Seuraavana päivänä kello puoli yksi lordi Henry Wotton kulki Curzon
streetiltä Albanylle tervehtimään setäänsä lordi Fermoria, joka oli
sukkelasuinen, joskin hiukan karheatapainen vanha poika. Suuri yleisö
arveli häntä itsekkääksi, koskei sillä ollut mitään varsinaista hyötyä
hänestä, mutta oman seurapiirinsä mielestä hän oli hyvinkin aulis, sillä
hän oli vieraanvarainen kaikille niille, jotka häntä huvittivat. Hänen
isänsä oli ollut Englannin lähettiläänä Madridissa Isabellan nuoruuden
aikana, jolloin ei kukaan vielä uneksinutkaan Primistä, mutta hän oli
vetäytynyt pois diplomaatiselta uralta sen vuoksi, ettei häntä kutsuttu
lähettilääksi Parisiin. Omasta mielestään hän olisi kuitenkin ollut
täysin pätevä tuohon paikkaan syntynsä, kylmäverisyytensä, virheettömien
englanninkielisten sähkösanomiensa ja kiihkeän nautintohalunsa vuoksi.
Poika, joka oli ollut isänsä sihteeri, oli seurannut päällikkönsä
esimerkkiä, jota siihen aikaan pidettiin tyhmyytenä. Ja kun hän muutamia
kuukausia myöhemmin peri isänsä arvonimen, niin hän antautui innokkaasti
tutkimaan ylimyssäädyn suurta työttömyyden taitoa. Hän omisti kaksi
suurta kaupungintaloa, mutta asui sittenkin mielemmin vuokrahuoneissa,
sillä niistä oli vähemmän vaivaa, ja aterioitsi klubissaan. Hän seurasi
jonkunmoisella innolla hiilikaivostensa hoitoa Midlandissa ja puolusti
tätä teollisuussivuharrastustaan sillä väitteellä, että se herrasmies,
jolla oli onni omistaa hiilikaivoksia, saattoi lämmittää omaa liettään
puilla. Valtiollisesti hän kuului torypuolueesen, paitsi silloin kuin
puolue oli hallituksessa, sillä silloin hän sätti sen jäseniä
radikaaliseksi roskajoukoksi. Hän oli sankari kamaripalvelijallensa,
joka aina sätti häntä, mutta sitä vastoin hän oli kauhistus
sukulaisillensa, joita hän taas vuorossaan sätti. Hänen kaltaisensa
henkilö ei olisi voinut syntyä missään muualla kuin Englannissa, ja hän
väitti aina että kaikki siellä kävi aivan nurin kurin. Hänen
periaatteensa olivat vanhanaikuisia, mutta ei ollut paljon sanottavaa
hänen ennakkoluulojansa vastaan.
Kun lordi Henry astui huoneesen, niin hän näki setänsä karhea
metsästysfakki yllään polttavan sikaria ja muristen lukevan Timesiä.
"No, Harry", sanoi vanha herra, "mikä saattaa sinut näin varhain
liikkeelle? Minä luulin, että te keikailijat ette nousisi koskaan ennen
kahta, ettekä näyttäytyisi muille ennen viittä."
"Vain sukurakkautta, voin vakuuttaa, setä George. Minä haluaisin
jotakin."
"Tietysti rahaa", sanoi lordi Fermor irvistellen. "No niin, käy istumaan
ja tee minulle asiasta selkoa. Nuoret luulevat nykyään että raha on
pääasia maailmassa."
"Aivan niin", mutisi lordi Henry, näpistellen takkinsa napinläpeä, "ja
kun he tulevat vanhoiksi, niin he sen tietävät. Mutta minä en tarvitse
rahaa. Vaan ne, jotka maksavat laskunsa, tarvitsevat rahaa, setä George,
enkä minä koskaan maksa niitä. Luotto on nuoremman pojan pääoma, ja
sillä on hyvä elää. Sitä paitsi minä teen aina kauppaa Dartmoorin
kauppiaiden luona, eivätkä ne koskaan kiusaa minua laskuilla. Minä
tarvitsen vain tietoja: en hyödyllisiä tietoja tietenkään, vaan aivan
turhanpäiväisiä."
"No niin, minä voin antaa sinulle tietoja kaikesta siitä mitä
englantilaisessa aateliskalenterissa seisoo, vaikka nykyään siinä on
paljon hullutusta. Kun minä olin diplomaattiuralla, niin silloin kaikki
oli paljoa paremmalla kannalla. Mutta minulle on kerrottu, että nykyään
ihmiset voivat päästä aateliskalenteriin tutkinnonkin nojalla. Mitäpä
siis voisit siitä odottaa? Tutkinnot ovat humbugia alusta loppuun. Jos
mies on gentleman, niin hänellä on aivan kylliksi tietoja, ja jos hän ei
ole gentleman, niin kaikki tieto on hänelle turmioksi."
