Miten lie ollutkaan tänä iltana, teatteri oli täpösen täynnä, ja lihava
juutalainen johtaja oli heitä ovella vastassa, kiiltävä, väräjävä
hymyily huulilla, joka veti hänen suunsa aina korviin saakka. Hän
saattoi heidät aitioon jonkunmoisella korskealla nöyryydellä, liikutteli
lihavia, hohtokivillä koristettuja sormiaan ja puhui kimakalla äänellä.
Dorian Gray inhosi häntä nyt enemmän kuin koskaan ennen. Hänestä tuntui
ikäänkuin hän olisi tullut katselemaan Mirandaa ja nähnytkin Calibanin.
Lordi Henryä hän sitä vastoin melkein miellytti. Ainakin hän sitä
vakuutti ja pudisti hänen kättänsä. Ja samalla hän sanoi olevansa ylpeä
tavatessaan miehen, joka oli keksinyt todellisen neron ja kärsinyt
vararikon runoilijan vuoksi. Hallward katseli huviksensa takapermannolla
istuvia ihmisiä. Kuumuus oli hirveän tukahduttava ja jättiläiskruunu
loisti kuin suuri kultalehtinen georgini. Nuoret miehet gallerialla
olivat riisuneet yltään takit ja liivit ja ripustaneet ne laidan yli. He
puhuivat toisilleen teatterin poikki ja söivät appelsiineja
prameapukuisten tyttöjen kanssa, jotka istuivat heidän rinnallaan.
Muutamat naiset takapermannolla naureskelivat. Heidän äänensä olivat
kimakat ja epäsointuiset. Korkkien paukkumista kuului ravintolan
puolelta.
"Onpa tämäkin paikka, josta jumalattarensa voi löytää!" sanoi lordi
Henry.
"Niin!" vastasi Dorian Gray. "Täältä minä hänet löysin, ja hän on
jumalallisin kaikista elävistä olennoista. Kun hän näyttelee, niin
unohtaa koko maailman. Nämä kurjat, raa'at ihmiset, joilla on karheat
kasvot ja epähieno käytös, muuttuvat kerrassaan, kun hän astuu
näyttämölle. He istuvat hiljaa ja katselevat häntä. He itkevät ja
nauravat hänen käskystänsä. Hän saa heidät yhtä herkiksi kuin viulun.
Hän hypnotiseraa heitä, ja silloin tuntee selvästi, että he ovat samaa
lihaa ja verta kuin mekin."
"Samaa lihaa ja verta kuin mekin! Ah, toivottavasti ei!" huudahti lordi
Henry, joka tarkasteli galleriayleisöä kiikarillansa.
"Älä välitä hänestä, Dorian", sanoi maalari. "Minä ymmärrän, mitä sinä
tarkoitat, ja minä uskon tuohon tyttöön. Jokaisen, jota sinä rakastat,
täytyy olla ihmeellisen, ja jokainen tyttö, joka voi vaikuttaa toisiin
sillä tavalla kuin sinä kuvailet, on varmaan hieno ja jalo. Hallita omia
aikalaisiaan -- sitä kannattaa tehdä. Jos tuo tyttö voi antaa sielun
noille ihmisille, jotka ovat eläneet ilman sitä, jos hän voi herättää
kauneudentunteen ihmisissä, joiden elämä on ollut likainen ja ruma, jos
hän voi karkoittaa heidän itsekkäisyytensä ja opettaa heitä itkemään
toisten surujen tähden, niin hän täydellisesti ansaitsee sinun
ihailuasi, ansaitsee koko maailman ihailun. Minä hyväksyn täydellisesti
sinun naimisesi. Ensin en ollut sitä mieltä, mutta nyt myönnän sinun
olevan oikeassa. Jumalat ovat luoneet Sibyl Vanen sinua varten. Ilman
häntä et olisi ollut täydellinen."
"Kiitos, Basil", vastasi Dorian Gray pusertaen hänen kättään. "Minä
tiesin, että sinä ymmärtäisit minua. Harry on niin kyynillinen, hän
peloittaa minua. Mutta nyt soitto alkaa. Se on aivan hirveää, mutta sitä
ei kestä enempää kuin viisi minuuttia. Sitten esirippu nousee, ja te
saatte nähdä tytön, jolle minä olen valmis uhraamaan koko elämäni, jolle
olen antanut kaiken sen mikä minussa on hyvää."
