"Äiti, äiti, minä olen niin onnellinen!" kuiskasi tyttö piiloittaen
kasvonsa kuihtuneen, väsähtäneen naisen syliin, joka istui
yksinkertaisen huoneen ainoassa nojatuolissa selin häikäisevää valoa
kohti. "Minä olen niin onnellinen!" hän toisti, "ja sinunkin pitää olla
onnellinen!"
Mrs. Vane sätkähti ja laski laihan, valkean kätensä tyttärensä pään
päälle. "Onnellinen!" hän sanoi, "minä olen vain onnellinen silloin kuin
näen sinun näyttelevän. Mr. Isaacs on ollut kovin hyvä meille ja me
olemme hänelle velassa."
Tyttö katsoi nyreissään ylös. "Rahaako, äiti?" hän sanoi, "mitä raha
meitä liikuttaa? Rakkaus on paljon tärkeämpää kuin raha."
"Mr. Isaacs on antanut meille edeltäpäin viisikymmentä puntaa
voidaksemme maksaa velkamme ja varustaa kunnollisesti Jamesia. Älä sitä
unohda, Sibyl. Viisikymmentä puntaa on suuri summa. Mr. Isaacs on ollut
erittäin ystävällinen."
"Ei hän ole mikään gentleman, äiti, ja minä en voi kärsiä sitä tapaa,
millä hän minua puhuttelee", sanoi tyttö nousten pystyyn ja astuen
ikkunan luo.
"En ymmärrä, miten me tulisimme toimeen ilman häntä", vastasi
vanhanpuoleinen nainen valittaen.
Sibyl Vane heitteli päätään ja nauroi. "Me emme tarvitse häntä enää,
äiti. Satuprinssi pitää nyt huolta meistä." Sitten hän vaikeni. Veri
kohosi hänen poskipäihinsä. Kiihkeä hengitys kulki hänen avonaisten
huuliensa yli ja saattoi ne vapisemaan. Etelämainen intohimon tuulahdus
lehahti hänen lävitsensä ja sai hänen pukunsa hienot laskokset
värähtämään. "Minä rakastan häntä", sanoi hän yksinkertaisesti.
"Hullu lapsi! Hullu lapsi!" kuului papukaijamainen vastaus. Ja väärillä
hohtokivillä koristettujen, koukkuisten sormien liikkeet tekivät
vastauksen luonnottoman kummalliseksi.
Tyttö nauroi jälleen. Hänen äänessään oli häkkilinnun iloa. Tuo sävel
kuvastui hänen silmissään kirkkaana loisteena. Sitten hän sulki hetkeksi
silmänsä, ikäänkuin salatakseen salaisuuttaan. Kun ne avautuivat
jälleen, olivat ne unelman harson peitossa.
Ohuthuulinen viisaus puhui hänelle kuluneesta tuolista, neuvoi
varovaisuutta ja saneli hänelle otteita pelkuruuden kirjasta, jonka
tekijä on omistanut itselleen terveen järjen nimen. Tyttö ei kuunnellut.
Hän oli vapaa intohimonsa vankilassa. Hänen prinssinsä, satuprinssi, oli
hänen mukanansa. Ajatuksissaan hän oli kutsunut hänet luokseen. Hän oli
lähettänyt sielunsa häntä etsimään ja se oli tuonut hänet takaisin.
Hänen suutelonsa poltti jälleen tytön huulilla ja hänen lämmin
hengityksensä tuntui hänen silmäluomillansa. Sitten viisaus muutti
suunnitelmansa ja puhui tiedusteluista ja selonotoista. Ehkäpä tuo nuori
mies oli rikas. Siinä tapauksessa saattoi naimista ajatella. Sibyl kuuli
korvissaan aineellisten etujen aaltojen kuohua. Oveluuden nuolet
tähtäytyivät häneen. Hän näki ohuitten huulten liikkuvan ja hän hymyili.
Äkkiä hän tunsi tarpeen puhua. Tuo monisanainen hiljaisuus häiritsi
häntä. "Äiti, äiti", hän huudahti, "miksi hän rakastaa minua niin
suuresti? Minä tiedän miksi minä häntä rakastan. Rakastan häntä siksi,
että hän on aivan kuin rakkaus itse. Vaan mitä hän näkee minussa? En ole
hänen arvoisensa. Ja kuitenkin -- en tiedä miksi -- vaikka tiedänkin
olevani niin paljon huonompi häntä, niin en tunne nöyryyttä. Olen ylpeä,
äärettömän ylpeä. Äiti, rakastitko sinä isää samalla tavalla kuin minä
satuprinssiä?"