"Onko mr. Dorian Grayn nimi aateliskalenterissa, setä George", sanoi
lordi Henry hitaasti.
"Mr. Dorian Gray? Kuka hän on?" kysyi lordi Fermor rypistäen tuuheita
valkoisia kulmakarvojaan.
"Sitä minä juuri tahtoisin tietää, setä George. Tai oikeastaan, minä
tiedän kuka hän on. Hän on viimeisen lordi Kelson tyttären poika. Hänen
äitinsä nimi oli Devereux -- lady Margaret Devereux. Minä tahtoisin
kuulla hänen äidistänsä. Minkälainen hän oli? Kenen kanssa hän oli
naimisissa? Sinähän tunsit melkein kaikki aikalaisesi, varmaan sinä
tunsit hänetkin. Minä olen nykyään hyvin huvitettu mr. Graystä. Olen
vastikään tutustunut häneen."
"Kelson tyttärenpoika!" toisti vanha herra -- "Kelson tyttärenpoika!...
Tietysti... Minä tunsin hyvin hänen äitinsä. Luullakseni olin läsnä
hänen ristiäisissänsä. Hän oli tavattoman kaunis tyttö, tuo Margaret
Devereux, ja hän suututti kaikki nuoret miehet karkaamalla erään nuoren
köyhän miehen kanssa, joka ei ollut kerrassaan mikään, vain alaupseeri
jossakin jalkaväenrykmentissä, tai jotain muuta sen tapaista. Tietysti.
Minä muistan koko tuon tapauksen, ikäänkuin se olisi eilen sattunut.
Poika parka sai surmansa kaksintaistelussa Spa'ssa pari kuukautta
häittensä jälkeen. Se oli hyvin ruma juttu. Kerrottiin että Kelso oli
lahjonut erään belgialainen lurjuksen, jotta tämä solvaisisi hänen
vävypoikaansa julkisesti -- lahjonut hänet, kuuletkos, lahjonut hänet --
ja että tuo mies pisti hänet kuoliaaksi aivan kuin kyyhkysen. Juttu
saatiin vaikenemaan, mutta saipa myös Kelso hyvän aikaa sen jälkeen
yksinään aterioida klubissansa. Hän kuului ottaneen tyttärensä jälleen
kotiin, mutta tämä ei puhunut koskaan sanaakaan isälle. Niin, olipa se
surullinen juttu. Vuoden kuluttua tytärkin kuoli. Häneltä jäi siis
poika? Sen olin kokonaan unohtanut. Millainen poika hän on? Jos hän on
äitiinsä, niin hän on varmaan kaunis."
"Hän on hyvin kaunis", vakuutti lordi Henry.
"Toivottavasti hän joutuu hyviin käsiin", jatkoi vanhus. "Hänen pitäisi
saada koko joukon rahaa, jos Kelso on noudattanut oikeutta. Hänen
äidilläänkin oli omaisuutta, sillä äiti peri koko Selbyn tilan äitinsä
isän jälkeen. Hänen äitinsä isä vihasi Kelsoa ja sanoi että hän oli
halveksittava ihminen. Ja se hän olikin. Hän tuli Madridiin kerran kun
minä olin siellä. Totisesti, minä häpesin hänen puolestansa.
Kuningatarkin tiedusti minulta sitä englantilaista aatelismiestä, joka
aina kiisteli ajurien kanssa maksusta. He keksivät siitä kokonaisen
jutun. Minä sen johdosta en uskaltanut näyttää naamaanikaan hovissa
kokonaiseen kuukauteen. Toivottavasti hän kohteli tyttärensä poikaa
paremmin kuin ajureita."
"En tiedä", vastasi lordi Henry. "Minun luullakseni poika on hyvissä
varoissa. Hän ei ole vielä täysi-ikäinen. Hän omistaa Selbyn, sen
tiedän. Sen hän on kertonut minulle. Ja ... hänen äitinsä, oliko hän
hyvin kaunis?"
"Margaret Devereux oli suloisimpia olentoja mitä koskaan olen nähnyt.
Mikä ihme sai hänet tuohon tekoon, sitä en koskaan ole voinut ymmärtää.
Olisihan hän voinut mennä naimisiin kenen kanssa hyvänsä. Carlington oli
aivan hulluna hänen tähtensä. Ja hän oli myös luonteeltaan romantinen,
niinkuin kaikki sen perheen naiset. Miehet olivat kehnoja, mutta naiset
kerrassaan ihmeellisiä. Carlington mateli polvillaan hänen edessänsä.