Neljännestuntia myöhemmin myrskyisten suosionosoitusten kajahtaessa
Sibyl Vane astui näyttämölle. Niin, hän oli todellakin ihastuttava --
suloisin olento, arveli lordi Henry, mitä hän koskaan ennen oli nähnyt.
Hänen arat liikkeensä ja hämmästyneet silmänsä muistuttivat metsähirveä.
Hieno puna, ikäänkuin ruusun varjo hopeakuvastimen pinnalla, kohosi
hänen poskilleen kun hän katseli täyttä, ihastunutta katsomoa. Hän astui
pari askelta taakse, ja hänen huulensa näyttivät vavahtavan. Basil
Hallward kohosi pystyyn ja alkoi taputtaa käsiään. Liikkumatta,
ikäänkuin unessa, istui Dorian Gray katsellen häntä. Lordi Henry
tähysteli kiikarillaan ja mutisi: "Ihastuttava! Ihastuttava!"
Näyttämö esitti pylvähikköä Capuletin talossa, ja Romeo oli astunut
pyhiinvaeltajan puvussaan näyttämölle yhdessä Mercution ja toisten
ystäviensä kanssa. Orkesteri soitti niin hyvin kuin se taisi muutamia
tahteja ja tanssi alkoi. Keskellä kömpelöjen, huonosti puettujen
näyttelijöiden joukkoa liikkui Sibyl Vane ikäänkuin ilmestys ihanammasta
maailmasta. Hänen vartalonsa huojui tanssissa kuin kukka veden pinnalla.
Hänen kaulansa oli kaareva kuin valkoisen liljan varsi. Hänen kätensä
näyttivät olevan veistetyt viileästä norsunluusta.
Mutta hän tuntui ihmeen väliäpitämättömältä. Hän ei osoittanut
vähintäkään iloa luodessaan silmänsä Romeoon. Nuo muutamat sanat, jotka
hänellä oli sanottavana:
Kätenne täten liiaks syytä saa,
se hartahan vaan täytti toiminnon;
saa pyhän kättä hurskas koskettaa,
ja kädenanto hurskaan muisku on --
sekä seuraavan lyhyen puhelun hän lausui lävitsensä teeskennellyllä
tavalla. Ääni oli ihana, mutta sen sävy oli aivan väärä. Sen värityskin
oli väärä. Se hävitti kokonaan kaiken elon runosta. Se teki intohimon
epätodelliseksi.
Dorian Gray kalpeni tarkatessaan häntä. Hän oli aivan ymmällä ja
tuskissansa. Ei kumpainenkaan hänen ystävistänsä uskaltanut sanoa
hänelle sanaakaan. Tyttö oli heidän mielestään kerrassaan mahdoton. He
olivat hirveästi pettyneet.
Mutta he tiesivät, että jokaisen Julian tulikoetus oli toisen näytöksen
balkongikohtauksessa. He odottivat sitä. Jos hän siinäkin pettäisi, niin
hänestä ei ollut mihinkään.
Hän näytti ihastuttavalta astuessaan kuutamoon. Sitä ei voinut kieltää.
Mutta hänen teeskennelty näyttelemisensä oli sietämätöntä ja yltyi vain
mitä pitemmälle hän pääsi. Hänen liikkeensä olivat järjettömän
luonnottomia. Hän liioitteli kaikkea mitä hänen tuli sanoa. Tuon ihanan
kohdan --
Yön huntu, näet, on kasvoillani; muuten
häpeän puna punais poskeni,
kun puheeni sa tämänöiset kuulit --
hän lausui koulutytön kiusallisella täsmällisyydellä, jota joku
toisluokkainen kaunoluvun opettaja on opettanut lausumaan. Kun hän
nojautui balkongin yli ja tuli tähän ihanaan kohtaan --
Iloni vaikk' olet,
tänöisestä en liitost' iloitse.
Se liian nopsaa, kiireist', äkkinäist' on;
se liiaks salaman on kaltaista,
mi taukoo, ennenkuin saat sanotuksi:
nyt salamoipi! Armas, hyvää yötä!
Taas yhtyissämme, lemmen itu tämä
on kaunis kukka, kesän kypsyttämä --
niin hän lausui sanat, ikäänkuin niillä ei olisi ollut mitään merkitystä
hänelle. Se ei ollut hermostumista, sillä hän oli aivan tyyni. Se oli
vain huonoa taidetta. Täydellinen fiasko.
