"Sinä olet kai kuullut uutisen, Basil?" sanoi lordi Henry illalla, kun
Hallward astui pieneen huoneesen Bristolissa, jossa pöytä oli katettu
kolmea henkeä varten.
"En, Harry", vastasi taiteilija, antaen hattunsa ja päällystakkinsa
kumartavalle edeskäyvälle.
"Mikä se on? Ei suinkaan mitään valtiollista? Se ei huvittaisi minua.
Alahuoneessa on tuskin ainoatakaan ihmistä, jota maksaisi vaivaa
maalata, vaikka moni heistä tarvitsisi kyllä hiukan sivellystä."
"Dorian Gray on mennyt kihloihin", sanoi lordi Henry tarkastellen
taiteilijaa puhuessaan.
Hallward säpsähti ja rypisti kulmakarvojaan.
"Dorianko kihloissa!" huudahti hän. "Mahdotonta!"
"Se on aivan totta."
"Kenen kanssa?"
"Jonkun pienen näyttelijättären."
"Minä en voi sitä uskoa. Dorian on niin hienotunteinen."
"Dorian on liiaksi viisas, ettei hän silloin-tällöin voisi tehdä jotakin
tyhmyyttäkin, rakas Basil."
"Eihän avioliitto ole mitään sellaista, jota voisi tehdä
silloin-tällöin, Harry."
"Paitsi Amerikassa", vastasi lordi Henry vitkalleen. "Mutta minä en
sanonutkaan että hän oli naimissa. Minä sanoin vaan, että hän on mennyt
kihloihin. Siinä on suuri eroitus. Minä muistan vallan selvästi, että
olen naimisessa, mutta en voi lainkaan johdattaa mieleeni, että olisin
ollut kihloissa. Olisin halukas kuulemaan, etten koskaan olekkaan ollut
kihloissa."
"Mutta ajattelehan Dorianin syntyperää ja asemaa ja rikkautta. Hän on
mieletön jos hän ottaa vaimon itseään niin paljon alemmasta säädystä."
"Sano se hänelle, jos tahdot välttämättä että hän nai tytön, Basil.
Silloin hän sen varmaan tekee. Kun mies tekee jotakin oikein typerää,
niin hänen vaikuttimensa ovat aina jaloja."
"Toivottavasti tyttö on hyvä, Harry. En tahtoisi, että Dorian joutuisi
jonkun halveksittavan olennon käsiin, joka voisi vahingoittaa hänen
luonnettaan ja pilata hänen nerokkaisuuttansa."
"Oi, hän on enemmän kuin hyvä -- hän on kaunis", mutisi lordi Henry
maistellen vermuthlasiansa. "Dorian sanoo, että hän on kaunis. Eikä hän
usein sellaisissa asioissa erehdy. Muotokuva, jonka maalasit hänestä, on
teroittanut hänen aistiaan huomaamaan toisten ulkomuotoa. Se on muun
muassa tehnyt häneen senkin hyvän vaikutuksen. Me saamme nähdä tytön
tänä iltana, jollei poika unohda sopimustamme."
"Oletko sinä tosissasi?"
"Aivan tosissani, Basil. Se olisi surkeata jos luulisin voivani olla
vieläkin vakavampi kuin mitä tällä hetkellä olen."
"Mutta hyväksytkö sinä sitä, Harry?" kysyi maalari astuen edes-takaisin
huoneessa ja purren huuliaan. "Sinä et suinkaan voi sitä hyväksyä. Sehän
on ajattelematon tyhmyys."
"Minä en nykyään hyväksy enkä paheksu mitään. On mieletöntä asettua
elämää vastaan. Me emme ole lähetetyt maailmaan julistaaksemme meidän
siveellisiä ennakkoluulojamme. Minä en koskaan pane huomiota siihen,
mitä tavalliset ihmiset sanovat, enkä minä koskaan moiti miellyttävien
ihmisten tekoja. Jos joku personallisuus miellyttää minua, niin hän saa
valita mitä ilmaisumuotoja hyvänsä, ja ne miellyttävät minua. Dorian
Gray rakastuu kauniisen tyttöön, joka näyttelee Julian osaa ja tahtoo
naida hänet. Miksikä ei? Jos hän naisi Messalinan, niin hän ei olisi
sitä vähemmän mieltäkiinnittävä. Tiedäthän sinä, etten minä rupea
taistelemaan avioliittoa vastaan. Avioliiton pahin vika on se, että
ihminen tulee epäitsekkääksi. Ja epäitsekkäät ihmiset ovat värittömiä.
