"Et sanoisi sitä, jos näkisit hänet, Harry."
"Kuka hän on?"
"Hänen nimensä on Sibyl Vane."
"En ole koskaan kuullut hänestä."
"Ei kukaan tunnekkaan häntä. Mutta kerran vielä hän tulee tunnetuksi.
Hän on nero."
"Rakas ystävä, ei kukaan nainen ole nero. Naiset ovat vain kauniita. Ei
heillä ole koskaan mitään sanottavaa, mutta he sanovat sen niin
ihastuttavalla tavalla. Naiset edustavat aineen voittoa järjen yli,
samoinkuin miehet järjen voittoa siveyden yli."
"Harry, kuinka sinä voit tuolla tavalla?"
"Rakas Dorian, se on aivan totta. Minä parasta aikaa analyseeraan
naista, jotta täytyyhän minun se tietää. Aine ei ole niin monimutkainen
kuin minä luulin. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että on olemassa
vain kahta lajia naisia, rumia ja maalattuja. Rumat naiset ovat hyvin
hyödyllisiä. Jos tahdot saavuttaa hyvän maineen, niin sinun ei tarvitse
muuta kuin mennä heidän kanssaan päivällistä syömään. Tuo toinen laji
naisia on hurmaava. Mutta heillä on yksi vika kuitenkin. He maalaavat
itseään näyttääkseen nuorilta. Meidän esi-äitimme maalasivat itseään
voidakseen keskustella loistavasti. Punaväri ja sukkeluus kävivät
tavallisesti käsikädessä. Tuo aika on ollut ja mennyt. Niin kauan kuin
nainen voi näyttää tytärtään kymmentä vuotta nuoremmalta, on hän täysin
tyytyväinen. Mitä keskusteluun tulee, niin Lontoossa on vain viisi
naista, joiden kanssa maksaa vaivaa jutella, ja kaksi niistä ei voi
esiintyä siivossa seurassa. Vaan kerroppa minulle kuitenkin tuosta
nerosta. Kauanko olet tuntenut hänet?"
"Oi, Harry, sinun mielipiteesi saattavat minut kauhistumaan."
"Älä siitä huoli. Kauanko olet tuntenut hänet?"
"Noin kolme viikkoa."
"Ja missä sinä hänet tapasit?"
"Minä kerron sinulle, Harry; mutta sinä et saa pilkata minua. Joka
tapauksessa, se ei koskaan olisi voinut tapahtua, jollen olisi kohdannut
sinua. Sinä herätit minussa halun tutustua elämän eri puoliin.
Päiväkausia sen jälkeen kuin tutustuin sinuun, kuohui veri minun
suonissani. Jos kuljeskelin Hyde Parkissa tai käyskentelin pitkin
Piccadillyä, niin tarkastelin joka ainoaa, joka kulki ohitseni ja
ihmettelin itsekseni hurjan uteliaisuuden vallassa millaistahan elämää
he viettivät. Muutamat herättivät ihastustani. Toiset täyttivät minut
kauhulla. Ilma oli täynnä hienoa myrkkyä. Minä etsin innokkaasti
kiihoituksia... No niin, eräänä iltana kello seitsemän tienoissa minä
päätin lähteä etsimään jotakin seikkailua. Minä tunsin, että meidän
harmaassa, jättiläis-Lontoossamme, jossa oli niin suunnattoman paljon
ihmisiä ja likaisia syntisiä ja suloisia syntejä, niinkuin sinä kerran
sanoit, että tuossa jättiläiskaupungissa täytyi olla myös jotakin minun
varaltani. Minä kuvailin mielessäni tuhansia eri asioita. Vaara
sellaisenaan hurmasi minua. Minun mieleeni muistui mitä sinä olit
sanonut minulle tuona ihanana iltana, jolloin me ensi kertaa söimme
yhdessä päivällistä, ja jolloin sinä väitit että kauneuden etsintä oli
elämän todellinen salaisuus. En tiedä mitä minä odotin, mutta minä
läksin käymään kaupungin itä-osaa kohti, ja eksyin keskelle likaisten
katujen ja synkkien, ruokottomien torien labyrinttiä. Puoli yhdeksän
aikana kuljin lystillisen, pienen teatterin ohi, jonka edustalla suuret
kaasuliekit leimuilivat ja räikeät ilmoituslehdet prameilivat. Inhottava
juutalainen hullunkurisessa takissaan, jommoista en ennen eläissäni ole
nähnyt, seisoi oven edustalla polttaen pahanhajuista sikariaan. Hänellä
oli rasvankiiltävät kiharat ja suuri timantti likaisessa paidanrinnassa.
