-- Armahda!
Ja saattoi vielä erottaa tuskin kuuluvasti suitsutusastian
helskähtelemisen.
Nojaten selkäänsä vaahteran runkoon, seisoi Lunjeff pää pystyssä,
katsellen sen miehen hautaa, jonka hän oli murhannut. Hän painoi
päätään niin kovasti puun runkoon, että hänen lakkinsa nousi koholle
otsalta. Hänen kulmakarvansa olivat rypyssä, ylähuuli värähteli,
niin että hampaat näkyivät. Kätensä oli hän työntänyt syvälle nutun
taskuihin, ja jalkojaan jäkisti hän maahan.
Poluektoff'in hautapatsas kuvasi sarkofag'ia, jonka kanteen oli
hakattu avattu kirja, pääkallo ja kaksi ristiin asetettua sääriluuta.
Samassa aituuksessa oli myös toinen pienempi hauta, jolla olevassa
sarkofag'issa oli kirjotettu, että sen alla lepäsi Jumalan piika
Eupraksia Poluektoff, kahdenkymmenen kahden vuoden vanha.
"Hänen ensimäinen vaimonsa" -- mietti Lunjeff sillä pienellä
aivojensa osalla, jota ei kiinnittänyt Poluektoff'in kanssa
tapahtuneiden kohtausten muisteleminen. Hän muisti ensimmäisen
kohtauksensa, kauppiaan kanssa, muisti sen, jolloin hän kuristi
hänet, kuinka ukko syljellään kasteli hänen kätensä. Mutta kaikkea
sitä muistellessaan ei Lunjeff tuntenut pelkoa eikä katumusta, -- hän
katseli hautaa vihaisesti ja kiukkuisesti. Ja ollen täydellisesti
vakuutettu sanojensa totuudesta, sanoi hän mielessään kauppiaalle:
-- Sinun tähtesi, kirottu, olen turmellut elämäni, sinun tähtesi,
vanha saatana! Kuinka saatan elää?... ja se on kaikki sinun tähtesi!
Ainaiseksi olen tahrannut itseni sinun tähtesi...
Tuo "sinun tähtesi" kolkutti hänessä kuin vasaralla. Hänen teki
mielensä voimiensa takaa huutaa nuo kaksi sanaa, jotta jokainen
kuulisi ne, ja töin tuskin jaksoi hän hillitä itsensä siitä. Hän
puri hampaitaan yhteen niin kovasti että teki kipeätä, yhä katsoa
tuijottaen hautaan, samalla kun ajatukset, omasta elämästään
polttivat häntä kuin tuli. Hän oli näkevinään Poluektoff'in pienet,
inhottavat kasvot, ja hänen rinnallaan Stroganin kaljun pään punasine
kulmakarvoineen, Petruhan tyytyväisen naaman, tyhmän Kirik'in,
harmaapäisen Hrjenoff'in nykerönenineen ja pienine silmineen, -- ja
pitkän rivin tuttavia. Iljan korvissa sohisi, ja hänestä tuntui,
kaikki nuo ihmiset ympäröivät hänet ja tunkivat ahdistavan lähelle
häntä. Hän hypähti pois puun nojasta, -- hänen lakkinsa putosi päästä
maahan. Kumartuessaan sitä ottamaan, ei hän voinut irrottaa silmiään
rahanvaihtajan ja varastetun tavaran ostajan hautapatsaasta. Hänen
hengitystään ahdisti, kasvonsa täyttyivät verellä, hänen silmiään
pakotti ponnistus. Vaivoin sai hän silmänsä käännetyksi pois kivestä,
astui aitauksen viereen, tarttui käsin kiinni siihen ja, vapisten
vihasta, sylkäsi haudalle... Poistuessaan haudan luota, polki hän
niin kovasti jalkojaan maahan, kuin olisi tahtonut saattaa sille
kipua!...
Kotiin ei häntä haluttanut mennä, -- hänen mielensä oli raskas, ja
kylmä ikävyys ahdisti häntä. Hän kulki verkkaan kenenkään katsomatta,
mistään välittämättä ja mitään ajattelematta. Hän kulki erään kadun
päähän, koneellisesti kääntyi kulmasta, kulki taas vähän, ja huomasi
olevansa lähellä Petruha Filimonoff'in ravintolaa. Hän muisti
Jaakon. Tultuaan Petrahan talon portin kohdalle, tuntui hänestä
välttämättömältä poiketa sinne, vaikkei häntä se haluttanutkaan.
Sisäportaita noustessaan kuuli hän Perfishkan äänen:
-- Hyvät ihmiset, säälikää kätösiänne, älkääkä katkoko kylkiluitani...
Lunjeff pysähtyi avonaiselle ovelle. Tomupilven ja tupakansavun
läpi näki hän Jaakon tarjoilupöydän takana kiireissään kaatavan
teetä kannuihin, lukevan sokeripalasia, kaatavan viinaa laseihin ja
helistelevän rahalaatikkoa. Tarjoilijoita juoksi hänen luokseen ja
huusi, viskaten pöydälle vastamerkkejä:
-- Puoli pulloa! Kaksi pulloa olutta! Kymmenellä kopeekalla
paistettua sianlihaa!
-- Onpas jo oppinut! -- mietti Ilja jonkinlaisella vahingonilolla,
nähdessään, kuinka nopeasti ystävän punaset kädet vilahtelivat
ilmassa.
-- Kas vaan! -- huudahti Jaakko hyvillään, kun Lunjeff astui
tarjoilupöydän eteen, vaan katsahti heti levottomasti taaksensa oveen
päin. Hänen otsansa oli hiestä märkä, kasvonsa olivat keltaset ja
niissä oli punaset läiskät. Hän tarttui Iljan käteen ja pudisti sitä
kuivasti yskien.
-- Kuinka voit? -- kysyi Ilja, pakottaen itsensä hymyilemään.
-- Kuten näet... teen kauppaa...
-- Panivat ikeen niskoillesi?
-- Mitä saatoin tehdä?
Jaakon hartiat olivat painuneet alas, niin että hän näytti entistä
lyhyemmältä.
-- Onpa siitä aikaa, kuin viimeksi tapasimme toisemme, -- sanoi hän,
katsoen Iljan kasvoihin hyväntahtoisilla, surullisilla silmillään. --
Haluaisin vähän puhella kanssasi... isäkään ei ole onneksi kotona...
Menehän tuonne... niin pyydän äitipuoltani olemaan vähän aikaa
sijassani...
Hän avasi isänsä huoneen oven ja huusi kunnioittavasti:
-- Äitikulta!... Olkaa hyvä ja pistäytykää hetkiseksi tänne...
Ilja astui siihen huoneeseen, jossa hän ennen oli asunut setänsä
kanssa, ja katsoi tarkasti ympärilleen. Se ei ollut paljon muuttunut,
-- vain seinäpaperit olivat mustuneet, ja kahden sängyn sijasta oli
yksi ja sen yläpuolella seinällä riippui kirjahylly. Siinä, missä
Iljan sänky oli ollut, oli nyt suuri, ruma laatikko.
-- No, nyt olen hetkeksi vapaa! -- selitti Jaakko iloissaan, astuen
huoneeseen ja pistäen oven hakaan. -- Haluatko teetä? Hyvä... Ivan,
-- teetä! Hän huudahti ja rupesi rykimään ja ryki kauan, nojaten
kättään seinään ja köyristi selkäänsä, kuin olisi tahtonut saada ulos
jotakin rinnastaan.
-- Kylläpä sinä köhit! -- virkkoi Lunjeff.
-- Olen hiukan raihnas... Mutta kuinka olen iloinen jälleen
nähdessäni sinut... Näytätpä aika hienolta ja komealta... Kuinka sinä
jaksat?
-- Minäkö? -- vastasi Ilja viivytellen. Tuossahan tuo menee... Entä
sinä itse?
Lunjeff'ia ei lainkaan haluttanut kertoa itsestään eikä yleensäkään
puhella. Nähdessään Jaakon kalpeaksi ja kuihtuneeksi, tunsi
hän sääliä häntä kohtaan. Vaan se oli kylmää sääliä, tyhjää ja
sisällyksetöntä.
-- Kannan kohtaloni niin hyvin, kuin taidan... -- virkkoi Jaakko
puoli-ääneen.
-- Isäsi imee veren sinusta...
-- Nyt hän itse on joutunut kiikkiin
-- Sepä oikein!
-- Nykyisin komentaa meillä äitipuoleni! Hänen sanansa on laki!
"En anna ruplaa!...
Ilman ole ystäväin!..."
lauloi seinän takana Perfishka, säestäen lauluaan hanurillaan.
-- Mikä laatikko tuo on? -- kysyi Ilja.
-- Tuoko? Se on vanha urkuharmoonio, jonka isä osti minulle neljästä
ruplasta... Hän on käskenyt minun sillä opettelemaan soittamaan
ja on sanonut ostavansa sitten uuden kolmesataa ruplaa maksavan
ja sijottavansa sen ravintolaan, jota minä sitten saan soittaa
vieraille... Siten on hänellä edes jotakin hyötyä minusta, sanoo
hän... Siinä on hän sangen viisaasti ajatellut, sillä nykyisin on
musiikkia jo kaikissa ravintoloissa paitsi meillä. Muuten on minusta
hauskaa saada soittaa...
-- Hän on aika roisto! -- huudahti Ilja!
-- Hän on oikeassa... minusta ei ole hänelle mitään hyötyä...
