Eräänä iltapäivänä kuukautta myöhemmin Dorian Gray loikoili komeassa
nojatuolissa lordi Henryn pienessä kirjastohuoneessa Mayfairissa. Se oli
tavallansa ihastuttava huone, jossa seiniä myöten kulki korkea
oliivivärinen tammilaudoitus. Kattolista oli kellertävä ja katossa oli
kipsikoristeita. Tiilinpunertavalle huopamatolle oli siroteltu useita
pitkäripsisiä persialaisia pikkumattoja. Pienellä atlaspuisella pöydällä
seisoi Clodionin pieni pystykuva ja sen vieressä kappale Clovis Even
kirjaa "Les Cent Nouvelles", joka oli omistettu Margareta
Valoisilaiselle ja jonka kannella oli kullattuja tuhatkaunoja,
kuningattaren symbolikukkia. Uunin reunustalla oli kirjavia tulpaneja
suurissa, sinisissä, kiinalaisissa maljoissa, ja pienten
lyijykehyksisten ikkunaruutujen kautta virtasi Lontoon kesäisen päivän
aprikosivärinen valo huoneesen.
Lordi Henry ei ollut vielä kotona, Hän tuli säännöllisesti liian
myöhään, hänen periaatteittensa mukaan säännöllisyys oli ajanhukkaa.
Nuorukainen näytti hiukan ikävystyneeltä selaillessaan haluttomasti
hienoa kuvallista "Manon Lescaut" teosta, jonka hän oli löytänyt
kirjahyllyltä. Ludvig XIV:nnen aikuisen kellon yksitoikkoinen tikutus
kiusoitti häntä. Pari kertaa hän oli lähtemässä.
Vihdoin hän kuuli askelia ulkoapäin ja ovi avautui. "Kuinka myöhään sinä
tulet, Harry!" hän mutisi.
"Paha kyllä se ei ole Harry, mr. Gray", vastasi terävä ääni.
Dorian Gray katsoi äkkiä taakseen ja nousi pystyyn. "Suokaa anteeksi.
Minä luulin --"
"Te luulitte minun mieheni tulevan. Se on vain hänen vaimonsa. Sallikaa
minun esittää itseni teille. Minä tunnen teidät varsin hyvin
valokuvienne mukaan. Luullakseni minun miehelläni on niitä
seitsemäntoista eri lajia."
"Seitsemäntoistako, lady Henry?"
"No, kahdeksantoista sitten. Ja minä näin teidät vastikään ooperassa
hänen kanssaan." Hän nauroi hermostuneesti puhuessaan ja katseli häntä
haparoivilla lemmikki-silmillään. Hän oli merkillinen nainen. Hänen
pukunsa teki sen vaikutuksen ikäänkuin hän olisi valmistanut sen
suuttumuksen vallassa ja pukenut sen myrskyssä ylleen. Tavallisesti hän
oli aina rakastunut johonkuhun, ja kun hän ei koskaan voittanut
vastarakkautta, niin kaikki hänen illusioninsa olivat tallella. Hän
koetti näyttää taiteelliselta, mutta hänen ulkomuotonsa teki vain
huolimattoman vaikutuksen. Hänen nimensä oli Viktoria, ja kirkossa
käynti oli muuttunut hänelle suorastaan kiihkoksi.
"Näyteltiin kai 'Lohengrinia', lady Henry, vai kuinka?"
"Aivan niin; minun rakasta 'Lohengriniäni'. Minä pidän Wagnerin
musiikista enemmän kuin mistään muusta. Se on niin äänekästä, että koko
ajan voi puhua muiden kuulematta. Ja se on suuri etu, eikö totta, mr.
Gray?"
Sama hermostunut, katkonainen nauru kajahti jälleen hänen huuliltaan ja
hänen sormensa alkoivat leikitellä pitkällä kilpikonnanluisella
paperiveitsellä.
Dorian pudisti nauraen päätään. "En usko olevani aivan samaa mieltä kuin
te, lady Henry. Minä en koskaan puhu musiikin aikana -- en ainakaan
hyvän musiikin aikana. Ainoastaan huonoa musiikkia tulee tappaa
keskustelulla."