Sen hän itse sanoi minulle. Mutta hän teki vain pilkkaa Carlingtonista.
Ja siihen aikaan ei Lontoossa ollut ainoatakaan tyttöä, joka ei olisi
hänen jäljessään juossut. Mutta naimakaupoista puhuessa, Harry, mitä
päättömyyksiä sinun isäsi kertoi minulle Dartmoorista, että hän muka
aikoo naida jonkun amerikkalaisen? Eivätkö englantilaiset tytöt hänelle
kelpaa?"
"Nykyään avioliitot amerikkalaisten kanssa ovat hyvin muodissa, setä
George."
"Mutta minä asetan englantilaiset naiset koko maailman naisten edelle,
Harry", sanoi lordi Fermor, iskien nyrkillä pöytään.
"Amerikkalaiset ovat parhaassa kurssissa."
"Mutta ne eivät ole kestäviä, olen kuullut sanottavan", mutisi hänen
setänsä.
"Pitkä juoksu uuvuttaa heidät, mutta estejuoksussa he ovat kerrassaan
mainioita. Kaikki käy heiltä lennossa. En usko että Dartmoorilla on
hyvää onnea."
"Minkälainen on tytön perhe?" mutisi vanha herra. "Onko hänellä
minkäänlaista perhettä?"
Lordi Henry pudisti päätään. "Amerikkalaiset tytöt salaavat yhtä
taitavasti vanhempansa kun englantilaiset entisyytensä", sanoi hän
nousten mennäkseen.
"He ovat kai sikakauppiaita?"
"Toivottavasti, setä George, Dartmoorin tähden. Olen kuullut sanottavan
että sikakauppa politiikan jälkeen on kaikkein tuottavin liike."
"Onko hän kaunis?"
"Hän käyttäytyy ikäänkuin hän olisi kaunis. Sen tekevät useimmat
amerikkalaiset. Siinä on heidän viehätyksensä salaisuus."
"Miksi nuo amerikkalaiset naiset eivät voi pysyä omassa maassaan? He
vakuuttavat aina että Amerikka on naisten paradiisi."
"Niin se onkin. Sen vuoksi he niin halukkaasti pyrkivätkin sieltä pois,
aivan kuin Eevakin", sanoi lordi Henry. "Hyvästi, setä George. Minä
tulen myöhään aamiaisille, jos vielä viivyn. Kiitos siitä tiedonannosta,
jonka olen saanut. Minä haluan aina saada tarkat tiedot uusista
ystävistäni, mutta vanhoista en tahdo tietää mitään."
"Missä sinä syöt aamiaista, Harry?"
"Täti Agathan luona. Olen tarjoutunut sinne aamiaisille yhdessä mr.
Grayn kanssa. Hän on tädin viimeinen suojatti".
"Hm! Sano täti Agathalle, Harry, ettei hän vaivaisi minua enää
hyväntekeväisyysjutuillaan. Minä olen kyllästynyt niihin. Tuo kelpo
nainen luulee, ettei minulla ole muuta tekemistä kuin kirjoittaa
shekkejä hänen typeriä tuumiansa varten."
"Hyvä, setä George. Kyllä minä sanon, mutta ei siitä ole apua.
Hyväntekijät kadottavat kaiken ihmisyystunteen. Se on heidän
luonteelleen ominaista."
Vanha herra nyökkäsi myöntävästi päätään ja soitti palvelijaa.
Lordi Henry kulki Burlington Streetin matalan pylvähikön läpi ja käänsi
askeleensa Berkeley squariä kohti.
Sellainen oli siis Dorian Grayn perhetarina. Semmoisenakin kuin hän oli
sen kuullut, vailla minkäänlaisia kaunisteluja, se oli liikuttanut
häntä, muistuttaen ihmeellistä, melkein uudenaikaista romaania. Kaunis
nainen panee alttiksi kaikki hullun intohimon vuoksi. Muutamia hurjan
surullisia viikkoja, jotka keskeytyvät äkkiä hirveän, salakavalan
rikoksen vuoksi. Kuukausmääriä äänetöntä epätoivoa, sitten lapsi, joka
syntyy tuskalla. Kuolema korjaa äidin, poika jää yksin vanhan ja kovan
miehen valtaan. Niin; se oli mieltäkiinnittävä tausta, josta pojan kuva
kohosi vieläkin täydellisempänä kuin mitä se todellisuudessa oli.