-- Sano sinä hänelle, että kun kuolet, hän asettaisi ruumiisi
ravintolaan nähtäväksi ja ottaisi halullisilta katsojilta pääsymaksua
edes viisi kopekkaa hengeltä... Siten saisi hän hyötyä sinusta vielä!
Jaakko nauroi hämillään ja rupesi taas rykimään, tarttuen käsillään
milloin kaulaansa, milloin rintaansa.
Mutta Perfiska lauloi ravintolassa reippaalla tavallaan:
"Pidin paastot tositöin,
Harvoin kylläkseni söin.
Tyhjät suolet nurkui myötään,
Niill' ei ollut muuta työtä"...
-- Kuinka tulet toimeen velipuolesi kanssa, -- kysyi Ilja, kun Jaakon
yskänkohtaus oli mennyt ohi. Tämä kohotti ponnistuksesta sinertyneitä
kasvojaan ja vastasi:
-- Hän ei asu täällä meillä... hänen esimiehensä ei muka sitä
salli... kun tämä on kapakka... Kyllä hän miehestä käy! Vähän hän
kyllä on olevinaan... herrana pitää itseään... Hän käy täällä...
enimmäkseen saadakseen rahaa äidiltään... hän tarvitsee paljon rahaa!
Jaakko alensi ääntään ja jatkoi surullisesti:
-- Muistatko sen kirjan? Hän otti sen minulta... sanoi harvinaiseksi,
siitä muka saa suuret rahat. Pyysin, ettei hän veisi sitä, vaan hän
ei siitä välittänyt...
Ilja ei voinut olla nauramatta. Sitten rupesivat toverukset juomaan
teetä. Kammarin seinäpaperit olivat halkeilleet ja laipion raoista
tunkivat ravintolasta vapaasti sisään äänet ja haju.
-- Nykyisin luen erästä historiaa, -- sanoi Jaakko, -- jonka nimi on
"Julia eli maanalainen vankila Mazzarinin linnassa"... Se on hyvin
hauska!... Entä sinä, luetko vielä?
Syljen maanalaisille vankiloillesi! Itsekään en ole liian korkealla
maan päällä... vastasi Lunjeff jurosti.
Jaakko katsoi osanottavaisesti häneen ja kysyi:
-- Onko jotakin hullusti?
Lunjeff ei vastannut. Hän mietti -- kertoako Jaakolle Mashan kohtalo
vai ollako kertomatta? Mutta Jaakko alkoi itse puhua lempeällä
tavallaan:
-- Sinä näytät olevan yhtä itsepäinen ja kiukkuinen kuin ennenkin...
Se on mielestäni turhaa. Ihmiset eivät, näet, voi tehdä mitään...
Maailman meno oli määrätty tällaiseksi jo ennen, kuin heitä oli
olemassakaan...
Lunjeff joi ääneti teetään.
-- Ja jokainen saa palkan ansionsa mukaan, se on totinen tosi! Isäni
esimerkiksi. Suoraan puhuttaessa, hän on oikea ihmiskiusaaja... Tuli
sitten Fjokla Timofejevna ja ei aikaakaan, kun isä on tohvelin alla!
Nyt on hänen elämänsä sellaista, että oi, oi, oi! Epätoivoissaan
on hän ruvennut juomaan... Ja jokaisella on pahoista teoistaan
tulevaisuudessa odotettavissa samanlainen Fjokla Timofejevna...
Iljasta rupesi tuntumaan ikävältä kuunnella, -- hän liikutti
kärsimättömästi kuppiaan tarjottimella ja kysyi äkkiä toveriltaan:
-- Mitä sinä nyt odotat?
-- Se tahtoo sanoa, mistä? -- sanoi Jaakko hiljaisella äänellä silmät
suurina.
-- Tulevaisuudelta mitä odotat? -- toisti Ilja terävästi ja tylysti.
Jaakko painoi päänsä alas ja vaipui mietteisiinsä.
-- Mitä? -- virkkoi Ilja puoliääneen, tuntien polttavaa levottomuutta
mielessään ja halua poistua ravintolasta mitä pikemmin.
-- Mitäpä minulla lienee odotettavissa? -- hiljaa, häneen katsomatta,
vastasi Jaakko. -- Ei mitään! Kuolen... ja siinä kaikki. Ja että minä
pian kuolen... siitä olen varma...
Hän kohotti päätään ja jatkoi tyytyväinen hymy kuihtuneilla
kasvoillaan.
-- Uneksin aina sinisestä... Ymmärrätkö, -- kaikki on olevinaan
sinistä... Ei ainoastaan taivas, vaan myös maa, puut, kukat ruoho
-- kaikki! On niin hiljaista... täydellinen hiljaisuus vallitsee!
On kuin ei mitään olisi olemassakaan, siihen määrään on kaikki
liikkumatonta... ja kaikki on sinistä, Minä kuljen niin kevyesti,
väsymättä... kauas, kauas määräämättömään kaukaisuuteen... Enkä voi
käsittää olenko olemassa vai enkö, niin kevyeksi tunnen itseni...
Siniset unet ennustavat kuolemaa.
-- Hyvästi! -- sanoi Lunjeff, nousten tuolilta.
-- Mihin menet? Istu nyt vielä.
-- En, hyvästi. Jaakko nousi myös.
-- No lähde sitten!
Lunjeff puristi hänen kuumaa kättänsä ja katsoi ääneti hänen
kasvoihinsa, tietämättä mitä sanoa jäähyväisiksi toverilleen. Vaan
hänen teki mielensä sanoa jotakin, niin suuresti teki mielensä, että
se miltei vaivasi häntä.
-- Miksi katsot minuun niin omituisesti? -- kysyi Jaakko hymyillen.
-- Anna anteeksi, veli, minulle... -- sanoi Ilja verkkaan, luoden
silmänsä maahan.
-- Mistä?
-- Muuten vaan... anna anteeksi...
-- Olenko minä sitten pappi? -- sanoi Jaakko hiljaa nauraen. -- Ai,
odotappas! Unhotin sanoa sinulle Mashutkasta...
-- Mitä?
-- Hänenkin kohtalonsa kuuluu olevan kova...
-- Niin kuuluu...
-- Jokainen meistä näyttää olevan kovaosainen. Sinunkin elämäsi
taitaa olla raskasta, siltä minusta tuntuu... vai kuinka?
Hänen puhuessaan väreili heikko hymyily hänen huulillaan. Hänen
äänessään ja sanoissaan oli jotakin veretöntä, voimatonta... Ilja
irrotti kätensä... Jaakon käsi valahti voimatonna alas.
-- Jasha, anna anteeksi...
-- Jumala antakoon sinulle anteeksi! Käythän vastakin katsomassa?
Ilja poistui mitään vastaamatta.
Kadulle päästyään tuli hänen mielensä kevyemmäksi ja vapaammaksi.
Hän ymmärsi, että Jaakko kuolee pian, ja se härsytti häntä jotakin
tuntematonta olentoa vastaan. Hän ei säälinyt Jaakkoa, sillä hän
ei voinut edes kuvitella, kuinka tuo hiljainen, suoraluontoinen
nuorukainen olisi saattanut elää ihmisten joukossa. Hän oli jo kauan
pitänyt Jaakkoa määrättynä katoamaan elämästä. Mutta häntä kiihotti
ajatus, minkätähden tuota niin perin hyväluonteista miestä oli niin
paljon kidutettu ja pakotetaan ennen aikojaan jättämään maailman? Ja
se ajatus yhä enemmän kasvatti hänen kiukkuaan elämää kohtaan, mikä
muutenkin alkoi olla hänen mielensä perussävel.
Yöllä ei hän voinut nukkua. Vaikka ikkuna oli auki, tuntui hänestä
ilma huoneessa tukahduttavalta. Hän meni pihalle ja laskeusi
pitkälleen maahan lauta-aidan viereen, ja lavan alle. Hän oli
selällään ja katseli kirkasta taivasta, ja mitä tarkemmin katsoi,
sitä useampia tähtiä hän näki. Linnunrata kulki poikki taivaan kuin
hopeavaate, -- tuntui samalla suloiselta ja surulliselta katsoa sitä
puunoksien läpi. Taivaalla, jossa ei ole ketään, loistavat tähdet,
vaan maa... millä on se koristettu? Ilja siristi silmiään, ja silloin
näyttivät puun oksat kohoavan yhä ylemmäksi. Sinistä, kirkasten
tähtien peittämää, vienoa taivasta vasten näyttivät lehvistön
tummat piirteet käsiltä, jotka olivat ojennetut taivaslakea kohden
ylettyäksensä siihen. Iljan mieleen muistuivat Jaakon siniset unet,
ja hänen eteensä nousi ystävän kuva, myös kokonaan sinisenä, keveänä,
läpikuultavana, hyväntahtoisine ja tähtikirkkaille silmineen... Ja
hän ajatteli: oli olemassa ihminen, vaan hänet kidutettiin kuoliaaksi
siksi, kun hän eli rauhallisesti ja hiljaa... Mutta kiduttajat
elävät, kuinka tahtovat, ja kauan elävätkin...
* * * * *
Mutta nyt oli Iljan elämään ilmestynyt jotakin uutta, joka saattoi
hänet levottomaksi. Gavrik'in sisar rupesi käymään Lunjeff'in
puodissa miltei joka päivä. Hän näytti aina huolestuneelta ja
kiireelliseltä, tervehtiessään Iljaa pudisti hän lujasti hänen
kättänsä ja vaihdettuaan pari sanaa hänen kanssaan, katosi hän,
jättäen aina jälkeensä jotakin uutta Iljan mietittäväksi. Kerran
kysyi hän tältä:
-- Huvittaako teitä olla kauppiaana?
