Astuessaan sisään he näkivät Dorian Grayn. Tämä istui pianon ääressä,
selin heihin ja selaili Schumannin lauluja. "Lainaa minulle nämät
laulut, Basil", hän sanoi. "Minä tahtoisin tutustua niihin. Ne ovat
kerrassaan ihastuttavia."
"Se riippuu kokonaan siitä, miten sinä istut tänään, Dorian."
"Ah, minä olen väsynyt istumaan mallina, enkä minä huoli koko kuvaa
itsestäni", vastasi poika, kiertäen ylimielisesti ja kiivaasti
pianotuolin ympäri. Kun hän huomasi lordi Henryn, niin hieno puna kohosi
hetkeksi hänen poskiinsa ja hän nousi ylös. "Suo anteeksi, Basil, mutta
en tiennyt että kukaan oli sinun seurassasi."
"Tämä on lordi Henry Wotton, Dorian, vanha ystäväni Oxfordin ajoilta.
Kerkesin juuri kertoa hänelle, mikä mainio malli sinä olet, ja nyt sinä
pilasit kaikki."
"Ette ainakaan ole pilannut minun iloani saadessani tutustua teihin, mr.
Gray", sanoi lordi Henry, astuen eteenpäin ja ojentaen kätensä. "Tätini
on usein puhunut teistä minulle. Te olette suuresti hänen suosiossansa,
ja pelkäänpä samalla myös yksi hänen monista uhreistansa."
"Nykyään olen lady Agathan mustassa kirjassa", vastasi Dorian näyttäen
hullunkurisen katuvalta. "Lupasin tulla hänen kanssansa viime tiistaina
erääsen klubiin Whitechapelissa, mutta minulta unohtui koko juttu.
Meidän oli määrä soittaa duettoa yhdessä -- kolme duettoa muistaakseni.
En tiedä, mitä hän minulle sanonee. En uskalla käydä häntä
tervehtimässäkään."
"Ah, kyllä minä välitän rauhan teidän välillänne. Hän on hyvin ihastunut
teihin. Enkä todellakaan usko laiminlyöntiänne kovin vaaralliseksi.
Kuulijakunta luuli varmaan kuuntelevansa duettoa. Kun täti Agatha istuu
pianon ääreen, niin hän pitää ääntä aivan kahden verosta."
"Se ei ole imartelevaa hänelle, eikä juuri mikään kohteliaisuus
minullekaan", vastasi Dorian nauraen.
Lordi Henry katsahti häneen. Niin, hän oli todellakin hyvin kaunis,
miten kauniit nuo hienosti kaarevat, punertavat huulet, nuo vilpittömät,
siniset silmät ja kiharaiset, kullankarvaiset hiukset. Hänen kasvoissaan
oli jotakin, joka heti herätti luottamusta. Niissä oli nuoruuden
avomielisyyttä sekä nuoruuden intohimoista puhtautta. Saattoi selvästi
huomata, ettei maailma ollut häntä turmellut. Ei ihme, vaikka Basil
Hallward häntä jumaloikin.
"Te olette aivan liiaksi kaunis uhrautuaksenne hyväntekeväisyydelle, mr.
Gray, aivan liiaksi kaunis." Ja lordi Henry heittäytyi sohvalle ja avasi
sikarikotelonsa.
Maalari oli sekoittanut värejänsä ja laittanut pensselit kuntoon. Hän
näytti alakuloiselta, ja kuullessaan lordi Henryn viimeisen
huomautuksen, hän vilkaisi häneen, ja hetken epäiltyään, sanoi: "Harry,
minä tahtoisin valmistaa tänään tämän kuvan. Olisinko mielestäsi kovin
epäkohtelias, jos pyytäisin sinua lähtemään?"
Lordi Henry hymyili ja katseli Dorian Graytä. "Pitääkö minun lähteä, mr.
Gray?" hän kysyi.
"Ah, älkää lähtekö, lordi Henry. Basil näyttää tänään olevan pahalla
tuulella ja silloin minä en voi sietää häntä. Sitä paitsi tahtoisin
tietää, miksi minun ei pitäisi harjoittaa hyväntekeväisyyttä."
"En minä huoli sanoa sitä teille, mr. Gray. Se on niin ikävä aine, että
siitä pitäisi puhua vakavasti. Mutta en minä lähde pois täältä, koska te
pyysitte minua jäämään. Sinulle se kai on yhdentekevää Basil? Sinä olet
usein sanonut olevasi mielissäsi, jos mallisi on tilaisuudessa
juttelemaan jonkun kanssa."
Hallward puri huuliaan. "Jos Dorian haluaa, niin tietysti sinun täytyy
jäädä. Dorianin oikut ovat lakeja kaikille muille paitsi hänelle
itsellensä."
Lordi Henry tarttui hattuunsa ja hansikkoihinsa.
"Sinun kehoituksesi jäämään on kovin kiihkeä, mutta minun täytynee
sittenkin lähteä. Olen luvannut tavata erästä henkilöä Orleansissa.
Hyvästi, mr. Gray. Tulkaa jonakin iltapuolena tervehtimään minua Curzon
streetin varrelle. Olen melkein aina kello viideltä kotona. Kirjoittakaa
minulle kun tulette. Olisin pahoillani, jos ette tapaisi minua."