'Tahdotteko aition, my lord?' kysyi hän nähdessään minut ja nosti
hattuaan matelevalla kohteliaisuuvella. Hän huvitti minua, Harry. Hän
oli niin hirvittävä. Sinä naurat minulle, sen tiedän, mutta minä menin
todellakin sisään ja maksoin kokonaisen guinean aitiosta. En vielä
tänäänkään voi selittää minkä vuoksi sen tein. Ja jollen olisi sitä
tehnyt -- rakas Harry, jollen olisi sitä tehnyt, niin minulta olisi
mennyt elämäni onnellisin seikkailu hukkaan. Minä näen, että naurat.
Sinä olet julma!"
"En minä naura, Dorian; en ainakaan naura sinulle. Mutta sinun ei
pitäisi sanoa elämäsi onnellisin seikkailu. Sanoisit mielemmin elämäsi
ensimäinen seikkailu. Sinä saat aina osaksesi rakkautta. Ne ihmiset ovat
etuoikeudetut kokemaan suuria intohimoja, joilla ei ole mitään
tekemistä. Se on tyhjäntoimittajien ainoa etu. Älä pelästy. Sinun
varaltasi on vielä paljon ihmeellistä elämässä. Tämä on vain ensimäinen
alku."
"Arveletko että minä olen niin pintapuolinen luonteeltani?" huudahti
Dorian Gray pahoillaan.
"En; päinvastoin sinä olet syvä luonne."
"Mitenkä sinä tarkoitat?"
"Rakas ystävä, ne ihmiset, jotka rakastavat vain kerran elämässään, ne
ovat pintapuolisia. Sitä, mitä he sanovat uskollisuudeksi, sitä minä
nimitän joko jörömäisyydeksi tai mielikuvituksen puutteeksi. Uskollisuus
tunne-elämässä on samaa kuin johdonmukaisuus henkisessä elämässä --
aivan yksinkertaisesti vain vararikon tunnustus. Uskollisuus! Minä
selitän sinulle jonakuna päivänä sen käsitteen. Siihen sisältyy
omistamishalu. On paljon maailmassa, jota me halusta heittäisimme
luotamme, jollemme pelkäisi, että muut sen omistaisivat. Mutta minä en
tahdo keskeyttää sinua. Jatka kertomustasi."
"No niin, minä jouduin hirveään, pieneen yksityisaitioon ja nenäni
edessä oli aistiton esirippu. Minä tarkastelin salia aition verhojen
takaa. Se oli surkea laitos, täynnä lemmen jumalia ja runsaudensarvia,
aivan kuin jokin kolmannen luokan hääkakku. Galleria ja takapermanto
olivat täpösen täynnä, mutta sitä vastoin parhaat paikat perällä olivat
tyhjät ja tuskin ainoatakaan henkeä etuparvella. Naiset tarjoilivat
appelsiinejä ja sokerijuomaa, ja kaikkialta kuului pähkinöiden
puremista."
"Siellä lienee ollut samantapaista kuin englantilaisen draaman
kukoistusaikana."
"Aivan sellaista, luullakseni, ja hyvin tuskastuttavaa. Minä aloin jo
tuumia mitä minun pitäisi tehdä, kun silmäni osuivat ohjelmaan. Mitä
sinä luulet että siellä näyteltiin, Harry?"
"Varmaan 'Hullu poika eli Mykkä vaikka viaton' kappaletta. Meidän
esi-isämme olivat ihastuneet senkaltaisiin kappaleihin, jollen erehdy.
Mitä kauemmin minä elän, Dorian, sitä selvemmin minä huomaan, että se
mikä oli hyvää meidän esi-isillemme, se ei ole hyvää meille. Taiteessa,
samoin kuin politiikassa _les grandpères ont toujours tort_." [Iso-isät
ovat aina väärässä.]
"Mutta tämä kappale oli kylliksi hyvä meillekin, Harry. He näyttelivät
'Romeota ja Juliaa'. Minun täytyy myöntää että minua harmitti, kun
huomasin Shakespearea näyteltävän tuollaisessa pesässä. Mutta samalla se
minua jollakin tavalla huvittikin. Joka tapauksessa minä päätin odottaa
ensimäistä näytöstä. Orkesteri oli hirvittävä. Sitä johti nuori
juutalainen, joka istui kurjan pianon ääressä, ja yksin jo sekin oli
karkoittaa minut pois. Mutta vihdoin esirippu kohosi ja näytäntö alkoi.