-- Ei erittäin, -- vastasi Lunjeff, kohauttaen hartioitaan, -- vaan
jollakinhan täytyy elää...
Sonja katsoi häneen totisilla silmillään tutkivasta.
-- Täytyy elää... -- toisti Ilja huoaten.
-- Ettekö ole koskaan koettanut elää jollakin työllä? -- kysyi tyttö.
Ilja ei ymmärtänyt hänen kysymystään.
-- Kuinka sanoitte?
-- Ettekö ole koskaan tehnyt työtä?
-- Aina. Koko ikäni. Teen kauppaa... -- vastasi Ilja hämillään.
Mutta tyttö naurahti, -- ja hänen hymyilyssään oli jotakin, joka
loukkasi Iljaa.
-- Onko teidän mielestänne kauppa työtä? Onko se samaa? -- kysyi hän
nopeasti.
-- Kuinka sitten? Väsynhän minä siitä. Katsottuaan hänen silmiinsä,
tuli Ilja vakuutetuksi, että hän puhui tosissaan eikä laskenut
leikkiä.
-- Ei suinkaan, -- jatkoi tyttö, alentuvasti hymyillen. -- Työ on
se, kun ihminen laatii jotakin kuluttamalla voimiansa... kun hän
valmistaa nauhaa, pitsiä, tuoleja, kaappeja... ymmärrättekö?
Lunjeff punastui ja nyökäytti päätään. Hänestä oli vaikeata sanoa,
ettei ymmärtänyt.
-- Mutta kauppa -- mitä työtä se olisi? Se ei anna ihmisille mitään!
-- sanoi tyttö vakuuttavasti, katsoen tutkivasti Iljan kasvoihin.
-- Tietysti olette oikeassa, -- sanoi Ilja verkkaan ja varovaisesti.
-- Kauppa ei ole vaikeata sille, joka siihen on tottunut... Mutta
tietysti on siitä hyötyä, sillä jollei se antaisi voittoa, niin kuka
sitten pitäisikään kauppaa?
Tyttö ei vastannut mitään, vaan kääntyi veljensä puoleen, jonka
kanssa vähän aikaa puheltuaan poistui, nyökäyttäen Iljalle
hyvästiksi päätään. Hänen kasvonsa olivat samanlaiset, kuin ennen
hänen kohtaamistaan Mashan kanssa, -- kuivat ja ylpeät! Ilja rupesi
miettimään, oliko hän mahdollisesti loukannut häntä jollakin
varomattomalla sanalla. Hän muisti kaikki, mitä oli sanonut, eikä
huomannut siinä mitään loukkaavaa. Sitten rupesi hän ajattelemaan
hänen sanojaan, ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä epäselvemmiltä ne
tuntuivat. Mikä ero on hänen mielestään kaupan ja työn välillä.
Tuo tyttö kiinnitti yhä enemmän hänen huomiotaan, vaan hän ei voinut
käsittää, minkätähden hänen kasvonsa olivat niin vihaiset, vaikka hän
oli niin hyväntahtoinen ja osasi ei ainoastaan sääliä ihmisiä, vaan
myös auttaa heitä. Paavali oli ollut hänen kotonaan ja ihastuksissaan
ylisti niin hyvin häntä kuin hänen kodintapojaan.
-- Kun tulee heille, niin: kah, terveheksi! Jos on päivällisen aika,
niin istu pöytään, jos teetä juovat, niin juo mukana! Kaikki käy niin
yksinkertaisesti! Ja väkeä siellä on aina paljon! He pitävät hauskaa,
laulavat, huutavat, väittelevät kirjoista. Kirjoja heillä on joka
paikassa, kuin kirjakaupassa. Ahdasta siellä on, niin että siinä
tyrkitään toisiansa, vaan sille sitten nauretaan. Muuten ne ovat
oppinutta väkeä -- muuan asianajaja, toisesta tulee pian tohtori,
ylioppilaita ja muita sellaisia. Unhottaa kokonaan, mikä itse on, ja
nauraa heidän kanssaan ja polttaa tupakkaa, kuin olisi yksi heistä.
Kunnon väkeä! Niin hilpeätä, vaan samalla vakavaa...
-- Minua ei hän kutsu käymään, saat olla varma siitä... -- sanoi Ilja
synkästi. -- Hän on ylpeä...
-- Hänkö ylpeä? -- huudahti Paavali. Sanon sinulle, että hän on itse
vaatimattomuus! Älä sinä kutsua odota, vaan mene itsestäsi... Heillä
olet kuin ravintolassa! Kaikki on niin vapaata...
-- No, kuinka Mashutka voi? -- kysyi Ilja.
-- Hän on jo ruvennut hiukan toipumaan. Hän istuu siellä ja
hymyilee... Häntä lääkitään jollakin lääkkeellä, juotetaan
maidolla... Hrjenoff'ille käy huonosti... Asianajaja sanoo, että
se leikki käy kalliiksi tuolle vanhalle konnalle... Ja mitä minun
asiaani tulee, koettavat he saada sen mitä pikemmin oikeuden
käsiteltäväksi... Kunnon väkeä he ovat!
-- Entä Sonja, mitä tekee hän? -- kysyi Lunjeff.
Hänestä kertoi Paavali yhtä innostuneesti, kuin kerran vangeista,
jotka opettivat hänet lukemaan ja kirjottamaan.
-- Hän sitten osaa kaikkea! Totta totisesti, ei hänen enää tarvitsisi
opiskella! Hän komentaa kaikkia, ja jos joku sattuu sanomaan jotakin,
mikä ei ole hänen mielensä mukaista, niin frr!... hän sähähtää kuin
kissa.!.
-- Se on minulle tuttua... -- sanoi Ilja hymyillen.
Hän kadehti Paavalia, sillä hänen teki suuresti mielensä seurustella
tuon ankaran naisylioppilaan kanssa, vaan hänen itserakkautensa ei
antanut hänen valita suorinta tietä, nimittäin, mennä kutsumatta
hänen luoksensa.
Seisoen tiskin takana, mietti hän uhmailevasti:
-- Kaikki ihmiset tahtovat aina saada hyötyä toisistansa. Mutta mitä
hyötyä on hänelle ottaa Mashutka ja Vjera suojelukseensa... Hänhän on
köyhä, joka pala on kallisarvoinen hänen kodissaan... Hänen täytyy
siis olla hyvin hyvä... Mutta kuinka kohtelee hän minua... Miksi olen
minä Paavalia huonompi?
Nämä ajatukset kiinnittivät häntä siihen määrään, että hän tuli
kaikesta muusta miltei välinpitämättömäksi. Oli, kuin hänen pimeään
elämäänsä olisi puhjennut rako, josta hän näki tai paremmin, tunsi
jotakin häämöttävän, jota hän siihen saakka ei ollut vielä kohdannut
tiellänsä.
-- Rakas ystävä, -- sanoi hänelle Tatjana Vlasjevna kuivasti ja
moittivasti, -- täytyy ostaa lisää kapeata villanauhaa. Pitsit ovat
niinikään lopussa... Vähän on jälellä viidenkymmenen numeron mustaa
rihmaa... Perlemonappeja on eräs firma tarjonnut meille, sen asiamies
kävi luonani... Lähetin sen tänne. Onko hän käynyt täällä?
-- Ei, -- vastasi Ilja lyhyesti. Tatjana Vlasjevna oli käynyt hänestä
yhä vastenmielisemmäksi. Hän epäili, että Tatjana oli ottanut
rakastajakseen erään Korsakoff'in, joka äskettäin oli nimitetty
poliisitarkastajaksi. Hänen kanssaan määräsi hän näet kohtauksia yhä
harvemmin, vaikka kohtelikin häntä ystävällisesti ja hellästi kuin
ennenkin. Mutta niistäkin kohtauksista kieltäytyi Ilja kaikenlaisten
tekosyiden nojalla. Kun hän sitten huomasi, ettei Tatjana Vlasjevna
siitä suuttunut, kiroili hän mielessään häntä:
-- Senkin häpeämätön irstailija... Etenkin oli hänestä vastenmielistä
se, kun Tatjana Vlasjevna kävi puodissa tarkastamassa tavaravarastoa.
Hän pyörähteli puodissa kuin varpunen, hyppäsi tiskille ottaakseen
ylimmiltä hyllyiltä pahvilaatikoita, aivasteli pölystä, pudisteli
päätään ja torui Gavrik'ia.
-- Juoksupojan tulee olla sukkela ja huomaavainen. Ei hän siitä saa
leipää, että istuu kaiket päivät ovella ja kaivelee nenäänsä. Ja
kun hänen emäntänsä puhuttelee häntä, tulee hänen tarkkaavaisesti
kuunnella eikä katsoa kuin mikäkin mörkö...
Mutta Gavrik'illa oli oma luonteensa. Hän kuunteli emännän puhetta
vallan välinpitämättömästi, ja vain silloin, kun tämä nousi jonnekin,
saadakseen käsiinsä jonkin esineen ylimmiltä hyllyiltä, ja kohotti
hameensa helmat ylös, iski hän veitikkamaisesti Iljalle silmää. Hän
puhutteli häntä aina nenäkkäästi, ilman että hänen puheessaan oli
jälkeäkään kunnioituksesta, ja kun emäntä oli poistunut, huomautti
hän ivallisesti Iljalle:
-- Hyyppä hyppäsi nyt tiehensä...
