Atelieri oli täynnä ruusujen tuoksua, ja kun keveä kesätuuli suhahti
puutarhan puissa, niin tunkeutui huumaava sireenien haju tai
punakukkaisen orjantappuran vieno tuoksu avonaisen oven kautta sisään
huoneesen.
Persialaisen sohvansa nurkkauksesta, missä tapansa oli loikoilla ja
poltella paperossi toisensa jälkeen, lordi Henry Wotton saattoi
vilahdukselta nähdä hunajalta tuoksuvan ja hunajanvärisen
kultavihmapensaan, jonka taipuvat oksat vaivoin jaksoivat kantaa
kullanhohteista taakkaansa. Sillointällöin lentävien lintujen
aaveentapaiset varjot kuvastuivat leveitten ikkunoiden silkkiuutimille,
loihtien hetkeksi esiin japanilaisen sävyn, ja johtaen hänen ajatuksensa
noihin Tokion kalpeakasvoisiin taiteilijoihin, jotka liikkumattoman
taiteen välityksellä koettavat saada esille liikkeen ja elon
vaikutuksen. Mehiläiset, piileskellessään pitkässä, niittämättömässä
heinässä tai kierrellessään keltaisten, pölyisten kuusamakukkien
ympärillä, tekivät yksitoikkoisella surinallaan hiljaisuuden vieläkin
painostavammaksi. Ja hillitty humina Lontoosta kuului ikäänkuin
kaukaisten urkujen alimmalta säveleltä.
Keskellä huonetta staflialla oli muotokuva, joka esitti tavattoman
kaunista nuorta miestä koko koossa, ja kuvan edessä, jonkun matkaa
siitä, istui taiteilija itse, Basil Hallward, jonka äkillinen katoaminen
muutamia vuosia sitten herätti yleistä hämmästystä ja antoi aihetta
ihmeellisiin arveluihin.
Kun taiteilija katseli tuota miellyttävää ja komeaa kuvaa, jota hänen
taiteensa niin nerokkaasti kuvasi, niin tyytyväinen hymyily valaisi
hetkeksi hänen kasvojansa. Mutta äkkiä hän hypähti ylös ja suljettuaan
silmänsä painoi sormensa silmäluomiaan vasten, ikäänkuin yrittäen
pidättää ihmeellistä unta, josta hän pelkäsi voivansa herätä.
"Tuo on sinun paras teoksesi, Basil, parasta mitä koskaan olet
maalannut", sanoi lordi Henry vitkalleen. "Sinun pitää lähettää se
Grosvenor-näyttelyyn ensi vuonna. Akademian näyttely on liian suuri ja
kehno. Joka kerta siellä käydessäni on siellä ollut niin paljon ihmisiä,
etten ole voinut nähdä kuvia, ja se oli inhottavaa, tai niin paljon
kuvia, etten ole voinut nähdä ihmisiä, mikä on vieläkin pahempi.
Grosvenor on todellakin ainoa sopiva paikka."
"En luullakseni pane sitä yhtään näytteille", hän vastasi, ja heitti
päätään taaksepäin omituisella tavalla, jolle jo Oxfordissa hänen
ystävänsä olivat nauraneet. "Ei, en minä huoli panna sitä näytteille."
Lordi Henry kohotti kulmakarvojaan ja katsoi häneen ihmeissään hienojen,
sinertävien savurenkaiden läpi, jotka kohosivat kummallisissa
kiemuroissa hänen väkevästä opiumipaperossistaan. "Etkö panisi sitä
laisinkaan näytteille? Mutta, rakas ystävä, minkä vuoksi? Onko sinulla
minkäänlaista syytä siihen? Olettepa te maalarit ihmeellisiä otuksia! Te
teette vaikka mitä saavuttaaksenne mainetta, ja niin pian kuin olette
sen saavuttanut, niin te näytätte haluavan heittää sen luotanne. Siinä
te teette hyvin tyhmästi. Sillä jos kohta on paha jos meistä puhutaan,
niin vielä paljoa pahempi, jollei kukaan meistä puhu. Tällainen
muotokuva kohottaisi sinut Englannissa yläpuolelle kaikkia muita nuoria
miehiä ja saattaisi vanhat kadehtimaan sinua, jos vanhoilla ihmisillä
yleensä voi olla minkäänlaisia tunteita."
"Minä tiedän että naurat minulle", vastasi toinen, "mutta en todellakaan
voi asettaa sitä näytteille. Olen pannut tuohon tauluun liiaksi omaa
itseäni."
Lordi Henry ojentautui pitkäkseen sohvalle ja nauroi.
"Niin, tiesinhän että nauraisit; mutta se on sittenkin aivan totta."