Romeota näytteli lihava, vanhemmanpuolinen herra, jonka kulmakarvat
olivat korkilla noetut. Hän puhui hyvin traagillisella, aivan
sortuneella äänellä ja hänen vartalonsa oli kuin oluttynnyri. Mercutio
oli yhtä huono. Hänen osaansa näytteli koomiko, joka vähä-väliä pisti
omiaan väliin ja oli erinomaisissa väleissä takapermannon yleisön
kanssa. He olivat molemmat yhtä kehnot kuin itse näyttämöllepanokin,
joka näytti olevan markkinapaikalta kotoisin. Mutta Julia! Harry,
kuvaile mielessäsi tyttöä, joka on tuskin seitsentoistavuotias,
tuollaisia pieniä kukkamaisia kasvoja, pientä kreikkalaista päätä, jota
ympäröi tumman-ruskeat palmikot, silmiä, joiden tummansinisestä
syvyydestä intohimo läikehtii, ja huulia, jotka punoittavat kuin ruusun
lehdet. Hän oli suloisin olento mitä ikänä olen nähnyt. Sinä sanoit
kerran, ettei paatos tee sinuun mitään vaikutusta, mutta että kauneus,
vain pelkkä kauneus saattoi nostaa kyyneleet silmiisi. Minä sanon
sinulle, Harry, minun oli vaikea nähdä tuota tyttöä kyynelsumulta, joka
kohosi silmieni eteen. Ja hänen äänensä -- en ole koskaan sellaista
ääntä kuullut. Aluksi se oli hyvin hiljainen, täynnä syvää, pehmeää
sointua, joka siveli korvia. Sitten se hiukan kohosi ja soi kuin huilun
tai kaukaisen ooboen ääni. Puutarhakohtauksessa oli samaa väräjävää
kiihkoa, kuin satakielen laulussa juuri ennen aamun sarastusta. Ja
myöhemmin siinä hetkittäin oli viulun hurjaa intohimoa. Sinä tiedät
miten ääni voi kiihoittaa mieltä. Sinun ja Sibyl Vanen ääntä en voisi
koskaan unohtaa. Sulkiessani silmänikin minä ne kuulen, ja
kumpaisellakin on eri sävynsä. En tiedä, kumpaako minun tulee seurata.
Miksi en rakastaisi häntä? Harry, minä rakastan häntä. Hän on minulle
kaikki kaikessa. Joka ilta minä käyn häntä katsomassa. Milloin hän on
Rosalinda, milloin Imogen. Olen nähnyt hänen kuolevan synkässä
italialaisessa haudassa, imien myrkkyä rakastettunsa huulilta. Olen
seurannut häntä halki Ardenin metsien, joissa hän harhaili somana
poikana, housut ja takki yllä ja lakki päässä. Hän on astunut
mielipuolena rikoksellisen kuninkaan eteen, antanut hänen kantaa
katumuksen taakkaa ja maistaa katkeria yrttejä. Hän on ollut viaton ja
kateuden mustat kourat ovat kuristaneet hänen hienoa kurkkuansa. Olen
nähnyt hänet kaikenikäisenä ja kaikissa puvuissa. Tavalliset naiset
eivät koskaan vetoa mielikuvitukseemme. He eivät koskaan voi kohota
ympäristönsä yli. Ei mikään valo voi muuttaa heitä. On yhtä helppoa
tuntea heidän sielujaan kuin heidän hattujaan. Niiden perille voi aina
päästä. Ei niissä piile minkäänlaista salaperäisyyttä. He rakastavat
aamulla Hyde Parkissa ja juttelevat teepöydän ääressä iltapuolella.
Heillä on stereotyypinen hymyilynsä ja hieno käytöksensä. He ovat aivan
läpinäkyviä. Mutta näyttelijä! Kuinka erilainen näyttelijä voi olla!
Harry! Miksi sinä et sanonut minulle että näyttelijä on ainoa, jota
maksaa vaivaa rakastaa?"
"Sentähden että olen rakastanut niin monta näyttelijää, Dorian."
"Niin, hirveitä olentoja, joiden hiukset ovat värjätyt ja kasvot
maalatut."
"Älä tuomitse värjättyjä hiuksia ja maalattuja kasvoja. Joskus ne voivat
olla hyvinkin hurmaavia", sanoi lordi Henry.
"Olen pahoillani että puhuin sinulle Sibyl Vanestä."