"Basil", huudahti Dorian Gray, "jos lordi Henry Wotton lähtee, niin minä
myöskin. Sinä et koskaan maalatessasi avaa huuliasi, ja on niin kauhean
ikävää seisoa tässä ja näyttää iloiselta. Pyydä häntä jäämään. Minä
vaadin sitä."
"Jää Harry, Dorianille mieliksi, niin olen sinulle kiitollinen", sanoi
Hallward katse kiintyneenä tauluunsa. "Se on aivan totta, etten koskaan
työtä tehdessäni puhu enkä kuuntele myöskään. Ja se on kai hirveän
ikävää onnettomille malleilleni. Minä pyydän sinua jäämään."
"Mutta mitä minä teen tuolle miehelle, joka odottaa minua Orleansissa?"
Maalari nauroi. "En minä usko että siitä seuraa mitään ikävyyksiä. Istu
sinä alas, Harry. Ja nyt, Dorian, nouse tuolle korotukselle, äläkä liiku
liiaksi, älä myöskään pane vähintäkään huomiota siihen mitä lordi Henry
sanoo. Hän vaikuttaa paljon pahaa kaikkiin ystäviinsä, minua yksin
lukuunottamatta."
Dorian Gray nousi korotukselle kasvoissaan nuoren kreikkalaisen
martyyrin ilme ja irvisti hiukan tyytymättömästi lordi Henrylle, joka
oli jo ehtinyt voittaa hänen suosionsa. Lordi Henry oli niin aivan
erilainen kuin Basil. He olivat toistensa täydelliset vastakohdat. Ja
kuinka sointuva ääni hänellä oli. Hetken kuluttua hän sanoi: "Onko
teidän vaikutuksenne todellakin niin paha, lordi Henry? Niin paha kuin
Basil väittää?"
"Ei ole mitään hyvää vaikutusta olemassa, mr. Gray. Kaikki vaikutus on
epäsiveellistä -- epäsiveellistä tieteelliseltä kannalta katsoen."
"Minkä vuoksi?"
"Siksi että jos koettaa vaikuttaa toiseen ihmiseen, niin samalla koettaa
antaa hänelle oman sielunsa. Silloin toinen ei ajattele enää
luonnollisia ajatuksiaan, eikä luonnollinen into lämmitä häntä. Hänen
hyveensä eivät ole enää hänen omiansa. Hänen paheensa, jos sellaista
kuin pahetta on lainkaan olemassa, ovat lainattuja. Hänestä tulee toisen
henkilön sävelten kaiku, hän näyttelee osaa, joka ei ole hänelle aiottu.
Elämän tarkoituksena on itsensä kehitys. Saada ilmi oma luontomme -- kas
siinä kunkin ihmisen tehtävä maailmassa. Nykyaikana ihmiset pelkäävät
omaa itseänsä. He ovat unhoittaneet korkeimman kaikista
velvollisuuksista, sen velvollisuuden, joka on jokaisella ihmisellä
itseänsä kohtaan. Tietysti he ovat armeliaita. Ravitsevat nälkäisiä ja
antavat kerjäläisille vaatteita. Mutta heidän oma sielunsa menee
hukkaan. Rodun rohkeus on kadonnut. Ehkei meillä ole sitä koskaan
ollutkaan. Me pelkäämme yhteiskuntaa, siinä on koko siveellisyyden
perustus, ja me pelkäämme Jumalaa, -- siinä piilee taas uskonnon
salaisuus -- nuo molemmat voimat ne meitä hallitsevat. Ja kuitenkin --"
"Käännä pääsi hiukan enemmän oikealle, Dorian, ole hyvä", sanoi maalari
vaipuneena kokonaan työhönsä ja huomaten vain ilmeen pojan kasvoissa,
jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.
"Ja kuitenkin", jatkoi lordi Henry matalalla, sointuvalla äänellään,
liikuttaen sulavasti kättänsä, mikä liike oli ollut hänelle ominainen
aina Etonin kouluajoilta saakka, "minä luulen, että jos yksikin ihminen
eläisi oikein täydellistä ja kokonaista elämää, päästäisi valloilleen
joka ainoan tunteensa, ilmaisisi jokaisen ajatuksensa, toteuttaisi
kaikki unelmansa -- niin luulen että maailma unohtaisi kaikki
keskiaikuiset tautinsa ja voimakkaan ilon vallassa palaisi takaisin
helleniläiseen ihanteesen. Ehkäpä johonkin vielä hienompaankin ja
rikkaampaankin. Mutta rohkeinkin ihminen meidän parissamme pelkää
itseään. Barbarien itsekidutus jatkuu yhä edelleen meidän aikanamme
kieltäymyksenä, joka katkeroittaa meidän elämämme. Me saamme kärsiä
rangaistuksen omien laiminlyöntiemme vuoksi. Jokainen vietti, jota me
yritämme hillitä, itää meidän sielussamme ja myrkyttää meidät. Ruumis
tekee kerran syntiä, ja on silloin vapaa siitä, sillä teko on
jonkinlainen puhdistus. Jäljelle ei jää muuta kuin muisto nautinnosta,
tai turhat omantunnonvaivat. Ainoa tapa, millä voi vapautua
kiusauksesta, on antautua sille alttiiksi. Vastustakaa sitä, niin teidän
sielunne halajaa sitä, mitä te siltä olette kieltänyt, himoitsee sitä,
minkä teidän suvaitsemattomat lakinne ovat tehneet suvaitsemattomaksi ja
laittomaksi. Sanotaan että suurimmat maailmantapaukset ovat tapahtuneet
aivoissa. Aivoissa, yksinomaan aivoissa, maailman suurimmat synnitkin
ovat tapahtuneet. Te, mr. Gray, te itse, joka olette niin sanomattoman
nuori ja viattoman lapsekas, teillä on ollut intohimoja, jotka ovat
peloittaneet teitä, ajatuksia, jotka ovat täyttäneet teidän mielenne
kauhulla, unia sekä päivällä että yöllä, joiden muistokin vain voipi
nostaa häpeän punan poskillenne."