-- Niin ei saa puhua emännästä, -- huomautti hänelle Ilja, vaivoin
pidättäen nauruaan.
-- Mikä emäntä hän on! -- vastusti Gavrik. -- Minun isäntäni olette
te... Hän ei ole muu kuin hyyppä...
-- Te ette neuvo poikaa, -- sanoi Avtonomova usein Iljalle, -- ja
yleensäkin... täytyy minun sanoa, on kaikki ruvennut viime aikoina
käymään haluttomasti, innostuksetta...
Lunjeff oli ääneti ja mietti kiukkuisena: "Kunpa edes nyrjäyttäisit
jalkasi tiskillä hyppäillessäsi, mokoma tarkastaja..."
Hän sai samoihin aikoihin sedältään kirjeen, jossa tämä kertoi
olleensa ei ainoastaan Kijev'issä, vaan myös Sergiuksen luostarissa
ja Valamossa ja palaa pian kotiin.
"Saan lisähuvia", -- mietti Ilja vihaisesti. "Luonnollisesti tahtoo
hän päästä asumaan luokseni..."
Ja hän rupesi tarkoin miettimään, kuinka voisi järjestää niin,
että hänen setänsä asuisi muualla. Kauan ei hän kuitenkaan saanut
miettiä sitä, sillä puotiin tuli ostajia, ja sitten Gavrik'in sisar.
Väsyneesti ja raskaasti hengittäen tervehti hän Iljaa ja kysyi,
osottaen päällänsä kammarin oveen:
-- Onko tuolla vettä?
-- Tuon heti sitä teille, -- sanoi Ilja.
-- Itse menen... Hän meni kammariin ja viipyi siellä siksi, kunnes
Lunjeff suoriuduttuaan ostajista, tuli sinne. Hän tapasi hänet
seisomassa taulun edessä, joka esitti ihmisen eri ikäkausia. Kääntäen
päätään Iljaan päin, osotti tyttö silmillään taulua ja virkkoi:
-- Roskaa...
Lunjeff tunsi tulevansa hämilleen hänen huomautuksestansa ja hymyili,
kuin tuntien itsensä syylliseksi johonkin rikokseen.
-- Brr! -- Kuinka poroporvarillista! toisti tyttö ja poistui
huoneesta, ennenkuin Ilja ehti kysyä selitystä häneltä.
Muutamien päivien kuluttua toi hän veljelleen puhtaita alusvaatteita,
ja moitti häntä siitä, että hän pitää huonoa huolta vaatteistaan,
repii ja tahrii niitä.
-- Ole torumatta, -- sanoi Gavrik ynseästi.
-- Rupeatko vielä sinäkin haukkumaan minua, kuten jo rouva tekee!
-- Onko hän hyvin tottelematon? -- kysyi Sonja Iljalta.
-- E-ei erittäin -- vastasi Ilja hyväntahtoisesti.
-- Olen hyvin hiljainen, -- suositti itseään Gavrik.
-- On hän vähän liian sukkelakielinen, sanoi Lunjeff.
-- Kuuletko? -- kysyi sisar Gavrik'ilta, rypistäen kulmakarvojaan.
-- Kuulen kyllä, -- vastasi tämä vihaisesti.
-- Se ei ole niin vaarallista, -- sanoi hyväntahtoisesti Ilja. --
Ihmisen, joka edes osaa puoliaan pitää, on helppo tulla toimeen
maailmassa... Toisia lyödään, ja he vaikenevat ja heidät unhotetaan.
Sonja kuunteli hänen puhettaan ja oli kuin hänen kasvollaan olisi
kuvastunut iloa. Ilja huomasi sen.
-- Aioin kysyä teiltä jotakin, -- sanoi hän hiukan hämillään.
-- Mitä?
Tyttö astui hyvin lähelle häntä ja katsoi häntä suoraan silmiin. Ilja
ei voinut kestää hänen katsettaan vaan painoi päänsä alas ja jatkoi:
-- Jos olen teitä oikein ymmärtänyt, niin ette pidä kauppiaista?
-- Enpä juuri...
-- Minkätähden?
-- He elävät toisten työllä -- sanoi tyttö varmasti.
Ilja nosti äkkiä päänsä pystyyn. Nuo sanat eivät ainoastaan
hämmästyttäneet, vaan suoraan loukkasivat häntä. Ja tuo tyttö lisäksi
oli lausunut ne niin yksinkertaisesti, vakuuttavasti...
-- Se ei ole totta, -- huudahti Lunjeff. Nyt värähtivät Sonjan kasvot
ja tulivat punasiksi.
-- Paljonko maksaa teille tuo nauha? -- kysyi hän kuivasti.
-- Tuo nauhako?... Seitsemäntoista kopeekkaa... arshina...
-- Paljostako myytte sitä?
-- Kahdestakymmenestä...
-- Siinä sitä ollaan... Ne kolme kopeekkaa, jotka otatte te, eivät
kuulu teille, vaan nauhan valmistajille. Ymmärrättekö?
-- En! -- tunnusti Lunjeff avomielisesti.
Tytön silmissä välähti silloin jotakin vihamielistä häntä kohtaan.
Ilja huomasi sen selvästi ja tuli siitä araksi, vaan suuttui heti
itseensä siitä.
-- Luulen, ettei teidän ole helppo käsittää niin yksinkertaista
ajatusta, -- sanoi Sonja, siirtyen tiskin luota ovelle. -- Mutta
kuvitelkaapa olevanne tekijä, joka on valmistanut nämä kaikki...
Leveällä käden liikkeellä näytti hän puodissa olevia tavaroita, ja
jatkoi selitystään siitä, kuinka työ saattaa kaikki muut rikkaiksi,
paitsi työntekijän itsensä. Alussa puhui hän, kuten tavallisesti, --
kuivasti, painavasti, ja hänen rumat kasvonsa olivat liikkumattomat,
vaan sitten rupesivat hänen kulmakarvansa värähtelemään, sieraimet
laajenivat ja pää pystyssä syyti hän Iljan päälle voimakkaita sanoja,
joita elähdytti nuorekas, horjumaton usko niiden totuuteen.
-- Kauppias on työntekijän ja ostajan välillä... hän ei tee muuta
kuin korottaa tavaran hintaa... Kauppa on laillistettua varkautta...
Ilja tunsi loukkautuvansa, vaan hän ei löytänyt sanoja,
vastustaaksensa tuota röyhkeätä tyttöä, joka sanoi hänelle vasten
silmiä, että hän oli tyhjäntoimittaja ja varas. Hän puri hammasta
kuunnellessaan häntä, uskomatta, voimatta uskoa hänen sanojaan. Mutta
etsiessään mielessään sellaista sanaa, joka yhdellä iskulla kumoaisi
kaikki hänen puheensa, pakottaisi hänet vaikenemaan, hän samalla
ihmetteli hänen röyhkeyttään...
-- Ei, niin ei asian laita ole! -- keskeytti hän hänet vihdoin,
tuntien, ettei voinut enää ääneti kuunnella häntä. -- Ei... niin se
ei ole!...
Iljan rinnassa leimahti kiukku, ja hänen kasvoillaan paloi kaksi
punasta läiskää.
-- Väittäkää vastaan sitten! -- sanoi tyttö tyynesti, istuutuen
tuolille ja heitettyään pitkän palmikkonsa syliinsä, rupesi
leikkimään sillä.
Lunjeff väänteli päätään, välttääkseen hänen vihaista katsettaan.
-- Väitän kyllä! -- huudahti hän, voimatta enää pidättää itseään.
-- Koko elämäni väittää vastaan! Ehkä olen tehnyt suuren synnin,
ennenkuin pääsin tänne asti...
-- Sitä pahempi... Mutta se ei ole vastaan väittämistä -- sanoi
tyttö, ja se oli Iljasta kuin olisi hän saanut kylmää vettä
niskaansa. Hän nojasi käsillään tiskiin, kyykistyi alas, aivan kuin
olisi tahtonut hypätä sen yli ja katsoi vähän aikaa päätään pudistaen
tyttöön. Hän oli loukkautunut, mutta ihmetteli samalla hänen
tyyneyttään. Tytön katse ja liikkumattomat kasvot, joissa kuvastui
varmuus, pidättivät hänen vihaansa ja saivat hänet hämilleen. Sanoja,
jotka hän oli aikonut sanoa puolustuksekseen, ei hän saanut suustaan.
-- No, mitä arvelette? -- kysyi tyttö kylmästi, uhmaillen. Sitten
hymähti hän ja sanoi varmasti:
-- Ette voi väittää minua vastaan, sillä olen sanonut totuuden
-- Enkö? -- kysyi Ilja kaiuttomasti.
-- Niin, ette! Mitä voitte väittää vastaan?
Hän hymähti uudestaan halveksivasti.
-- Näkemiin asti!
Hän poistui pää pystymmässä kuin koskaan.
-- Se ei ole totta! -- huusi Lunjeff hänen perästään. Mutta hän ei
kääntynyt takaisin.
Ilja heittäysi istumaan tuolille. Gavrik, joka seisoi ovella, katsoi
häneen ja luultavasti oli tyytyväinen sisarensa käytökseen, sillä
hänen kasvonsa olivat arvokkaan ja voitonriemuisen näköiset.