Heiltä puuttuu yksilöllisyyttä. Mutta on sellaisiakin luonteita, jotka
avioliiton kautta tulevat monipuolisemmiksi. He säilyttävät
itsekkyytensä ja saavat vielä monta muutakin itseä. Heidän täytyy
viettää useampia olemassaoloja. He saavuttavat korkeamman kehityksen, ja
korkeamman kehityksen saavuttaminen minun luullakseni onkin ihmisen
elämän tarkoitus. Sitä paitsi kaikki kokemukset ovat arvokkaita, ja
avioliitto, mitä hyvänsä sitä vastaan voi sanoakkin, on tietysti
kokemus. Minä toivon, että Dorian Gray ottaa tuon tytön vaimokseen,
ihailee häntä silmittömästi kuusi kuukautta ja sitten äkkiä rakastuu
johonkin toiseen. Häntä olisi hyvin hauska tutkia."
"Sinä et tarkoita ainoatakaan sanaa tuosta mitä sanot, Harry, sen tiedät
itsekkin. Jos Dorian Grayn elämä turmeltuisi, niin ei kukaan surisi sitä
haikeammin kuin sinä. Sinä olet paljoa parempi kuin miksi tekeydyt."
Lordi Henry nauroi. "Syy siihen, että me niin mielellämme tahdomme
ajatella hyvää toisista, on se että me pelkäämme itseämme. Optimismin
pohjana on vain pelko. Me luulemme olevamme jalomielisiä sen vuoksi,
että uskomme naapurillamme olevan niitä hyveitä, jotka voisivat olla
meille itsellemme hyödyksi. Me ylistämme pankkiiria, jotta voisimme
saada häneltä rahoja yli saamatilimme, ja näemme hyviä ominaisuuksia
rosvossa siinä toivossa, että hän säästäisi meidän taskujamme. Minä
tarkoitan aivan kaikkea, mitä minä sanoin, ja minä halveksin suuresti
optimismia. Mitä turmeltuneesen elämään tulee, niin ei mikään elämä ole
turmeltunut paitsi se, jonka kehitystä on ehkäisty. Jos tahdot turmella
luontoa, niin sinun tulee vain koettaa parantaa sitä. Tietysti naiminen
olisi tyhmyyttä, sillä onhan paljoa hauskempia siteitä olemassa miesten
ja naisten välillä. Minä tietysti puolustaisin niitä. Niillä on sekin
viehätys, että ne ovat muodissa. Mutta tuossahan on Dorian itse. Hän voi
sanoa sinulle enemmän kuin minä."
"Rakas Harry, ja rakas Basil, onnitelkaa kumpikin minua!" sanoi
nuorukainen heittäen yltään iltavaippansa, jossa oli silkkiset
rinnusliepeet, ja pudistaen kummankin ystävänsä kättä vuoron jälkeen.
"En koskaan ole ollut näin onnellinen. Tietysti se tuli äkkiä: kaikki
hyvä tulee äkkiä. Ja kuitenkin minusta tuntuu kuin olisin odottanut tätä
koko elämäni." Hän punoitti ilosta ja liikutuksesta ja oli ihmeen kaunis
katsoa.
"Toivottavasti sinä saat aina olla onnellinen, Dorian", sanoi Hallward,
"mutta minä en voi oikein antaa sinulle anteeksi sitä, ettet ilmoittanut
minulle kihlaustasi. Sinä ilmoitit sen Harrylle."
"Ja minä en anna sinulle anteeksi sitä, että tulit myöhään
päivällisille", sanoi lordi Henry nauraen, laskien kätensä nuorukaisen
olkapäälle. "Käydään pöytään ja koetetaan mihin uusi kokkimme kelpaa. Ja
sitten sinä kerrot meille koko jutun."
"Siitä ei ole paljon kerrottavaa", sanoi Dorian, kun he istuivat pienen,
pyöreän pöydän ääreen. "Näin se vain kävi. Kun erosin eilen sinusta,
Harry, niin pukeuduin, söin hiukan päivällistä siinä pienessä
italialaisessa ravintolassa Rupert Streetin varrella, jonka sinä olet
neuvonut minulle, ja läksin kello kahdeksan teatteriin. Sibyl näytteli
Rosalindaa. Tietysti näyttämöllepano oli hirveä ja Orlando kauhea. Mutta
Sibyl! Olisittepa nähnyt hänet! Kun hän astui näyttämölle pojan puvussa,
niin hän oli kerrassaan ihastuttava. Hänen samettitakkinsa oli sammaleen
vihreä, hiat kanelinruskeat, ohuitten ruskeitten sukkien ympärille
olivat nauhat ristiin sidotut, haukansulka oli hohtokivellä kiinnitetty
somaan pieneen, vihreään hattuun, ja huippukauluksinen, punavuorinen
vaippa riippui olkapäillä. Sen suloisempana en ole nähnyt häntä. Hän oli
yhtä sulava vartaloltaan kuin sinun tanagrapystykuvasi kirjastossasi,
Basil. Hänen hiuksensa kähertyivät hänen kasvojensa ympärillä kuin
tummat lehdet vaalean ruusun ympärillä. Ja hänen näyttelemisensä -- no
niin, te saatte itse nähdä hänet illalla. Hän on synnyltään taiteilija.