Kaikissa harvinaisissa olosuhteista oli jotakin traagillista. Maailman
täytyi kärsiä synnytystuskia, jotta pieninkin kukka voisi puhjeta...
Miten ihastuttava Dorian olikaan ollut edellisenä päivänä päivällisillä,
kun hän istui klubissa häntä vastapäätä silmissä hämmästynyt kiilto, suu
hiukan auki pelonsekaisen ilon vallassa ja heräävä ihmetyksen ilme
kasvoilla, joiden lämpöistä väriä vahakynttilöiden punertava valo
lisäsi. Puhuminen hänen kanssaan oli kuin soittamista mainiolla
viululla. Joka ainoa jousen kosketus ja väräys sai hänetkin
väräjämään... Mikä tavaton nautinto tuossa tunteessa, kun saattoi
vaikuttaa toiseen ihmiseen. Ei mikään muu tunne ollut sen kaltaista.
Mikä ääretön ilo siinä, kun sai siirtää oman sielunsa ihanaan kuoreen ja
antaa sen viivähtää siellä jonkun aikaa; kun sai kuulla oman henkisen
katsantokantansa kaikuvan nuoruuden ja intohimon sävelissä ja vuodattaa
toiseen oman luonnonlaatunsa ikäänkuin se olisi salaperäistä nestettä
tai harvinaista tuoksua. Se oli ehkä suurinta iloa, mitä saattoi tuntea
meidän ahtaana ja alhaisena aikanamme, jonka huvit olivat niin
aistillisen ruumiillisia ja tarkoitukseltaan halpoja... Hän oli
tyypiltäänkin merkillinen, tuo poika, jonka hän aivan sattumalta oli
tavannut Basilin atelierissä, tai ainakin hän voisi siksi tulla. Hänessä
oli suloutta ja nuorukaisen puhtautta, sekä sellaista kauneutta, jota
näemme vanhojen kreikkalaisten marmorikuvissa. Hän kelpaisi sekä
titaniksi että narriksi. Kuinka sääli, että tuollaisen kauneuden oli
määrä kuihtua... Entä Basil! Miten huvittava hän oli psykologiselta
kannalta katsoen! Uusi taidesuunta, uusi tapa nähdä elämää, jonka toinen
oli vain läsnäolonsa kautta, aivan tietämättään herättänyt hänessä;
synkän metsän hiljainen henki, joka näkymättömänä kulkee aavojen
kenttien yli, oli äkkiä näyttäytynyt hänelle dryadin kaltaisena,
pelottomana, sen vuoksi että hänen omassa sielussaan, joka tuota henkeä
etsi, oli herännyt ihmeellinen näkemys, jolle yksinään ihmeelliset asiat
näyttäytyvät; itse muodot ja rajaviivat ikäänkuin hienonivat, ja
saavuttivat jonkunmoisen symbolisen arvon, ikäänkuin ne itse olisivat
jonkun muun ja täydellisemmän kauneuden kuvastusta, jonka varjoon ne
loivat todellisuutta. Miten ihmeellistä se olikaan! Jotakin
samankaltaista juolahti hänen mieleensä historiasta. Eikö Plato, tuo
ajatusten taiteilija, ollut kaikkein ensiksi sitä selvittänyt? Eikö
Buonarotti ollut veistänyt sitä sonettisikermän kirjavaan marmoriin?
Mutta meidän aikakaudellemme se oli vierasta... Niin, hän tahtoi koettaa
olla Dorian Graylle sitä mitä tämä itsetiedottomasti oli taiteilijalle,
joka oli luonut tuon ihmeellisen muotokuvan. Hän koettaisi hallita
häntä, -- sitä hän tosiaankin oli jo puolittain tehnytkin. Hän tahtoi
voittaa tuon merkillisen sielun omakseen.
Tuossa rakkauden ja kuoleman lapsessa oli tosiaankin jotakin tenhoavaa.
Hän pysähtyi äkkiä ja silmäsi ylös taloihin. Hän huomasi sivuttaneensa
tätinsä oven ja hymyillen itsekseen hän kääntyi takaisin. Kun hän astui
hiukan hämärään eteiseen, niin palvelija sanoi aamullisen olevan jo
alulla. Hän antoi hattunsa ja keppinsä hänelle ja meni ruokasaliin.
"Myöhään niinkuin ainakin, Harry", huudahti hänen tätinsä pudistaen
päätänsä.
