Hän heräsi vasta myöhään puolenpäivän jälkeen. Hänen kamaripalvelijansa,
joka usean kerran oli hiipinyt varpaillaan huoneesen nähdäkseen eikö hän
jo liikkunut, ihmetteli minkähän vuoksi hänen nuori isäntänsä nukkui
niin kauan. Vihdoin kello soi, ja Viktor tuli äänettömästi sisään
kantaen pienellä Sevresporsliinisella tarjottimella kupillisen teetä ja
kasan kirjeitä. Suurien ikkunoiden edestä hän veti syrjään
oliivinväriset silkkiuutimet, joiden vuori vivahteli siniväriin.
"Tänään monsieur on nukkunut hyvin", hän sanoi hymyillen.
"Mitä kello on, Viktor?" kysyi Dorian Gray unisesti.
"Neljänneksen yli yhden, monsieur."
"Kuinka myöhäistä!" Hän nousi istualleen ja maistettuaan hiukan teetä,
hän katseli kirjeitään. Yksi oli lordi Henryltä, lähetti oli sen tuonut
tänä aamuna. Hän epäröi hetken aikaa, ja asetti sen sitten syrjään.
Toiset hän avasi välinpitämättömästi. Siinä oli tavallinen määrä
kortteja, päivälliskutsuja, pilettejä yksityisnäyttelyihin, ohjelmia
hyväntekeväisyyskonsertteihin ja muuta senkaltaista, joita joka aamu
kevätkauden aikana tulvailee hienoille nuorille herroille. Joukossa oli
varsin suuri laskukin Ludvig XV:nnen tyylisestä, taiteellisesti
taotusta, hopeisesta toilettikalustosta, jota hän ei ollut uskaltanut
vielä lähettää holhoojillensa. He olivat hyvin vanhanaikaista väkeä,
eivätkä ymmärtäneet, että me elämme aikakautena, jossa tarpeettomat
esineet ovat ainoat tarpeelliset. Olipa joukossa hyvin kohteliaita
kirjeitä koronkiskureiltakin Jennyn Streetin varrelta, jotka milloin
hyvänsä olivat valmiit antamaan hänelle vaikka kuinka suuria summia
kaikkein kohtuullisimmilla ehdoilla.
Noin kymmenen minuutin kuluttua hän nousi ylös, heitti ylleen hienon,
silkillä kirjaillun aamunutun villakasmiri kankaasta, ja meni
kylpyhuoneeseen, jonka lattia oli onyks-kivistä tehty. Raitis vesi
virkisti häntä pitkän unen jälkeen. Hän näytti unohtaneen kaikki
kärsimyksensä. Vain pari kertaa hämäränä aavistuksena heräsi hänen
mielessään ajatus, että hän oli ollut osallisena jossakin oudossa
murhenäytelmässä, mutta tuo ajatus oli yhtä epämääräinen kuin unelma.
Heti pukeuduttuaan hän meni kirjastoonsa ja istui keveän ranskalaisen
aamiaisen ääreen, joka oli katettu pienelle pyöreälle pöydälle avonaisen
ikkunan ääreen. Oli ihana päivä. Lämmin ilma oli täynnä suloisia
tuoksuja. Mehiläinen pyrähti huoneesen ja kierteli sinisen kukkamaljakon
ympärillä, joka seisoi hänen edessään täynnä rikkikeltaisia ruusuja. Hän
oli täysin onnellinen.
Äkkiä hänen silmänsä osuivat varjostimeen, jonka hän oli asettanut
muotokuvan eteen, ja hän sätkähti.
"Tuntuuko kylmältä, monsieur?" kysyi kamaripalvelija laskien omletin
pöydälle. "Suljenko ikkunan?"
Dorian pudisti päätään. "Minun ei ole kylmä", hän mutisi.
Oliko se totta? Oliko kuva todellakin muuttunut? Vai mielikuvitusko vain
oli loihtinut esiin tuon ilkeän ilmeen, joka ennen oli ilmaissut vain
iloa? Tietystikään maalattu kangas ei voinut muuttua? Sehän oli aivan
järjetöntä. Se oli hyvä juttu, jota kelpaisi kerran Basilille kertoa. Se
huvittaisi häntä.
Ja kuitenkin miten elävästi hän muisti koko tuon tapahtuman! Ensin
puolihämärässä, sitten kirkkaassa aamuvalossa hän oli nähnyt tuon julman
ilmeen kaarevien huulten ympärillä. Hän pelkäsi melkein sitä hetkeä,
jolloin kamaripalvelija poistuisi huoneesta. Hän tiesi, että hänen yksin
jäätyänsä oli pakko tarkastaa muotokuvaa. Hän pelkäsi varmuutta. Kun
kahvi ja paperossit olivat tuodut ja mies kääntyi mennäksensä, niin hän
tunsi hurjaa halua pyytää häntä jäämään. Kun ovi oli sulkeutumassa hänen
jälkeensä, niin Dorian kutsui hänet takaisin. Mies seisahtui odottamaan
käskyä. Dorian tarkasteli häntä hetken aikaa. "Minä en ota ketään
vastaan, Viktor", hän sanoi huoaten. Mies kumarsi ja poistui.