"Sinä et olisi voinut olla puhumatta, Dorian. Niinkauan kuin elät, sinä
kerrot minulle kaikki mitä sinä teet."
"Niin Harry, minä luulen että olet oikeassa. En voi salata sinulta
mitään. Sinulla on niin suuri vaikutus minuun. Jos minä tekisin joskus
jonkun rikoksen, niin minä tunnustaisin sen sinulle. Sinä ymmärtäisit
minua."
"Sellaiset ihmiset kuin sinä -- elämän hemmoitellut lempilapset -- eivät
tee rikoksia, Dorian. Mutta minä olen sittenkin hyvin kiitollinen
sinulle kohteliaisuudestasi. Ja kerro nyt minulle -- ojennappa nuo
tulitikut, kiitos -- missä suhteissa sinä oikeastaan olet Sibyl Vaneen?"
Dorian Gray hyppäsi pystyyn punoittavin poskin ja polttavin silmin.
"Harry! Sibyl Vane on pyhä!"
"Vain pyhiä olentoja maksaa vaivaa kosketella, Dorian", sanoi lordi
Henry, jonka äänessä värähteli hiukan paatosta. "Mutta miksi olisit
pahoillasi? Minä toivon että kerran saat hänet omaksesi. Kun ihminen on
rakastunut, niin aluksi pettää aina itsensä ja lopuksi pettää muita.
Sitä maailma nimittää romantillisuudeksi. Sinä kai ainakin olet tehnyt
hänen tuttavuuttansa?"
"Tietysti minä tunnen hänet. Ensi iltana kun olin teatterissa, tuo
inhottava, vanha juutalainen tuli näytännön jälkeen minun aitiooni ja
tarjoutui ohjaamaan minua kulissien taakse ja esittämään minut tytölle.
Minä raivostuin ja sanoin hänelle, että Julia oli kuollut satoja vuosia
sitten, ja että hänen ruumiinsa lepäsi marmorihaudassa Veronassa. Hän
näytti niin ällistyneeltä, että hän varmaan luuli minun juoneen liiaksi
shampanjaa."
"Se ei minua ihmetytä."
"Sitten hän kysyi, kirjoitinko minä johonkin sanomalehteen. Minä
vastasin etten edes lue niitä. Hän näytti tulevan siitä kovin
pahoillensa, ja sanoi että kaikki teatteriarvostelijat olivat
liittoutuneet häntä vastaan ja että kaikki arvostelijat olivat
ostettavissa."
"En luule, että hän oli väärässä. Mutta toiselta puolen, päättäen heidän
ulkomuodostansa, useimmat eivät ole kovin kalliita."
"No niin, hän näytti luulevan, että ne olisivat hänen varojensa
yläpuolella", naureskeli Dorian. "Mutta tulia aljettiin jo sammuttaa
teatterissa ja minun täytyi lähteä. Hän tarjosi minulle sikarin, jota
hän kehui erinomaisen hyväksi, mutta minä kieltäydyin. Seuraavana iltana
minä tietysti menin sinne uudestaan. Nähdessään minut, ukko kumarsi
minulle syvästi ja vakuutti, että olin aulis taiteen suosija. Hän on
hyvin ikävä mies, vaikka hän niin suuresti ihaileekin Shakespearea. Hän
kertoi kerran hyvin kopeana minulle että 'runoilija', niinkuin hän aina
Shakespearea nimitti, oli yksin syypää hänen viiteen vararikkoonsa. Hän
piti sitä jonkinlaisena kunniana."
"Se oli todellakin kunnia, rakas Dorian -- suuri kunnia. Useimmat
ihmiset tekevät vararikon sen vuoksi, että he ovat liian syvästi
uponneet elämän proosaan. Mutta on kunniakasta joutua vararikkoon
runouden vuoksi. Milloin sinä ensi kerran puhuttelit miss Sibyl Vaneä?"
"Kolmantena iltana. Hän oli näytellyt Rosalindan osaa. Minä en voinut
olla menemättä kulissien taakse. Olin heittänyt hänelle kukkia ja hän
oli katsonut minuun. Ainakin minä oletin sitä. Vanha juutalainen ei
antanut minulle rauhaa. Hän näytti päättäneen, että hän veisi minut
näyttämölle ja minä suostuin. Eikö se ollut lystikästä, etten minä
tahtonut tutustua häneen?"
"Ei; en minä sitä arvele."
"No, mutta miksikä ei, rakas Harry?"
"Sen minä sanon sinulle toisten. Nyt minä tahdon kuulla tytöstä."