"Liiaksi omaa itseäsi! Totta tosiaan, Basil, en tiennyt että olisit niin
turhamainen. Sitä paitsi en ymmärrä mitä yhtäläisyyttä voisi olla sinun
karkeapiirteisten kasvojesi ja pikimustan tukkasi ja tuon nuoren
Adoniksen välillä, joka näyttää ikäänkuin norsunluusta ja ruusunlehdistä
tehdyltä. Ei, rakas Basil, tuo tuossa on Narcissus ja sinä -- no niin,
sinun kasvoissasi tietysti on nerokas ilme ja niin poispäin. Mutta
kauneus, todellinen kauneus -- se loppuu siinä, missä nerokas ilme
alkaa. Nerokkaisuus on itsessään jonkunlaista liioittelua ja se rikkoo
aina sopusoinnun kasvoissa. Heti kun ihminen rupeaa ajattelemaan, ovat
hänen kasvonsa yksinomaan nenää, tai yksinomaan otsaa tai jotain muuta
hirveää. Tarkastappa vain miehiä, jotka jollakin oppialalla ovat
saavuttaneet menestystä. Kuinka kerrassaan hirvittäviä he ovat. Kirkon
miehet tietysti ovat poikkeuksia. Sillä kirkon piirissä ei ajatella.
Kahdeksankymmenvuotias piispa toistaa sanasta sanaan samaa, kuin mitä
hänelle kahdeksantoista vanhana opetettiin, ja luonnollisena seurauksena
on se, että hän säilyttää miellyttävän ulkomuotonsa. Sinun salaperäinen
ystäväsi, jonka nimeä et ole koskaan minulle maininnut, mutta jonka
muotokuva on minut suorastaan lumonnut, ei koskaan ajattele. Minä olen
siitä aivan varma. Hän on aivoton, kaunis olento, jonka pitäisi aina
talvisin olla täällä meidän katseltavanamme, jolloin meillä ei ole
kukkasia, ja aina kesäisin, jotta meillä olisi jotain, jolla
nerokkuuttamme jäähdyttäisimme. Älä huoli imarrella itseäsi, Basil. Et
ole laisinkaan hänen näköisensä."
"Sinä et ymmärrä minua, Harry", vastasi taiteilija. "Tietystikään en ole
hänen näköisensä. Tiedän sen vallan hyvin. Olisipa se surkeata jos
olisin hänen näköisensä. Sinä kohautat olkapäitäsi? Minä puhun täyttä
totta. Kaikkia ruumiillisia ja henkisiä etuja vainoo kova kohtalo,
sellainen kova onni, joka kautta historian näyttää seuraavan kuninkaiden
hapuilevia askelia. Ei ole hyvä erota liiaksi muista ihmisistä. Rumilla
ja typerillä on paras olo tässä maailmassa. He voivat istua rauhassa ja
katsella maailman menoa. Jos voitto onkin heille vierasta, niin
säästyypä heiltä myös masennuksen tuska. He elävät niinkuin kaikkien
tulisi elää, häiritsemättömässä rauhassa, väliäpitämättöminä ja
huolettomina. He eivät tuota turmiota muille, eivätkä itse turmellu.
Sinä, Harry, saat kärsiä rikkautesi ja asemasi vuoksi, minä kykyni ja
taiteeni vuoksi -- minkä arvoisia ne sitte lienevätkin -- Dorian Gray
kauneutensa vuoksi -- kaikki me saamme kärsiä siitä, minkä jumalat
meille ovat antaneet, hirveästi kärsiä."
"Dorian Gray? Sekö on hänen nimensä?" kysyi lordi Henry, astuen
atelierin poikki Basil Hallwardia kohti.
"Se on hänen nimensä. Minun tarkoitukseni ei ollut ilmaista sitä
sinulle."
"Mutta minkä vuoksi?"
"Ah, en minä voi sitä selittää. Kun olen oikein kiintynyt johonkin
ihmiseen, niin en koskaan mainitse hänen nimeänsä kellekään. Siten
ikäänkuin luovuttaisin osan hänestä muille. Minä olen oppinut
rakastamaan salaperäisyyttä. Sen kautta vain minun luullakseni
nykyaikainen elämä voi tuntua meistä mystilliseltä ja ihmeelliseltä.
Jokapäiväisinkin asia voi olla hurmaava, jos sitä vain pitää salassa.
Kun minä lähden kaupungista, niin en koskaan kerro kellekään, minne
menen. Jos sanoisin, niin koko huvini katoaisi. Se on ehkä paha tapa,
mutta sen johdosta elämä tulee koko joukon huvittavammaksi. Sinun
mielestäsi varmaan minä olen kovin hupsu?"