Sitten hän nousi pöydän äärestä, sytytti paperossin, ja heittäytyi
pehmeälle sohvalle, joka oli vastapäätä varjostinta. Se oli vanha
varjostin kullatusta espanjalaisesta nahasta, jonka korkokoristeet
olivat pikemmin prameaa Ludvig XIV:nnen aikuista kuosia. Hän katseli
sitä uteliaana, ihmetellen, tokko se koskaan ennen oli kätkenyt ihmisen
elämän salaisuutta.
Siirtäisikö hän sen sittenkin syrjään? Miksi se ei saisi seisoa
paikallaan? Mitä hyötyä olisi varmuudesta? Jos se olisi totta, niin se
olisi hirveää. Jos se ei ollut totta, niin mitä siitä kannatti
huolehtia? Mutta jos kohtalo tai sattuma sallisi, että joku muu kuin hän
itse katsoisi varjostimen taakse ja huomaisi tuon hirveän muutoksen?
Mitäpä hän tekisi jos Basil Hallward tulisi ja tahtoisi nähdä
maalaamaansa kuvaa? Basil sitä varmaan haluaisi. Ei; siitä oli otettava
selkoa, ja heti paikalla. Kaikki muu oli parempaa kuin tämä hirveä
epätietoisuus.
Hän nousi ylös ja sulki molemmat ovet. Ainakin hän tahtoi olla yksin
katselemassa tuota naamaria, joka kantoi hänen häpeänsä leimaa. Sitten
hän siirsi varjostimen syrjään ja katseli itseään silmästä silmään. Se
oli aivan totta. Muotokuva oli muuttunut.
Hän muisti usein jälkeenpäin ja aina jonkunlaisella hämmästyksellä, että
hän ensin oli tarkastellut kuvaa melkein tieteellisellä intressillä.
Hänestä tuntui aivan käsittämättömältä, että sellainen muutos oli voinut
tapahtua. Ja kuitenkin se oli totta. Oliko olemassa salaista
yhdyssidettä hänen sielunsa ja niiden kemiallisten alkuosien välillä,
joista kankaalla sukeutui muotoa ja väriä? Voisiko olla mahdollista,
että ne ilmitoisivat sielun ajatuksia? Vai oliko jokin hirveämpi syy
olemassa? Häntä värisytti ja hän tunsi pelkoa. Ja hän palasi takaisin
sohvalle ja katseli kuvaa makuulta sairaalloisen kauhun vallassa.
Jotakin kuitenkin tuo kuva oli saanut aikaan. Se oli herättänyt hänessä
selvän tiedon siitä, että hän oli kohdellut väärin ja julmasti Sibyl
Vanea. Mutta sitä tekoa ei ollut myöhäistä korjata. Hän voisi vieläkin
tulla hänen vaimoksensa. Hänen epätodellinen ja itsekäs rakkautensa
saisi alistua korkeamman voiman alle, muuttua jalommaksi tunteeksi, ja
Basil Hallwardin maalaama kuva olisi hänelle ohjaajana kautta koko
elämän, olisi hänelle sitä mitä hurskaus tai omatunto on toisille ja
Jumalan pelko meille kaikille. Omantunnonvaivoja voi unilääkkeillä
parantaa ja rohdoilla tuudittaa uneen moraalisia tunteita. Mutta tässä
oli synnistä johtuvan kadotuksen näkyvä vertauskuva. Se oli alituisena
merkkinä siitä turmeluksesta, jonka ihminen sielulleen saattaa.
Kello löi kolme, neljä ja puolen tunninkin kaksinkertainen lyönti
kajahti, mutta Dorian Gray ei liikahtanut. Hän koetti koota elämän
tulipunaiset langat yhteen ja kutoa niistä kuvioita. Hän koetti löytää
tietä intohimojen veripunaisessa umpisokkelossa, jossa hän parhaallaan
vaelsi. Hän ei tiennyt mitä tehdä, mitä ajatella. Vihdoin hän astui
pöydän ääreen ja kirjoitti intohimoisen kirjeen tytölle, jota hän oli
rakastanut, rukoillen häneltä anteeksiantoa ja syyttäen itseään
hulluudesta. Hän täytti sivun toisensa jälkeen surun ja tuskan
epätoivoisilla sanoilla. On olemassa itsesyytöksen ylellisyyttä. Kun me
syytämme itseämme, niin meidän mielestämme ei kellään muulla ole
oikeutta syyttää meitä. Synnintunnustus antaa meille synninpäästön, eikä
pappi. Kun Dorian oli lopettanut kirjeensä, niin hänestä tuntui että
kaikki oli annettu hänelle anteeksi.
Äkkiä kuului kolkutus ovelta ja hän kuuli lordi Henryn äänen
ulkopuolella. "Rakas ystävä, minun täytyy saada tavata sinua. Päästä
minut heti sisään. En voi sietää, että sulkeudut tuolla tavalla."
Ensiksi hän ei vastannut mitään, vaan pysyi aivan hiljaa. Kolkutusta yhä
jatkui ja se yltyi yhä kovemmaksi. Niin, parasta olikin päästää lordi
Henry sisään ja selittää hänelle, että hän aikoi aloittaa uutta elämää,
riidellä hänen kanssaan, jos se oli välttämätöntä, rikkoa välitkin, jos
sitä ei voinut välttää. Hän hyppäsi pystyyn, työnsi varjostimen nopeasti
kuvan eteen ja avasi oven.