"Sibylistäkö? Oi, hän oli niin arka ja niin suloinen. Hänessä on jotakin
niin lapsekasta. Hän katsoi minuun suurin, hämmästynein silmin kun
sanoin mielipiteeni hänen esiintymisestänsä, ja hän näytti olevan aivan
tiedoton omasta kyvystänsä. Luulen että me olimme kumpikin hyvin
hermostuneet. Vanha juutalainen irvisteli tomuisen lämpiön oven suussa
ja kehui meitä molempia sillä aikaa kuin me katselimme toisiamme kuin
kaksi lasta. Juutalainen tahtoi kaiken mokommin kutsua minua my
lordiksi, jotta minun täytyi vakuuttaa Sibylille, etten ollut mitään sen
kaltaista. Sibyl sanoi aivan yksinkertaisesti minulle: 'te näytätte
pikemmin prinssiltä. Minä kutsun teitä satuprinssiksi'."
"Totta tosiaan, Dorian, miss Sibyl osaa sanoa kohteliaisuuksia."
"Sinä et ymmärrä häntä, Harry. Hänen mielestään minä olin vain joku
näytelmäkappaleessa esiintyvä henkilö. Hän ei tunne elämää yhtään. Hän
elää äitinsä kanssa, kuihtuneen, väsähtäneen olennon, joka ensi iltana
näytteli lady Capuletin osaa jonkinlaisessa kuluneessa aamupuvussa, ja
näyttää ennen viettäneen parempia päiviä".
"Minä tunnen tuollaisen ulkomuodon. Se painostaa aina minun mieltäni",
mutisi lordi Henry, tarkastellen sormuksiaan.
"Juutalainen tahtoi kertoa minulle hänen elämäntarinansa, vaan minä
sanoin, ettei se minua huvittanut."
"Siinä teit oikein. Muitten ihmisten kokemukset ovat aina hyvin ikäviä."
"Minä en välitä kenestäkään muusta kuin Sibylistä. Mitä minua hänen
alkuperänsä liikuttaa? Kiireestä kantapäähän asti hän on kerrassaan
jumalallinen. Joka ilta minä käyn häntä teatterissa katsomassa, ja ilta
illalta hän on yhä ihanampi".
"Siinäpä siis syy, miksi et enää koskaan syö päivällistä minun kanssani.
Minä arvasin että olit joutunut johonkin rakkausseikkailuun. Ja niinpä
niinkin, vaikket aivan sellaiseen kuin olin luullut."
"Rakas Harry, syömmehän me joka päivä joko aamiaista tai päivällistä
yhdessä, ja olenhan ollut useita kertoja sinun kanssasi ooperassa",
sanoi Dorian ihmettelevä katse sinisissä silmissään.
"Sinä tulet aina niin hirveän myöhään."
"No niin, en voi olla menemättä Sibyliä katsomaan", hän sanoi, "vaikka
vain yhden näytännön ajaksi. Minä himoitsen hänen läsnäoloansa. Ja kun
ajattelen sitä ihmeellistä sielua, joka on kätkettynä tuohon pieneen,
norsunluiseen ruumiisen, niin tunnen hartautta."
"Tänään sinä varmaan voit tulla päivällisille minun kanssani, Dorian?"
Hän pudisti päätään. "Tänä iltana hän on Imogen", hän vastasi, "ja
huomenna Julia."
"Milloin hän on Sibyl Vane?"
"Ei koskaan."
"Onnittelen sinua."
"Kuinka julma sinä olet! Hän on kaikki maailman sankarittaret yhdessä
personassa. Hän on enemmän kuin yksilö. Sinä naurat, mutta minä vakuutan
sinulle että hän on nero. Minä rakastan häntä ja minun täytyy voittaa
hänen vastarakkautensa. Sinä, joka tunnet kaikki elämän salaisuudet,
sano miten voisin lumota Sibyl Vanen, jotta hän rakastaisi minua! Minä
tahdon tehdä Romeon mustasukkaiseksi. Minä tahtoisin, että kaikki, jotka
ovat kuolleet rakkaudesta, kuuntelisivat katein mielin meidän nauruamme.
Minä tahtoisin, että meidän intohimomme puhaltaisi eloon heidän tuhkansa
ja herättäisi heidät kärsimään. Hyvä Jumala, Harry, kuinka minä häntä
jumaloin!" Hän kulki puhuessaan edes-takaisin huoneen permannolla.
Kiihkeä puna hohti hänen poskillansa. Hän oli äärettömän kiihkoissaan.