Vanhanpuoleisen naisen posket kalpenivat ihomaalin alla ja hänen kuivat
huulensa värähtelivät tuskasta. Sibyl hyökkäsi hänen luokseen, kiersi
käsivarret hänen kaulaansa ja suuteli häntä. "Anna anteeksi, äiti.
Tiedän ettet mielelläsi puhu isästä. Mutta se tuottaa sinulle tuskaa
vain siksi, että rakastit häntä niin paljon. Älä näytä noin
surulliselta. Minä olen yhtä onnellinen tänään kuin sinä kaksikymmentä
vuotta sitten. Ah, anna minun olla aina onnellinen!"
"Lapseni, sinä olet aivan liian nuori ajatellaksesi rakkautta. Sitä
paitsi, mitä sinä tiedät tuosta nuoresta miehestä? Et tunne edes hänen
nimeänsä. Koko juttu tulee kovin sopimattomaan aikaan, juuri kun James
lähtee Australiaan ja minulla on niin paljon puuhaa, sinun olisi
todellakin pitänyt olla hiukan hienotunteisempi. Mutta, niinkuin jo
sanoin, jos hän on rikas..."
"Oi, äiti, äiti, anna minun olla onnellinen!"
Mrs. Vane silmäsi häneen ja painoi hänet rintaansa vasten tuollaisella
teeskennellyllä teatterimaisella liikkeellä, joka niin helposti voi
tulla näyttelijän toiseksi luonnoksi. Samassa ovi avautui ja nuori
ruskeatukkainen poika tuli huoneesen. Ruumiiltaan hän oli
lihavanpuoleinen, hänen kätensä ja jalkansa olivat kovin suuria ja hänen
liikkeensä kömpelöitä. Hän ei ollut yhtä hienotekoinen kuin hänen
sisarensa. Tuskinpa olisi voinut uskoakkaan, että heidän välillään oli
olemassa niin läheistä sukulaisuussidettä. Mrs. Vane katsoi poikaansa ja
lisäsi hymyilyänsä. Ajatuksissaan hän kohotti poikansa yleisöksi, ja hän
oli varma siitä, että _kuvaelma_ oli varsin onnistunut.
"Voisit säästää muutamia suudelmia minullekin, Sibyl", sanoi poika
hyväntahtoisesti.
"Mutta sinähän et pidä suuteloista, Jim", hän huudahti. "Sinä olet
hirveä vanha karhu." Ja hän juoksi huoneen poikki syleilemään veljeään.
James Vane katsoi hellästi sisareensa. "Tule minun kanssani ulos
kävelemään, Sibyl. Minä en suinkaan enää koskaan näe tätä julmaa
Lontoota. Minä olen varma, ettei minun tarvitse sitä nähdä."
"Poikani, älä puhu noin julmasti", mutisi mrs. Vane ja otti huoaten
käteensä kimaltelevan teatteripuvun ja alkoi paikata sitä. Hän oli
hiukan pahoillaan siitä, ettei poika ollut yhtynyt heidän somaan
ryhmäänsä. Hän olisi lisännyt kohtauksen näyttämöllistä vaikutusta.
"Miksikä en, äiti? Minä tarkoitan täyttä totta."
"Sinä vaivaat minua, poikani. Minä luotan varmasti, että palaat kotiin
Australiasta hyvissä varoissa. En usko että siirtomaissa on
minkäänlaista seurapiiriä, ei ainakaan mitään, mitä minä seurapiiriksi
nimittäisin. Ja sen vuoksi ansaittuasi itsellesi omaisuuden, sinun pitää
tulla takaisin ja asettua Lontoosen."
"Seurapiiri!" mutisi poika. "En minä siitä yhtään välitä. Minä tahtoisin
ansaita rahaa, jotta sinä ja Sibyl voisitte jättää teatterin. Minä
vihaan teatteria."