"Olen kovin suruissani, Dorian", sanoi lordi Henry astuessaan sisään.
"Mutta älä ajattele sitä liiaksi".
"Tarkoitatko Sibyl Vanea?" kysyi nuorukainen.
"Tietysti", vastasi lordi Henry vajoten tuoliin ja vetäen hitaasti
keltaiset hansikkaat käsistään. "Tavallaanhan se oli hirveää, mutta
eihän syy ollut sinun. Kerroppa, menitkö tapaamaan häntä kulisien taakse
näytännön loputtua?"
"Menin."
"Sen arvasinkin. Oliko sinulla ikävä kohtaus hänen kanssaan?"
"Minä olin törkeä, Harry -- kerrassaan törkeä. Mutta kaikki on nyt
hyvin. En ole pahoillani enää mistään. Olen sen kautta oppinut itseäni
paremmin tuntemaan".
"Oi, Dorian, olen niin iloinen, että otat asian siltä kannalta! Minä
pelkäsin tapaavani sinut omantunnonvaivoissa, raastaen kauniita
kiharoitasi".
"Se on jo suoritettu", sanoi Dorian pudistaen päätään ja hymyillen. "Nyt
olen täysin onnellinen. Hyväksi aluksi olen oppinut mitä omatunto on. Se
ei ole sitä, mitä sinä olet opettanut. Se on se, mikä meissä on
jumalallista. Älä nyrpistä nenääsi, Harry -- älä ainakaan minulle. Minä
tahdon olla hyvä. En voi sietää, että sieluni muuttuu inhottavaksi."
"Ihastuttavan taiteellinen pohja uudelle siveysopille, Dorian! Toivotan
sinulle onnea. Mutta miten aiot alottaa?"
"Naimalla Sibyl Vanen."
"Naimalla Sibyl Vanen!" huudahti lordi Henry hypähtäen pystyyn ja
katsoen häneen ällistyneenä. "Mutta rakas Dorian --".
"Niin, Harry, minä tiedän mitä aiot sanoa. Jotakin hirveää avioliitosta.
Älä huoli sanoa sitä. Älä puhu minulle enää koskaan senkaltaisista
asioista. Kaksi päivää sitten minä kosin Sibylia. En aio rikkoa
lupaustani. Hänestä tulee minun vaimoni."
"Sinun vaimosi! Dorian!... Etkö saanut minun kirjettäni? Minä kirjoitin
sinulle tänä aamuna, ja lähetin oman palvelijani kirjettä viemään".
"Sinun kirjeesi? Aivan oikein, kyllä muistan. En ole vielä lukenut sitä,
Harry. Pelkäsin, että se sisältäisi jotakin, joka ei olisi minulle
mieleen. Sinä revit elämän pirstaleiksi epigrammeillasi".
"Sinä et siis tiedä mitään?"
"Mitä sinä tarkoitat?"
Lordi Henry astui lattian yli, ja istahtaen Dorianin viereen, tarttui
hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä lujasti. "Dorian", hän sanoi,
"minun kirjeeni -- älä pelästy -- ilmoitti sinulle, että Sibyl Vane on
kuollut."
Tuskan huuto pääsi nuorukaisen huulilta ja hän hyppäsi pystyyn,
irroittaen kätensä lordi Henryn puristuksesta. "Kuollut! Sibyl kuollut!
Se ei ole totta! Se on hirveä valhe! Kuinka sinä uskallat sellaista
sanoa?"
"Se on aivan totta, Dorian", sanoi lordi Henry vakavasti. "Se seisoo
kaikissa aamulehdissä. Minä pyysin kirjeessäni, ettet ottaisi ketään
vastaan ennenkuin minä tulisin. Kuulustelu tulee tietysti pidettäväksi,
mutta sinua ei saa sekoittaa siihen. Tuollaiset tapahtumat saattavat
miehen muotiin Parisissa. Mutta Lontoossa ihmisillä on niin paljon
ennakkoluuloja. Täällä ei kukaan voisi debyteerata skandalilla. Se on
säästettävä vanhojen päivien varaksi huomion herättämistä varten.
Eiväthän he teatterissa tiedä sinun nimeäsi? Jolleivät tiedä, niin
kaikki on hyvin. Näkikö kukaan kun menit hänen huoneesensa? Se on hyvin
tärkeä kohta."
Dorian ei vastannut hetken aikaan. Hän oli aivan jäykkänä kauhusta.
Vihdoin hän sammalsi tukahdetulla äänellä: "Harry, sanoitko, että
pidettäisiin kuulustelua? Mitä sinä sillä tarkoitat? Olisiko Sibyl? Oi,
Harry, en voi sitä kestää! Mutta puhu nopeasti. Kerro minulle kaikki
yhtä haavaa".
"Olen varma siitä, ettei se ollut mikään tapaturma, Dorian, vaikka asia
on siten selitettävä yleisölle. Näyttää siltä kuin hän olisi lähtenyt
teatterista äitinsä kanssa noin puoli yhden ajoissa ja tultuaan ulos
olisi sanonut unohtaneensa jotakin huoneesensa. He odottivat häntä
jonkun aikaa, mutta häntä ei kuulunut. Lopulta he löysivät hänet
makaamassa maassa pukuhuoneen lattialla. Hän oli juonut jotakin
epähuomiossa, jotakin hirveää, jota teatterissa käytetään. En tiedä mitä
se oli, mutta siinä oli joko sinihappoa tai lyijyvalkeaa. Minun
luullakseni se oli sinihappoa, koska hän näyttää heti heittäneen
henkensä".