"Niin, se on Harryn mielipide, eikö totta, mr. Gray? Minä saan aina
kuulla Harryn mielipiteitä hänen ystäviltänsä. Se onkin ainoa keino,
jolla pääsen niiden perille. Mutta älkää luulko etten minä pitäisi
hyvästä musiikista. Minä ihailen sitä, mutta minä pelkään sitä myöskin.
Se tekee minut liian romantiseksi. Minä olen suorastaan jumaloinut
pianotaiteilijoita -- välistä kahta samalla haavaa, niinkuin Harry
väittää. En tiedä, mikä heissä on. Ehkäpä syy on siinä, että he ovat
ulkomaalaisia. He ovat kaikki ulkomaalaisia, eikö totta? Nekin, jotka
ovat Englannissa syntyneet, muuttuvat ulkomaalaisiksi jonkun ajan
kuluttua, eikö totta? Siinä he tekevät hyvin viisaasti, ja samalla se on
hyvin imartelevaa taiteelle. Siten taide muuttuu kokonaan
kosmopoliitiseksi, eikö totta? Te ette ole koskaan ollut minun
vastaanotoissani, vai kuinka, mr. Gray? Teidän täytyy tulla. Minä en voi
tarjota orkideoja, mutta minä en säästä vaivojani saadakseni luokseni
ulkomaalaisia. He tekevät huoneet niin taiteellisiksi. Mutta tuossahan
on Harry! Harry, minä etsin sinua, aioin kysyä jotakin sinulta -- en
enää muista mitä -- ja minä löysin mr. Grayn täältä. Meillä on ollut
niin hauska keskustelu musiikista. Meillä on aivan samat mielipiteet.
Ei; ne taisivatkin olla aivan vastakkaiset. Mutta hän on hyvin
huvittava. Olen kovin mielissäni hänen tuttavuudestaan."
"Sepä hauskaa, kultaseni", sanoi lordi Henry kohottaen tummia, kaarevia
kulmakarvojaan ja katsellen naureskellen kumpaistakin. "Olen pahoillani,
Dorian, että satuin viipymään. Kävin katsomassa erästä vanhaa brokadia
Wardour Streetin varrella, ja minä tingin sitä tuntikausia. Nykyään
ihmiset osaavat antaa hinnan kaikelle, mutta ei arvoa millekään."
"Minun täytyy, paha kyllä lähteä", huudahti lady Henry, katkaisten
äänettömyyden äkillisellä naurullaan. "Olen luvannut mennä herttuattaren
kanssa ajamaan. Hyvästi, mr. Gray. Hyvästi, Harry. Sinä syöt kai
päivällistä ulkona, vai kuinka? Niin minäkin. Ehkä näen sinut lady
Thornburyn luona."
"Mahdollisesti, kultaseni", sanoi lordi Henry sulkien oven hänen
jälkeensä, hänen livahtaessaan ulos huoneesta aivan kuin paradiisilintu,
joka kaiken yötä on ollut ulkona sateessa, jättäen heikon jasmiinihajun
jälkeensä. Sitten lordi Henry sytytti paperossin ja heittäytyi sohvalle.
"Älä koskaan nai naista, jolla on oljenkeltainen tukka, Dorian", hän
sanoi vedettyään pari sauhua.
"Miksikä, Harry?"
"Siksi, että ne ovat niin hempeämielisiä."
"Mutta minä pidän hempeämielisistä ihmisistä."
"Älä koskaan mene naimisiin, Dorian. Miehet naivat siksi, että he ovat
väsyneet; naiset siksi, että he ovat uteliaat: kumpaisetkin pettyvät."
"En minä luule meneväni koskaan naimisiin, Harry. Minä olen liiaksi
rakastunut. Se on sinun aforismejasi. Minä toteutan sen käytännössä,
niinkuin kaiken muunkin, minkä sinä sanot."
"Keneenkä sinä olet rakastunut?" kysyi lordi Henry hetken kuluttua.
"Erääseen näyttelijättäreen", sanoi Dorian Gray punastuen.