"Oi, Jim!" sanoi Sibyl nauraen, "kuinka pahasti sinä puhut! Mutta
tahdotko todellakin lähteä minun kanssani kävelemään? Sepä olisi
hauskaa! Minä pelkäsin, että menisit sanomaan jäähyväisiä jollekin
ystävällesi -- joko Tom Hardylle, joka antoi sinulle tuon hirveän
piipun, tai Ned Langtonille, joka pilkkaa sinua sen vuoksi että poltat
sitä. Sinä olet kovin herttainen, kun uhraat minulle viimeisen
iltapuolesi. Minnekä me menemme? Lähdetään Hyde Parkiin."
"Minä olen liian huonosti puettu", vastasi poika rypistäen kulmiaan.
"Ainoastaan hieno maailma menee sinne."
"Tyhmyyksiä, Jim", kuiskasi tyttö silitellen hänen takkinsa hihaa.
Hän epäröi hetken aikaa. "Olkoon menneeksi", sanoi hän vihdoin, "mutta
älä pukeudu kovin vitkalleen."
Tyttö hyppi ulos huoneesta. Hän juoksi laulaen ylös portaita. Hänen
pienten jalkojensa sipsutus kuului ylhäältä.
James kulki pari kolme kertaa yli huoneen lattian. Sitten hän kääntyi
äidin puoleen, joka istui ääneti tuolillaan. "Äiti, ovatko minun
tavarani kunnossa?" hän kysyi.
"Ovat kyllä, James", hän vastasi silmät työhön kiintyneinä. Viime
kuukausien kuluessa hänen mieltänsä ahdisti joka kerta, kun hän jäi
yksin tuon jykevän, vakavan poikansa kanssa. Pojan katse teki hänen
pintapuolisen, viekkaan luonteensa epävarmaksi. Hän pelkäsi että poika
epäili jotakin. Hänen äänettömyytensä, sillä hän ei tehnyt minkäänlaisia
huomautuksia, oli kerrassaan sietämätöntä. Hän alkoi valittaa. Naiset
puolustavat itseään hyökkäämällä toisten kimppuun, samoinkuin he
hätyyttävät toisia myöntymällä aivan äkkiä ja odottamatta. "Minä toivon,
että tulet olemaan tyytyväinen merimieselämääsi, James", hän sanoi.
"Pidä mielessäsi, että itse olet valinnut sen uran. Olisit voinut päästä
asianajokonttoriin. Asianajajia pidetään suuressa arvossa ja maaseudulla
parhaimmat perheet lähettävät heille päivälliskutsuja."
"Minä vihaan konttorityötä ja minä vihaan kirjureita", vastasi poika.
"Mutta sinä olet aivan oikeassa. Olen itse valinnut elämänurani. En
sanokkaan mitään muuta, kuin pidä huolta Sibylistä. Älä anna hänen
vahingoittua. Äiti, sinun täytyy pitää huolta hänestä."
"James, kylläpä sinä käytät kummaa kieltä. Tietysti minä pidän Sibylistä
huolta."
"Olen kuullut, että eräs herra käy joka ilta teatterissa ja puhuttelee
häntä näyttämöllä. Onko se hyvä? Mitä sinä siihen sanot?"
"Sinä puhut asioista, joita et ymmärrä, James. Meidän ammatissamme me
olemme tottuneet vastaanottamaan koko lailla mieluista huomiota. Minäkin
yhteen aikaan sain paljon kukkia. Se oli siihen aikaan, jolloin
näyttelemiseen pantiin todellista arvoa. Mitä Sibyliin tulee niin en
tiedä onko hänen tunteensa vakava vai ei. Mutta siitä ei ole
epäilystäkään, ettei tuo nuori herra olisi oikea gentleman. Hän kohtelee
minua mitä suurimmalla huomaavaisuudella. Sitä paitsi hän näyttää olevan
rikas ja hänen kukkansa ovat suloisia."
"Sinä et tiedä edes hänen nimeänsä", sanoi poika tuimasti.
"En", vastasi äiti levollisesti. "Hän ei ole vielä ilmoittanut oikeaa
nimeään. Minun mielestäni se on hyvin romantillista. Hän on varmaan
aatelismies."
James Vane puri huuliaan. "Pidä Sibyliä silmällä, äiti", hän huudahti,
"pidä häntä silmällä."
"Poikani, sinä pahoitat suuresti mieltäni. Minä pidän Sibyliä aina
silmällä. Tietysti, jos tuo herra on rikas, niin ei ole mitään syytä
vastustaa avioliittoa hänen kanssansa. Minä luulen varmaan, että hän on
aatelismies. Hän tekee aivan sen vaikutuksen, sen voin vakuuttaa. Siitä
voi tulla kerrassaan loistava avioliitto Sibylille. Kuinka kaunis pari
se olisi. Hän on todellakin harvinaisen kaunis. Kaikki sen huomaavat."