"Et ensinkään", vastasi lordi Henry, "et ensinkään, rakas Basil. Sinä
näyt unohtavan että minä olen naimisissa, ja avioliiton suurin viehätys
on siinä, että kummankin on pakko teeskennellä. Minä en koskaan tiedä,
missä minun vaimoni on, eikä minun vaimoni tiedä, mitä minä teen. Kun me
tapaamme toisemme -- joskus sattumalta me kohtaamme toisemme,
syödessämme yhdessä ulkona päivällistä tai mennessämme herttuan luo --
niin me kerromme toisillemme aivan vakavasti mitä mahdottomimpia
juttuja. Minun vaimoni on siinä suhteessa hyvin kekseliäs -- paljoa
taitavampi tosiaankin kuin minä. Hän ei koskaan erehdy päivistä, mikä
minulle aina tapahtuu. Mutta kun hän huomaa minun erehtyneen, niin hän
ei koskaan nosta siitä melua. Joskus minä toivoisin hänen sitä tekevän;
mutta hän vain nauraa minulle."
"Minua inhottaa se tapa, millä sinä puhut avioliitostasi, Harry", sanoi
Basil Hallward, astuen puutarhaan johtavaa ovea kohti. "Minä luulen että
sinä olet oikein hyvä aviomies, mutta että sinä häpeät omia hyveitäsi.
Sinä olet merkillinen ihminen. Sinä et koskaan sano mitään siveellistä,
etkä tee koskaan mitään väärää. Sinun kyynillisyytesi on vain
teeskenneltyä."
"Luonnollisuuskin on teeskentelyä, ja ikävintä laadultaan mitä minä
tiedän", huudahti lordi Henry nauraen; ja molemmat nuoret miehet menivät
yhdessä puutarhaan, ja kävivät istumaan pitkälle bambusohvalle, joka oli
korkean laakeripuun varjossa. Auringonsäteet hyväilivät kiiltäviä
lehviä. Ruohikossa valkoiset tuhatkaunot värähtelivät.
Hetken kuluttua lordi Henry veti kellonsa esille.
"Luulenpa, että minun on pakko lähteä, Basil", hän mutisi, "mutta
ennenkuin lähden, tahtoisin mielelläni saada vastauksen siihen
kysymykseen, jonka vastikään sinulle tein."
"Mihinkä kysymykseen?" sanoi maalari, silmät maahan luotuina.
"Sen sinä tiedät varsin hyvin."
"En minä tiedä, Henry."
"No, sanon sen sitten sinulle. Minä tahdon tietää, miksi et tahdo panna
Dorian Grayn muotokuvaa näytteille. Minä tahdon tietää oikean syyn."
"Minä jo sanoin sinulle oikean syyn."
"Et, sinä et sanonut. Sinä sanoit vain että siinä oli liiaksi omaa
itseäsi. No, tuo on lapsekasta."
"Harry", sanoi Basil Hallward katsoen häntä suoraan silmiin, "kaikki
muotokuvat, joissa on tunnetta, kuvaavat maalaria eikä mallia. Malli on
vain vaikutin, sattuma. Taiteilija ei kuvaa mallia, vaan pikemmin
kiinnittää oman itsensä kankaalle. Syy, miksi en tahdo asettaa tätä
kuvaa näytteille on se, että pelkään ilmaisseeni siinä oman sieluni
salaisuuden."
Lordi Henry nauroi. "Ja mikä se on?" hän kysyi.
"Minä kerron sinulle", sanoi Hallward; mutta hänen kasvonsa ilmaisivat
äkillistä hämmennystä.
"Minä olen sulana korvana, Basil", jatkoi hänen toverinsa vilkaisten
häneen.
"Ah, ei siitä ole paljon sanottavaa, Harry", vastasi maalari. "Ja minäpä
pelkään ettet sinä sitä ymmärrä. Ehkäpä et edes sitä uskokkaan."
Lordi Henry hymyili ja kumartuen alas hän taittoi vaaleanpunaisen
tuhatkaunon ja tarkasteli sitä. "Minä luulen aivan varmaan sitä
ymmärtäväni", hän vastasi katsellen tarkasti kukan kultaisia emälehtiä,
"ja mitä uskomiseen tulee, niin voin uskoa mitä hyvänsä, jos se on vain
hiukankin uskottavaa."
Tuuli karisteli muutamia kukkasia puista, ja sireenien raskaat tertut
keinuivat hiljalleen helteisessä ilmassa. Heinäsirkka siritteli
muuriaidan kyljessä ja kevyt sudenkorento lehahti ohitse kuin sininen
nauha harsomaisten siipiensä varassa. Lordi Henry oli kuulevinaan Basil
Hallwardin sydämen sykkivän ja odotti ihmeissään, mitä hän saisi kuulla.
"Juttu on aivan yksinkertaisesti tällainen", sanoi maalari hetken
kuluttua. "Kaksi kuukautta sitten vietin iltaa lady Brandonin luona.