Minä istuin aivan haltioissani likaisessa aitiossa. Unohdin että olin
Lontoossa ja että elin yhdeksännessätoista vuosisadassa. Olin mielestäni
armaani kanssa kaukana metsässä, jota ei kukaan ihminen ollut koskaan
nähnyt. Kun näytäntö oli lopussa, niin minä menin näyttämölle ja puhuin
hänen kanssansa. Istuessamme yhdessä hänen silmiinsä tuli äkkiä ilme,
jota en ollut koskaan ennen nähnyt niissä. Minun huuleni lähenivät häntä
kohti. Me suutelimme toisiamme. En voi selittää teille, mitä sinä
hetkenä tunsin. Minusta tuntui kuin koko minun elämäni olisi supistunut
yhdeksi ainoaksi ruusunhohteiseksi iloksi. Hän vapisi koko ruumiissaan
ja värähteli kuin valkoinen narsissi. Sitten hän heittäytyi polvilleen
ja suuteli minun käsiäni. Minun ei pitäisi kertoa teille kaikkea tätä,
mutta en voi olla kertomattakaan. Tietysti meidän kihlauksemme on suuri
salaisuus. Hän ei ole kertonut sitä äidilleenkään. En tiedä mitä
holhoojani siihen sanoo. Lordi Radley suuttuu varmaan silmittömästi.
Mutta minä en välitä siitä. Ei täyttä vuottakaan, niin olen
täysi-ikäinen, ja sitten saan tehdä mitä mielin. Enkö ole tehnyt oikein,
Basil, kun olen etsinyt armaani runoudesta, ja vaimoni Shakespearen
näytelmistä? Huulet, joita Shakespeare on opettanut puhumaan, ovat
kuiskanneet salaisuutensa minun korvaani. Rosalinda on kietonut
käsivartensa minun kaulaani ja minä olen suudellut Julian suuta."
"Niin, Dorian, kai sinä olet tehnyt oikein", sanoi Hallward hitaasti.
"Oletko nähnyt häntä tänään?" kysyi lordi Henry.
Dorian Gray pudisti päätään. "Minä jätin hänet Ardenin metsään ja löydän
hänet Veronan yrttitarhasta."
Lordi Henry maisteli shampanjaansa miettiväisenä. "Missä tilaisuudessa
sinä puhuit hänelle naimisesta, Dorian? Ja mitä hän vastasi? Ehkä olet
unohtanut koko sen puolen."
"Rakas Harry, minä en ole harjoittanut mitään kuivaa asianajoa, enkä
muodollisesti kosinutkaan. Minä sanoin hänelle vain, että rakastin
häntä, ja hän vastasi ettei hän ollut kyllin hyvä minun vaimokseni. Ei
kyllin hyvä! Koko maailma ei ole minkään arvoinen hänen rinnallansa."
"Naiset ovat ihmeellisen käytännöllisiä", mutisi lordi Henry, -- "paljon
käytännöllisemmät kuin me. Tuollaisissa tapauksissa me emme muista
sanallakaan mainita avioliittoa, ja he muistuttavat aina meitä siitä."
Hallward laski kätensä hänen käsivarrelleen. "Älä huoli, Harry. Sinä
loukkaat Doriania. Hän ei ole toisten miesten kaltainen. Hän ei koskaan
tuota onnettomuutta kellekään. Hän on liian hienotunteinen."
Lordi Henry katsoi yli pöydän. "Dorian ei koskaan loukkaudu minuun", hän
vastasi. "Minä tein tuon kysymyksen kaikkein parhaimmassa
tarkoituksessa, siinä ainoassa tarkoituksessa tosiaan, joka puolustaa
jokaista kysymystä -- nimittäin uteliaisuudesta. Minun mielipiteeni on
se, että naiset aina kosivat meitä, me emme kosi heitä. Poikkeuksena on
tietysti keskiluokka. Mutta keskiluokka ei seuraakkaan aikaansa."