"Harry, Harry, se on kauheaa!" huudahti nuorukainen.
"Tietysti se on hyvin traagillista, mutta älä sekaannu koko juttuun.
_Standard'ista_ näin, että hän oli seitsemäntoista vanha. Minä olisin
häntä luullut vieläkin nuoremmaksi. Hän näytti niin lapsekkaalta, eikä
tuntunut tietävän näyttelemisestä mitään. Dorian, sinä et saa antaa
tämän tapahtuman painostaa itseäsi. Tule minun kanssani päivällisille,
ja pistäydytään sitten myöhemmin ooperassa. Tänä iltana Patti esiintyy
ja kaikki menevät sinne. Voit tulla sisareni aitioon. Hänellä on
seurassaan muutamia kauniita naisia."
"Minä olen siis murhannut Sibyl Vanen", sanoi Dorian Gray puoleksi
itsekseen -- "murhannut hänet yhtä varmaan kuin jos olisin veitsellä
leikannut hänen kurkkunsa. Mutta ruusut eivät siltä ole vähemmän
suloisia. Linnut laulavat puutarhassa yhtä iloisesti kuin ennenkin. Ja
tänä iltana minä syön päivällistä sinun kanssasi ja menen sitten
ooperaan, ja luultavasti sen jälkeen syön jossakin illallista. Miten
draamallinen elämä on! Jos olisin lukenut kaikkea tätä jostakin
kirjasta, Harry, niin se varmaan olisi liikuttanut minua kyyneliin
saakka. Mutta nyt, kun se todellakin on tapahtunut, ja vieläpä minulle
itselleni, niin on se liian ihmeellistä, jotta voisin itkeä. Tässä on
ensimäinen intohimoinen rakkauskirjeeni, jota eläissäni olen
kirjoittanut. Kuinka kummallista, että kirjoitin ensimäisen intohimoisen
rakkauskirjeeni kuolleelle tytölle. Tokkopa he voivat tuntea, nuo
valkoiset, äänettömät olennot, joita me kuolleiksi nimitämme? Sibyl!
Voiko hän tuntea, tietää ja kuulla? Oi, Harry, kuinka minä häntä
rakastin! Tuntuu siltä, kuin siitä olisi jo vuosia kulunut. Hän oli
minulle kaikki kaikessa. Sitten seurasi tuo hirveä ilta -- oliko se
todellakin eilis-ilta? -- jolloin hän näytteli niin kurjasti, ja minun
sydämeni aivan murtui. Hän selitti minulle syyn siihen. Hän teki sen
kovin pateetisesti. Mutta minä en tuntenut vähintäkään liikutusta. Minä
arvelin että hän oli pintapuolinen. Äkkiä tapahtui jotakin, joka saattoi
minut kauhun valtaan. En voi selittää sinulle mitä se oli, mutta se oli
hirveää. Minä tahdoin palata takaisin hänen luoksensa. Tunsin tehneeni
väärin. Ja nyt hän on kuollut. Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Harry, mitä
minun tulee tehdä. Et tiedä mikä vaara minua uhkaa, eikä mikään voi
minua pelastaa. Hän olisi voinut pelastaa minut. Hänellä ei ollut
oikeutta ottaa itseänsä hengiltä. Se oli itsekästä."
"Rakas Dorian", vastasi lordi Henry ottaen paperossin kotelosta ja
tarttuen kullattuun tulitikkulaatikkoon, "ainoa tapa millä nainen voi
parantaa miestä on se, että hän kiusaa häntä niin kauan, että elämä
tulee miehelle vastenmieliseksi. Jos olisit nainut tuon tytön, niin
olisit tullut onnettomaksi. Tietysti olisit kohdellut häntä
ystävällisesti. On niin helppo olla ystävällinen ihmisille, joista ei
välitä. Mutta hän olisi pian huomannut sinun välinpitämättömyytesi. Ja
kun vaimo huomaa, että mies ei häntä rakasta enää, niin hän ei viitsi
pukeutua enää hyvin, tai komeilee hatuissa, joita jonkun toisen vaimon
mies saa maksaa. En sano mitään siitä yhteiskunnallisesta erehdyksestä,
joka olisi ollut kerrassaan anteeksiantamatonta ja jota minä tietysti en
koskaan olisi sallinut, mutta minä vakuutan sinulle, että koko juttu
joka tapauksessa olisi ollut hyvin onnistumaton."
"Luulenpa minäkin", mutisi nuorukainen astuen edes-takaisin huoneessa.
Hän oli peloittavan kalpea. "Mutta minä luulin sen velvollisuudekseni.
Ei se ole minun syyni, että tuo hirveä murhenäytelmä estää minua
täyttämästä aikomustani. Muistan sinun kerran sanoneen, että onnettomuus
vainoo kaikkia hyviä aikomuksia -- että ne aina tulevat liian myöhään.
Siten on ainakin minun käynyt."