-- Mitä katsot? -- kysyi Ilja vihaisesti, tuntien, että tuo katse oli
hänestä vastenmielinen.
-- En mitään! -- vastasi poika.
-- Mene sitten kävelemään!
Hän tunsi tarvitsevansa yksinäisyyttä. Mutta yksin jäätyään ei hän
voinut koota ajatuksiaan. Hän ei voinut käsittää Sonjan tarkotusta,
vaan sen hän kuitenkin ymmärsi, että hän oli loukannut häntä. Hän
nojasi tiskiin ja mietti:
-- Miksi loukkasi hän minua?... Mitä olen tehnyt hänelle?... Ilman
muuta tulee, haukkuu minua ja poistuu... Oikeudenmukaisuutta ei
ollut... Ja hän sitten on olevinaan sivistynyt... Mutta tulepas vielä
kerran, niin saat kuulla kuultavasi...
Hän uhkaili häntä, vaan samalla koetti keksiä syytä, jonka tähden
tyttö oli loukannut häntä. Hänen johtui mieleensä, mitä Paavali oli
kertonut hänen terävästä älystään ja vaatimattomuudestaan.
-- Pashkaa ei hän varmaankaan loukkaisi...
Hän kohotti päätään ja katsoi peiliin. Hänen mustat viiksensä
vavahtelivat, suurissa silmissään oli väsynyt ilme ja kasvoillaan
paloi puna. Mutta sittenkin olivat hänen kasvonsa, vaikkakin ne nyt
olivat levottomat ja hiukan synkän näköiset, kauniimmat, kuin Paavali
Gratsheff'in sairaaloisen keltaset, laihat kasvot.
-- Miellyttääköhän Pashka häntä enemmän kuin minä? -- mietti hän,
vaan vastasi itse heti omaan kysymykseensä:
-- Mitä välittää hän minun kasvoistani? Enhän ole mikään hänen
sulhasensa... Hänet tietysti nai jokin tohtori... asianajaja tahi
virkamies... Kuinka me voisimme kiinnittää hänen huomiotaan?
Hän hymähti katkerasti ja rupesi taas kyselemään itseltään:
-- Mutta minkätähden on hän kutsunut Paavalin luoksensa? Minkätähden
loukkaa hän minua sanoillaan? Kauppias on sama kuin varas... ei hän
tee työtä! Hän elää toisten työstä? Mutta kuka sitten seisoo täällä
aamusta varhain iltaan myöhään?
Nyt keksi hän paljon, millä olisi voinut vastustaa häntä ja
itseään puolustaa. Mutta tyttöä ei ollut saapuvilla, ja sentähden
härsyttivät ne häntä nuo hänen keksintönsä eivätkä rauhottaneet hänen
rinnassaan kiehuvaa vihaa. Hän nousi tuolilta, meni kammariinsa, joi
lasillisen vettä ja katsahti sitten ympärilleen. Hämärä vallitsi
tuossa ahtaassa, matalassa huoneessa, jonka ikkunan takana oli
rautaristikko. Hänen pisti silmäänsä "Ihmisen eri ikäkaudet" ja hän
mietti:
-- Tuo on petosta... Noinko sitten elävät ihmiset?
Hän katsoi kauan tauluun, ottaen ajatuksissaan esimerkiksi oman
elämänsä, jonka rajaviivat olivat vedetyt niin räikeillä väreillä.
-- Noinko sitten? -- toisti hän itsekseen. Ja äkkiä lisäsi hän
toivottomasti:
-- Mutta vaikkapa niinkin, niin sittenkin on se ikävää... Puhdasta se
on kyllä, vaan ilotonta...
Hän astui verkkaan seinän viereen ja irrotti siitä taulun ja vei sen
puotiin. Siellä laski hän sen tiskille ja rupesi taas tarkastamaan
ihmisen muunnoksia, joita siinä oli kuvattu, vaan nyt katsoi hän
niitä ivallisesti. Katseessaan mietti hän koko ajan Gavrik'in sisarta.
"On, kuin hän tietäisi, että minä olen murhannut ukon..."
Ajatukset kiersivät hänen päässään hitaasti, raskaasti, ja kuva
sai hänen silmänsä kiiltämään. Silloin puristi hän sen ruttuun ja
viskasi sen tiskin alle; mutta se kierähti sieltä hänen jalkoihinsa.
Siitä kiivastuneena, otti hän sen uudestaan lattialta, rutisti vielä
kovemmin ja lennätti sen ovesta pihalle...
Kadulla oli meluisaa. Toisella puolen katua, katukäytävällä,
kulki joku keppi kädessä. Keppi ei kolkkanut katuun askeleiden
mukaisesti, vaan siten, kuin kulkijalla olisi ollut kolme jalkaa.
Kyyhkyset kurahtelivat. Jossakin rämisi rautapelti, -- luultavasti
nuohooja kulki katolla. Puodin ohitse ajoi ajuri. Hän näytti
torkkuvan, sillä hänen päänsä heilahteli sinne tänne. Kaikkikin
näytti Iljasta pyörivän. Hän otti helmitaulun, katsoi sitä hetkisen
ja lisäsi kaksikymmentä kopeekkaa. Katseli vielä ja -- vähensipä
seitsemäntoista. Jälelle jäi kolme kopeekkaa. Hän veti kynnellään
helmijä pitkin; helmet rupesivat pyörimään hiljaa rangoillaan,
pysähtyen sitten yhdyttyään.
Ilja huokasi, siirsi taulun syrjään, valahti tiskille ryntäilleen ja
vaikeni hengitystään pidättäen, kuunnellen kuinka sydämensä löi.
Seuraavana päivänä tuli taas Gavrik'in sisar. Hän oli samanlainen
kuin ennenkin, samassa vanhahkossa puvussa, kasvot samanlaisina.
-- Ai sinua, -- mietti Lunjeff vihaisesti, katsoen häntä kammaristaan.
Tytön tervehdykseen kumarsi Ilja haluttomasti päätänsä. Mutta tyttö
hymyili äkkiä hänelle perin herttaisesti, kysyen ystävällisesti
häneltä:
-- Kuinka olette niin kalpea? Ettekö ole terve?
-- Terve olen, -- virkkoi Ilja lyhyesti, koettaen olla näyttämättä
hänelle sitä tunnetta, jonka tytön huomionsa kääntäminen häneen
hänessä herätti. Ja tuo tunne oli hyvä, riemukas: tytön hymyily ja
sanat koskettivat hänen sydäntänsä niin pehmeästi, niin lämpimästi,
mutta sittenkin päätti hän näyttää olevansa vihainen, toivoen tytön
vielä sanovan hänelle herttaisen sanan, vielä hymyilevän. Tehtyään
sen päätöksen, rupesi hän katsomatta häneen odottamaan.
-- Te näytätte suuttuneen minuun? kuului tytön luja ääni. Se erosi
niin terävästi siitä äänestä, jolla hän oli sanonut ensi sanansa,
että Ilja katsahti levottomasti häneen. Tyttö oli taas samanlainen
kuin tavallisesti, ylpeä, ja hänen tummissa silmissään oli jotakin
nenäkästä, ärsyttävää.
-- Minä olen tottunut loukkauksiin, -- sanoi Lunjeff, katsoen
hymähtäen häneen ja tuntien rinnassaan pettymyksen synnyttämää
kylmyyttä.
-- Oh, sinä leikit kanssani, -- mietti hän. -- Silität ensin vaan
lyöt sitten! Mutta ei...
-- En tahtonut loukata teitä...
Teitä-sanan lausui tyttö erityisellä painolla, opettavalla äänellä,
niin ainakin Iljasta tuntui.
-- Teidän on vaikea minua loukata! virkkoi Ilja kopeasti ja kovasti.
-- Tiedän näet teidän arvonne: ette ole korkealentoinen lintu!
Nuo sanat kuullessaan ojensihe tyttö silmät suurina, hämmästyneenä
suoraksi. Mutta Ilja ei enää nähnyt mitään, sillä hurja halu,
maksaa loukkaus takaisin tytölle valtasi hänet, ja tahallaan puhuen
verkkaan, lausui hän raakoja sanoja:
-- Teidän herraskaisuutenne, tuo teidän ylpeytenne... ei tule
kalliiksi... kymnaasissa voi sitä jokainen hankkia... vaan
kymnaasitta olisitte te ompelijatar, kamarineitsyt. Köyhyytenne takia
ette voisi olla mikään muu, vai kuinka?
-- Mitä te puhutte? -- huudahti tyttö hiljaa.
Ilja katsoi hänen kasvoihinsa ja näki mielihyvällä, kuinka hänen
sieramensa pullistuivat ja kasvonsa punastuivat.
-- Puhun, mitä ajattelen! Ja ajattelen taas, ettei teidän
vähäarvoinen herraskaisuutenne ole viidenkään kopeekan arvoinen!
-- Minä en ole herraskainen! -- huudahti tyttö kovasti. Hänen
veljensä juoksi hänen luoksensa, tarttui hänen käteensä ja huudahti,
katsoen vihaisesti isäntäänsä:
-- Lähtekäämme, Sonjka!
Lunjeff silmäsi heihin, virkkaen kylmästi, vihaisesti:
-- Poistukaa vaan! Te ette tarvitse minua, enkä minä teitä.
Oli, kuin he kumpikin olisivat omituisesti vilahtaneet Iljan
silmissä ja sitten kadonneet. Hän nauroi heidän jälkeensä. Jäätyään
sitten yksin puotiinsa, seisoi hän muutamia minuuttia liikkumatta,
nauttien suloista onnistuneen koston tunnetta. Hän muisti hyvin tytön
hämmästyneet, hämillään olevat, hiukan pelästyneet kasvot ja hän oli
tyytyväinen.