Tiedäthän että meidän taiteilija parkojen täytyy näyttäytyä seuroissa
aika-ajoin, jotta ihmiset eivät luulisi meitä villeiksi. Frakissa ja
valkoisessa kaulahuivissa, niinkuin vastikään sanoit minulle, voi
jokainen, vieläpä pankkihuijarikin, saavuttaa sivistyneen maineen. No
niin, oltuani siellä kymmenen minuuttia, ja keskusteltuani prameilevien
leskien ja ikävien akademikkojen kanssa, minä äkkiä tunsin jonkun
katselevan minua. Minä käännyin puoleksi taakseni ja näin ensi kertaa
Dorian Grayn. Kun meidän katseemme osuivat toisiinsa, niin minä tunsin
kalpenevani. Kummallinen pelon tunne valtasi minut. Minä tiesin
seisovani vastatusten henkilön kanssa, jonka personallisuus oli niin
tenhoava, että jos antautuisin sen valtaan, niin se kokonaan hävittäisi
minun olentoni, koko sieluni, koko taiteeni. En minä halunnut että
mikään ulkonainen voima vaikuttaisi minun elämääni. Tiedäthän itse,
Harry, kuinka itsenäinen minä olen luonteeltani. Olen aina ollut oma
mestarini; olin se ainakin ollut siihen asti, kunnes tapasin Dorian
Grayn. Sitten -- mutta en tiedä miten sitä sinulle selittäisin. Olin
tuntevinani että elämässäni oli tapahtumaisillaan hirvittävä
käännekohta. Minulla oli himmeä aavistus siitä, että kohtalo oli
varannut minulle tavattomia iloja mutta myös tavattomia suruja. Minä
jouduin tuskan valtaan ja aioin lähteä pois huoneesta. Omatunto ei minua
siihen vaatinut, vaan pikemmin jonkunmoinen pelkuruus. En tahdo kieltää,
että koetin päästä pakoon."
"Omatunto ja pelkurimaisuus on oikeastaan aivan samaa, Basil. Omatunto
on vain toiminimi. Siinä kaikki."
"Sitä minä en usko, Harry, enkä usko sinunkaan sitä uskovan. Vaan olkoot
minun vaikuttimeni mitkä hyvänsä -- ehkäpä se oli ylpeyttä, sillä minä
olin ennen hyvin ylpeä -- joka tapauksessa minä pyrin ovea kohti. Siellä
minä tietysti törmäsin vasten lady Brandonia. 'Ette suinkaan aio
livahtaa pois näin varhain, mr. Hallward?' huudahti hän. Tunnethan sinä
hänen kimakan äänensä?"
"Kyllä; hän on riikinkukon kaltainen kaikessa muussa paitsi
kauneudessa", sanoi lordi Henry repien tuhatkaunon palasiksi pitkillä
hermostuneilla sormillaan.
"Minä en päässyt hänestä eroon. Hän esitti minut ruhtinaille ja
kunnianarvoisille herroille, joiden rintoja kunniamerkit ja tähdet
koristivat. Ja hän saattoi minut vanhanpuolisten naisten luo, joilla oli
koukkuiset kotkannenät ja hiuksissa jättiläiskoristeita. Hän puhui
minusta kuin parhaasta ystävästään. Olin tavannut hänet vain kerran
ennen, mutta hän oli saanut päähänsä tehdä minusta illan sankarin.
Luullakseni jokin minun tauluistani oli niihin aikoihin herättänyt
suurta huomiota, ainakin oli sitä jauhettu sanomalehdissä, ja sehän on
kuolemattomuuden todistus yhdeksännellätoista vuosisadalla. Äkkiä
seisoin vastatusten tuon nuoren miehen kanssa, jonka olento oli
saattanut minut niin omituisen kuohun valtaan. Me seisoimme aivan
lähetysten, melkein kiinni toisissamme. Meidän katseemme osuivat jälleen
toisiinsa. Minä olin ajattelematon pyytäessäni lady Brandonia esittämään
itseni hänelle. Ehkäpä se ei sittenkään ollut vain ajattelemattomuutta.
Sitä oli vain mahdoton välttää. Me olisimme puhutelleet toisiamme
esittelyttäkin. Olen siitä aivan varma. Dorian sanoi sen minulle
jäljestäpäin. Hänkin tunsi, että kohtalo oli vienyt meidät yhteen."
"Ja miten lady Brandon esitti tätä ihmeellistä nuorta miestä?" kysyi
hänen toverinsa. "Minä tiedän että hänellä on tapana muutamin sanoin
kuvata kaikkia vieraitaan. Muistan, kuinka hän kerran saattoi minut
erään vanhan, hirveän, punakan herran luo, jonka rinta oli kokonaan
kunniamerkkien ja nauhojen peitossa, ja kuinka hän juhlallisen
intomielisesti kuiskasi minun korvaani mitä ihmeellisimpiä juttuja niin
kovalla äänellä että kaikki huoneessa ne varmaan kuulivat. Minä
suorastaan läksin pakoon. Tahdon itse ottaa selkoa ihmisistä. Mutta lady
Brandon kohtelee vieraitaan aivan samalla tavalla kuin huutokauppias
tavaroitaan. Hän joko kehuu heitä tolkuttomasti tai kertoo heistä
kaikkea muuta kuin mitä haluaisi heistä tietää."