Poika mutisi jotain itseksensä ja rummutti ikkunaruutua kömpelöin
sormin. Hän käännähti juuri ympäri sanoaksensa jotakin, kun ovi avautui
ja Sibyl tuli sisään.
"Miten vakavilta te molemmat näytätte!" huudahti hän. "Mikä siihen on
syynä?"
"Ei mikään", vastasi James. "Pitäähän ihmisen joskus olla vakavakin.
Hyvästi, äiti. Tahtoisin saada päivällistä kello viideltä. Kaikki muu on
pakattuna, paitsi paitani, jotta voit olla aivan huoleton."
"Hyvästi, poikani", vastasi äiti kumartaen hiukan kopeasti.
Häntä suututti se tapa, millä James oli ruvennut häntä puhuttelemaan ja
pojan katseessa oli myös jotakin, joka peloitti häntä.
"Suutele minua, äiti", sanoi tyttö. Hänen kukkamaiset huulensa
koskettivat kuihtunutta poskea ja sulattivat niiden jään.
"Lapseni, lapseni!" huudahti mrs. Vane katsoen kattoa kohti ikäänkuin
etsien olematonta parvea.
"Tule, Sibyl", sanoi veli kärsimättömästi. Hän vihasi äitinsä
teeskentelyä.
He läksivät ulos ihanaan, kimmeltelevään auringonpaisteesen ja kulkivat
pitkin autiota Euston roadia. Ohikulkijat katsoivat ihmeissään
synkkämielistä, vakavaa nuorukaista, joka kulki karheissa, huonoissa
vaatteissaan kauniin, hienon tytön seurassa. Hän näytti yksinkertaiselta
puutarhurilta ruusun rinnalla. Jim rypisti kulmakarvojaan joka kerta,
kun hän kohtasi jonkun vieraan uteliaan katseen. Huomatessaan
herättävänsä huomiota hän tunsi tuota vastenmielisyyttä, joka valtaa
neron vasta myöhään elämässä, mutta josta ei koskaan tavallinen ihminen
voi vapautua. Mutta Sibyl oli aivan tiedoton siitä huomiosta, jota hän
herätti. Hänen rakkautensa värähteli hänen huuliensa hymyilyssä. Hän
ajatteli satuprinssiä, ja jotta hän voisi oikein rauhassa ajatella
häntä, hän puhui vain laivasta, jossa Jimin oli määrä purjehtia,
kullasta, jota hän tällä matkallaan löytäisi, ja siitä ihmeellisestä
rikkaasta neitosesta, jonka hän pelastaisi ilkeitten, punapaitaisten
rosvojen käsistä. Sillä Jim ei jäisi merimieheksi koko iäksensä. Kaikkea
vielä! Merimiehen elämä oli hirveää. Olla vankina ilkeässä laivassa kun
suuret, kyhmyniskaiset aallot yrittäisivät tunkeutua sisään ja musta
myrsky kaataisi mastot ja repisi purjeet pitkiksi, vinkuviksi
riekaleiksi! Hänen pitäisi lähteä laivasta Melbournessa, ottaa
ystävälliset jäähyväiset kapteenilta ja mennä suoraa tietä kultamaille.
Viikon kuluttua hän löytäisi suuren kultamöhkäleen, suurimman mitä
koskaan on nähty ja toisi sen rannikolle vaunuissa, joita kuusi
ratsastavaa polisia vartioisi. Rosvot hyökkäisivät kolme kertaa heidän
kimppuunsa, mutta he karkoittaisivat ne joka kerta ja tappaisivat
useita. Tai ei -- hän ei menisikään kultamaille. Siellä oli julmia
paikkoja, jossa ihmiset juopuivat, ampuivat toisiaan kapakoissa ja
käyttivät rumaa kieltä. Hänestä tulisi kelpo maanviljelijä, jolla olisi
paljon lampaita, ja jonakin iltana ratsastaessaan kotiin hän näkisi tuon
kauniin, rikkaan tytön rosvojen käsissä, mustan hevosen selässä, ja hän
ajaisi heitä takaa ja pelastaisi tytön. Tietysti tyttö rakastuisi häneen
ja hän tyttöön, ja he menisivät naimisiin, palaisivat kotiin ja
asuisivat suuressa talossa Lontoossa. Niin, paljon ihanaa hän saisi
kokea! Mutta hänen pitäisi olla hyvin hyvä, ei kadottaa rohkeuttansa
eikä kuluttaa turhaan rahojaan. Sibyl oli häntä vain vuotta vanhempi,
mutta hän tunsi elämää paljoa paremmin kuin hän. Joka postissa hänen
piti myös kirjoittaa hänelle ja lukea iltarukouksensa joka ilta ennen
maatapanoa. Jumala oli hyvä ja oli varjeleva häntä. Sibyl tahtoi myös
rukoilla hänen puolestansa, ja muutaman vuoden kuluttua hän palaisi
kotiin rikkaana ja onnellisena.