"Vaietkaa!" änkytti Dorian Gray, "vaietkaa! Te panette pääni pyörälle.
Minä en tiedä, mitä teille vastaisin. Vastaus on olemassa, mutta minä en
voi sitä löytää. Älkää puhuko. Antakaa minun ajatella. Tai mielemmin,
antakaa minun koettaa olla ajattelematta."
Lähes kymmenen minuuttia hän seisoi liikkumatta, huulet avoinna,
silmissä kumma loisto. Hän tunsi himmeästi, että aivan uusi voima alkoi
vaikuttaa hänessä. Mutta samalla hänestä tuntui kuin tuo voima olisi
kohonnut hänen omasta sielustansa. Nuo muutamat sanat, joita Basilin
ystävä oli lausunut hänelle -- epäilemättä aivan satunnaisia sanoja, jos
kohta tahallisia paradokseja -- olivat kosketelleet jotakin salaista
kieltä, joka tähän asti oli pysynyt aivan äänettömänä, mutta joka nyt
värähteli tahdissa hänen valtasuonensa kanssa.
Samalla tavalla soitto saattoi vaikuttaa häneen. Soitto oli usein
saattanut hänet aivan suunniltaan. Mutta soitto ei koskaan puhjennut
sanoiksi. Se ei luonut uutta maailmaa, vaan pikemmin uuden kaaoksen.
Mutta sanat! Yksinomaan sanat! Miten julmia ne olivat! Kuinka eläviä,
selviä ja kauheita! Niitä oli mahdoton päästä pakoon. Ja kuitenkin mikä
viehättävä tenho niissä piili! Ne näyttivät voivan antaa plastillisen
muodon muodottomille esineille, niissä oli omaa musiikkiansa, joka oli
yhtä suloista kuin viulun tai luutun ääni. Vain sanat! Onko mitään niin
todellista kuin sanat?
Niin, poikavuosiltaan hän muisti tapauksia, joita hän ei ollut voinut
ymmärtää. Nyt hän ne ymmärsi. Elämä leimahti äkkiä hehkuvana hänen
edessään. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi kulkenut keskellä liekkejä.
Miksei hän ollut ymmärtänyt sitä ennemmin?
Lordi Henry tarkasteli häntä hieman hymyillen. Hienolla psykologisella
aistillaan hän tiesi milloin olla vaiti. Hän tunsi suurta mielenkiintoa.
Häntä hämmästytti se äkillinen vaikutus, joka oli seurannut hänen
sanojansa. Hänen mieleensä johtui kirja, jonka hän kuudentoista vanhana
oli lukenut, kirja, joka hänelle oli paljastanut paljon uusia, ennen
aavistamattomia asioita, ja hän ihmetteli tokko Dorian Gray tällä
hetkellä koki jotakin samankaltaista. Hän oli vain ampunut nuolen
ilmaan. Oliko se osunut maaliin? Miten ihastuttava tuo poika oli!
Hallward maalasi tuolla ihmeellisellä varmuudellaan, joka oli hänelle
niin ominaista, tuolla rohkeudella ja tosihienoudella, joka taiteessa
aina todistaa suurta voimaa. Hän ei huomannut äkillistä hiljaisuutta.
"Basil, en jaksa seisoa enää", sanoi Dorian Gray äkkiä. "Minä lähden
istumaan ulos puutarhaan. Täällä on tukehduttavan kuuma."
"Rakas ystävä, olen kovin pahoillani. Maalatessani en voi ajatella
mitään muuta. Mutta sinä et ole koskaan ollut niin hyvä kuin tänään.
Seisoit niin ihmeen hiljaa. Minä olen saanut juuri sen ilmeen kuvaan,
jota halusin -- huulet puoleksi auenneina ja silmiin kirkkaan loisteen.
En tiedä mitä Harry on sanonut sinulle, mutta hän on varmaan loihtinut
sinun kasvoihisi tuon ihmeellisen ilmeen. Luultavasti hän on imarrellut
sinua. Älä usko sanaakaan siitä, mitä hän sanoo."
"Ei hän ole imarrellut minua yhtään. Ehkäpä juuri senvuoksi en usko
sitä, mitä hän on sanonut."
"Te tiedätte varsin hyvin että te uskotte", sanoi lordi Henry luoden
häneen haaveelliset, väsähtäneet silmänsä. "Minä tulen teidän kanssanne
puutarhaan. Täällä atelierissa on hirvittävän kuuma. Basil, anna meille
jotakin kylmää juoda, jotakin mansikkamehua."