"Katsohan poikaa, millainen oli" -- pyöri hänen päässään eristynyt
ajatus. Gavrik'in käytös hiukan häiritsi häntä, rikkoen hänen
mielialansa.
"Siin' ol' sinulle ylpeyttä?" -- mietti hän, hymyillen ajatuksissaan.
"Tulisipa nyt vielä Tanitshkakin, niin saisi samalla mitalla..."
Häntä halutti tyrkätä kaikki ihmiset luotaan, puhutella heitä
raa'asti ja loukkaavasti, ja hän tunsi pystyvänsä siihen.
Mutta Tanitshka ei tullut, -- koko päivän sai Ilja olla yksin, ja
se päivä oli kauhean pitkä. Maata pannessaan tunsi Ilja itsensä
yksinäiseksi. Tuo yksinäisyys loukkasi häntä vielä enemmän kuin tytön
sanat. Hänen mieleensä johtui Olympiada, ja nyt hänestä tuntui,
että tuo nainen oli ollut häntä kohtaan paras kaikista ihmisistä.
Sulettuaan silmänsä, kuunteli Ilja yön hiljaisuutta, odotellen ääniä,
vaan kun sitten ääni kaikui, hätkähti hän ja kohottaen päätään
päänaluselta, katsoi suurin silmin pelokkaasti pimeään. Eikä hän
voinut nukkua koko yönä. Hän oli odottavinaan jotakin, oli, kuin
hän olisi ollut kellariin sulettuna. Hänen rintaansa ahdisti ilman
puute ja synkät, katkonaiset ajatukset. Hän nousi vuoteeltaan pää
raskaana, aikoi panna teekeittiön kuntoon, vaan jätti sen tekemättä.
Peseydyttyään joi hän sitten kauhallisen vettä ja avasi puodin.
Puolenpäivän tienoissa tuli Paavali vihaisena, kulmakarvat rypyssä.
Tervehtimättä toveriaan kysyi hän suoraan häneltä:
-- Mikä olet olevinasi?
Ilja ymmärsi, mitä Paavali tarkotti. Siksi hän vaikeni, miettien
päätään toivottomasti pudistaen:
"Hänkin on minua vastaan..."
-- Minkätähden olet loukannut Sofia Nikonovnaa? -- kysyi Paavali
ankarasti, seisoen hänen edessään. Gratsheff'in tulistuneissa
kasvoissa ja moittivissa silmissä huomasi Ilja itsensä tuomitsemista,
vaan hän ei siitä välittänyt.
Hitaasti, väsyneellä äänellä sanoi hän:
-- Tervehtisit ensin... ja ottaisit hatun päästäsi, sillä täällä on
pyhäinkuva seinällä...
Mutta Paavali painoi likaista hattuansa vielä syvempään päähänsä,
mursi ylenkatseellisesti suutaan ja sanoi nopeasti, tulisesti, ääni
väristen:
-- On nyt rikas! On nyt kylläinen! Muistaisit, kuinka kerran sanoit:
ei ole ihmistä, joka olisi ihminen meille! Nyt hän löytyi ja sinä
ajat hänet tiehensä... Voi sinua, kauppias!
Jonkinmoinen tylsä laiskuuden tunne esti Lunjeff'ia vastaamasta
mitään toverilleen. Tyynen näköisenä katsoi hän Paavalin
tulistuneisiin ja naurettaviin kasvoihin, tuntien, etteivät moitteet
vaikuttaneet häneen. Gratsheff'in huuli- ja leukaparrassa olevat
keltaset karvat olivat kuin hometta hänen laihoilla kasvoillaan.
Lunjeff katseli niitä, miettien tyynesti:
"Tuli torumaan... Tyttö on kannellut hänelle... Loukkasinko sitten
häntä niin syvästi? Olisin voinut pahemminkin..."
-- Hän ymmärtää kaikki, kaikki osaa selittää... ja kuitenkin
sinä... uh! -- sanoi Paavali tapansa mukaan katkonaisesti. -- He
ovat jok'ikinen kunnon väkeä... ymmärtäväisiä... osaavat jok'ainoan
oikeuden ulkoa... niin! Sinun olisi pitänyt pysytellä hyvällä jalalla
hänen kanssaan... vaan sinä...
-- Vaikene, Pashka! -- sanoi Lunjeff hitaasti. -- Mitä minua
opettamaan rupeat!... Teen niinkuin haluan...
-- Mitä sitten teet? Häpäiset itsesi ja muita...
-- Elän, kuten tahdon... Tympäisette minua jok'ikinen. Kulette ja
puhutte...
Ja nojaten raskaasti tavarahyllyihin, Lunjeff virkkoi miettivästi,
kuin itseltään kysyen:
-- Mutta mitä osaatte te sanoa?
-- Hän osaa vaikka mitä! -- huudahti Paavali syvällä vakuutuksella,
nostipa vielä kätensäkin pystyyn ikäänkuin valmiina vannomaan. -- He
tietävät kaikki!
-- No, menekin sitten heidän luoksensa! -- sanoi Ilja
välinpitämättömästi hänelle. Toverin sekä sanat että mielenliikutus
olivat Iljasta vastenmielisiä, vaan hän ei halunnut ruveta häntä
vastustamaan. Raskas, rasittava ikävä esti häntä puhumasta ja
ajattelemasta, sitoi hänen liikkeitään. Häntä halutti päästä yksin,
päästä mitään kuulemasta ja ketään näkemästä.
-- Niin lähdenkin! -- sanoi Paavali uhmaillen. -- Lähden, sillä
ymmärrän, että vain heidän seurassaan voin elää... heidän seurassaan
saatan jotakin löytää itselleni, niin! He tuntevat totuuden...
Koskaan en ole tällä tavalla elänyt, kuin nyt... ihmismäisesti...
Kuka on minua tätä ennen kunnioittanut?
-- Älä kilju! -- sanoi Lunjeff hänelle hiljaa, voimattomasti.
-- Olet puukuva, sinä! -- huusi Paavali. Mutta silloin tuli puotiin
tyttö ja pyysi tusinan paidannappeja. Ilja antoi tyynesti hänelle
napit, otti hänen kädestään kaksikymmenkopeekkaisen, pyöräytti sitä
sormiensa välissä ja antoi takaisin tytölle, sanoen:
-- Minulla ei ole antaa takaisin, -- tuotpahan toisella kerralla...
Pientä rahaa olisi kyllä ollut pulpetissa, vaan pulpetin avain oli
kammarissa, eikä Lunjeff'ia haluttanut käydä sitä sieltä noutamassa:
Tytön poistuttua ei Paavali uudistanut keskustelua. Hän seisoi tiskin
ääressä lyöden polviinsa hattuaan, jonka hän oli ottanut päästään, ja
katseli toveriinsa, aivankuin odottaen häneltä jotakin. Mutta Lunjeff
seisoi hiljaa, hampaittensa välistä vihellellen, hänestä poispäin
kääntyneenä. Kadulta kaikui puotiin rattaiden jyrinä, kulkijoiden
kiirehtivät askeleet, tuprahtelipa sisään pölyäkin...
-- Mitä arvelet? -- kysyi Paavali vaativasti.
-- En mitään, -- vastasi Lunjeff hetkisen vaiettuaan.
-- Mitä -- en mitään?
-- Jätä minut, Herran nimessä, rauhaan! -- huudahti Ilja
kärsimättömästi.
Gratsheff löi hatun päähänsä ja poistui nopein askelin puodista,
sanomatta sanaakaan. Ilja seurasi häntä silmillään, päätään
kääntämättä.
"En taida olla terve", mietti hän.
Suuri, ruskea koira näyttihe ovella, heilutti häntäänsä ja katosi.
Sitten tuli ovelle vanha kerjäläisakka, harmaatukkainen, isonenäinen.
Hän kumarsi ja sanoi puoliääneen:
-- Antakaa almu, hyvä herra!
Lunjeff pudisti kieltävästi päätään. Kuumassa ilmassa kuului
kadulta työpäivän melua. Oli kuin suuri uuni olisi lämminnyt, halot
räiskäneet tulen niitä ahmiessa ja hengittäneet leimuavia liekkejä.
Rauta rämisee, -- kuorma-ajuri ajaa: pitkät raudat, riippuen alas
rattailta, viiltävät katukivitystä, vinkuvat, kuin tuskasta,
kirkuvat, kumahtelevat. Hijoja terottaa veitsiä, -- ilkeä, sähisevä
ääni viiltää ilmaa...
-- Vladimirilaisia kirsikoita! -- huutaa laulaen katukauppias...
Jok'ikinen hetki synnyttää jotakin uutta, odottamatonta, ja elämä
hämmästyttää kuuloamme erinkaltaisilla huudoillaan, väsymättömällä
liikkeellään, uupumattomalla luomisvoimallaan. Mutta Lunjeff'in
sielussa on hiljaista ja kuollutta: on kuin siellä olisi kaikki
pysähtynyt, -- ei ole ajatuksia, ei toiveita, on vain raskasta
väsymystä. Sellaisessa tilassa vietti hän koko päivän ja sitten yön,
jolloin häntä painajainen vaivasi... ja monta samanlaista päivää ja
yötä. Ihmisiä kävi ostamassa, mitä tarvitsivat, ja poistuivat, ja hän
seurasi heitä silmillään kylmästi miettien:
"He eivät minua tarvitse, enkä minä heitä... Tällaista on vain
alussa... vaan sitten totun... Yksin elän... yksin elän!"