Lordi Henry katseli häntä hyvin huvitettuna. Kuinka toisenlainen hän oli
nyt, tuo arka, pelästynyt poika, jonka hän oli tavannut Basil Hallwardin
atelierissa! Hänen luonteensa oli kehittynyt kuin kukka, oli kantanut
tulipunaisia kukkia. Salaisesta piilopaikastaan hänen sielunsa oli
sukeltanut esiin ja kohdannut himon tiellään.
"Ja mitä sinä aiot tehdä?" kysyi lordi Henry vihdoin.
"Minä tahdon että sinä ja Basil tulette jonakuna iltana minun kanssani
teatteriin häntä katsomaan. Minä en pelkää vähintäkään seurauksia. Te
varmaan tunnustatte hänen nerollisuutensa. Sitten meidän täytyy koettaa
saada hänet juutalaisen käsistä. Hän on sitoutunut hänelle kolmeksi
vuodeksi -- vähintäin kahdeksi vuodeksi ja kahdeksaksi kuukaudeksi --
tästä ajasta eteenpäin. Tietysti minun täytyy maksaa miehelle jotakin.
Kun kaikki tuo on järjestetty, niin minä hankin jonkun teatterin West
Endissä, ja annan hänen esiintyä kunnollisessa ympäristössä. Hän
ihastuttaa vielä maailman yhtä paljon kuin jo minutkin."
"Se on mahdotonta, hyvä ystävä."
"Se onnistuu varmaan. Hänellä ei ole yksin kykyä, täydellistä
taiteilija-vaistoa, vaan myöskin personallisuutta. Ja sinä olet usein
sanonut minulle, etteivät mielipiteet pane maailmaa liikkeelle, vaan
personallisuudet."
"No niin, milloin me menemme?"
"Odotahan. Tänään on tiistai. Määrätkäämme huomisilta. Huomenna hän
esiintyy Juliana".
"Hyvä on. Tavataan Bristolissa kello kahdeksan. Minä annan sanaa
Basilille."
"Ei kello kahdeksan, Harry. Puoliseitsemältä. Meidän täytyy olla siellä
ennen näytännön alkua. Teidän täytyy nähdä hänet ensi näytöksessä, jossa
hän kohtaa Romeon."
"Puoliseitsemän! Millaiseen aikaan! Aivan kuin söisi lihalientä tai
lukisi englantilaista romaania. Vasta seitsemältä. Ei kukaan gentleman
syö päivällistä ennen seitsemää. Tapaatko sinä Basilia sitä ennen? Vai
kirjoitanko minä hänelle?"
"Tuo hyvä Basil! En ole nähnyt häntä kokonaiseen viikkoon. Se on julmaa
minun puoleltani, sillä hän lähetti minulle muotokuvani erinomaisen
kauniissa puitteissa, joihin hän itse oli tehnyt piirustuksen, ja vaikka
kadehdinkin kuvaa hiukan sen vuoksi että se on minua kuukautta nuorempi,
niin minun täytyy tunnustaa, että olen hyvin ihastunut siihen. Ehkä sinä
mielemmin kirjoitat Basilille. Minä en tahtoisi tavata häntä yksin. Hän
sanoo minulle aina ikäviä asioita. Hän antaa minulle aina hyviä
neuvoja."
Lordi Henry hymyili. "Ihmiset antavat mielellään toisille sitä mitä he
itse tarvitsisivat. Sitä minä nimitän anteliaisuuden huipuksi."
"Oi, Basil on paras ihminen maailmassa, mutta hän on hiukan
poroporvarillinen. Sen minä olen huomannut sen jälkeen kuin tutustuin
sinuun, Harry."
"Basil, rakas ystävä, panee taiteesensa kaiken sen mikä on jaloa
hänessä. Siitä seuraa, ettei häneltä elämän varalle jää muuta kuin omat
ennakkoluulonsa, mielipiteensä ja terve järkensä. Kaikki taiteilijat,
jotka luonteeltaan ovat miellyttäviä, ovat huonoja taiteilijoita. Hyvät
taiteilijat elävät vain teoksissansa ja sen vuoksi ovat he luonteeltaan
ikäviä. Suuri runoilija, todellisesti suuri runoilija, on kaikkein
epärunollisin kaikista elävistä olennoista. Mutta huonot runoilijat ovat
suorastaan ihastuttavia. Mitä huonommat heidän loppusointunsa ovat, sitä
kauniimmat he ovat katsella. Vain se seikka, että on julkaissut kehnoja
sonetteja, tekee miehen vastustamattomaksi. Hän elää itse sitä runoutta,
jota hän ei osaa kirjoittaa. Toiset kirjoittavat runoutta, jota he eivät
uskalla toteuttaa."