Poika kuunteli apealla mielellä hänen puhettaan eikä vastannut mitään.
Kotoalähtö tuntui niin tuskalliselta.
Mutta eipä se yksin tehnyt hänen mieltänsä synkäksi ja raskaaksi. Vaikka
hän olikin hyvin kokematon, niin hän sittenkin tunsi selvästi, että joku
vaara uhkasi Sibyliä. Tuolla nuorella herralla, joka oli rakastunut
häneen, ei voinut olla hyvä tarkoitus. Hän oli hieno herrasmies ja sen
vuoksi Jim vihasi häntä, tunsi tuota merkillistä säätyvihaa häntä
kohtaan, jota hän ei voinut tarkemmin selittää, ja joka sen vuoksi oli
sitä voimakkaampi hänessä. Hän tiesi myös, miten pintapuolinen ja
turhamainen hänen äitinsä luonteeltaan oli ja aavisti, että nuo
ominaisuudet voisivat viedä perikatoon Sibylin ja hänen onnensa. Lapset
alkavat rakastamalla vanhempiansa; kun he tulevat suuremmiksi, niin he
tuomitsevat heitä; joskus he antavat heille anteeksi.
Hänen äitinsä! Hän oli aikonut kysyä häneltä jotakin, jotakin jota hän
kuukausimääriä oli mielessään hautonut. Satunnainen lause, jonka hän oli
kuullut teatterissa, pilkallinen kuiskaus, joka eräänä iltana oli osunut
hänen korvaansa odottaessaan näyttämöovella, oli herättänyt hänessä
suuren joukon kauheita ajatuksia. Hänen mieleensä oli jäänyt muisto
noista sanoista ikäänkuin piiskaniskusta, jonka hän olisi saanut vasten
kasvoja. Hänen kulmakarvansa rypistyivät kokoon syväksi vaoksi ja hän
puri huultaan tuskan vallassa.
"Sinä et kuuntele mitään mitä minä sinulle sanon, Jim", sanoi Sibyl, "ja
minä suunnittelen niin paljon kaunista sinun tulevaisuutesi varalta.
Sano nyt jotakin."
"Mitä sinä tahdot, että minä sanoisin?"
"Että tahdot olla hyvä poika, etkä unohda meitä", hän vastasi hymyillen.
Hän kohautti olkapäitään. "Ennemmin sinä unohdat minut kuin minä sinut,
Sibyl."
Sibyl punastui. "Mitä sinä tarkoitat, Jim", hän kysyi.
"Sinulla on uusi ystävä, olen kuullut. Kuka hän on? Miksi et ole puhunut
hänestä minulle? Hän ei tarkoita sinulle mitään hyvää."
"Ole vaiti, Jim!" Sibyl huudahti. "Älä sano mitään häntä vastaan. Minä
rakastan häntä."
"Mutta ethän sinä edes tunne hänen nimeänsä", vastasi poika. "Kuka hän
on? Minulla on oikeus saada tietää sitä."