"Hyvät aikomukset ovat hyödyttömiä yrityksiä, jotka häiritsevät
luonnonlakeja. Turhamaisuus on niiden alkulähde. Niiden tulos ei ole
kerrassaan mikään. Ne antavat meille silloin-tällöin tuollaisia
ylellisiä ja hedelmättömiä mielenliikutuksia, joissa on viehätystä
viikon ajaksi. Muuta niistä ei voi sanoa. Ne ovat aivan yksinkertaisesti
vain shekkejä, joita määrää pankin maksamaan, vaikkei omistakkaan siinä
minkäänlaista tiliä."
"Harry", sanoi Dorian Gray astuen hänen luokseen ja istahtaen hänen
viereensä, "mitenkä on mahdollista, ettei tuo murhenäytelmä tee minuun
niin syvää vaikutusta kuin tahtoisin? En usko olevani sydämetön.
Luuletko sinä?"
"Olet tehnyt siksi monta hullutusta näinä viimeisinä kahtena viikkona,
että sinulla on oikeus nimittää siten itseäsi, Dorian" vastasi lordi
Henry suloisen alakuloisesti hymyillen.
Nuorukainen rypisti kulmiaan. "En pidä tuosta selityksestä, Harry", hän
vastasi, "mutta olen iloinen, etten sinun mielestäsi ole sydämetön. Minä
en todellakaan ole semmoinen. Minä tiedän etten ole. Ja kuitenkin minun
täytyy tunnustaa, että tämä tapaus ei koske minuun niin kovasti kuin sen
pitäisi. Se tuntuu minusta vain ihmeellisen näytelmän ihmeelliseltä
lopulta. Se on yhtä hirvittävän ihana kuin kreikkalainen murhenäytelmä,
jossa minä itse näyttelen tärkeää osaa, mutta josta minä suoriudun
haavoittumatta."
"Se on mieltäkiinnittävä kysymys", sanoi lordi Henry, jonka mielestä oli
erinomaisen hauska leikitellä nuorukaisen tiedottomalla itsekkäisyydellä
-- "erinomaisen mieltäkiinnittävä kysymys. Minun luullakseni oikea
selitys on tämä. Usein sattuu, että elämän todelliset murhenäytelmät
loppuvat niin epätaiteellisella tavalla, että ne loukkaavat meitä
raa'alla törkeydellään, täydellisellä epäjohdonmukaisuudellaan ja
hirveällä järjettömyydellään ja tyylittömyydellään. Ne vaikuttavat
meihin aivan samalla tavalla kuin raaka väkivalta. Ne antavat meille
käsityksen eläimellisestä voimasta, ja me nousemme kapinaan sitä
vastaan. Joskus kuitenkin me elämässä kohtaamme murhenäytelmän, jossa on
taiteellista kauneutta. Jos tuo taiteellinen kauneus on tosi, niin koko
tapaus viehättää meidän draamallista aistiamme. Äkkiä me huomaammekin,
ettemme olekkaan näyttelijöitä, vaan näytelmän katselijoita. Tai
pikemmin me olemme kumpaistakin. Me katselemme itseämme ja näytelmän
ihmeet hurmaavat meitä. Mitä oikeastaan on tapahtunut puheenaolevassa
tapauksessa? Joku on rakkaudesta sinuun tappanut itsensä. Minä
toivoisin, että minullakin joskus olisi ollut sellainen kokemus. Se
olisi saattanut minut rakastumaan rakkauteen koko loppu-iäkseni. Ne
ihmiset, jotka ovat ihailleet minua -- ei niitä ole ollut monta, mutta
kuitenkin joitakuita -- ovat aina halunneet elää edelleen, vielä kauan
sen jälkeen kun olen lakannut heitä rakastamasta, tai he rakastamasta
minua. He ovat tulleet lihaviksi ja ikäviksi, ja kun minä tapaan heitä,
niin he heti alkavat puhua entisistä muistoista. Kuinka hirveä tuo
naisten muisti! Mikä julma kapine se on! Ja millaista aivojen pysähdystä
se todistaa! Pitäisi nauttia elämän värikkyydestä, mutta ei muistella
sen yksityiskohtia. Yksityiskohdat ovat aina alhaisia."
"Minun täytyy kylvää unikkoja puutarhaani", huokasi Dorian.
"Ei se ole tarpeen", vastasi hänen ystävänsä. "Elämällä on aina unikkoja
käsissään. Tietysti joskus tarvitaan pitkääkin aikaa. Kerran minä en
käyttänyt mitään muita kukkia kuin orvokkeja kokonaiseen kevätkauteen
jonkunmoisen taiteellisen surun merkkinä erään rakkausjutun vuoksi, joka
ei tahtonut kuolla. Mutta vihdoin kuitenkin se kuoli. En muista enää,
mikä sen tappoi. Ehkäpä se, että tyttö tahtoi uhrata koko maailman minun
tähteni. Se on aina julma hetki. Se herättää ihmisessä koko
iankaikkisuuden kauhun. No niin -- voitkohan uskoa? -- viikkoa myöhemmin
lady Hampshiren luona, minä jouduin istumaan saman neiden viereen
päivällispöydässä, ja hän itsepäisyydessään tahtoi ottaa esille koko
jutun, rupesi kaivelemaan entisyyttä ja tekemään suunnitteluja
tulevaisuuden varalta. Minä olin haudannut rakkauteni liljojen peittoon.