Dorian Gray nauroi ja heitti päätään taakse. "Sinä olet aivan
parantumaton, Harry. Mutta en minä siitä välitä. Sinuun on mahdoton
suuttua. Kun näet Sibyl Vanen, niin tiedät että se mies, joka tekisi
vääryyttä hänelle, olisi sydämetön peto. En ymmärrä, kuinka joku
tahtoisi saattaa häpeään sen, jota hän rakastaa. Minä rakastan Sibyl
Vanea. Minä tahdon nostaa hänet kultapiedestaalille ja nähdä maailman
jumaloivan sitä naista, joka on minun omani. Mitä on avioliitto?
Peräyttämätön lupaus. Sen vuoksi sinä pilkkaat sitä. Oi, älä pilkkaa. Se
on peräyttämätön lupaus, jonka minä olen valmis antamaan. Hänen
luottamuksensa tekee minut uskolliseksi, hänen uskonsa tekee minut
hyväksi. Kun olen hänen kanssansa, niin kadun kaikkea sitä, mitä minulle
olet opettanut. Minä muutun toiseksi, kuin minä olet oppinut minua
tuntemaan. Minä olen muuttunut, ja Sibyl Vanen käden kosketuskin saattaa
minut unohtamaan sinut ja kaikki sinun väärät, kiehtovat, myrkylliset,
ihanat teoriasi."
"Ja mitkä ne ovat?" kysyi lordi Henry ottaen salaattia.
"Ah, sinun teoriasi elämästä, sinun teoriasi rakkaudesta ja sinun
teoriasi nautinnosta. Yleensä kaikki sinun teoriasi, Harry."
"Ainoastaan nautinnosta kannattaa olla teorioja", hän vastasi matalalla,
sointuvalla äänellään. "Mutta minä pelkään, etten voi omistaa teoriojani
omikseni. Ne ovat luonnon omia, eivätkä minun. Nautinto on luonnon
tunnusmerkki, tapa, millä se osoittaa hyväksymistä. Kun me olemme
onnellisia, niin me olemme aina hyviä, mutta kun me olemme hyviä, niin
me emme aina ole onnellisia."
"Mutta mitä sinä tarkoitat hyvyydellä?" huudahti Basil Hallward.
"Niin, mitä", toisti Dorian nojautuen tuolin selkää vasten ja katsellen
lordi Henryä purppuranpunaisten kurjenmiekkojen yli, jotka seisoivat
keskellä pöytää, "mitä sinä tarkoitat hyvyydellä, Harry?"
"Olla hyvä on samaa kuin olla sopusoinnussa itsensä kanssa", vastasi
lordi Henry tarttuen lasinsa ohueen jalkaan valkoisilla, kapeilla
sormillaan. "Epäsointu syntyy siten, että ihmistä pakoitetaan
sopusointuun toisten kanssa. Jokaisen oma elämä -- niin, se on kaikista
tärkein. Mitä toisten ihmisten elämään tulee, niin ne eivät liikuta
meitä, vaikka voivathan teeskentelijät ja puritanit kopeillen lausua
siveellisiä mielipiteitään niiden johdosta. Sitä paitsi on
yksilöllisyyden päämaali paljoa korkeammalla. Nykyaikainen siveys
esiintyy siinä, että se alistuu aikansa mittakaavaan. Minun mielestäni
jokainen sivistynyt mies, joka alistuu aikansa mittakaavaan, on
suurimmassa määrässä epäsiveellinen."
"Mutta jos ihminen elää vain itseänsä varten, Harry, niin hän maksaa
hirvittävän hinnan siitä", sanoi maalari.
"Niin, me saamme nykyään maksaa kaikesta liian korkean hinnan. Minun
luullakseni köyhien todellinen tragedia on siinä, ettei heillä ole varaa
muuhun kuin kieltäytymiseen. Kauniit synnit samoinkuin kauniit tavarat
kuuluvat rikkaiden etuoikeuksiin."
"Voi toisellakin tapaa maksaa kuin rahoilla."
"Millä tavalla, Basil?"
"Ah! omantunnonvaivoilla, luullakseni, kärsimyksillä ja ... niin,
alentumisen tunnolla."
Lordi Henry kohotti olkapäitään. "Rakas ystävä, keskiaikuinen taide on
ihastuttava, mutta keskiaikuiset ajatukset ovat vanhentuneet. Tietysti
niitä voi käyttää romaaneissa. Mutta romaaneissa voi käyttää vain sitä,
mistä todellisuudessa on luopunut. Usko minua, sivistynyt mies ei
koskaan kadu nautintoa, ja sivistymätön mies ei tiedä mitä nautinto on."