"Hänen nimensä on satuprinssi. Eikö se ole kaunis nimi. Voi, sinua pahaa
poikaa! Sinä et sitä koskaan unohtaisi. Jos vain näkisit hänet, niin hän
olisi sinun mielestäsi kaikkein suloisin ihminen koko maailmassa. Joskus
sinä tapaat hänet. Sitten kun palaat takaisin Australiasta. Sinä pidät
hänestä sitten hyvin paljon. Kaikki pitävät hänestä ja minä ... rakastan
häntä. Jospa voisit tulla teatteriin tänä iltana. Hän tulee sinne, ja
minä näyttelen Juliaa. Oi! kuinka minä sitä näyttelen! Ajatteles, Jim,
olla rakastunut ja näytellä Juliaa! Nähdä hänet katsomolla! Näytellä
hänen iloksensa! Minä pelkään pelästyttäväni koko seurueen,
pelästyttäväni tahi lumoavani heidät. Kun on rakastunut, niin silloin
voittaa oman itsensäkin. Tuo hirveä mr. Isaacs raukka huutaa varmaan
kapakkatovereilleen: hän on nero! Hän on jo saarnannut minusta kuin
uskonkappaleesta, tänä iltana hän julistaa minut ilmestykseksi. Minä
tunnen sen. Ja siihen on syynä vain hän, hän yksin, satuprinssi, minun
ihmeellinen rakastajani, minun armias jumalani. Minä olen köyhä hänen
rinnallansa. Köyhäkö? Mutta mitä se haittaa? Kun köyhyys ryömii ovesta
sisään, niin rakkaus lentää ikkunasta ulos. Meidän sananlaskumme
olisivat muutettavat. Ne ovat talven aikana keksityt, ja nyt on kesä.
Minulle kevään aika; kukkasten tanssia sinipilvissä."
"Hän on hieno herra", sanoi poika synkästi.
"Prinssi!" huudahti tyttö sointuvalla äänellä. "Mitä muuta sinä vaadit?"
"Hän tahtoo tehdä sinut orjakseen."
"Minä kammon vapautta."
"Minä tahtoisin suojella sinua häneltä."
"Kun näkee hänet, niin jumaloipi häntä, kun tuntee hänet, niin luottaa
häneen."
"Sibyl, sinä olet mieletön."
Tyttö nauroi ja tarttui hänen käsivarteensa. "Sinä vanha, rakas Jim,
sinä puhut kuin olisit sadan vuoden vanha. Kerran sinäkin rakastut.
Silloin sinä ymmärrät mitä se on. Älä näytä noin synkältä. Pitäisihän
sinun olla iloinen ajatellessasi, että vaikka lähdet pois, niin jätät
minut onnellisempana kuin mitä koskaan ennen olen ollut. Elämä on ollut
kova meille kummallekin, äärettömän kova ja vaikea. Mutta nyt se
muuttuu. Sinä lähdet uuteen maailmaan ja minä olen jo uuden löytänyt.
Tässä on kaksi tuolia; istutaan tähän ja katsellaan hienoja ihmisiä,
jotka kulkevat tästä ohi."
He kävivät istumaan katselijajoukon keskelle. Tulpaanit loistivat
penkereissään tien toisella puolella kuin tuliliekit. Valkea tomu
vaappui ikäänkuin kurjenmiekan väräjävä pöly kuumassa ilmassa.
Moniväriset päivänvarjot keinuivat ja liehuivat edes-takaisin kuin
jättiläisperhot.
Sibyl sai veljen puhumaan itsestään, omista toiveistaan ja aikeistaan.
Hän puhui hitaasti ja vaivalla. He vaihtoivat sanoja keskenään kuin
näyttelijät replikejään. Sibyl oli alakuloinen. Hän ei voinut tartuttaa
toiseen iloaan. Hän ei voinut herättää hänessä muuta vastakaikua kuin
hienon hymyn, joka karehteli hänen tyytymättömissä suupielissään. Hetken
kuluttua hän vaikeni. Mutta äkkiä hän näki vilahdukselta kultaiset
hiukset ja hymyilevät huulet ja Dorian Gray ajoi heidän ohitsensa kahden
naisen seurassa avonaisissa vaunuissa.
Sibyl hypähti pystyyn. "Tuossa hän on!" huudahti hän.
"Kuka?" kysyi Jim Vane.
"Satuprinssi", vastasi tyttö katsoen vaunujen jälkeen.
Jim hyppäsi pystyyn ja tarttui lujasti tytön käsivarteen. "Näytä hänet
minulle. Missä hän on? Osoita hänet minulle. Minun täytyy saada nähdä
hänet!" huudahti poika. Mutta samassa Berwickin herttuan nelivaljakko
kiiti ohi, ja kun näköala oli jälleen vapaa, niin vaunut olivat jo
kadonneet puistosta.
"Hän meni jo", mutisi Sibyl suruissaan. "Minä olisin tahtonut näyttää
hänet sinulle."