"Tietysti, Harry. Paina kelloa vain, ja kun Parker tulee, niin sano
hänelle, mitä haluat. Minä maalaan vain tämän taustan, sitten tulen
teidän luoksenne. Älä pidätä Doriania kovin kauan. En koskaan ole ollut
paremmalla maalaustuulella kuin tänään. Tästä tulee minun
mestariteokseni. Tämmöisenäänkin se on minun mestariteokseni."
Lordi Henry meni puutarhaan ja löysi Dorian Grayn, joka oli kätkenyt
kasvonsa viileihin sireenikukkiin ja kuumentapaisesti imi niiden
tuoksua, ikäänkuin ne olisivat olleet viiniä. Lordi Henry astui hänen
luoksensa ja laski kätensä hänen olkapäälleen. "Se on oikein se", hän
sanoi puoliääneen. "Ei mikään muu kuin aistit voi parantaa sielua,
samoinkuin ei mikään muu kuin sielu voi parantaa aisteja."
Nuorukainen säpsähti ja vetäytyi pois. Hän oli avopäin ja lehdet olivat
pörröittäneet hänen kiharansa ja saattaneet vanukkeihin kaikki nuo
kultaiset säikeet. Hänen silmissään ilmeni pelkoa, ikäänkuin hänet olisi
äkkiä unesta herätetty. Hänen hienosti veistetyt sieramensa värähtelivät
ja kätkössä oleva hermo vavahutteli hänen punoittavia huuliaan.
"Niin", jatkoi lordi Henry, "siinä on yksi elämän suurimpia salaisuuksia
-- parantaa sielu aistin keinoilla ja aistit sielun avulla. Te olette
ihmeellinen olento. Te tiedätte enemmän kuin mitä te luulette
tietävänne, samoin kuin te tiedätte vähemmän kuin mitä te haluaisitte
tietää."
Dorian Gray rypisti kulmakarvojaan ja käänsi päänsä pois. Hän ei voinut
olla pitämättä tuosta kookkaasta, miellyttävästä nuoresta miehestä, joka
seisoi hänen vieressänsä. Hänen romantiset, oliivinväriset kasvonsa ja
elähtänyt ilmeensä huvittivat häntä. Hänen hillitty, pehmeä äänensä oli
tavallaan tenhova. Hänen viileät, valkeat, kukkamaiset kätensä, nekin
olivat ihmeellisen viehättävät. Ne liikkuivat hänen puhuessansa kuin
musiikki ja näyttivät puhuvan omaa kieltänsä. Mutta hän pelkäsi häntä ja
häpesi omaa arkuuttaan. Miksikä vieraan piti tulla herättämään häntä
täyteen tajuntaan? Hän oli tuntenut Basil Hallwardin jo kuukausimääriä,
mutta heidän välinen ystävyytensä ei ollut muuttanut häntä. Äkkiä oli
nyt vieras tullut hänen tielleen, joka näytti paljastavan hänelle elämän
salaperäisyyden. Vaan mitä pelon syytä hänellä oikeastaan oli? Eihän hän
ollut mikään koulupoika eikä nuori tyttö. Tuo pelko oli kerrassaan
mieletöntä.
"Mennään istumaan siimekseen", sanoi lordi Henry. "Parker on tuonut
meille juotavaa, ja jos te seisotte vielä tuossa paahteessa, niin teidän
ihonne pilaantuu aivan, eikä Basil enää koskaan maalaa teitä. Älkää
päivetyttäkö itseänne. Se ei sopisi teille."
"Mitä se tekisi?" sanoi Dorian Gray nauraen, käyden penkille istumaan
puutarhan perällä.
"Se merkitsisi teille paljonkin, mr. Gray."
"Minkä vuoksi?"
"Siksi että teidän nuoruutenne on hurmaava eikä maailmassa mikään muu
ole arvokasta, paitsi nuoruus."
"Ei minun mielestäni, lordi Henry."
"Niin, te ette sitä vielä tunne. Kerran, kun te olette vanha ja
ryppyinen ja ruma, kun ajatukset ovat uurtaneet vakoja teidän otsaanne
ja intohimojen tuli polttanut merkkinsä teidän huuliinne, te tunnette
sen kipeästi. Nyt, minne ikänä te tulette, te hurmaatte maailman.
Kestäneekö sitä aina?... Teillä on ihmeellisen kauniit kasvot, mr. Gray.
Älkää rypistäkö kulmianne. Se on aivan varma. Ja kauneus on yksi neron
ilmaisumuodoista -- se on korkeampikin kuin nero, koskei se kaipaa
mitään selitystä. Se on tosiasia maailmassa, niinkuin auringonpaiste tai
kevät-aika tai kuun hopeanhohde, joka kuvastuu synkän veden pintaan.
Siitä ei voi väitellä. Sillä on jumalallinen hallitsijaoikeutensa. Se
kohottaa prinsseiksi ne, jotka sen omistavat. Te hymyilette? Ah, te ette
hymyile enää kadotettuanne sen... Ihmiset ovat joskus väittäneet, että
kauneus on pintapuolista. Voihan se olla. Mutta ei se ainakaan ole yhtä
pintapuolista kuin ajatus. Minun mielestäni kauneus on ihmeitten ihme.