"Lady Brandon parka! Sinä arvostelet häntä kovin ankarasti, Harry!"
sanoi Hallward välinpitämättömästi.
"Rakas ystävä, hän koetti perustaa salongin, mutta siitä syntyikin vain
ravintola. Mitenkä minä voisin ihailla häntä? Mutta kerroppa mitä hän
sanoi mr. Dorian Graystä?"
"Ah, jotakin sentapaista kuin 'erinomainen poika -- hänen äiti parkansa
ja minä olimme aivan eroamattomia. Kerrassaan unohtanut, mikä toimi
hänellä on -- pelkäänpä -- ettei hänellä olekkaan mitään tointa -- ah,
tosiaankin, hän soittaa pianoa -- vai viuluako, rakas mr. Gray?' Meidän
täytyi kummankin nauraa ja meistä tuli heti ystävät."
"Naurulla ei aloiteta huonosti ystävyyttä ja parhaiten sen sillä
lopettaa", sanoi nuori lordi taittaen uuden tuhatkaunon.
Hallward pudisti päätään. "Sinä et ymmärrä mitä ystävyys on, Harry",
mutisi hän -- "etkä myöskään vihamielisyyttä. Sinä pidät kaikista
ihmisistä; se on, sinä et välitä kestään."
"Sinä arvostelet minua hyvin väärin!" huudahti lordi Henry, työntäen
hatun niskaan ja katsellen pilviä, jotka kulkivat ikäänkuin
sotkeentuneet valkoiset silkkivyyhdet kirkkaansinisellä taivaalla. "Niin
tosiaankin, hyvin väärin. Minä teen suuren eron ihmisten välillä. Minä
valitsen ystäväni heidän kauniin ulkomuotonsa, tuttavani heidän hyvien
luonteenominaisuuksiensa ja viholliseni heidän terävän järkensä vuoksi.
Ihminen ei voi kyllin suurella huolella valita vihollisiansa. Minun
vihollisistani ei ole ainoakaan narri. He ovat kaikki lahjakkaita
henkilöitä ja sen vuoksi he kaikki panevat minuun arvoa. Onko tuo hyvin
itserakasta? Luullakseni se on hiukan itserakasta."
"Onpa minunkin mielestäni, Harry. Mutta sinun luokittelusi mukaan minä
olisin vain sinun tuttavasi."
"Rakas, vanha Basil, sinä olet paljoa enemmän kuin tuttava minulle."
"Ja paljoa vähemmän kuin ystävä. Jonkunmoinen veli, luullakseni?"
"Ah, veljet! En minä veljistä välitä. Minun vanhempi veljeni ei tahdo
kuolla, ja minun nuoremmat veljeni eivät näytä koskaan muuta tekevän."
"Harry!" huudahti Hallward rypistäen kulmakarvojaan.
"Rakas ystävä, en minä puhunut aivan tosissani. Mutta minä en voi sille
mitään, että inhoan sukulaisiani. Luullakseni syy on siinä, ettei kukaan
meistä voi kärsiä muissa samoja vikoja kuin itsellään on. Minä käsitän
erittäin hyvin että Englannin kansanvaltaiset vihaavat yläluokkien
paheita. Kansan suuri joukko tietää, että juoppous, tylsämielisyys ja
siveettömyys ovat heidän erikoisominaisuuksiansa ja että jos joku meistä
tekeytyy narriksi, hän siten tunkeutuu heidän alallensa. Kun Southwark
raukka joutui avioerotuomioistuimen eteen, niin heidän paheksumisensa
oli kerrassaan suurenmoinen. Ja kuitenkaan en minä usko, että edes
kymmenen prosenttia alaluokasta elää moitteettomasti."
"En hyväksy ainoatakaan sanaa mitä sanot, Harry, ja sitä paitsi tiedän
aivan varmaan ettet tarkoita myöskään mitä sanot."
Lordi Henry siveli ruskeaa suippopartaansa ja hakkasi veistellyllä
ebenholtsikepillään kiiltonahkakenkänsä kärkeä. "Kuinka aito
englantilainen sinä olet, Basil! Jo toistamiseen sinä teet tuon huomion.