Kappale ei voinut ylläpitää edes takapermannon ja gallerian
sivistymättömän yleisön innostusta. He tulivat levottomiksi ja alkoivat
puhua ääneen ja viheltää. Juutalainen, joka seisoi etuparven perällä
polki jalkaansa ja kiroili vihoissaan. Ainoa levollinen henkilö oli
tyttö itse.
Toisen näytöksen jälkeen alkoivat myrskyiset vihellykset, ja lordi Henry
nousi tuoliltaan ja pani päällystakin päälleen. "Tyttö on ihmeen kaunis,
Dorian", hän sanoi, "mutta hän ei osaa näytellä. Lähdetään pois."
"Minä tahdon nähdä näytelmän loppuun asti", sanoi nuorukainen kovalla,
katkeralla äänellä. "Olen kovin pahoillani, että teiltä minun tähteni on
mennyt kokonainen ilta hukkaan. Teidän täytyy suoda se minulle
anteeksi."
"Rakas Dorian, minun luullakseni miss Vane on huononvointinen",
keskeytti Hallward puhetta. "Me tulemme uudestaan toisen kerran."
"Minä toivoisin, että hän olisi huononvointinen", vastasi Dorian. "Mutta
minusta tuntui, että hän aivan yksinkertaisesti vain on tunteeton ja
kylmä. Hän on kokonaan muuttunut. Eilen illalla hän oli suuri
taiteilija. Tänään hän on tuskin tavallinen, keskinkertainen
näyttelijä."
"Älä puhu noin ihmisestä, jota sinä rakastat, Dorian. Rakkaus on
ihmeellisempi kuin taide."
"Ne ovat kumpikin vain eri matkimismuotoja", huomautti lordi Henry.
"Mutta lähdetään nyt pois. Dorian, älä sinäkään jää tänne. Huono
näytteleminen ei vaikuta hyvää ihmisen moraaliin. Sitä paitsi en luule,
että vaadit vaimoasi näyttelemään. Mitäpä sillä siis väliä, vaikka hän
näytteleekin Juliaa kuin puunukke? Hän on hyvin suloinen, ja jos hän
tuntee elämää yhtä vähän kuin näyttelemistaidetta, niin hän on sinulle
ihastuttava kokemus. On olemassa vain kaksi lajia ihmisiä, jotka
todellakin ovat ihastuttavia -- ne, jotka tietävät aivan kaikki, ja ne,
jotka eivät tiedä kerrassaan mitään. Hyvä Jumala, rakas ystävä, älä
näytä noin traagilliselta! Nuorena pysymisen salaisuus on siinä, ettei
koskaan antaudu sellaisten liikutusten valtaan, jotka ovat meille
sopimattomia. Tule klubiin Basilin ja minun kanssani. Me poltamme
tupakkaa ja juomme Sibyl Vanen kauneuden maljan. Hän on kaunis. Mitä
muuta sinä haluat?"
"Mene pois, Harry", huudahti nuorukainen. "Minä tahdon olla yksin.
Basil, sinunkin täytyy lähteä. Oi! ettekö näe, että sydämeni on
pakahtua?" Kuumat kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Hänen huulensa
vapisivat ja hyökäten aition perälle hän nojautui seinää vasten peittäen
kasvonsa käsiinsä.
"Lähdetään pois, Basil", sanoi lordi Henry tavattoman hellä sävy
äänessään; ja molemmat nuoret miehet läksivät yhdessä pois.
Vähän myöhemmin ramppitulet sytytettiin, esirippu nousi ja kolmas näytös
alkoi. Dorian Gray palasi paikoilleen. Hän näytti kalpealta, kopealta ja
välinpitämättömältä. Näytelmä kului vitkalleen eteenpäin ja tuntui
loppumattomalta. Puolet yleisöä läksi ulos kopistaen raskaissa
jalkineissaan ja ääneensä naureskellen. Se oli täydellinen fiasko.
Viimeinen näytös näyteltiin melkein tyhjille penkeille. Esiripun
laskeutuessa kuului tirskunaa ja rähinää.
Niinpian kuin näytäntö oli lopussa kiiruhti Dorian Gray kulissien taakse
näyttelijöiden lämpiöön. Tyttö seisoi siellä yksin riemuisa ilme
kasvoissaan. Hänen silmissään paloi ihmeellinen tuli. Hänen ympärillään
loisti sädekehä. Hänen puoleksi avonaiset huulensa hymyilivät omalle
salaisuudelleen.