Vain typerät ihmiset eivät arvostele asioita ulkomuodon mukaan. Maailman
todellinen salaperäisyys piilee näkyvässä, eikä näkymättömässä... Niin,
mr. Gray, jumalat ovat olleet teille armeliaat. Mutta jumalat voivat
nopeasti riistää pois lahjansa. Teille ei ole suotu kuin muutamia
vuosia, joina te voitte elää todellisesti, täydellisesti ja
kokonaisesti. Kun teidän nuoruutenne aika on kadonnut, niin teidän
kauneutennekin on kadonnut, ja silloin te huomaatte, etteivät mitkään
voitot teitä enää odota. Tai te saatte tyytyä noihin vähäisiin
voittoihin, jotka entisyyden muistojen tähden tuntuvat katkerammilta
kuin täydellinen häviö. Jokainen kuukausi vie teidät lähemmäksi julmaa
kohtaloa. Aika kadehtii teitä ja koettaa hävittää teidän liljojanne ja
ruusujanne. Te kellastutte ja laihdutte ja silmienne loisto katoaa. Ja
te kärsitte julmasti... Oi, nauttikaa nuoruudestanne, niin kauan kuin se
on teidän omanne. Älkää tuhlatko päivienne kultaa siihen mikä on
ikävystyttävää, älkää yrittäkö turhaan korjata sitä mikä auttamattomasti
on mennyttä. Älkää kuluttako elämäänne tyhmyydessä, jokapäiväisyydessä
eikä tietämättömyydessä. Ne ovat vain meidän aikamme vääriä ihanteita ja
sairaaloisia pyrintöjä. Eläkää! Eläkää tuota ihmeellistä elämää, joka on
teidän omanne! Älkää olko käyttämättä mitään hyväksenne. Etsikää aina
uusia nautintoja. Älkää pelätkö koskaan mitään... Uutta hedonismia --
sitä juuri meidän vuosisatamme kaipaa. Ehkä te olette aiottu sen
näkyväksi symboliksi. Teidän personallisuudellanne te voitte toteuttaa
vaikka mitä. Maailma on teidän omanne yhden kokonaisen kevään...
Tavatessani teidät minä huomasin, ettei teillä ollut aavistustakaan
omasta todellisesta olemuksestanne, ettette tienneet miksi te voisitte
kelvata. Teissä oli niin paljon viehättävää, että minun täytyi paljastaa
teille hiukan omaa itseänne. Minä ajattelin, mikä vahinko, jos te
menisitte hukkaan. Sillä teidän nuoruutenne aika on niin lyhyt -- niin
kovin lyhyt. Tavalliset metsäkukat kuihtuvat, mutta ne kukkivat jälleen.
Kultavihma on ensi kesänä yhtä keltainen kuin nytkin. Kuukauden kuluttua
on metsäköynnös täynnä purppuraisia tähtiä ja vuosi vuodelta nuo
punoittavat tähdet tuikkivat sen vihreällä lehtitaivaalla. Mutta me emme
saa koskaan nuoruuttamme takaisin. Ilonsuoni, joka tykkii meissä
kahdenkymmenen vuoden vanhoina, menettää kiihkeytensä. Meidän jäsenemme
jäykistyvät, aistimme veltostuvat. Me muutumme julmiksi nukeiksi, joiden
mielissä intohimojen muisto kummittelee, nuo intohimot, joita me liiaksi
pelkäsimme, nuo kiihkeät kiusaukset, joihin me emme uskaltaneet
antautua. Nuoruus! Nuoruus! Elämässä ei ole mitään nuoruuden veroista!"
Dorian Gray kuunteli suurin silmin ihmetyksen vallassa. Sireenioksa
putosi hänen kädestään maahan. Äkäinen mehiläinen surisi hetken sen
ympärillä. Sitten se alkoi kulkea pitkin pienien kukkien puikeata kupua.
Dorian tarkasteli sitä hetken aikaa tuolla tavattomalla mielenkiinnolla,
jota me koetamme osoittaa aivan turhanpäiväisille esineille, kun jokin
tärkeä asia peloittaa meitä, kun jokin uusi, selittämätön tunne saa
meissä vallan, tai kun jokin kauhistuttava ajatus äkkiä ryntää meidän
aivoihimme ja vaatii meitä antautumaan. Hetken kuluttua mehiläinen lensi
pois. Dorian näki, että se kätkeytyi kellokukan kupuun. Kukka näytti
värähtelevän ja keijui sitten hiljalleen edes-takaisin.
Äkkiä maalari ilmestyi atelierin ovelle ja viittasi heitä sisään. He
katsoivat toisiinsa hymyillen.
"Minä odotan teitä", hän huudahti. "Tulkaa sisään. Valo on aivan
erinomainen, ottakaa lasit mukaanne."
He nousivat ja astuivat yhdessä tietä pitkin.
Kaksi vihreän ja valkoisen kirjavaa perhosta lensi heidän ohitsensa, ja
päärynäpuussa puutarhan perällä alkoi rastas laulaa.
"Te olette iloinen, mr. Gray, että olette tavannut minut", sanoi lordi
Henry katsoen häneen.
"Kyllä, nyt minä olen iloinen. Mutta saapa nähdä, iloitsenko siitä
aina."
"Aina! Se on hirveä sana. Minua värisyttää joka kerta kun kuulen tuon
sanan. Naiset niin mielellään sitä käyttävät. He pilaavat jokaisen
romaanin kun he toivovat sen ikuisesti kestävän. Sillä sanalla sitä
paitsi ei ole minkäänlaista tarkoitusta. Ainoa ero oikun ja koko elämän
kestävän intohimon välillä on se, että oikku kestää hiukan kauemmin."
