin yksin sen kanssa, niin tunsin olevani
oikeassa... No niin, muutamia päiviä myöhemmin se vietiin pois minun
atelieristani, ja heti kun olin päässyt vapaaksi sen painostavasta ja
tenhoavasta läsnäolosta, niin minusta tuntui mielettömältä, että olin
luullut näkeväni siinä muuta kuin että sinun kasvosi olivat erinomaisen
kauniit ja että minä osasin maalata. Nytkin on minun mielestäni erehdys,
jos luulee voivansa ilmaista valmiissa teoksessa sitä intohimoa, jota
työtä tehdessään tuntee. Taide on aina abstraktisempaa, kuin mitä me
oletamme. Muoto ja väri ilmaisee, muotoa ja väriä -- siinä kaikki.
Minusta tuntuu usein, että taide voipi salata taiteilijan paljoa
täydellisemmin kuin saattaa hänet ilmi. Ja sen vuoksi, kun sain tuon
tarjouksen Parisista, niin arvelin että sinun muotokuvasi voisi olla
näyttelyn päätauluna. En koskaan voinut ajatella että sinä kieltäisit.
Nyt huomaan että olet oikeassa. Taulua ei voi asettaa näytteille. Älä
ole minulle pahoillasi, Dorian, siitä mitä sinulle olen puhunut.
Niinkuin sanoin jo kerta Harryllekin, sinä olet luotu jumaloitavaksi."
Dorian Gray veti syvältä henkeään. Puna palasi hänen poskiinsa ja
hymyily karehti hänen huuliensa ympärillä. Vaara oli häädetty.
Toistaiseksi hän oli turvassa. Mutta sittenkään hän ei voinut olla
tuntematta sääliä maalaria kohtaan, joka juuri oli lopettanut tuon
omituisen tunnustuksensa, ja hän ihmetteli, tokko koskaan jonkun ystävän
personallisuus saattaisi vallata hänet yhtä suuressa määrässä. Lordi
Henry oli viehättävä sen vuoksi, että hän oli vaarallinen. Mutta siinä
kaikki. Hän oli liian viisas ja liian kyynillinen, jotta häneen
todellakin voisi kiintyä. Tutustuisiko hän koskaan henkilöön, jota hän
voisi jumaloida? Olisiko se yksi niistä kokemuksista, joita elämä oli
häntä varten varannut?
"Sepä on ihmeellistä, Dorian", sanoi Hallward, "että sinä olet sen
huomannut kuvassa. Oletko todellakin sen huomannut?"
"Jotakin minä olen huomannut", hän vastasi, "jotakin joka tuntui minusta
varsin ihmeelliseltä."
"No niin, sinä sallit kai minun nyt katsella kuvaa?"
Dorian pudisti päätään. "Älä pyydä sitä, Basil. En voi mitenkään antaa
sinun katsella sitä."
"Mutta toisella kertaa?"
"Ei koskaan."
"No, ehkä olet oikeassa. Hyvästi, Dorian. Sinä olet ainoa ihminen, joka
olet todellakin vaikuttanut minun taiteeseni. Mitä hyvää olen saanut
aikaan, siitä saan sinua kiittää. Ah! et tiedä, kuinka vaikeata minun
oli kertoa tuota kaikkea sinulle."
"Rakas Basil", sanoi Dorian, "mitä sinä olet kertonut minulle? Vain sen,
että tunsit ihailevasi minua liian paljon. Eihän se ole edes
imartelevaa."
"Se ei ollut aiottukaan imarteluksi. Se oli tunnustus. Nyt kun olen sen
tehnyt, niin minusta tuntuu ikäänkuin olisin kadottanut jotakin. Ehkäpä
ei pitäisi koskaan koettaa sanoilla ilmilausua jumaloimistansa."
"Tuo tunnustus tuotti minulle pettymystä."
"Vai niin, mitä sinä sitten odotit, Dorian? Et suinkaan sinä ole
huomannut mitään muuta kuvassa? Eihän siinä ollut mitään muuta
nähtävää?"
"Ei; siinä ei ollut mitään muuta. Miksikä kysyt? Mutta älä puhu
jumaloimisesta. Se on mieletöntä. Me olemme ystäviä, Basil, ja meidän
pitää alati pysyä ystävinä."
"Sinulla on nyt Harry", sanoi maalari surullisena.
"Ah, Harryko?" huudahti nuorukainen keveästi nauraen. "Harry kuluttaa
päivänsä puhumalla tolkuttomuuksia ja iltansa tekemällä mahdottomuuksia.
Juuri sellaista elämää minäkin tahtoisin viettää. Mutta en sittenkään
usko, että menisin Harryn luo, jos joutuisin hätään. Mielemmin tulisin
sinun luoksesi, Basil."
"Tahdotko ruveta minulle taas malliksi?"
"Mahdotonta!"
"Sinun kieltosi turmelee minun elämäni taiteilijana, Dorian. Ei kukaan
löydä kahta ihannetta elämässään. Harva yhden ainoankin."
"En voi selittää sitä sinulle, Basil, mutta en voi koskaan enää ruveta
sinulle malliksi. Muotokuvassa voi olla jotakin turmiollista. Sillä on
oma elämänsä. Minä tulen sinun luoksesi teetä juomaan. Se voi olla yhtä
huvittavaa."
"Huvittavampaa sinulle, sen kyllä uskon", mutisi Hallward suruissaan.
"Ja nyt, jää hyvästi. Olen pahoillani, ettet anna minun koskaan katsella
kuvaa. Mutta eihän sille voi mitään. Minä ymmärrän täydellisesti sinun
tunteesi."
Kun maalari läksi huoneesta, niin Dorian hymyili itseksensä. Basil
parka! Kuinka vähän hän aavisti todellista syytä! Ja miten ihmeellistä,
sen sijaan että hänen olisi pitänyt ilmaista oma salaisuutensa, hän
olikin aivan sattumalta päässyt ystävänsä salaisuuden perille! Maalarin
mielettömät mustasukkaisuuden kohtaukset, hänen kiihkeä ystävyytensä,
hänen liioitellut ylistyspuheensa, hänen käsittämätön vaitiolonsa --
kaiken tuon hän nyt käsitti ja hänen mielensä muuttui alakuloiseksi.
Tuollainen kiihkeä ystävyys tuntui hänestä melkein traagilliselta.
Hän huokasi ja soitti kelloa. Kuva oli saatava piiloon millä hinnalla
hyvänsä. Toistamiseen hän ei tahtonut joutua samanlaiseen pulmaan. Hän
oli ollut mieletön antaessaan sen jäädä hetkeksikään huoneesen, mihin
kaikilla hänen ystävillään oli vapaa pääsy.