Kun Dorian astui sisään, niin tyttö katsahti häneen ja ääretön onni
kuvastui hänen kasvoihinsa.
"Kuinka huonosti minä näyttelin tänään, Dorian!" hän huudahti.
"Hirvittävästi!" hän vastasi katsoen hämmästyksissään tyttöön --
"hirvittävästi! Se oli julmaa. Oletko sairas? Sinulla ei ole
aavistustakaan siitä millaista se oli. Et tiedä kuinka julmasti minä
kärsin."
Tyttö hymyili. "Dorian", hän vastasi lausuen vitkalleen hänen nimensä
sointuvalla äänellään, ikäänkuin se olisi ollut hunajatakin makeampaa
hänen punoittaville huulilleen -- "Dorian, sinun olisi pitänyt ymmärtää.
Mutta ymmärräthän sinä sen ainakin nyt?"
"Mitä minun tulisi ymmärtää?" kysyi hän äkeissään.
"Minkä vuoksi tänään niin huonosti näyttelin. Minkä vuoksi tästä lähin
aina tulen huonosti näyttelemään. Miksi en enää koskaan voi hyvin
näytellä."
Dorian kohautti olkapäitään. "Sinä olet sairas. Sinun ei pitäisi
sairaana näytellä. Sinä teet itsesi naurettavaksi. Sinä tuskastutit
minun ystäviäni. Ja sinä tuskastutit minua."
Tyttö ei näyttänyt kuuntelevan häntä. Ilo oli kokonaan muuttanut hänet.
Hän oli onnen hurmauksen vallassa.
"Dorian, Dorian", hän huudahti, "ennenkuin tunsin sinut, näytteleminen
oli minun todellista elämääni. Vain teatterissa minä elin. Minä luulin
sitä todellisuudeksi. Yhtenä iltana olin Rosalinda, toisena Portia.
Beatricen ilo oli minun iloani ja Cordelian suru minun suruani. Minä
uskoin kaikkeen. Nuo kehnot ihmiset, joiden kanssa näyttelin, olivat
minusta jumalallisia. Maalatut näyttämöt olivat minun maailmani. En
tuntenut muuta kuin varjoja, ja minä luulin niitä todellisiksi. Sitten
sinä tulit minun kaunis armaani! -- ja sinä vapautit minun sieluni
vankeudesta. Sinä opetit minulle, mitä todellinen todellisuus on. Tänä
iltana, ensi kertaa eläissäni, oivalsin miten onttoa, petollista ja
kehnoa se komeus oli, jossa minä olin näytellyt. Tänä iltana ensi kertaa
minä huomasin, miten hirveä, vanha ja maalattu Romeo oli, että kuutamo
puutarhassa oli väärää, että näyttämöllepano oli kehnoa ja että sanat,
joita minun tuli lausua, olivat epätodellisia, eivät olleetkaan minun
sanojani, eivät olleet sitä, mitä minä halusin sanoa. Sinä olit antanut
minulle jotakin korkeampaa, jotakin jota taide vain kuvastaa. Sinä olit
saattanut minua ymmärtämään mitä rakkaus todellakin on. Armaani!
Armaani! Satuprinssini! Elämänruhtinaani! Minä olen kyllästynyt
varjoihin. Sinä olet minulle paljoa enemmän kuin kaikki taide. Mitä
minua näyttämönuket liikuttavat? Kun tulin tänne tänään, niin en
käsittänyt, että kaikki oli muuttunut. Luulin voivani näytellä aivan
erinomaisesti, mutta huomasinkin etten voinutkaan. Äkkiä minulle kaikki
selvisi. Ja tuo tieto oli ihana. Minä kuulin heidän vihellyksensä ja
minä vain hymyilin. Mitäpä he saattoivat tietää sellaisesta rakkaudesta
kuin meidän? Vie minut pois täältä, Dorian -- ota minut mukanasi
jonnekin, jossa voimme olla aivan yksin. Minä vihaan näyttämöä. Minä
voin näytellä intohimoa, jota en tunne, mutta sitä, mikä polttaa minua
kuin tuli, en kykene näyttelemään. Oi, Dorian, Dorian, ymmärräthän sinä
nyt mitä minä tarkoitin? Vaikka voisinkin, niin olisi se häväistystä jos
näyttelisin kun itse olen rakastunut. Sinä olet sen opettanut minulle."