Gavrik'in sijasta pani hänen teekeittiönsä kuntoon ja toi päivällisen
talonisännän kyökkipiika, juronnäköinen, laiha, punanaamainen nainen.
Hänen silmänsä olivat värittömät, liikkumattomat. Kun Lunjeff
toisinaan katsoi häneen, tunsi hän mielessään tyytymättömyyttä:
"Tokkohan koskaan saakaan nähdä mitään kaunista?"
Ja sitten jatkoi hän itsekseen synkästi, toivottomasti:
"Turhaa on elämä..." Hän oli jo tottunut monenlaisiin vaikutuksiin,
ja vaikka ne panivat hänen mielensä kuohumaan, suututtivat häntä,
niin sittenkin tuntui hänestä, että niiden kanssa oli hänen paras
elää. Ihmiset aiheuttivat niitä. Mutta nyt olivat ihmiset kadonneet,
-- jälelle oli jäänyt vain ostajat. Sitten yksinäisyyden tunne ja
hyvän elämän kaipuu tekivät hänet välinpitämättömäksi kaikelle,
ja taas kuluivat päivät verkkaan, ikäänkuin tukehduttavassa
ahdistuksessa.
Eräänä iltana, sulettuaan puodin, astui Ilja pihalle, heittihe
pitkälleen jalavan juurelle, kuunnellen melua aidan toiselta
puolelta. Jokin kuului siellä kieltään maiskuttaen hiljaa puhuvan:
-- O-o-i, koiraseni! Pieni penikkaiseni!
Aidan raosta näki Lunjeff pitkän, harmaatukkaisen, soikeamuotoisen
naisen. Hän istui penkillä, ja suuri, keltanen koira oli nostanut
etukäpälänsä hänen polvilleen, koettaen turpa pystyssä nuolla hänen
kasvojaan. Nainen käänteli päätään ja hymyili, silitellen koiraa...
"Koiria hyväilee... ei siis ole enää muita hyväiltävänä", -- mietti
Ilja. Vihoissaan ajatteli hän Gavrik'ia, hänen tylyä sisartaan...
Sitten Pashkaa, Mashaa...
"Kun minua tarvittiin, -- niin käytiin... Piru vieköön teidät
jokaisen!... Huomenna menen Jaakon luokse..."
-- Koira-kultaseni! -- kuului nainen aidan toisella puolella sanovan.
"Kun edes Tanjka tulisi!" -- mietti Ilja ikävissään. Mutta Tatjana
Vlasjevna asui maalla, kaukana kaupungista. Mutta Jaakonkaan luokse
ei Ilja tullut lähteneeksi, sillä tuli Terenti-setä.
Oli aamu. Ilja oli juuri herännyt ja istui vuoteellaan, miettien,
että taas on uusi päivä alkamassa ja että sekin on elettävä...
"Elämä on kuin kulkemista syksyllä suossa. Kylmää, kolkkoa...
suuresti väsyt, vaan eteenpäin kuljet vähän..."
Pihanpuolista ovea kolkutettiin. Ilja nousi, luullen piian tulevan
teekeittiötä noutamaan, avasi oven ja -- edessään seisoi kyttyräselkä.
-- He-hee! -- virkkoi Terenti hymyillen ja hullunkurisesti päätään
pyörittäen.
-- Kello käy jo yhdeksättä, eikä sinulla, kauppias, ole puoti vielä
auki!
Ilja seisoi hänen edessään hymyillen, estäen häntä astumasta
sisään. Terentin kasvot punottivat, vaan samalla ne näyttivät kuin
muuttuneen; hänen katseensa oli iloinen ja rohkea. Hänen jalkojensa
juuressa oli säkkejä, nyyttejä, ja niiden keskellä näytti hän itsekin
nyytiltä.
-- Päivää, veljenpoika! Päästäpä asuntoosi!
Ilja väistyi syrjään, ruveten sitten nostelemaan nyyttejä huoneeseen.
Terenti taas etsi silmillään pyhäinkuvan, teki ristinmerkin ja sanoi
kumartaen:
-- Kiitetty olkoon Herra, olen taas kotona! No terveheks' Ilja!
Setää syleillessään tunsi Lunjeff hänen ruumiinsa tulleen vahvaksi,
lujaksi.
-- Sietäisipä peseytyä, -- sanoi Terenti kovasti, tarkastellen
huonetta. Hän ei ollut enää kyyryssä, kuten ennen: reppu selässä
kulkeminen oli siirtänyt hänen kyttyränsä alemmaksi. -- Terenti oli
suoristunut ja piti päänsä pystyssä.
-- Kuinka voit? -- kysyi hän Iljalta, heittäen kahmaloillaan vettä
silmilleen.
Iljasta oli hauska nähdä setänsä niin muuttuneen. Hän hyöri pöydän
ääressä, valmistaen teetä ja vastaili kyttyräselän kysymyksiin
mielellään, vaikka pidätetysti ja varovaisesti.
-- Entä sinä?
-- Minäkö? Hyvin! -- Terenti sulki silmänsä, pudistaen tyytyväisesti
hymyillen päätään. -- Paremmin ei tarvitsekaan voida! Join elävää
vettä, sanalla sanoen...
Hän istahti pöytään, harasi sormillaan partaansa ja rupesi
kallellapäin kertomaan:
-- Olin Afanasi Sitjashtshin ja perejaslavljilaisten ihmeiden
tekijäin, ja Voroneshilaisen Mitrofanin, ja Tihon Sadonskin luona...
kävin Valamonsaarella... ja monessa muussa paikassa. Monia pyhimyksiä
rukoilin ja viimeksi kävin Pietarin -- Fafronjan luona Muromissa.
Arvattavasti häntä huvitti suuresti luetella pyhimysten ja
kaupunkien nimiä, sillä hänen kasvonsa olivat niin imelännäköiset,
silmänsä kostuivat ja katsoivat ylpeästi. Kerrottavansa hän kertoi
samallaisella laulavalla tavalla kuin viisaat kertojat kertovat
satuja tai pyhimysten elämäkertoja.
Satoi vettä. Pisarat napsahtelivat ikkunalaseihin ensin varotellen,
hitaasti, sitten putoili niitä taajaan, kiireesti, ja lasit tärisivät
niiden lyönneistä.
-- Pyhän luostarin kammioissa vallitsee täysi hiljaisuus, pimeys
niissä on pelottava, ja pimeästä tuikkavat pyhimyskuvien edessä
palavat lamput kuten lapsen silmät, ja pyhä myrha tuoksuu... -- puhui
Terenti yksitoikkoisella äänellä. Sade yhä rankkeni. Nyt kuului
jo ikkunan takaa ulvontaa, vinkunaa, kattopellit rämisivät, vesi
juoksi loristen katolta, ja oli kuin ilmassa olisi tärissyt paksu
teräslankaverkko.
-- Tuolla myrhalla voitelevat he pyhiä päitään...
-- Ni-in, -- virkkoi Ilja pitkään. -- No, entä... kevenikö sydämesi?
Terenti vaikeni vähän, ojensihe tuolilla ja sanoi matalalla äänellä
Iljaan kääntyen:
-- Sanon vertauksella: kuten kenkä jalkaa, painoi sydäntäni tuo
vasten tahtoani tekemäni synti... Sanon vasten tahtoani tekemäni,
sillä jollen silloin olisi totellut Petruhaa, olisi hän ajanut minut
tielle! Aivan varmaan olisi hän ajanut!... Tai mitä arvelet?
-- Niin kai! -- myönsi Ilja.
-- Niinpä niin... mutta kun olin lähtenyt matkalle, niin heti keveni
mieleni... Kulkiessani puhun: Herra, näetkö? Olen menossa pyhimystesi
luokse... Tiedän olevani syntinen...
-- Selvitit siis tilisi? -- kysyi Lunjeff hymyillen.
-- Se on Hänen tahdossaan! En tiedä, kuinka hän kuulee rukoukseni! --
sanoi kyttyräselkä, kohottaen kätensä ylöspäin.
-- Entä omatuntosi, kuinka on sen laita?
-- Mitä -- kuinka?
-- Onko se rauhallinen?
Terenti mietti, ikäänkuin jotakin kuunnellen. Sitten sanoi hän:
-- Se on vaiti... Lunjeff naurahti.
-- Rukous, jos se kerran lähtee puhtaasta sydämestä, keventää aina
ihmisen mieltä, sanoi kyttyräselkä hiljaa, vaan varmalla äänellä.
Ilja nousi tuolille ja astui akkunan luokse. Leveitä, sameavetisiä
puroja juoksi katukäytävän vieressä; kivistöllä, kivien välissä, oli
pieniä vesilätäköitä; vesipisarain pudotessa niihin värähtelivät ne,
jolloin koko kivistö näytti värähtelevän. Iljan puotia vastapäätä
oleva talo oli synkän näköinen, märkä, sen ikkunat olivat himmenneet,
niin ettei niistä voinut nähdä huoneissa olevia kukkia. Katu
oli tyhjä ja hiljainen, -- vain sade rapisi ja purot lorisivat.
Yksinäinen kyyhkynen istui räystään alla ikkunalaudalla, ja koko katu
huokui kosteutta ja raskasta ikävää.