Hän sanoi jotakin puolustukseksensa ja istuttuaan tyhjälle sijalle tädin
viereen, hän katsoi ympärilleen nähdäkseen keitä oli läsnä. Dorian
nyökkäsi hänelle arasti päätään pöydän päästä, samalla kuin ilonpuna
kohosi hänen poskilleen. Vastapäätä häntä istui Harleyn herttuatar,
erittäin hyväluontoinen ja lempeä nainen, jota kaikki rakastivat. Hän
oli niin muodottoman suuri ruumiltaan, että kaikki hänen aikuisensa
historiankirjoittajat olisivat sanoneet sitä lihavuudeksi kaikissa
muissa naisissa, jotka eivät olleet herttuattaria. Hänen vieressään
oikealla puolella, istui sir Thomas Burdon, radikaali parlamentin jäsen,
joka julkisessa elämässä seurasi puolueen johtajaa, mutta
yksityiselämässään parasta kokkia, toteuttaen sen viisaan ja tunnetun
säännön, että tulee syödä päivällistä vanhoillisten ja ajatella
vapaamielisten kanssa. Herttuattaren vasemmalla puolella istui mr.
Erskine of Treadley, vanha, miellyttävä ja hyvin sivistynyt herra, joka
oli piintynyt siihen pahaan tapaan, että hän aina oli vaiti, sen vuoksi,
niinkuin hän kerran oli selittänyt lady Agathalle, että hän oli jo
sanonut kaikki sanottavansa ennenkuin hän oli täyttänyt
kolmeakymmentäkään vuotta. Hänen naapurinaan oli mrs. Vandeleur, lady
Agathan vanha ystävä, täysi pyhimys naisten parissa, mutta kovin
huolimaton puvussansa, aivan kuin huonosti sidottu rukouskirja. Onneksi
oli mrs. Vandeleurin toisella puolella lordi Faudel, hyvin nerokas,
keski-ikäinen ja keskinkertainen kyky, yhtä kalju kuin ministerin puhe
alahuoneessa, ja hänen kanssaan mrs. Vandeleur puheli innokkaalla ja
vakavalla tavalla. Mutta tuo tapa oli lordi Henryn mielestä anteeksi
antamaton erehdys, johon kaikki hyvät ihmiset tekivät itsensä syypääksi,
ja josta he eivät koskaan voineet päästä.
"Me keskustelemme Dartmoor raukasta, lordi Henry", sanoi herttuatar ja
nyökkäsi hänelle ystävällisesti päätään pöydän yli. "Luuletteko, että
hän todellakin nai tuon nuoren, ihastuttavan tytön?"
"Minä luulen, että tyttö on päättänyt kosia häntä, herttuatar."
"Kuinka julmaa!" huudahti lady Agatha. "Se olisi todellakin estettävä."
"Olen kuullut luotettavalta taholta, että hänen isänsä tekee kauppaa
amerikkalaisilla rihkamatavaroilla", sanoi sir Thomas Burdon
ylimielisesti.
"Minun setäni luuli että hän harjoitti sikakauppaa, sir Thomas."
"Rihkamatavaraa! Mikä on amerikkalaista rihkamatavaraa?" kysyi
herttuatar, kohottaen ylös suuret kätensä ja pannen erityistä painoa
sanoihinsa.
"Amerikkalaisia romaaneja", vastasi lordi Henry ottaen eteensä
peltopyytä.
Herttuatar joutui hämilleen.
"Älkää välittäkö hänestä, rakas ystävä", kuiskasi lady Agatha. "Hän ei
koskaan puhu täyttä totta."
"Kun Amerikka löydettiin", sanoi radikaali herra ja alkoi kertoa ikävää
juttua. Samoinkuin kaikki, jotka koettavat perinpohjaisesti selvittää
aihettansa, hän ikävystytti kuulijoitansa. Herttuatar huokasi ja käytti
hyväkseen keskeyttämisoikeuttansa, "Jumala suokoon, ettei sitä koskaan
olisi löydetty!" huudahti hän. "Tosiaankin, meidän nuorilla tytöillämme
ei ole nykyään minkäänlaisia toiveita. Se on hyvin väärin."
"Ehkäpä Amerikkaa ei olekkaan löydetty", sanoi mr. Erskine. "Minä
tahtoisin sanoa, että se on vain paljastettu."
"Mutta minä olen nähnyt näytteitä alkuasukkaista", vastasi herttuatar
epävarmalla äänellä. "Minun täytyy tunnustaa, että suurin osa heistä on
varsin kauniita. Ja he käyvät myös hyvin puettuina. He tilaavat kaikki
pukunsa Parisista. Minäkin soisin, että minulla olisi varaa tehdä
samoin."
"Sanotaan, että kun hyvät amerikkalaiset kuolevat, niin he joutuvat
Parisiin", naureskeli Sir Thomas, jolla oli koko varasto kuluneita
sukkeluuksia.