Kun he astuivat sisään atelieriin, niin Dorian Gray laski kätensä lordi
Henryn käsivarrelle. "Siinä tapauksessa olkoon meidän ystävyytemme vain
oikku", hän mutisi punastuen omaa rohkeuttansa ja nousi sitten
korotukselle asettuakseen asentoonsa. Lordi Henry heittäytyi suureen
korituoliin ja katseli häntä. Ei kuulunut muuta ääntä kuin penselin
rapinaa kankaalla, silloin-tällöin vain Hallward astui askeleen taakse
ja katseli työtään etäämmältä. Tomuhiukkaset hyppelivät kullanhohtavissa
auringonsäteissä, jotka viistosti laskeutuivat sisään avonaisesta
ovesta. Ruusujen tukehduttava tuoksu täytti ilman.
Neljännestunnin kuluttua Hallward lopetti työnsä, katseli kauan aikaa
Dorian Graytä ja taas pitkän aikaa taulua, purren suuren pensselin
vartta ja rypistäen kulmakarvojaan. "Se on aivan valmis", huudahti hän
vihdoin ja piirsi punaisilla kirjaimilla nimensä taulun
vasemmanpuoliseen nurkkaan.
Lordi Henry astui hänen luokseen ja tarkasteli taulua. Se oli todellakin
ihmeellinen taideteos ja erinomaisen muotoinen.
"Rakas ystävä, minä onnittelen sinua sydämellisesti", sanoi hän. "Se on
nykyajan hienoimpia tauluja. Mr. Gray, tulkaa tekin sitä katsomaan."
Nuorukainen sätkähti, ikäänkuin hän olisi unesta herännyt. "Onko se
todellakin valmis?" hän mutisi laskeutuen alas korotukselta.
"Aivan valmis", sanoi maalari. "Ja tänään sinä seisoit aivan
erinomaisesti. Minä olen hyvin kiitollinen sinulle."
"Se on kokonaan minun ansioni", katkaisi lordi Henry puheen. "Eikö
totta, mr. Gray?"
Dorian ei vastannut, vaan astui huolettomasti muotokuvan eteen ja
kääntyi sitä kohti. Nähdessään sen hän vetäytyi taaksepäin, ja hänen
poskiinsa kohosi hetkeksi ilon puna. Riemu säteili myös hänen
silmistänsä, ikäänkuin hän olisi nähnyt itsensä ensi kertaa. Hän seisoi
liikkumatta ja ihmeissään, hämärästi aavistaen, että Hallward puhui
hänelle, mutta ymmärtämättä mitä hän sanoi. Hänen oman kauneutensa tunne
valtasi hänet äkkiä kuin ilmestys. Hän ei ollut koskaan ennen sitä
käsittänyt. Basil Hallwardin imartelut olivat tuntuneet hänestä vain
ystävän liioittelulta. Hän oli kuunnellut niitä nauraen ja unohtanut ne
jälleen. Ne eivät olleet jättäneet mitään vaikutusta hänen luonteesensa.
Silloin lordi Henry Wotton tuli veisaten ihmeellisen ylistyslaulun
nuoruudesta ja lausuen julman varoituksen sen katoavaisuudesta. Se
herätti hänet oikeaan aikaan, ja nyt kun hän katseli oman ihanuutensa
varjokuvaa, selvisi hänelle äkkiä tuon kuvauksen todellisuus. Niin,
päivä koittaisi kerran, jolloin hänen kasvonsa olisivat ryppyiset ja
kuihtuneet, hänen silmänsä himmeät ja värittömät, hänen vartalonsa
kumara ja kömpelö. Puna kalpenisi hänen huuliltaan ja kulta katoaisi
hänen hiuksistansa. Sielu murtaisi hänen ruumiinsa. Hän muuttuisi
julmaksi, vastenmieliseksi ja rumaksi.
Ajatellessaan sitä hän tunsi kovaa kipua, ikäänkuin häntä olisi
veitsellä isketty, ja hänen herkät hermonsa värisivät. Hänen silmänsä
synkkenivät tummiksi kuin ametistit ja peittyivät kyynelharsoon. Hänestä
tuntui ikäänkuin jääkylmä käsi olisi laskeutunut hänen sydämelleen.
"Eikö se miellytä sinua?" kysyi vihdoin Hallward, jota nuorukaisen
äänettömyys hiukan loukkasi, voimatta ymmärtää mitä se tarkoitti.
"Tietysti se häntä miellyttää", sanoi lordi Henry. "Kukapa ei siitä
pitäisi? Se on suurinta mitä nykyajan taide on luonut. Minä maksan
sinulle siitä mitä ikänä haluat. Minun täytyy se saada."
"Se ei ole minun omani, Harry."
"Kenenkä sitten?"
"Dorianin tietysti", vastasi maalari.
"Onpa hänellä hyvä onni."
"Kuinka surullista!" mutisi Dorian Gray, silmät yhä kiintyneinä
muotokuvaan. "Miten haikeata! Minä vanhenen, tulen julmaksi, rumaksi.