"Minä epäilen, tokko tuo todellakin pitää paikkansa, Harry?" sanoi
Dorian Gray pirskoittaen nenäliinaansa hajuvettä suuresta
kultakorkkisesta pullosta, joka seisoi pöydällä. "Se on kai totta, koska
sinä sen sanot. Ja nyt minun täytyy lähteä. Imogen odottaa minua. Älä
unohda huomista päivää. Hyvästi."
Kun hän poistui huoneesta, niin lordi Henryn silmäluomet painuivat
kiinni ja hän alkoi ajatella. Harva ihminen oli herättänyt hänen
mielenkiintoaan samassa määrin kuin Dorian Gray, ja kuitenkaan ei
nuorukaisen silmitön ihastus johonkin toiseen olentoon herättänyt
hänessä vähintäkään kateutta tai ikävyyden tunnetta. Se häntä vain
huvitti. Se teki Dorianin luonteen tutkimisen vain sitä
mieltäkiinnittävämmäksi. Luonnontieteelliset kokeet olivat aina
huvittaneet häntä enemmän kuin niiden tulokset, jotka tuntuivat hänestä
ikäviltä ja arvottomilta. Ja niinpä hän oli alkanut ensin tutkia
itseänsä ja sitten toisia. Inhimillinen elämä -- se yksin hänen
mielestään kannatti tutkimista. Siihen verrattuna ei mikään muu ollut
minkään arvoista. Kun tutkii elämän valinkattilaa, jossa surut ja ilot
sekaantuvat toisiinsa, niin eipä totta tosiaankaan voi pitää
lasinaamaria silmillään tai pysytellä loitolla rikkihöyryistä, jotka
julmilla haaveilla ja kieroilla unilla saattavat aivot sekaviksi, ja
mielikuvituksen sairaaksi. Oli olemassa niin hienoja myrkkyjä, ettei
voinut päästä niiden ominaisuuksien perille muulla tavalla kuin itse
nauttimalla niitä. Oli niin ihmeellisiä tauteja, että vain potemalla
itse niitä saattoi oppia ymmärtämään niiden luonnetta. Mutta palkinto
olikin sitten sitä suurempi! Kuinka ihmeelliseksi koko maailma silloin
vasta muuttui! Mikä nautinto tehdä huomioita himojen kovasta
johdonmukaisuudesta ja neron värivivahteisesta elämästä -- huomata,
milloin ne yhtyivät ja milloin ne erosivat, missä kohdassa ne olivat
sopusoinnussa ja missä sorahtelivat. Mitäpä väliä hinnasta! Tunteista ei
voinut koskaan maksaa liian korkeaa hintaa.
Hän tiesi varmasti -- ja tuo ajatus nosti ilon välkkeen hänen ruskeihin
agaattisilmiinsä -- että hänen sanansa, muutamat musikaaliset sanat,
jotka hän oli lausunut musikaalisessa sävyssä, olivat johdattaneet
Dorian Grayn sielun tuon valkean tytön luo, jota hän kunnioittaen
jumaloi. Tavallaan nuorukainen oli hänen luomansa. Hän oli saattanut
hänet ennenaikuiseen kypsyyteen. Se oli jo jotakin. Tavalliset ihmiset
odottivat kunnes elämä paljasti heille salaisuutensa, mutta muutamille
valituille elämän ihmeet ilmestyvät jo ennenkuin harso oli
syrjäytettykään. Tavallisesti taide sen vaikutti, ja varsinkin se laji
kirjallisuutta, joka suorastaan koskettelee himoja ja järkeä. Mutta
joskus rikas personallisuus saattoi täyttää taiteen paikan ja tehtävän,
ja luoda silloin tavallansa todellisen taideteoksen; sillä elämäkin luo
eteviä taideteoksia aivan kuin runouskin, kuvanveisto- tai maalaustaide.
Niin, nuorukainen oli ennenaikuisesti kypsynyt. Hän korjasi viljan jo
keväällä. Hänessä oli nuorukaisen voimaa ja himoa, mutta samalla myös
miehen itsetietoisuutta. Mikä nautinto seurata hänen kehitystään. Hänen
kauniit kasvonsa ja kaunis sielunsa herättivät ihastusta. Mitä sillä
väliä miten kaikki päättyisi. Hän oli tuollainen viehkeä olento jossakin
juhlasaatossa tai näytelmässä, jonka ilo tuntuu meistä vieraalta, mutta
jonka suru kiihoittaa meidän kauneusaistiamme ja jonka haavat ovat kuin
punertavia ruusuja.