"Todella! Ja minne joutuvat pahat amerikkalaiset kuoltuansa?" kysyi
herttuatar.
"He matkustavat Amerikkaan", mutisi lordi Henry.
Sir Thomas rypisti kulmiaan. "Minäpä luulen, että teidän veljenne
pojalla on ennakkoluuloja tuota suurta maata kohtaan", hän sanoi lady
Agathalle. "Minä olen matkustanut siellä ristin ja rastin, vieläpä
tirehtöörien omissa yksityisvaunuissa, sillä tirehtöörit tuollaisissa
tapauksissa ovat tavattoman kohteliaita. Minä vakuutan teille, että
matkustaminen siellä on hyvin sivistävää."
"Mutta pitääkö meidän nähdä Chicago ollaksemme sivistyneitä?" kysyi mr.
Erskine valittavalla äänellä. "Ei minulla ole enää halua sellaiseen
matkaan."
Sir Thomas liikutti kättään. "Mr. Erskine of Treadley haluaa pitää
maailman kirjahyllyllään. Me käytännön miehet tahdomme mieluummin itse
nähdä kuin lukea kirjoja. Amerikkalaiset ovat hyvin hauskoja ihmisiä. He
ovat niin tavattoman järkeviä. Minun luullakseni se on heidän
luonteenomaisin piirteensä. Niin, mr. Erskine, tavattoman järkevää
väkeä. Minä vakuutan teille, etteivät amerikkalaiset ole lainkaan
turhanpäiväisiä."
"Kuinka hirveää!" huudahti lordi Henry. "Minä voin sietää raakaa voimaa,
mutta raaka järki on kerrassaan sietämätöntä. Se on alhaista. Se on
paljoa alempana ymmärrystä."
"Minä en käsitä teitä oikein", sanoi sir Thomas punastuen.
"Minä kyllä ymmärrän, lordi Henry", mutisi mr. Erskine hymyillen.
"Paradoksit ovat tavallaan kyllä hyviä..." toisti parooni.
"Oliko se paradoksi?" kysyi mr. Erskine. "En minä sitä luule. Ehkäpä
kyllä. No niin, paradoksit johtavat totuuteen. Voidaksemme tutkia
todellisuutta täytyy meidän antaa sen tanssia nuoralla. Kun totuudet
muuttuvat konstintekijöiksi, niin me voimme arvostella niitä."
"Hyvä Jumala!" sanoi lady Agatha, "kylläpä te miehet osaatte todistaa!
Minä en koskaan voi päästä teidän puheistanne selville. Kuules, Harry,
sinuun minä olen aivan suuttunut. Miksikä sinä olet kehoittanut meidän
rakasta mr. Dorian Graytämme luopumaan köyhistämme? Minä vakuutan, että
hän olisi oikea aarre meille. Me pitäisimme niin paljon hänen
soitostansa."
"Minä tahdon, että hän soittaa minulle", sanoi lordi Henry nauraen ja
katsoi pöydän alapäähän, josta häntä kohtasi kirkas katse.
"Mutta nuo ihmisraukat Whitechapelissa ovat niin onnettomia", jatkoi
lady Agatha.
"Minä tunnen myötätuntoisuutta kaikkea muuta paitsi kärsimystä kohtaan",
sanoi lordi Henry pudistaen olkapäitään. "Se ei herätä minun
myötätuntoani. Se on liian rumaa; liian hirveää ja liian surkeata. Tuo
nykyajan myötätuntoisuus kärsiviä kohtaan on suorastaan sairaalloista.
Paljoa parempi, jos ihmisten myötätuntoisuus kohdistuisi kauneuteen,
väreihin ja elämän iloihin. Mitä vähemmän elämän varjopuolista puhutaan,
sitä parempi."
"Mutta täytyyhän myöntää, että East Endin köyhälistön tila on hyvin
tärkeä kysymys", huomautti sir Thomas vakavasti päätään pudistaen.
"Aivan niin", vastasi nuori lordi. "Se on orjakysymys, ja me koetamme
ratkaista sen hankkimalla orjille huvitusta."
Politikoitsija katsoi häneen ankarasti. "Mitä muutoksia te sitten
ehdottaisitte?" hän kysyi.
Lordi Henry naurahti. "Minä en tahdo muuttaa mitään Englannissa paitsi
ilmaa", hän vastasi. "Minä tyydyn kerrassaan filosofisiin huomioihin.
Mutta koska yhdeksästoista vuosisata on tehnyt vararikon kuluttamalla
liiaksi myötätuntoisuutta, niin ehdotan, että kääntyisimme tieteen
puoleen päästäksemme entiseen tasapainoomme. Tunteista on se etu, että
ne johtavat meitä harhaan, ja tieteestä se, että se on tunteeton."