Mutta tämä kuva pysyy alati nuorena. Se ei koskaan tule tätä kesäpäivää
vanhemmaksi... Jospa olisi päinvastoin! Jospa minä voisin pysyä aina
nuorena ja kuva vanhentuisi! Siitä hyvästä minä antaisin vaikka mitä!
Niin, ei mikään olisi minusta liian korkea hinta! Antaisin siitä vaikka
sieluni!"
"Sellainen vaihtokauppa ei suinkaan olisi sinulle mieleen, Basil", sanoi
lordi Henry nauraen. "Se uurtaisi liian syvät vaot sinun työhösi."
"Minä nousisin kiihkeään vastarintaan, Harry", sanoi Hallward.
Dorian Gray kääntyi häneen. "Sen kyllä uskon, Basil. Sinä rakastat
taidettasi enemmän kuin ystäviäsi. Minä en merkitse sinulle enempää kuin
vihreä bronssikuva. Tuskin niinkään paljon."
Maalari sätkähti hämmästyneenä. Nuo sanat eivät kuulostaneet Dorianin
puheelta. Mitä oli tapahtunut? Hänhän näytti aivan suuttuneelta. Hänen
kasvonsa punoittivat ja hänen poskensa paloivat.
"Niin", jatkoi Dorian, "minä merkitsen sinulle vähemmän kuin sinun
norsunluinen Hermeksesi tai hopeafaunisi. Ne pysyvät sinulle aina
rakkaina. Kuinka kauan sinä välität minusta? Kunnes saan ensimäisen
ryppyni, eikö niin. Minä tiedän nyt, että kun ihmisen kauneus katoaa,
niin on samalla kaikki kadonnut. Sinun taulusi on sen minulle opettanut.
Lordi Henry Wotton on aivan oikeassa. Kauneus yksin maailmassa on jonkun
arvoista. Kun huomaan vanhenevani, niin minä otan itseni hengiltä."
Hallward kääntyi kalpeana hänen puoleensa ja tarttui häntä käteen
kiinni. "Dorian! Dorian!" hän huudahti, "älä puhu tuolla tapaa. Minulla
ei koskaan ennen ole ollut sinun kaltaistasi ystävää, enkä koskaan saa
toista samankaltaista. Ethän sinä kadehti aineellisia esineitä, eikö
totta? -- sinä, joka olet niitä kaikkia kauniimpi!"
"Minä kadehdin kaikkia niitä, joiden kauneus ei katoa. Minä kadehdin
tuota kuvaa, jonka minusta olet maalannut. Miksi se saa pitää sen, mikä
minun on pakko kadottaa? Joka ainoa haihtuva hetki ryöstää minulta
jotakin ja antaa sille. Oi, -- jospa olisi vain päinvastoin! Jospa kuva
voisi muuttua ja minä voisin pysyä alati tällaisena! Miksi sinä sen
maalasit? Vielä kerran se minua pilkkaa -- armottomasti pilkkaa!" Kuumat
kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Hän vetäisi kätensä irti ja
heittäytyi sohvalle peittäen kasvonsa tyynyihin, ikäänkuin rukoillen.
"Tämän sinä olet tehnyt, Harry", sanoi maalari katkerasti.
Lordi Henry kohautti olkapäitään. "Se on Dorian Grayn todellinen luonto
-- siinä kaikki."
"Sitä se ei ole."
"Jollei ole, niin mitä minulla on sen kanssa tekemistä?"
"Sinun olisi pitänyt mennä silloin kun minä pyysin", mutisi Basil.
"Minä jäin sinun pyynnöstäsi", vastasi lordi Henry.
"Harry, minä en voi riidellä yhtä aikaa molempien parhaiden ystävieni
kanssa, mutta te saatatte minut vihaamaan parasta teosta, minkä koskaan
olen saanut aikaan, ja siksi minä sen tuhoan. Mitäpä muuta se olisi kuin
kangaspalanen ja väriä? Minä en tahdo, että se pilaa meidän kaikkien
elämän."
Dorian Gray kohotti kultaiset kutrinsa tyynyistä ja katsoi Basiliin
kalpein kasvoin ja kyyneltynein silmin, kun tämä astui ikkunan vieressä
olevan maalipöydän ääreen. Mitä hän aikoi tehdä? Hänen sormensa etsivät
kiihkeästi jotakin tinatuubien ja kuivettuneiden pensselien joukosta.
Niin, hän etsi pitkää palettiveistä, jonka terä oli ohutta, joustavaa
terästä. Vihdoin hän sen löysi. Hän aikoi sillä puhkaista kankaan rikki.
Käheästi huudahtaen nuorukainen hyppäsi ylös sohvalta ja hyökäten
Hallwardin luo hän riisti veitsen hänen kädestään ja heitti sen
atelierin toiseen päähän. "Sinä et saa, Basil!" hän huusi. "Se olisi
murha!"
"Olen iloinen että vihdoinkin annat työlleni arvoa, Dorian", sanoi
maalari kylmästi toinnuttuaan hämmästyksestään. "Minä en luullut sinun
sitä tekevän."
"Enkö panisi sille arvoa? Minähän rakastan sitä, Basil. Se on osa
minusta itsestäni. Sen minä tunnen."
"No hyvä, heti kun olet kuiva, minä vernissaan sinut, panen sinut
kehyksiin ja lähetän sinut kotiin. Sitten voit tehdä itselläsi mitä
ikänä haluat." Ja hän astui lattian yli ja soitti teetä. "Sinä haluat
kai teetä, Dorian? Ja kai sinäkin, Harry? Vai halveksitteko te niin
yksinkertaista nautintoa?"