Hän raasti sen jälleen näkyviin ja vakuutti minulle, että minä olin
turmellut hänen elämänsä. Minun on pakko todistaa, että hän söi aimo
päivällisen, enkä sen vuoksi voinut olla yhtään huolissani hänen
tähtensä. Mutta millaista mauttomuutta hän osoitti! Entisyyden ainoa
viehätys onkin juuri siinä, että se on mennyttä. Mutta naiset eivät
koskaan käsitä, milloin esirippu on langennut. He haluavat aina kuudetta
näytöstä, ja juuri kun kappale on kadottanut kaiken mielenkiinnon, he
tahtoisivat sitä jatkaa. Jos he saisivat määrätä, niin jokainen
huvinäytelmä loppuisi traagillisesti ja jokainen murhenäytelmä muuttuisi
farssiksi. He ovat ihastuttavan taiteellisia, mutta heillä ei ole
taideaistia. Sinä olet onnellisempi kuin minä. Minä vakuutan sinulle,
Dorian, ettei yksikään nainen, jonka minä olen tuntenut, olisi tehnyt
minun tähteni sitä, mitä Sibyl Vane teki. Tavalliset naiset aina
lohduttuvat. Muutamat tekevät sen käyttämällä hempeämielisiä värejä. Älä
koskaan luota naiseen, joka käyttää sinipunertavia värejä, olkoon hän
minkä ikäinen hyvänsä, tai viisineljättä ikävuotta täyttäneesen naiseen,
joka pitää vaaleanpunaisista nauhoista. Se merkitsee aina, että heillä
jo on entisyyttä. Toiset tuntevat suurta lohdutusta kun he äkkiä ovat
huomaavinaan hyviä ominaisuuksia miehissänsä. He kehuvat kaikille
kotionneaan, ikäänkuin se olisi hurmaavin kaikista synneistä. Toiset
löytävät lohdutuksensa uskonnossa. Sen salaperäisyyksillä on sama
viehätys kuin kurtiisilla, vakuutti eräs nainen kerta; ja minä voin sen
täydellisesti ymmärtää. Sitä paitsi ei mikään kutkuta meidän
turhamaisuuttamme niin suuressa määrin kuin se, jos meitä sanotaan
syntisiksi. Omatunto tekee meistä kaikista egoisteja. Niin; ei
todellakaan ole loppua niillä lohdutuksen keinoilla, joita nainen
nykyään voi löytää. Tosiaankin, en ole edes maininnut kaikista
tärkeintä."
"Mikä se on, Harry!" sanoi nuorukainen välinpitämättömästi.
"Oi, kaikkein helpoin lohdutus. Otetaan jonkun toisen ihailija, kun on
kadottanut omansa. Seuraelämässä nainen siten aina puhdistuu. Mutta
tosiaankin, Dorian, miten erilainen Sibyl Vane mahtoikaan olla kuin
kaikki muut naiset! Hänen kuolemansa on minun mielestäni niin ihmeen
kaunis. Olen iloinen, että elän aikakaudessa, jolloin sellaisia ihmeitä
voi tapahtua. Ne saattavat meitä uskomaan, että todellakin on olemassa
sellaista kuin romantiikkaa, intohimoa ja rakkautta, joilla me olemme
niin valmiit leikittelemään."
"Minä kohtelin häntä hirveän julmasti. Sen sinä unohdat!"
"Minäpä luulen, että naiset asettavat julmuuden, suorastaan julmuuden
korkeammalle kuin mitään muuta. Heillä on ihmeellisen alkuperäiset
vaistot. Me olemme vapauttaneet heidät, mutta sittenkin he pysyvät
orjina, jotka palvelevat herrojansa. He tahtovat olla käskynalaisia.
Olen varma siitä, että sinä olit suurenmoinen. En ole koskaan nähnyt
sinua oikein todellisesti suuttuneena, mutta minä voin kuvailla
mielessäni, kuinka ihanalta sinä näytit. Ja sitä paitsi sinä sanoit
minulle jotakin toissapäivänä, joka tuntui minusta kovin haaveilevalta,
mutta jonka nyt huomaan aivan todeksi ja joka on avaimena kaikkeen
muuhunkin."
"Mitä se oli, Harry?"
"Sinä sanoit, että Sibyl Vane edusti sinulle kaikkia runouden
sankarittaria -- että hän yhtenä iltana oli Desdemona, toisena Ofelia;
ja jos hän kuoli Juliana, niin hän heräsi jälleen henkiin Imogenena."
"Mutta nyt hän ei koskaan enää herää henkiin", mutisi nuorukainen,
kätkien kasvot käsiinsä.
"Ei, hän ei enää herää henkiin. Hän on näytellyt viimeisen osansa. Mutta
sinun täytyy ajatella hänen kuolemaansa synkän pukuhuoneen
hiljaisuudessa ikäänkuin se olisi jokin tavaton, hirveä murhenäytelmän
katkelma kuningas Jakobin ajoilta tai ihana näytös Websterin, Fordin tai
Cyril Tourneurin näytelmissä. Tyttö ei elänyt koskaan todellisuudessa,
ja siis hän ei ole koskaan todellisesti kuollutkaan. Sinulle ainakin hän
oli vain unelma, haavekuva, joka liiteli Shakespearen näytelmissä,
sulostutti niitä läsnäolonsa kautta -- paimenhuilu, jonka välityksellä
Shakespearen sävelet kajahtivat vain rikkaampina ja riemullisempina.