"Minä tiedän mitä nautinto on", huudahti Dorian Gray. "Se on toisen
ihailemista."
"Se on tietysti parempaa kuin olla itse ihailun esineenä", vastasi lordi
Henry leikitellen hedelmillä. "Toisten ihailu on iljettävää. Naiset
kohtelevat meitä aivan samalla tavalla kuin ihmiskunta jumaliaan. He
jumaloivat meitä, ja me olemme pakoitetut tekemään jotain heidän
hyväksensä."
"Minä tahtoisin väittää, että sen minkä he meiltä pyytävät, he ensin
antavat meille", sanoi nuorukainen vakavasti. "He herättävät rakkauden
eloon meissä. Heillä on oikeus vaatia sitä takaisin."
"Se on aivan totta, Dorian", sanoi Hallward.
"Ei mikään ole koskaan aivan totta", sanoi lordi Henry.
"Mutta tämä on", keskeytti Dorian. "Sinun täytyy myöntää, Harry, että
naiset antavat miehille elämän kullan."
"Ehkä", huokasi hän, "mutta he vaativat sen melkein aina takaisin
pikkurahoissa. Se on kiusallista. Naiset, niinkuin eräs sukkela
ranskalainen kerran sanoi, innostuttavat meitä luomaan suuria
mestariteoksia, mutta estävät meitä niitä suorittamasta."
"Harry, sinä olet julma! En ymmärrä, miksi minä pidän sinusta niin
paljon."
"Sinä tulet aina pitämään minusta, Dorian", hän vastasi. "Tahdotteko
kahvia, pojat? -- Edeskäypä, kahvia, konjakkia ja paperosseja. Ei, ei
paperosseja, minulla on itselläni. Basil, sinä et saa polttaa sikareja.
Ota mielemmin paperossi. Paperossi on täydellisen nautinnon täydellisin
perikuva. Se on täydellinen ja antaa kuitenkin vain puolinaista
tyydytystä. Mitä enempää me voimme vaatia? Niin, Dorian, sinä tulet aina
pitämään minusta. Minä edustan sinulle kaikkia niitä syntejä, joihin
sinulla ei koskaan ole ollut rohkeutta tehdä itseäsi syypääksi."
"Mitä hullutusta sinä puhut, Harry!" huudahti nuorukainen ottaen tulta
paperossiinsa hopeisesta tultaryöppyävästä lohikäärmeestä, jonka
edeskäypä oli asettanut pöydälle. "Lähdetään teatteriin. Kun Sibyl tulee
näyttämölle, niin saat uuden elämän ihanteen. Hän avaa sinulle maailman,
jota et koskaan ole tuntenut."
"Minä olen koettanut kaikkia", sanoi lordi Henry silmissään väsynyt
ilme, "mutta minä olen aina altis vastaanottamaan uusia vaikuttimia.
Mutta minä pelkään, ettei sellaisia ole enää minun varaltani. Ehkäpä
sinun ihmeellinen tyttösi voi kuitenkin temmata minut mukanaan. Minä
rakastan näytelmätaidetta. Se on paljoa todellisempaa kuin elämä.
Lähdetään nyt, Dorian, tule sinä minun kanssani. Olen pahoillani, Basil,
mutta minun vaunuissani on vain tilaa kahdelle. Sinä saat ottaa ajurin."
He nousivat pöydästä, panivat päällystakit päälleen ja tyhjensivät
kahvikuppinsa seisoalta. Maalari oli ääneti ja hajamielinen. Hänen
mieltänsä painosti. Hänen oli vaikea ajatella tätä avioliittoa, ja
kuitenkin se oli hänestä onnellisempaa kuin moni muu asia, joka olisi
voinut tapahtua. Hetken kuluttua he astuivat kaikin alas portaita. Hän
ajoi yksin, niinkuin oli sovittu ja seurasi pienten ajoneuvojen
tuikkivia tulia edessänsä. Hänet valtasi omituinen yksinäisyyden tunne.
Hän tunsi ettei Dorian Gray voisi enää koskaan olla hänelle sama kuin
ennen. Elämä oli tullut heidän väliinsä... Hänen silmänsä synkistyivät,
ja väkirikkaat, valoisat kadut häämöittivät himmeinä hänen edessänsä.
Kun ajoneuvot pysähtyivät teatterin edustalle, niin oli hän mielestään
tullut vuosia vanhemmaksi.