Dorian heittäytyi sohvalle ja käänsi pois kasvonsa. "Sinä olet tappanut
minun rakkauteni", hän mutisi.
Tyttö katsoi ihmeissään häneen ja naurahti. Dorian ei vastannut mitään.
Tyttö tuli hänen luoksensa ja siveli hennoilla sormillaan hänen
hiuksiaan. Hän polvistui hänen eteensä ja painoi hänen kätensä huuliaan
vastaan. Dorian veti ne pois ja väristys kulki hänen ruumiinsa läpi.
Sitten hän hyökkäsi pystyyn ja astui ovelle. "Niin", huudahti hän, "sinä
olet tappanut minun rakkauteni. Ennen sinä kiihoitit minun
mielikuvitustani. Nyt et edes herätä uteliaisuuttani. Sinä et vaikuta
minuun vähimmälläkään tavalla. Minä rakastin sinua siksi, että olit
ihmeellinen, siksi että olit nerokas, siksi että sinä toteutit suurten
runoilijoiden unelmia ja annoit eloa ja väriä taiteen varjoille. Sinä
olet nyt heittänyt kaikki pois. Sinä olet pintapuolinen ja tyhmä. Hyvä
Jumala! Kuinka hullu minä olin rakastaessani sinua! Kuinka hullu minä
olen ollut? Sinä et merkitse enää mitään minulle. En tahdo enää koskaan
nähdä sinua. En tahdo enää mainita sinun nimeäsi. Et aavista mitä olet
ollut minulle. Mitä olet ollut... Oi, en jaksa sitä ajatellakkaan! Jospa
en koskaan olisi sinua nähnytkään! Sinä olet turmellut minun elämäni
runoelman. Miten vähän sinä ymmärrät rakkautta, jos luulet sen
kuolettavan taiteesi! Ilman taidettasi et ole mitään. Minä olisin tehnyt
sinut suureksi, kuuluisaksi ja loistavaksi. Maailma olisi jumaloinut
sinua ja sinä olisit kantanut minun nimeäni. Mitä sinä nyt olet?
Kolmannen luokan näyttelijätär, jolla on kauniit kasvot."
Tyttö kalpeni ja alkoi vavista. Hän väänsi käsiään ja ääni tuntui
takertuvan kiinni kurkkuun.
"Sinä et ole tosissasi, Dorian?" hän mutisi. "Sinä vain näyttelet."
"Vai näyttelen! Sen minä jätän sinulle. Sinä teet sitä niin mainiosti",
hän vastasi katkerasti.
Tyttö kohosi polviltaan ja tuskallinen ilme kasvoissaan hän astui Dorian
luo. Hän tarttui häntä käsivarteen kiinni ja katsoi häntä silmiin.
Dorian työnsi hänet luotaan. "Älä kajoo minuun!" hän huudahti.
Hiljainen valitus pääsi tytön huulilta, ja hän heittäytyi nuorukaisen
jalkoihin ja makasi siinä kuin poljettu kukka. "Dorian, Dorian, älä
hylkää minua!" hän kuiskasi. "Olen niin pahoillani, etten näytellyt
hyvin. Minä ajattelin sinua koko ajan. Mutta minä tahdon koettaa --
todellakin, minä tahdon koettaa. Minun rakkauteni sinuun, se valtasi
minut niin äkkiä. Luulenpa etten koskaan olisi tuntenut sitä, jollet
sinä olisi suudellut minua -- jollemme olisi suudelleet toisiamme.
Suutele minua, armaani. Älä jätä minua. Minun veljeni ... ei, ei siitä
ole väliä. Hän ei sitä tarkoittanut. Hän laski vain leikkiä. Mutta sinä,
oi, etkö voi tätä iltaa antaa minulle anteeksi? Minä tahdon tehdä
kovasti työtä, ja koettaa hyvittää kaikki. Älä ole minulle julma, sen
vuoksi että rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Tämän
ainoan kerranhan olen pahoittanut mieltäsi. Mutta sinä olet oikeassa,
Dorian. Minun olisi pitänyt olla enemmän taiteilija. Minä olin järjetön;
mutta en voinut sitä auttaa. Oi, älä hylkää minua, älä hylkää minua."