"Mutta meidän edesvastuumme on hyvin raskas", sanoi mrs. Vandeleur
arasti.
"Äärettömän raskas", toisti lady Agatha.
Lordi Henry katsoi mr. Erskineen. "Ihmiskunta katsoo kaikkea liian
vakavalta kannalta. Siinä on maailman ensimäinen synti. Jos luolaihminen
olisi tuntenut naurua, niin historia varmaan olisi muuttunut aivan
toiseksi."
"Sepä vasta oli lohduttavaa", liverteli herttuatar. "Joka kerta kun käyn
teidän tätiänne tervehtimässä, tunnen minä omantunnon vaivoja, sillä
minä en ole yhtään huvitettu East Endin asukkaista. Tästä lähin minä
voin punastumatta katsoa häntä silmiin."
"Punastuminen kaunistaa suuresti, herttuatar", huomautti lordi Henry.
"Vain nuoria ihmisiä", vastasi herttuatar. "Kun minun ikäiseni vanha
nainen punastuu, niin on se paha merkki. Oi! lordi Henry, jospa voisitte
sanoa minulle, miten voi tulla uudestaan nuoreksi."
Lordi Henry mietti hetken aikaa. "Voitteko palauttaa mieleenne jotakin
suurta erehdystä, johon nuoruudessa olette tehnyt itsenne syypääksi,
herttuatar?" hän kysyi, luoden pöydän yli katseensa häneen.
"Pelkäänpä useitakin", hän vastasi.
"Tehkää ne sitten uudestaan", lordi Henry sanoi vakavasti. "Voi saada
nuoruutensa takaisin uudistamalla vain kaikki entiset hulluutensa."
"Ihana periaate!" huudahti herttuatar. "Minäpä koetan toteuttaa sen
käytännössä."
"Vaarallinen periaate!" kuului ääni sir Thomasin huulilta. Lady Agatha
pudisti päätään, mutta oli samalla varsin huvitettu. Mr. Erskine
kuunteli.
"Niin", jatkoi lordi Henry, "se on elämän suurimpia salaisuuksia.
Nykyään useimmat ihmiset kuolevat jonkunmoisen kiduttavan terveen järjen
seurauksista ja huomaavat liian myöhään, että ihminen katuu kaikkea
muuta maailmassa paitsi omia erehdyksiään."
Nauru kajahti ympäri pöytää.
Lordi Henry alkoi vallattomasti leikitellä tuolla ajatuksella. Hän
heitteli sitä ilmassa ja käänteli sitä. Hän päästi sen käsistään ja
tarttui siihen jälleen kiinni, väritti sitä mielikuvituksellaan ja antoi
sille paradoksin siivet. Hänen puhuessaan mielettömyyden ylistys kohosi
filosofiaksi, ja filosofia itse nuoreni, jäi kuuntelemaan nautinnon
hurjaa musiikkia ja pukeutui viinintahraamaan pukuun ja
murattiköynnöksiin. Se tanssi kuin bakhantitar yli elämän kukkuloiden ja
pilkkasi hidasta Silenusta hänen järkevyydestänsä. Todellisuus pakeni
sen tieltä kuin pelästynyt metsän eläin. Sen valkeat jalat tallasivat
jättiläispuserrinta, jonka ääressä viisas Omar istuu, kunnes kuohuva
rypäleneste kohosi purppuranpunaisena vaahtona hänen paljasten
jäsentensä ympärillä tai vuoti punaisena kuohuna pitkin astian mustia,
niljakkaisia, kosteita kylkiä. Se oli ihmeellinen sepitelmä. Hän tunsi
että Dorian Grayn silmät olivat kiintyneet häneen, ja se tieto, että
hänen kuulijoidensa joukossa oli yksi, jota hän halusi tenhota, teroitti
hänen sukkeluuttansa ja väritti hänen mielikuvitustansa. Hän oli
loistava, tenhova, vastustamaton. Hän sai kuulijat unohtamaan itsensä ja
he seurasivat hymyillen hänen pillinsä ääntä. Dorian Gray ei voinut
irroittaa katsettaan hänestä, vaan istui kuin lumouksen vallassa
hymyhuulin ja silmät ihmetyksestä synkkinä.
Äkkiä todellisuus astui koreaan puetun palvelijan haamussa huoneesen, ja
tämä ilmoitti herttuattarelle, että hänen vaununsa odottivat ulkona.