"Minäkin olisin tahtonut nähdä hänet, sillä niin totta kuin Jumala on
taivaassa, jos hän tekee sinulle jotain pahaa, niin minä tapan hänet."
Sibyl katsoi kauhuissaan veljeensä. Poika toisti sanansa. Ne viilsivät
ilmaa kuin tikarit. Ihmiset ympärillä alkoivat tarkastella heitä. Eräs
nainen heidän vieressään tirskui.
"Tule pois, Jim, tule", kuiskasi Sibyl. Poika seurasi häntä aivan
koneellisesti joukon läpi. Hän iloitsi itse omista sanoistaan.
Kun he tulivat Akilleen patsaan kohdalle kääntyi Sibyl taakseen. Säälin
ilme hänen silmissään muuttui hymyilyksi huulilla. Hän pudisti päätään
veljelleen. "Sinä olet hullu, Jim, aivan hullu. Ilkeä poika sinä olet.
Kuinka voit puhua noin kauheita asioita? Sinä et tiedä mitä sanot. Sinä
olet vain mustasukkainen ja ilkeä. Oi, minä toivoisin että sinäkin
rakastuisit. Rakkaus tekee ihmiset hyviksi ja se mitä sinä sanoit oli
ilkeää."
"Minä olen kuudentoista vanha", vastasi poika, "ja minä tiedän, mitä
minä tahdon. Äidistä sinulla ei ole apua. Hän ei ymmärrä pitää sinusta
huolta. Minä en tahtoisikaan nyt lähteä Australiaan. Halusta jättäisin
koko matkan. Ja sen tekisinkin, jolleivät tavarani jo olisi
sisäänkirjoitetut."
"Oi, älä ole noin vakava, Jim. Sinä olet aivan kuin joku sankari noissa
tyhmissä melodraamoissa, joissa äiti niin mielellään esiintyi. En minä
huoli riidellä sinun kanssasi. Minä näin hänet ja sekin on jo suuri
onni. Ei huolita riidellä. Minä tiedän ettet koskaan tekisi pahaa
kenellekään, jota minä rakastan, eikö totta?"
"En niinkauan kuin sinä rakastat häntä", vastasi poika apeasti.
"Minä rakastan häntä aina!" huudahti Sibyl.
"Entä hän?"
"Hänkin rakastaa aina!"
"Se onkin hänelle parasta."
Sibyl sätkähti. Sitten hän purskahti nauruun ja tarttui veljensä
käsivarteen. Olihan hän vain poika.
Marble Archin luota he nousivat omnibussiin, jolla he pääsivät aina
kotiinsa saakka Euston roadille. Kello oli jo yli viiden, ja Sibylin
piti levätä pari tuntia ennen esiintymistä. Jim sitä halusi. Hän tahtoi
sanoa hänelle jäähyväiset äidin poissaollessa. Sillä äiti varmaan tekisi
siitä koko kohtauksen, ja hän puolestaan vihasi kaikkea teeskentelyä.
He sanoivat jäähyväiset Sibylin omassa huoneessa. Mustasukkaisuus
raivosi pojan sydämessä, sekä voimakas, hirvittävä viha muukalaista
kohtaan, joka hänen mielestään oli tunkeutunut heidän väliinsä. Mutta
kun Sibyl kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, ja sormillaan silitti
hänen karheaa tukkaansa, niin hän pehmeni ja suuteli häntä todellisella
hellyydellä. Hänen silmänsä olivat kyynelissä kun hän astui portaita
alas.
Äiti odotti häntä alhaalla. Hän torui häntä epätäsmällisyydestä hänen
astuessaan sisään. Poika ei vastannut mitään, vaan kävi yksinkertaisen
aterian ääreen. Kärpäset surisivat pöydän ympärillä, ja ryömivät
tahraisella liinalla. Keskellä omnibussien melua ja ajoneuvojen rätinää
hän kuuli narisevan äänen, joka riisti häneltä viimeiset jäljellä olevat
hetket.
Hetken kuluttua poika työnsi lautasen luotaan ja painoi päänsä käsiinsä.
Hän tunsi että hänellä oli oikeus saada tietää totuutta. Jo kauan aikaa
sitten hänen olisi pitänyt saada tietää se, jos se, mitä hän aavisti oli
totta. Äiti katseli häntä tuskissansa. Sanat tulivat koneellisesti hänen
huuliltansa. Hän väänteli käsissään repaleista pitsinenäliinaa. Kun
kello löi kuusi, niin poika nousi ylös ja astui ovelle. Sitten hän
kääntyi takaisin ja katseli äitiä. Heidän katseensa kohtasivat toisensa.