Jos joku esittää jonkun aatteen jollekin aito englantilaiselle -- se on
aina hyvin ajattelematonta -- niin hänen mieleensä ei koskaan
juolahdakkaan punnita, onko tuo aate oikea vai väärä. Ei mikään muu ole
hänestä tärkeää kuin se, uskooko hän siihen itse. Olkoon menneeksi,
mutta aatteen arvo ei riipu vähintäkään sen ihmisen rehellisyydestä,
joka sen lausuu ilmi. Onpa luultavampaakin että mitä vähemmän rehellinen
ihminen on, sitä henkisempi on itse aate, sillä silloin siinä ei ole
hänen omien tarpeittensa, halujensa ja ennakkoluulojensa väritystä.
Mutta minä en halua väitellä sinun kanssasi valtiollisista,
yhteiskunnallisista enkä metafyysillisistä asioista. Ihmiset ovat
minulle mieluisammat kuin periaatteet ja periaatteettomat ihmiset
paremmat kuin mikään muu maailmassa. Kerro minulle enemmän mr. Dorian
Graystä. Kuinka usein sinä tapaat häntä?"
"Joka päivä. En olisi onnellinen, jollen näkisi häntä joka päivä. Hän on
kerrassaan välttämätön minulle."
"Kuinka merkillistä! Minä luulin ettet koskaan välittäisi mistään muusta
kuin taiteesta."
"Hän on nykyään koko minun taiteeni", sanoi maalari vakavasti. "Minusta
tuntuu joskus, kuin maailman historiassa olisi vain kaksi tärkeätä
ajankohtaa. Ensimäinen kun taiteessa keksitään uusi ilmaisukeino, toinen
kun taiteelle ilmestyy uusi personallisuus. Mitä öljymaalauksen keksintö
merkitsi venetsialaisille ja Antinous-pää vanhoille kreikkalaisille,
sitä Dorian Grayn kasvot kerran tulevat olemaan minulle. Minä en vain
maalaa ja piirusta ja tee luonnoksia hänen mukaansa -- tietysti olen
kaikkea sitäkin tehnyt -- vaan hän on minulle vielä paljoa muutakin kuin
vain malli. En tahdo väittää, etten olisi tyytyväinen niihin kuviin,
joita hänestä olen tehnyt, tai että hänen kauneutensa laatu olisi
sellainen, ettei taide kykenisi sitä kuvaamaan. Ei ole olemassa mitään,
mitä taide ei voisi kuvata, ja minä tiedän että se työ, jota olen tehnyt
tutustuttuani Dorian Grayhin, on hyvää työtä, parasta mitä koskaan olen
tehnyt. Mutta jollakin kummallisella tavalla -- ihmettelen, tokko sinä
voit ymmärtää minua -- hänen personallisuutensa on vaikuttanut aivan
uuden tekotavan minun taiteeseni, aivan uuden tyylin. Minä näen nyt
kaikki toisin, minä käsitän kaikki toisin. Minä voin nyt nauttia
elämästä tavalla, jota ennen en ymmärtänyt. 'Kauneuden unelma aatteiden
maailmassa' -- kuka sen on sanonut? En muista; mutta sitä Dorian Gray on
nyt minulle. Vain tuon pojan läsnäolo -- sillä minun mielestäni hän on
vain poika, joskin hän on jo kolmannellakymmenellä -- vain hänen
läsnäolonsa -- ah! voitkohan sinä ymmärtää, mitä se minulle merkitsee?
Tietämättään hän selvittää minulle uuden koulun suunnan, koulun, jossa
yhtä aikaa vallitsee romantillisen intohimon ja antiikin täydellisyyden
henki. Sielun ja ruumiin sopusointu -- mikä suuruus siinä! Me
lyhytnäköisyydessämme olemme eroittaneet nuo kaksi ja keksineet
realismin, joka on törkeä, ja idealismin, joka on tyhjä. Harry! jospa
tietäisit, mitä Dorian Gray minulle merkitsee! Muistathan tuota minun
maisemaani, josta Agnew tarjosi minulle niin suunnattoman hinnan, mutta
jota en sittenkään tahtonut myödä? Se on minun parhaita taulujani. Ja
minkä vuoksi? Siksi, että minun maalatessani Dorian Gray istui
vieressäni. Salaperäinen voima virtasi hänestä minuun, ja ensi kertaa
eläissäni näin minä tuossa yksinkertaisessa metsämaisemassa sen ihmeen,
jota aina olin etsinyt ja aina kaivannut."
"Basil, se on ihmeellistä! Minun täytyy saada nähdä Dorian Gray."
Hallward nousi ylös paikaltaan ja astui edestakaisin puutarhassa. Hetken
kuluttua hän palasi takaisin. "Harry", hän sanoi, "Dorian Gray ei ole
minulle muuta kuin taiteellinen aihe. Sinä et ehkä näe hänessä mitään.