Kouristuksen tapainen nyyhkytys värisytti häntä. Hän käpertyi kokoon
lattialla kuin haavoitettu eläin, ja Dorian Gray loi häneen kauniit
silmänsä samalla kuin syvä halveksumisen ilme värähteli hänen
hienopiirteisillä huulillansa. Sen ihmisen tunteenpurkaukset, jota me
emme enää rakasta, tekevät meihin aina naurettavan vaikutuksen. Sibyl
Vane tuntui hänestä hirveän melodraamalliselta. Hänen kyyneleensä ja
nyyhkytyksensä ikävystyttivät häntä.
"Minä menen", sanoi Dorian vihdoin tyynellä, selvällä äänellä. "En tahdo
olla sinulle epäystävällinen, mutta minun on mahdoton sinua enää nähdä.
Olet pahoittanut mieltäni."
Tyttö itki hiljaa eikä vastannut mitään, mutta hän ryömi Doriania
lähemmäksi. Hänen pienet kätensä ojentautuivat vaistomaisesti ja
näyttivät tavoittelevan häntä. Dorian kääntyi ympäri ja läksi pois
huoneesta. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän ei ollut enää
teatterissa.
Dorian tuskin tiesi minne hän meni. Hän muisti vaeltaneensa himmeästi
valaistujen katujen läpi, kulkeneensa kurjien, pimeitten porttien ja
synkkien talojen ohi. Kovaääniset naiset olivat raa'asti nauraen
huutaneet hänen jälkeensä. Juopot olivat horjuvin askelin kulkeneet
hänen ohitsensa itsekseen puhellen kuin muodottomat apinat. Hän oli
nähnyt kurjia lapsia kyhnöttävän talojen kynnyksillä ja kuullut huutoa
ja kirouksia pimeiltä pihamailta.
Aamun sarastaessa hän huomasi olevansa aivan lähellä Covent Gardenia.
Pimeys hälveni ja vienon valon punaamana taivas kaareutui ikäänkuin
ihanaksi helmeksi. Suuret vankkurit täynnä nuokkuvia liljoja vierivät
vitkalleen pitkin sileää, tyhjää katua. Ilma oli täynnä kukkien väkevää
tuoksua, ja niiden kauneus näytti lievittävän hänen tuskaansa. Hän
seurasi kuormaa torille saakka ja katseli, miten miehet purkivat
vaunulastiaan. Valkeapukuinen ajaja tarjosi hänelle muutamia kirsikoita.
Hän kiitti häntä, ja ihmetteli miksikähän mies kieltäytyi ottamasta
vastaan maksua, ja alkoi ääneti syödä niitä. Ne olivat sydänyön aikana
poimitut ja kuun viileys oli tunkeutunut niihin. Pitkä jono poikia,
jotka kantoivat suurissa koreissa monivärisiä tulpaaneja ja keltaisia ja
punaisia ruusuja, kulki hänen ohitsensa tunkeutuen suurten
vihanneskasojen välitse. Katoksen alla, jota harmaat, auringonpaahtamat
pilarit kannattivat, odotti joukko likaisia, avopäisiä tyttöjä
huutokaupan loppumista. Toiset tunkeilivat torilla olevien kahvilojen
edustalla. Raskaat vankkurihevoset luisuivat ja polkivat liukkailla
katukivillä, ravistellen kulkusiaan ja valjaitaan. Jotkut ajajat olivat
heittäytyneet makaamaan säkkiläjälle. Kirjavakaulaiset ja punajalkaiset
kyyhkyset hyppelivät edes-takaisin noukkien siemeniä.
Hetken kuluttua Dorian Gray huusi ajuria ja ajoi kotiin. Jonkun aikaa
hän seisoskeli rappusilla katsellen ympärilleen ja tarkastellen
hiljaista toria, sen kiiltäviä, suljettuja ikkunoita ja kirjavia
uutimia. Taivas oli nyt opaalinvärinen, ja talojen katot kimaltelivat
hopeanhohteisina sitä kohti. Eräästä savupiipusta vastapäätä kohosi
hieno savukiehkura. Se kierteli kuin sinipunertava nauha
helmiäisvärisessä ilmassa.