Samassa hetkessä kuin hän joutui todellisen elämän yhteyteen, hän
hämmensi sen, ja se huumasi hänet, ja hän läksi pois. Sure Ofeliaa, jos
tahdot. Sirota tuhkaa hiuksiisi sen vuoksi, että Cordelia kuristettiin.
Kiroa taivasta siksi että Brabantin tytär kuoli. Mutta älä hukkaa
kyyneleitäsi Sibyl Vanen tähden. Hän oli vähemmän todellinen kuin nuo
toiset."
Oli hetken hiljaisuus. Ilta alkoi hämärtää huoneessa. Ääneti,
hopeahelmoin varjot hiipivät puutarhasta sisään. Esineiden värit
alkoivat valjeta.
Jonkun ajan kuluttua Dorian Gray katsahti ylös. "Sinä olet selvittänyt
minulle oman itseni, Harry", hän mutisi jonkunmoisella helpoituksen
huojennuksella. "Minä tunsin kaiken sen minkä olet sanonut, mutta olin
peloissani enkä uskaltanut antaa sille ilmaisumuotoa. Kuinka hyvin sinä
tunnet minut! Mutta ei huolita puhua enää siitä mikä on tapahtunut. Se
on ollut ihmeellinen kokemus. Siinä kaikki. Saa nähdä, voiko elämä
tarjota minulle enää mitään ihmeellistä."
"Elämä voi tarjota sinulle mitä hyvänsä, Dorian. Ei ole mitään, mitä
sinä et voisi toteuttaa tavattomalla kauneudellasi."
"Mutta ajattelehan, Harry, jos minä tulen rumaksi, vanhaksi ja
ryppyiseksi? Mitä sitten?"
"Ah, sitten", sanoi lordi Henry nousten lähteäksensä -- "sitten, rakas
Dorian, sinun täytyy taistella saavuttaaksesi voittoja. Nyt voitot
tulevat suoraan sinun syliisi. Ei, sinun täytyy säilyttää kaunis
ulkomuotosi. Me elämme ajassa, joka lukee liiaksi ollakseen viisas, ja
ajattelee liiaksi ollakseen kaunis. Me emme tule toimeen ilman sinua. Ja
nyt olisi parasta, jos pukeutuisit ja tulisit mukaan klubiin. Me tulemme
sittenkin hiukan myöhään."
"Minä luulen parhaaksi, että tapaamme toisemme vasta ooperassa, Harry.
Olen liian väsynyt voidakseni syödä jotakin. Mikä on sisaresi aition
numero?"
"Kaksikymmentäseitsemän, luullakseni. Se on ensimäisellä parvella. Hänen
nimensä on ovella. Mutta minusta on ikävä, ettet tule syömään."
"Ei minulla ole halua", sanoi Dorian välinpitämättömästi. "Mutta olen
sinulle hyvin kiitollinen kaikesta siitä, minkä minulle olet sanonut.
Sinä olet minun rakkain ystäväni. Ei kukaan ole ymmärtänyt minua niin
hyvin kuin sinä."
"Meidän ystävyytemme on vasta alulla, Dorian", vastasi lordi Henry
pudistaen hänen kättänsä. "Hyvästi. Toivottavasti näen sinut puoli
kymmeneltä. Muista, Patti laulaa."
Kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, niin Dorian Gray soitti kelloa, ja
hetken kuluttua Viktor toi lamput sisään ja veti uutimet alas. Dorian
odotti kärsimättömästi hänen poistumistansa. Mies näytti tarvitsevan
hirveän paljo aikaa kaikkeen.
Heti kun hän oli poistunut, niin Dorian syöksi varjostimen luo ja veti
sen syrjään. Ei, kuva ei ollut muuttunut entistään enemmän. Se oli
saanut tiedon Sibyl Vanen kuolemasta ennenkuin hän itse. Elämän
salaisuudet selvisivät sille samassa hetkessä kuin ne tapahtuivatkin.
Hirveä julmuuden ilme, joka vääristi suun hienoja piirteitä, oli
varmaankin ilmaantunut samana hetkenä, jolloin tyttö oli juonut myrkkyä.
Vai oliko se välinpitämätön ulkonaisille tapahtumille? Oliko sillä vain
selkoa siitä, mikä sielussa liikkui? Dorian mietti ja toivoi, että hän
kerran saisi omin silmin nähdä tuon muutoksen tapahtuvan, ja häntä
värisytti sitä toivoessansa.