Hän näki äidin silmien tuskallisesti rukoilevan sääliä. Tuo katse
raivostutti häntä.
"Äiti, minä tahdon kysyä sinulta jotakin", hän sanoi. Äidin silmät
kiersivät epävarmasti pitkin huonetta. Hän ei vastannut mitään. "Sano
minulle totuus. Minulla on oikeus saada se tietää. Olitko sinä
naimisissa isäni kanssa?"
Äiti huokasi syvään. Se oli helpoituksen huokaus. Tuo kauhea hetki
oli vihdoinkin tullut, tuo hetki, jota hän oli pelännyt yöt päivät,
viikko- ja kuukausimääriä, ja kuitenkaan hän ei tuntenut tuskaa.
Tavallaan se oli pettymystä. Kysymyksen yksinkertainen suoruus vaati
suoraa vastausta. Kohtaus ei ollut hyvin valmistettu. Se oli hänen
mielestään kuin huono harjoitus.
"En", vastasi hän ihmetellen elämän kovaa yksinkertaisuutta.
"Sitten minun isäni oli roisto!" huusi poika puristaen kätensä nyrkkiin:
Äiti pudisti päätään. "Minä tiesin ettei hän ollut vapaa. Me rakastimme
toisiamme. Jos hän olisi elänyt, niin hän olisi auttanut meitä. Älä sano
mitään pahaa hänestä, poikani. Hän oli sinun isäsi ja hieno herra.
Hänellä oli korkeita tuttavia."
Kirous pääsi pojan huulilta. "En minä itsestäni pidä lukua", hän
huudahti, "mutta älä anna Sibylin... Onhan hänkin hieno herra, eikö
totta, joka rakastaa häntä tai sanoo ainakin rakastavansa häntä?
Hänelläkin lie korkeita tuttavia."
Hetken aikaa hirveä nöyryytyksen tunne valtasi vaimo raukan. Hänen
päänsä painui alas. Hän pyyhki silmiään vapisevin käsin. "Sibylillä on
äiti", hän mutisi, "mutta minulla ei ollut."
Poika tunsi liikutusta. Hän astui äidin luo, ja kumartuen alas hän
suuteli häntä. "Olen pahoillani jos olen tuottanut sinulle tuskaa
tiedustellessani isääni", hän sanoi, "mutta en voinut olla sitä
tekemättä. Nyt minun täytyy lähteä. Hyvästi. Älä unohda että sinulla on
nyt vain yksi lapsi huolehdittavanasi ja tiedä, että jos tuo mies
vahingoittaa minun sisartani, minä otan hänestä selkoa ja tapan hänet
kuin koiran. Sen minä vannon."
Uhkauksen liioiteltu viha, hurjat liikkeet, mielettömät traagilliset
sanat -- kaikki tuo teki äitiin sen vaikutuksen, että elämä näytti
hänestä hiukan iloisemmalta. Tuo ilmakehä oli hänelle tuttua. Hän
hengitti vapaammin ja ensi kertaa moneen kuukauteen hän ihaili
poikaansa. Hän olisi mielellään jatkanut kohtausta samassa tunnesävyssä,
mutta poika teki siitä äkillisen lopun. Tavarat olivat kannettavat alas
ja köytettävät kiinni. Portinvartija kulki edes-takaisin. Ajurin kanssa
oli pakko tinkiä. Oikea hetki katosi kaikenlaisiin pikkuseikkoihin.
Pettyneenä hän heilutti repaleista pitsinenäliinaansa ikkunasta kun
poika läksi. Hän tunsi että edullinen tilaisuus oli mennyt hukkaan.
Omaksi lohdutuksekseen hän sanoi Sibylille, että elämä tuntui hänestä
nyt kovin yksinäiseltä, kun hänellä ei ollut enää kuin yksi lapsi
huolehdittavanaan. Hänen mieleensä muistui tuo lause. Se oli
miellyttänyt häntä. Jamesin uhkauksesta hän ei sanonut mitään. Hän oli
lausunut sen niin elävästi ja draamallisesti. Hän tiesi että he kerran
kaikki nauraisivat sille.