Suuressa kullatussa venetsialaisessa lyhdyssä, joka aikoinaan oli
ryöstetty jonkun doogin gondolista ja nyt riippui suuren, tammella
laudoitetun etehisen katossa, paloi yhä kolme lekuttelevaa kynttilän
liekkiä, ikäänkuin ohuita, sinertäviä, tulenreunustamia terälehtiä. Hän
sammutti ne ja heitettyään päällystakkinsa ja hattunsa pöydälle, hän
kulki kirjaston kautta alakerroksessa olevaan makuuhuoneesensa, suureen
kahdeksankulmaiseen huoneesen, jonka hän hiljattain, seuraten
vastaherännyttä ylellisyyshaluansa, oli sisustuttanut uudestaan
renessansitapeteilla, mitkä hän oli löytänyt asumattomasta
ullakkokamarista Selby Royalista. Kun hän käänsi oven kahvaa, niin hänen
silmänsä osuivat muotokuvaan, jonka Basil Hallward oli maalannut
hänestä. Hän kavahti hämmästyneenä askeleen taakse. Sitten hän meni
omaan huoneesensa hiukan hämmentyneen näköisenä. Epäröiden hän otti
kukan takkinsa napinlävestä. Sitten hän palasi takaisin kirjastoon,
astui kuvan eteen ja tarkasteli sitä. Himmeässä, heikossa valossa, joka
virtasi sisään kellertävien silkkiuutimien läpi, kasvot näyttivät hiukan
muuttuneilta. Ilme oli toinen kuin ennen. Olisi voinut väittää, että
suun ympärillä karehteli nyt julmuuteen vivahtava piirre. Se oli hyvin
merkillistä.
Hän kääntyi poispäin, astui ikkunan ääreen ja veti ylös uutimet. Kirkas
aamuvalo virtasi huoneesen ja karkoitti oudot varjot pimeihin
sokkeloihin, jonne ne jäivät väräjämään. Mutta vieras ilme, jonka hän
oli huomannut muotokuvan kasvoissa, näytti yhä siinä pysyvän, ja
muuttuvan entistään selvemmäksi. Kimaltelevassa, voimakkaassa
auringonvalossa esiintyivät julmuutta ilmaisevat piirteet suun ympärillä
niin selvinä, ikäänkuin hän olisi katsahtanut peiliin suoritettuaan
jonkun ilkityön.
Häntä värisytti, ja otettuaan pöydältä soikean peilin, jonka kehyksessä
norsunluiset kupidot kisailivat -- sekin yksi lordi Henryn monista
lahjoista -- hän loi silmänsä nopeasti sen kiiltävää syvyyttä kohti.
Sellaista piirrettä ei ollut hänen punaisten huuliensa ympärillä. Mitä
tuo saattoi merkitä?
Hän hieroi silmiään, astui aivan kuvan eteen ja tarkasteli sitä
uudelleen. Katsellessaan itse maalausta hän ei voinut huomata
minkäänlaista muutosta, mutta sittenkin ilme oli muuttunut, siitä ei
ollut epäilystäkään. Se ei ollut turhaa mielikuvitusta, vaan julmaa
todellisuutta.
Hän heittäytyi tuoliin ja rupesi ajattelemaan. Äkkiä hänen mieleensä
muistui mitä hän oli sanonut Basil Hallwardin atelierissa samana
päivänä, jolloin kuva oli valmistunut. Niin, hän muisti sen täsmällensä.
Hän oli lausunut sen järjettömän toiveen, että hän itse saisi pysyä
nuorena, mutta että kuva vanhenisi, että hänen oma kauneutensa ei
kuihtuisi, vaan että maalattu kuva kantaisi hänen intohimojensa ja
syntiensä taakkaa, että maalattuun kuvaan suru ja ajatukset uurtaisivat
vakonsa, mutta että hän itse saisi säilyttää vasta heränneen nuoruutensa
ensi kukoistuksen ja sulouden. Oliko hänen toivonsa toteutunut? Sehän
olisi ollut mahdotonta. Yksin sellainen ajatuskin oli mahdoton. Ja
kuitenkin, tuossahan oli kuva hänen edessänsä, ja sen suun ympärillä
karehteli julma piirre.
Julma! Oliko hän ollut julma? Syy oli tytön, eikä hänen. Hän oli
uneksinut, että tytöstä tulisi taiteilija, oli rakastunut häneen sen
vuoksi, että hän oli luullut häntä suureksi. Sitten tyttö oli
pahoittanut hänen mieltänsä. Hän oli ollut pintapuolinen ja kelvoton.