Herttuatar väänsi käsiään naurettavan epätoivoisena. "Miten ikävää!"
huudahti hän. "Minun täytyy mennä hakemaan miestäni klubista ja lähteä
hänen kanssansa johonkin mielettömään kokoukseen, jossa hänen tulee
johtaa puhetta. Jos minä viivyn, niin hän suuttuu, enkä minä siedä
kohtauksia kun minulla on tämä päähine päässä. Se on siihen aivan liian
hento. Kova sana voisi pilata sen. Minun täytyy lähteä, rakas Agatha.
Hyvästi, lordi Henry, te olette ihastuttava ja hirveän epäsiveellinen.
En todellakaan tiedä mitä sanoisin teidän mielipiteistänne. Teidän pitää
tulla meille päivällisille jonakuna iltana. Esimerkiksi tiistaina.
Oletteko vapaa tiistaina?"
"Teidän tähtenne minä syrjäyttäisin kaikki muut kutsut, herttuatar",
sanoi lordi Henry kumartaen.
"Se on hyvin kaunista, mutta myös hyvin väärin", sanoi hän. "Muistakaa
siis tulla", ja hän lehahti pois huoneesta lady Agathan sekä toisten
naisten seuratessa häntä.
Kun lordi Henry oli istunut jälleen paikalleen, niin mr. Erskine kiersi
pöydän ympäri ja istuutuen hänen viereensä laski kätensä hänen
käsivarrelleen.
"Te puhutte kuin kirjasta", hän sanoi, "miksi te ette kirjoita kirjoja?"
"Minä luen liian suurella halulla kirjoja, jotta viitsisin niitä
kirjoittaa, mr. Erskine. Tahtoisin kerran kirjoittaa romaanin, romaanin,
joka olisi yhtä kaunis kuin persialainen matto, mutta myös yhtä
väärennetty. Mutta Englannissa ei ole muuta kirjallista yleisöä, kuin
se, joka lukee sanomalehtiä, rukouskirjoja ja tietosanakirjoja. Kaikista
maailman kansoista englantilaiset vähimmin käsittävät kirjallisuuden
kauneutta."
"Pelkään teidän olevan oikeassa", vastasi mr. Erskine. "Minullakin oli
ennen kirjallista kunnianhimoa, mutta luovuin siitä aikoja sitten. Ja
nyt, rakas nuori ystäväni, jos sallitte että nimitän teitä siksi,
tahtoisin kysyä teiltä, tokko te todellakin tarkoititte kaikkea sitä
mitä te äsken sanoitte meille?"
"Minä en muista enää mitä minä sanoin", naureskeli lordi Henry. "Oliko
se kovin pahaa?"
"Hyvin pahaa tosiaankin. Minun täytyy tunnustaa, että te olette hyvin
vaarallinen, ja jos jotakin sattuisi tapahtumaan meidän rakkaalle
herttuattarellemme, niin teillä on siitä suurin edesvastaus. Mutta minä
tahtoisin puhua teidän kanssanne elämästä. Se sukupolvi, johon minä
synnyin, oli ikävä. Jonkun kerran kun olette väsynyt Lontoosen, tulkaa
Treadleyhin ja selittäkää minulle nautinnon filosofiaanne burgundiviinin
ääressä, jota minulla on onni omistaa."
"Suurimmalla mielihyvällä. Kutsu Treadleyhin on suuri kunnia. Siellä on
täydellinen isäntä ja täydellinen kirjasto."
"Te sen vasta täydentäisitte", vastasi vanha herra kohteliaasti
kumartaen. "Ja nyt minun täytyy sanoa jäähyväiset rakkaalle tädillenne.
Minun on mentävä Athenaeumiin. Tähän aikaan me siellä nukumme."
"Kaikkiko, mr. Erskine?"
"Kaikki neljäkymmentä neljässäkymmenessä nojatuolissa. Me harjoittelemme
tulevaa englantilaista kirjallisuusakatemiaa varten."
Lordi Henry nousi ylös nauraen. "Minä lähden Hyde Parkiin", hän sanoi.
Astuessaan ulos ovesta Dorian Gray kosketti häntä käsivarteen. "Saanko
minä seurata teitä", hän mutisi.
"Minä luulin, että olitte luvannut mennä Basil Hallwardin luo", vastasi
lordi Henry.
"Minä tulen mielemmin teidän kanssanne; niin, minun täytyy saada olla
teidän kanssanne. Sallikaa minun tulla. Ja lupaattehan puhua minulle
koko ajan? Ei kukaan osaa puhua sillä tavalla kuin te."
"Ah, tänään minä olen kylliksi puhunut", sanoi lordi Henry hymyillen.
"Nyt minä tahdon vain katsella elämää. Tehkää minulle seuraa, jos
haluatte."