Minä näen hänessä kaikki. Hän ei ole koskaan enemmän läsnä minun
työssäni, kuin silloin kun ei mitään kuvaa hänestä ole siinä. Niinkuin
jo sanoin hänen vaikutuksestansa olen saanut uuden tyylin. Minä tunnen
hänen vaikutuksensa varsinkin muutamissa kaarevissa viivoissa ja
erityisissä hienoissa ja suloisissa väreissä. Siinä kaikki."
"Miksi et siis aseta hänen kuvaansa näytteille?" kysyi lordi Henry.
"Sentähden, että tahtomattani olen pannut siihen tuota taiteellista
ihanteellisuutta, josta tietysti en koskaan ole huolinut hänelle puhua.
Hän ei tiedä siitä mitään. Eikä hän saa koskaan siitä tietääkkään
mitään. Mutta ihmiset voisivat arvata sen; ja minä en tahdo paljastaa
sieluani heidän yksinkertaisille, uteliaille silmillensä. He eivät saa
tarkastaa minun sydäntäni suurennuslasilla. Tuossa on liiaksi minua
itseäni, Harry -- liiaksi itseäni!"
"Runoilijat eivät ole yhtä arkoja kuin sinä. He tietävät miten
tarpeellista on päästää intohimoja julkisuuteen. Meidän aikanamme
murtunut sydän saavuttaa monta painosta".
"Sen vuoksi minä vihaankin niitä", huudahti Hallward. "Taiteilijan
tulisi luoda kauniita teoksia panematta niihin hituistakaan omaa
elämäänsä. Me elämme aikakaudessa, jossa ihmiset kohtelevat taidetta,
ikäänkuin se olisi aiottu jonkunmoiseksi elämäkerraksi. Me olemme
kadottaneet abstraktisen kauneuden aistin. Kerran minä tahdon näyttää
maailmalle, mitä se on; ja siitä syystä ei maailma koskaan saa nähdä
Dorian Grayn muotokuvaa".
"Minä luulen että erehdyt, Basil, mutta en huoli kiistellä kanssasi.
Ainoastaan se, joka henkisesti on mennyt hukkaan, alituisesti väittelee.
Sanoppa minulle, pitääkö Dorian Gray paljon sinusta?"
Maalari tuumi hetken aikaa. "Hän pitää minusta", hän vastasi sitten;
"minä tiedän että hän on kiintynyt minuun. Tietysti minä imartelen häntä
suuresti. Minä tunnen erityistä huvia, kun sanon hänelle sellaista, jota
tiedän jälkeenpäin katuvani. Tavallisesti hän on hyvin ystävällinen
minulle, ja me istumme atelierissä ja juttelemme, me juttelemme
tuhansista asioista. Kuitenkin silloin-tällöin hän on hirveän
ajattelematon ja näyttää olevan hyvillänsä kun hän voi kiusata minua.
Sillä minä tunnen, Harry, että olen antanut koko sieluni ihmiselle, joka
kohtelee sitä kuin napinläpeä varten aiottua kukkaa, kuin kunniamerkkiä,
jonka tarkoituksena on tyydyttää hänen turhamaisuuttaan, kuin
koristusta, joka kestää vain yhden ainoan kesäisen päivän."
"Kesäpäivät, Basil, ovat pitkiä", mutisi lordi Henry. "Ehkäpä sinä väsyt
pikemmin kuin hän. Se on surullinen kokemus, mutta varmaa on että nero
on pitkäikäisempi kuin kauneus. Se selvittää sen tosiasian, että me
kaikki kiusaamme itseämme liikasivistyksellä. Kovassa olemassa-olon
taistelussa me tarvitsemme jotakin kestävää, ja siksi me täytämme
aivomme turhilla asioilla ja tapahtumilla turhaan toivoen voivamme pitää
paikkamme. Perusteellisesti sivistynyt mies -- kas siinä uuden ajan
ihanne. Ja perusteellisesti sivistyneen miehen sielu on hirveä. Se on
kuin markkinapuoti täynnä huonoa ja ala-arvoista tavaraa. Mutta luulenpa
sittenkin että sinä väsyt ensin. Jonakuna päivänä sinä katselet
ystävääsi, huomaatkin ettet voi häntä piirustaa, hänen värinsä ei
miellytä sinua, tai jotakin muuta sen kaltaista. Sinä moitit häntä ja
arvelet että hän on käyttäytynyt pahasti sinua kohtaan. Seuraavalla
kerralla hänen tullessaan sinun luoksesi, sinä olet aivan kylmä ja
väliäpitämätön. Se on hyvin surullista, sillä sen kautta sinä muutut.
Sinun kertomuksesi on aivan kuin romaani, taiteen romaani, siksi sitä
voisi sanoa. Mutta pahin seuraus kaikista romaaneista on se, että ne
tekevät ihmiset niin epäromantisiksi."
"Harry, älä puhu tuolla tavalla. Niin kauan kuin elän, olen Dorian Grayn
personallisuuden vaikutuksen alainen. Sinä et voi tuntea minun
tunteillani. Sinä olet liian vaihtelevainen."