Sibyl parka! Mikä ihmeellinen tapaus se oli ollut! Hän oli usein
näytellyt kuolevaa näyttämöllä. Sitten itse kuolema oli kosketellut
häntä ja vienyt hänet mukanansa. Miten Sibyl oli näytellyt tuota
viimeistä julmaa kohtausta? Oliko hän kironnut hänet kuollessansa? Ei,
Sibyl oli kuollut rakkaudesta häneen, ja rakkaus tulisi nyt aina olemaan
hänelle pyhä kuin sakramentti. Sibyl oli sovittanut kaikki uhraamalla
oman elämänsä. Hän ei tahtonut enää muistella niitä kärsimyksiä, joita
hänen oli täytynyt kestää Sibylin tähden tuona hirveänä iltana
teatterissa. Nyt kun hän ajatteli Sibylia, niin tämä oli hänestä
ikäänkuin ihmeellinen, traagillinen henkilö, joka oli lähetetty maailman
näyttämölle esittämään rakkauden ylevää todellisuutta. Ihmeellinen,
traagillinen olentoko? Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä
muistellessaan hänen lapsekasta katsettaan, hempeää, suloista olentoaan
ja arkaa, pelokasta esiintymistään. Hän pyyhki ne nopeasti pois ja
katseli jälleen kuvaa.
Hän tunsi valitsemisen hetken nyt tulleen. Vai oliko hän jo tehnyt
valintansa? Niin, elämä oli hänen puolestaan valinnut -- elämä, ja hänen
oma kiihkeä halunsa saada tuntea elämää. Ikuisen nuoruuden ikuiset
intohimot, herkulliset ja salaiset nautinnot, hurjat huvit ja vielä
hurjemmat synnit -- kaiken tuon hän saisi omakseen. Kuva yksin kantaisi
hänen häpeänsä taakkaa: siinä kaikki.
Tuskan tunne valtasi hänet ajatellessaan sitä hävitystä,
joka kohtaisi kaunista muotokuvaa. Kerran hän poikamaisessa
narcissusturhamaisuudessaan oli suudellut, tai ollut suutelevinaan noita
maalattuja huulia, jotka nyt niin katkerasti hymyilivät hänelle. Aamun
toisensa jälkeen hän oli istunut kuvan edessä ja ihaillut sen kauneutta,
aivan rakastuneena siihen, niinkuin hänestä joskus tuntui. Muuttuisiko
se nyt jokaisen hänen tunnelmansa mukaan? Tulisiko se kauheaksi ja
inhottavaksi, jotta se oli piiloitettava suljettuun huoneesen, salattava
auringon valolta, joka niin usein oli muuttanut sen soljuvat suortuvat
kimaltelevaksi kullaksi!
Hetken aikaa hän aikoi rukoilla, että tuo kauhistuttava side, joka oli
olemassa kuvan ja hänen välillänsä, lakkaisi. Se oli muuttunut hartaan
toivomuksen johdosta, ehkäpä harras toivomus voisi peruuttaa edellisen
toivomuksen. Ja sittenkin, kukahan, joka hiukankin tunsi elämää,
kieltäytyisi siitä onnesta, että saisi pysyä alati nuorena, vaikka tuo
onni olisi kuinkakin eriskummainen ja sen seuraukset kuinka kovia
tahansa? Mutta oliko se hänen itsensä määrättävissä? Oliko hänen
toivomuksensa todellakin saanut aikaan tuon muutoksen? Eiköhän joku
kummallinen tieteellinen syy voinut sitä vaikuttaa? Jos ajatus saattoi
vaikuttaa elävään organismiin, niin eikö ajatus saattanut vaikuttaa myös
kuolleihin, epäorgaanisiin esineihin? Niin, miksikä ei meitä ympäröivät
esineet voisi tietämättä ja ilman tajullista toivetta, värähdellä
sopusoinnussa meidän mielialojemme ja intohimojemme kanssa, siten että
atomit vetäisivät puoleensa atomeja salaisen rakkauden tai ihmeellisen
ystävyyden valtaamina? Mitä merkitystä itse vaikuttimilla oli? Hän ei
enää koskaan yrittäisi rukouksella koetella hirveää voimaa. Jos kuva
muuttuu, niin se muuttuu. Siinä kaikki. Mitä sitä kannattaisi sen
enemmän sureksia?
Hyvin huvittavaa päinvastoin olisi tehdä siitä huomioita. Hän saattaisi
seurata omaa mielialaansa sen salaisimpiinkin sokkeloihin. Tämä
muotokuva olisi kuin taikapeili. Samalla tavalla kuin se oli paljastanut
hänelle hänen ulkonaisen muotonsa, se paljastaisi hänelle hänen
sielunsakin. Ja kun kuvalle tulisi talven aika, niin hän itse olisi
ehtinyt vasta sinne, missä kevät värähdellen odottaa kesän tuloa. Kun
puna oli kadonnut sen poskista ja jäljelle oli jäänyt vain kalkinkalpea
naamari ja lyijynraskaat silmät, niin hän itse olisi vielä nuoruuden
loistossaan. Ei yksikään hänen kauneutensa kukka kuihtuisi. Hänen
elämänvaltasuonensa ei koskaan heikontuisi. Hän pysyisi voimakkaana,
joustavana ja iloisena aivan kuin kreikkalaisten jumalat. Mitäpä hän
välitti tuon kankaalle maalatun kuvan kohtalosta? Hän itse olisi
turvattu. Se oli pääasia.
Hän asetti varjostimen entiselle paikalleen kuvan eteen, ja hymyili.
Sitten hän meni makuuhuoneesen, jossa hänen kamaripalvelijansa jo häntä
odotti. Tuntia myöhemmin hän oli ooperassa, ja lordi Henry nojautui
hänen tuolinsa yli.