"Minä ihailen yksinkertaisia nautintoja", sanoi lordi Henry. "Niihin
monimutkaisen ihmisen täytyy lopulta turvautua..Mutta minä en pidä
kohtauksista muualla kuin näyttämöllä. Mitä ihmeellisiä olentoja te
molemmat olette! En muista kuka lie määritellyt ihmistä järkeväksi
eläimeksi. Se ainakin oli liian nopea määritelmä. Ihminen on kaikkea
muuta kuin järkevä, ja siitä minä olenkin hyvilläni. Mutta minä
toivoisin ettette te riitelisi kuvasta. Paljoa parempi jos olisit
antanut sen minulle, Basil. Tuo tyhmä poika ei sitä lainkaan tarvitse.
Mutta minulle se olisi hyvin tarpeen."
"Jos annat sen kelle muulle hyvänsä, Basil, kuin minulle, niin en suo
sitä sinulle koskaan anteeksi!" sanoi Dorian Gray. "Enkä minä salli,
että ihmiset sanovat minua tyhmäksi pojaksi."
"Tiedäthän että kuva on sinun, Dorian. Minä lahjoitin sen sinulle jo
ennenkuin sitä oli olemassakaan."
"Ja te tiedätte aivan hyvin olleenne hiukan tyhmä, mr. Gray, ettekä voi
väittää mitään vastaan, kun teille muistutetaan että olette vielä varsin
nuori."
"Tänä aamuna olisin voinut väittää sitä vastaan hyvinkin kiihkeästi,
lordi Henry."
"Niin, tänä aamuna! Te aloitte vasta silloin elää."
Ovella kuului kolkutus ja palvelija tuli sisään kantaen täyteläistä
teetarjotinta ja laskien sen pienelle japanilaiselle pöydälle. Kuului
kuppien ja lautasten kilinää ja teekeittiön kohinaa. Nuori poika toi
sisään kaksi pyöreää kiinalaista maljaa. Dorian Gray astui pöydän luo ja
kaatoi teetä kuppeihin. Molemmat herrat astuivat hitaasti lähemmäksi ja
tarkastelivat maljojen sisällystä.
"Mennään tänä iltana teatteriin", sanoi lordi Henry. "Varmaan jossakin
teatterissa on jotakin hyvää. Olen tosin luvannut syödä päivällistä
Whitellä, mutta vain yhden vanhan ystävän kanssa. Voinhan lähettää
hänelle sähkösanoman ja sanoa että olen sairas, tai että myöhempi
sopimus estää minua tulemasta. Olisihan se sopiva puolustus, sillä siinä
olisi suoruuden suloutta."
"On niin vaivalloista pukeutua frakkiin", mutisi Hallward. "Ja kun on
saanut sen niskaansa, niin se näyttää niin rumalta."
"Aivan niin", vastasi lordi Henry miettiväisesti, "yhdeksännentoista
vuosisadan seurapuku on inhottava. Se on niin synkkä, niin painostava.
Synti yksin on väririkasta meidän nykyaikaisessa elämässämme."
"Sinun ei pidä puhua tuollaista Dorianin kuullen, Harry."
"Minkä Dorianin? Senkö joka kaataa meille teetä, vai senkö, joka kuvasta
katsoo meihin?"
"Ei kummankaan."
"Minä lähtisin mielelläni teidän kanssanne teatteriin, lordi Henry",
sanoi nuorukainen.
"Sitten te lähdette; ja sinäkin tulet, Basil, eikö totta?"
"En todellakaan voi. Minulla on niin paljon työtä."
"No niin, me menemme sitten kahden, mr. Gray."
"Suurimmalla mielihyvällä."
Maalari puri huultaan ja astui kuppi kädessä taulun luo. "Minä jään
kotiin oikean Dorianin kanssa", hän sanoi surullisesti.
"Tuoko on oikea Dorian?" huudahti muotokuvan originaali hyökäten hänen
luokseen. "Olenko todellakin tuon näköinen?"
"Olet; sinä olet aivan tuon näköinen."
"Kuinka ihmeellistä, Basil!"
"Ainakin sinä ulkomuodoltasi olet tuon näköinen. Mutta kuva ei koskaan
muutu", huokasi Hallward. "Se on sentään jotakin."
"Mitä melua ihmiset pitävät uskollisuudesta!" huudahti lordi Henry.
"Yksin rakkaudessakin se on vain psykologinen kysymys. Se ei ole missään
tekemisessä meidän tahtomme kanssa. Nuoret ihmiset tahtovat olla
uskollisia, mutta eivät kykene. Vanhat ihmiset tahtovat olla uskottomia,
eivätkä voi kuitenkaan. Muuta ei juuri voi sanoa."
"Älä mene teatteriin tänä iltana, Dorian", sanoi Hallward. "Jää minun
luokseni päivällisille."
"Minä en voi, Basil."
"Minkä vuoksi?"
"Sentähden että lupasin mennä lordi Henry Wottonin kanssa."
"Ei hän pane sinuun sen enempää arvoa vaikka pidätkin lupauksesi. Itse
hän aina rikkoo omansa. Minä pyydän ettet menisi."