"Oi, rakas Basil, juuri sen vuoksi voinkin tuntea. Uskolliset sielut
tuntevat vain rakkauden jokapäiväisen puolen. Mutta uskottomat tuntevat
sen murhenäytelmät." Ja lordi Henry sytytti tulitikun siron hopearasian
kyljestä ja alkoi polttaa paperossia itsetietoisen ja tyytyväisen
näköisenä, kuin hän olisi keskittänyt koko maailman tuohon lauseesensa.
Muratin kiiltävän vihreitten lehvien peitosta kuului kuhertavien
varpusten viserrystä ja sinisten pilvien varjot kulkivat kuin joutsenet
ruohikon yli. Miten suloista oli olla puutarhassa! Ja miten huvittava
muitten ihmisten tunnemaailma! -- paljoa hauskempi kuin heidän
ajatuksensa, siltä hänestä ainakin tuntui. Oma sielunelämä, sekä
ystävien intohimot -- kas niissä elämän suurin viehätys. Hän ajatteli
itsekseen salaisesti myhäillen sitä ikävää aamiaista, joka häneltä oli
mennyt hukkaan, sen vuoksi että oli jäänyt niin pitkäksi aikaa Basil
Hallwardin luo. Jos hän olisi mennyt tätinsä luo, niin hän olisi varmaan
tavannut siellä lordi Goodbodyn, ja keskustelu olisi yksinomaan
kosketellut köyhien ruokkimista sekä malliasuinrakennusten
välttämättömyyttä. Kaikki olisivat saarnanneet niiden hyveiden
tärkeydestä, joita heillä omassa elämässään ei ollut tarvetta
harjoittaa. Rikkaat olisivat puhuneet säästäväisyyden hyödystä ja
tyhjäntoimittajat selittäneet kaunopuheisesti työn suurta arvoa. Kuinka
suloista päästä tuota kaikkea pakoon! Muistellessaan tätiä eräs ajatus
näytti juolahtavan hänen mieleensä. Hän kääntyi Hallwardin puoleen ja
sanoi: "Rakas ystävä, nyt minä muistan jotain."
"Mitä sitten, Harry?"
"Missä olen kuullut Dorian Grayn nimen."
"Missä sitten?" kysyi Hallward rypistäen hiukan kulmakarvojaan.
"Älä näytä niin äkäiseltä, Basil. Se oli tätini, lady Agathan luona. Hän
kertoi keksineensä ihmeellisen nuoren miehen, joka oli luvannut olla
hänen apunansa East Endissä, ja että hänen nimensä oli Dorian Gray.
Mutta minun täytyy lisätä, ettei hän koskaan puhunut hänen
kauneudestansa. Naiset eivät pane mitään arvoa kauneuteen, ei ainakaan
hyvät naiset. Hän kertoi että hän oli hyvin vakava ja hyväluontoinen.
Minä näin hänet heti edessäni silmälasit nenällä, ohuttukkaisena, kasvot
täynnä pisamoita ja tallustellen suurin jaloin. Olisin toivonut
tietäneeni että hän oli sinun ystäväsi."
"Olen hyvin mielissäni ettet sitä tiennyt, Harry."
"Minkä tähden?"
"Minä en halua että sinä tutustut häneen."
"Sinä et halua että minä tutustuisin häneen?"
"En."
"Mr. Dorian Gray on atelierissä", ilmoitti palvelija, joka samassa tuli
puutarhaan.
"Sinun on nyt pakko esittää minut hänelle", sanoi lordi Henry nauraen.
Maalari kääntyi palvelijan puoleen, joka seisoi aurinkoa vasten
sirittäen silmiään. "Pyydä että mr. Gray odottaa, Parker. Minä tulen
aivan heti". Palvelija kumarsi ja poistui tietä pitkin.
Sitten hän silmäsi lordi Henryä. "Dorian Gray on minun rakkain
ystäväni", hän sanoi. "Hän on luonteeltaan yksinkertainen ja herttainen.
Sinun tätisi arvosteli häntä aivan oikein. Älä pilaa häntä. Älä koeta
vaikuttaa häneen. Sinun vaikutuksesi ei olisi hyvä. Maailma on avara ja
siinä on monta ihmeellistä olentoa. Älä riistä minulta sitä ainoata
henkilöä, joka antaa minun taiteelleni sen viehätyksen, joka sillä on.
Minun elämäni taiteilijana riippuu hänestä. Muista, Harry, että luotan
sinuun." Hän puhui hyvin hitaasti ja sanat tuntuivat puhkeavan esiin
hänen tahtomattansa.
"Mitä hassutuksia sinä loruat!" sanoi lordi Henry hymyillen, ja tarttuen
Hallwardia käsikynkästä kiinni hän melkein talutti hänet sisään.