Mutta sittenkin hänet valtasi katumuksen tunne, kun hän muisti miten
tyttö oli maannut maassa hänen jalkojensa juuressa ja nyyhkyttänyt kuin
pieni lapsi. Hän muisti miten kylmästi hän oli katsellut häntä. Miksi
hän oli tuollainen? Miksi hänen sielunsa oli luotu senkaltaiseksi? Mutta
olihan hänkin kärsinyt. Niinä kolmena hirveänä tuntina näytännön
kestäessä hän oli kokenut koko vuosisadan tuskat ja kärsimykset. Olihan
hänen oma elämänsä samanarvoinen kuin tytönkin. Tyttö oli turmellut
häneltä illan, jos kohta hän oli loukannutkin tyttöä koko elämän ajaksi.
Mutta naiset jaksavat kantaa surua paremmin kuin miehet. He elävät
tunteillansa. He ajattelevat vain tunteitansa. Kun he ottavat rakastajan
itsellensä, niin he tekevät sen vain siksi, että heillä olisi joku,
jonka kanssa he voisivat saada aikaan kohtauksia. Lordi Henry oli
sanonut sen hänelle ja lordi Henry tunsi naiset. Miksi hän antaisi Sibyl
Vanen häiritä rauhaansa? Eihän hän merkinnyt hänelle enää mitään.
Mutta kuva? Millä hän sen seikan selittäisi? Siinä piili hänen elämänsä
salaisuus ja se antoi ilmi hänen elämäntarinansa. Se oli opettanut häntä
rakastamaan omaa kauneuttansa. Opettaisikohan se häntä inhoamaan omaa
sieluaan? Voisikohan hän koskaan enää katsella sitä?
Ei, se oli vain harhanäky, jonka hänen kiihoittuneet aistinsa olivat
nostattaneet. Vasta kulunut hirveä yö oli manannut aaveita esille. Hänen
aivoihinsa oli äkkiä satanut tuota tulipunaista vihmaa, joka tekee
ihmisen hulluksi. Kuva ei ollut muuttunut. Hullua oli ajatellakaan
mitään sellaista.
Sittenkin se tarkasteli häntä kauniilla, vääristyneillä piirteillään ja
julmalla hymyilyllään. Vaalea tukka loisti aamuauringon valossa. Siniset
silmät kohdistuivat häneen. Ja hänen mielensä valtasi syvä säälin tunne,
ei hänen itsensä, mutta oman maalatun muotokuvansa tähden. Se oli jo
muuttunut, ja se muuttuisi yhä enemmän. Sen kulta kuihtuisi harmaaksi.
Sen punaiset ja valkeat ruusut lakastuisivat. Jokainen synti, johon hän
tekisi itsensä syypääksi, tahrasi ja turmelisi sen kauneutta. Mutta hän
ei vajoaisikaan syntiin. Tuo kuva, muuttuneena tai muuttumattomana,
olisi hänen omantuntonsa näkyvänä vertauskuvana. Hän vastustaisi
viettelystä. Hän ei etsisi enää lordi Henryn seuraa -- ei ainakaan
kuuntelisi hänen myrkyllisiä teoriojaan, jotka Basil Hallwardin
puutarhassa ensi kertaa olivat saattaneet hänet himoitsemaan
mahdottomuuksia. Hän palaisi takaisin Sibyl Vanen luo, hyvittäisi
kaikki, naisi hänet ja koettaisi rakastaa häntä jälleen. Niin, se oli
hänen velvollisuutensa. Sibyl oli varmaan kärsinyt paljon enemmän kuin
hän. Lapsi rukka! Hän oli ollut itsekäs ja kohdellut häntä julmasti.
Lumous, joka hänet Sibylin läsnäollessa oli vallannut, palaisi varmaan
takaisin. He eläisivät onnellisina yhdessä, hänen elämänsä hänen
rinnallaan pysyisi kauniina ja puhtaana.
Dorian nousi ylös ja asetti varjostimen kuvan eteen; häntä värisytti
katsoessaan siihen. "Kuinka hirveää!" hän mutisi itseksensä, ja meni
lasioven luo avataksensa sen. Kun hän astui ruohokentälle, niin hän veti
syvältä henkeään. Raitis aamuilma näytti karkoittavan kaikki synkät
ajatukset. Hän ajatteli vain Sibylia. Rakkaus heräsi hänessä jälleen
heikkona kajahduksena. Hän toisti hänen nimeänsä yhä uudestaan ja
uudestaan. Linnut, jotka visersivät kasteen kostuttamassa puutarhassa,
näyttivät kertovan hänestä kukkasille.