Sielu ja ruumis, ruumis ja sielu -- miten salaperäisiä ne olivat!
Sielussa oli jotakin eläimellistä ja ruumiilla oli sielukkaat hetkensä.
Aistit saattoivat hienostua ja järki alentua. Kukapa voi sanoa, missä
lihalliset halut loppuivat ja henkiset alkoivat? Miten pintapuolisia
olivat tavallisten sielutieteilijöiden omavaltaiset määritelmät! Ja
miten vaikeata ratkaista eri koulujen käsitysten välillä! Oliko sielu
varjo, joka eleli synnin majassa? Vai elikö ruumis sielussa, niinkuin
Giordano Bruno oletti? Hengen eroaminen aineesta oli salaperäisyys,
samoinkuin hengen yhtyminenkin aineesen.
Hän rupesi ajattelemaan voisiko sielutiede koskaan kehittyä niin
täydelliseksi tieteeksi, että se voisi selvittää elämän pienimmänkin
lähteen. Nyt me aina ymmärsimme väärin itseämme ja vain harvoin
ymmärsimme toisia. Kokemuksella ei ollut mitään eetillistä arvoa.
Ihmiset antoivat vain tuollaisen nimen omille erehdyksilleen.
Moralistien mielestä kokemus tavallisesti oli vain jonkunmoinen
varoitus, jolla oli eetillinen voima luonteen kehittämisessä, joka
opetti meille mitä meidän tuli seurata ja mitä välttää. Mutta
kokemuksella ei ollut mitään käyttövoimaa. Sillä oli yhtä vähän
itsetoimivaa vaikutusta kuin omallatunnollakaan. Se todisti meille vain,
että meidän tulevaisuutemme tulisi olemaan kerrassaan samanlainen kuin
menneisyytemmekin, ja että me yhä uudestaan, vieläpä kevyelläkin
mielellä, vajoisimme niihin samoihin synteihin, joihin me ennen olimme
tehneet itsemme syypäiksi, ja joita tehdessämme me olimme tunteneet
inhoa.
Hän oli aivan selvillä siitä, että vain kokeellisen järjestelmän kautta
voisi tieteellisesti analyserata himoja; ja Dorian Gray oli ikäänkuin
varta vasten luotu hänen kokeiluesineeksensä, joka näytti lupaavan
runsaita ja hedelmällisiä tuloksia. Hänen äkillinen, kiihkeä rakkautensa
Sibyl Vanea kohtaan oli varsin mieltäkiinnittävä sielullinen ilmiö.
Epäilemättä uteliaisuudella oli myös osansa siinä, uteliaisuudella ja
halulla saada kokea jotakin uutta. Mutta se ei ollut mikään
yksinkertainen, vaan pikemmin hyvin monimutkainen intohimo. Nuoruuden
puhtaasti aistillinen vaisto oli mielikuvituksen välityksellä kehittynyt
ja muuttunut tunteeksi, joka nuorukaisen omasta mielestä oli kokonaan
aistillisuudesta vapaata ja sen vuoksi juuri sitä vaarallisempi. Se oli
noita intohimoja, joiden alkuperän suhteen me niin helposti erehdymme ja
jotka meitä sitä enemmän sortavat. Heikommat vaikutteet ovat ne, joiden
luonteen me tunnemme. Sattuu useasti kun me luulemme tekevämme kokeita
toisilla ihmisillä, että me itse asiassa kokeilemmekin itsellämme.
Lordi Henryn ollessa näissä mietteissänsä kuului ovelta kolkutus ja
palvelija astui sisään muistuttaen hänelle että oli jo aika pukeutua
päivällisille. Hän nousi ylös ja katsoi ulos kadulle. Laskevan auringon
säteet kuvastuivat punoittavan kultaisina vastakkaisen talon ikkunoissa.
Ruudut hohtivat kuin tulikuumat metallilevyt. Taivas oli väriltään kuin
lakastunut ruusu. Hän ajatteli nuoren ystävänsä väririkasta elämää ja
ihmetteli mitenkä se vihdoin päättyisi.
Kun hän palasi kotiin kello puoliyhden tienoissa, niin hän näki
sähkösanoman eteisen pöydällä. Hän avasi sen, se oli Dorian Grayltä.
Tämä ilmoitti olevansa kihloissa Sibyl Vanen kanssa.