"Syksy tekee tuloaan", -- välähti Lunjeff'in ajatuksissa.
-- Millä sitten muulla voi ihminen puhdistautua, jollei rukouksella?
-- sanoi Terenti, avaten yhtä säkeistään.
-- Liian on yksinkertaista, -- huomautti Ilja synkästi, kääntymättä
edes setäänsä päin. -- Tehdään syntiä, rukoillaan -- ollaan puhtaita!
Aletaan taas tehdä syntiä...
-- Minkätähden? Tulee elää nuhteettomasti...
-- Miksi?
-- Mitä?
-- Sitä...
-- Onko omatuntosi puhdas?
-- Mitä väliä sillä on?
-- N-noo... -- veti Terenti moittivasti pitkään. Kuinka niin voit
puhua...
-- Puhunpa kuinka tahansa, -- sanoi Ilja jyrkästi, seisoen selin
setäänsä.
-- Se on synti!
-- No, vaikkapa syntikin.
-- Saat rangaistuksen!
-- En...
Sitten kääntyi Ilja ja katsoi suoraan Terentin kasvoihin.
Kyttyräselkä katsoi myös uteliaasti veljenpoikansa voimakasta
vartaloa. --
Huuliaan maiskuttaen tapaili hän kauan sanoja vastatakseen ja sanoi
vihdoin pontevasti:
-- Kuinka et? Saat kyllä!... Minäkin tein syntiä ja sain siitä
rangaistuksen...
-- Kuinka? -- kysyi Ilja jurosti.
-- Pelon kautta! Pelkäsin aina, että yhtäkkiä saadaan tietää,
yhtäkkiä...
-- Olen minäkin rikkonut, enkä kuitenkaan pelkää, -- sanoi Ilja
hymyillen halveksivasti.
-- Älä hulluttele, -- sanoi Terenti ankaralla äänellä.
-- Niin, en pelkää! Mutta sittenkin on elämä minusta raskasta.
-- Kas vaan! -- huudahti Terenti, nousten riemuiten lattialta. --
Raskasta, sanot?
-- Niin! Kaikki ovat minut hylänneet, kuten spitaalisen...
-- Siinäpä onkin rangaistuksesi!
-- Mistä? -- huusi Ilja miltei raivosti...? Hänen leukansa vapisi ja
sormet selän takana repivät seinää. Terenti katsoi miltei pelokkaasti
häneen, huiskuttaen kädessään muuatta köydenpätkää.
-- Älä huuda! -- sanoi hän puoliääneen. Mutta Ilja huusi. Hän
ei ollut pitkään aikaan puhunut ihmisten kanssa ja nyt syyti
hän suustaan kaikki, mitä hänen mieleensä oli kertynyt näinä
yksinäisyyden päivinä. Kiihkeästi, kiukkuisesti sanoi hän sedälleen:
-- Turhaan teit matkasi... mitään et olisi saanut rangaistusta! Saat
ryöstää, murhatakin saat -- rangaistusta et saa! Kuka rankaisisi...
Tyhmiä rangaistaan, vaan ken on viisas, -- hän saa tehdä mitä
tahansa, mitä tahansa!
-- Ilja! -- sanoi Terenti, siirtyen varovasti häntä lähemmäksi.
-- Maltahan, älähän tulistu!... Istu!... Keskustelkaamme tyynesti
kaikesta.
Äkkiä kuului oven takaa rymähdys, jotakin kuulosti vierähtäneen
lattialle ja pysähtyneen johonkin lähelle ovea. He säpsähtivät
molemmat ja vaikenivat. Mutta hiljaisuus syntyi uudestaan, sade vain
valui...
-- Mikä se oli? -- virkkoi kyttyräselkä hiljaa, pelokkaasti.
Ilja astui ääneti ovelle, avasi sen ja vilkasi pihalle. Huoneeseen
kuului hiljaista vihellystä, rapinaa, kuisketta, kokonainen äänivirta.
-- Laatikkoläjä meni hajalleen, -- sanoi Ilja, sulkien oven ja
palaten vanhalle paikalleen ikkunan luokse.
Terenti istahti taas lattialle aukomaan säkkejään. Oltuaan hetken
ääneti, alotti hän:
-- Ei se niin ole... ajattelehan vaan!. Ai, ai, lapsikulta, millaisia
sanoja päästät suustasi! Jumalattomuudellasi et suututa Jumalaa, vaan
hukutat itsesi... Pane mieleesi nämä viisaat sanat, jotka matkallani
kuulin muutamalta mieheltä... Kuinka paljon viisautta olenkaan
kuullut!
Hän alkoi uudestaan kertoa matkastaan, katsoen syrjästä Iljaan. Ilja
kuunteli hänen puhettaan kuin sateen rapinaa, miettien, kuinka hän
elää sedän kanssa.
Heidän elämänsä kului hyvin. Terenti laati itselleen laatikoista
vuoteen, asettaen sen uunin ja oven väliin, nurkkaan, jossa yöllä
oli pimeämpi, kuin muualla huoneessa. Tutustuttuaan Lunjeff'in
elämään, rupesi hän toimittamaan Gavrik'in tehtäviä, -- pani
teekeittiön kuntoon, siisti kammarin ja puodin, kävi hakemassa
päivällisen ravintolasta, hyräillen alituisesti akafisteja. [Akafisti
on ylistysvirsi Kristukselle, Pyhälle Neitsyelle tai pyhimyksille.
Suom. muist.] Iltaisin kertoi hän veljenpojalleen siitä, kuinka
muuan munkki oli kolmesataa vuotta kuunnellut pikkulinnun laulua;
kertoi Kirik'istä ja Ulitasta ja monesta muusta. Lunjeff kuunteli
häntä ajatellen omia ajatuksiaan... Nykyisin kävi hän joka ilta
kävelemässä, ja aina veti häntä jokin kaupungin ulkopuolelle. Siellä
kentällä oli öisin niin hiljaista, mustaa, autiota, kuin hänen
mielessäänkin.
Viikon kuluttua palaamisestaan kävi Terenti Petruha Filimonoff'in
luona, palaten sieltä pahoillaan, vihaisena. Iljan kysyttyä, mikä
häntä vaivasi? -- hän vastasi kiireesti:
-- Ei mikään, ei mikään. Kävin hänen luonaan, näin kaikki...
puheltiin -- n-niin!
-- Entä Jaakko? -- kysyi Ilja.
-- Jaakkoko? Hän haluaa kuolla... Puhui hän sinustakin... Keltanen
hän on... rykii...
Terenti vaikeni, maiskuttaen suutaan, katsoen surullisen ja
onnettoman näköisenä nurkkaan.
Elämä kului tasaisesti, yksitoikkoisesti, toinen päivä oli toisensa
kaltainen. Synkkä kiukku vaivasi suuren käärmeen tavoin hänen
mieltänsä. Ei kukaan vanhoista tuttavista käynyt hänen luonansa. Oli
kuin Paavali ja Masha olisivat keksineet itselleen uuden elämäntien;
Matitsan yli ajoi hevonen, ja eukko kuoli sairashuoneessa; Perfishka
katosi, ikäänkuin olisi maan alle valahtanut. Lunjeff teki yhä lähtöä
Jaakon luokse, vaan ei tullut lähteneeksi, sillä hän ei tietänyt,
mitä puhua kuolevalle toverilleen. Aamusin luki hän sanomalehteä,
päivisin taas istui puodissa, katsellen kuinka syystuuli lennättelee
katua pitkin puista varisseita keltasia lehtiä. Välistä sattui
puotiinkin lentämään sellainen lehti...
-- Pyhä isä Tihon, rukoile Jumalaa puolestamme... -- lauloi Terenti
väräjävällä äänellä kammarissa hääriessään.
Muutamana sunnuntaina, avattuaan sanomalehden, huomasi Ilja
etusivulla runon: "Ennen ja nyt", jonka alla oli nimikirjotus "P.
Gratsheff".
"Ajatus kolkki kuin korppi musta
Syöntä, mi vaill' oli lohdutusta.
Toiveet häipyivät aikoja pitkin,
Murheissa, vaivoissa viljalti itkin",
kirjotti Paavali. Kun Lunjeff oli lukenut hänen runonsa, rupesi
hänen mielessään väikkymään toverinsa eloisat kasvot, jotka milloin
levottomina, jolloin silmät olivat kirkkaat, terävät, milloin
surullisina ja aivan kuin himmeinä näyttivät keskittyneen yhteen
ajatukseen. Runoissaan kertoi Paavali, kuinka hän repaleisena ja
yksinäisenä oli kuljeskelevinaan vieraassa kaupungissa saamatta
keneltäkään osakseen ystävällisyyttä tai edes tervehdystä. Ja vasta
ollessaan ikävästä ja nälästä kuolemaisillansa, tapaa hän hyviä
ihmisiä, jotka lämmittivät ja kohtelivat häntä ystävällisesti, ja hän
"virkosi rakkauden lämmittämästä sanasta", joka hehkuvana kipinänä
tunki hänen sydämeensä.
"Ja sydän syttyi toivehin sykkimään,
Ajatus asuvi lauluissa lohdutuksen..."
Lunjeff luki runon, viskaten sitten vihaisesti lehden luotaan.
"Runoile! Keksi! Mutta odotahan, kunhan nuo sinun hyväsi sinut
höyhentävät!..." Hän hymyili pahansuovasti. Mutta sitten mietti Hän
äkkiä toisella tavalla:
"Mutta entä jos minäkin menisin sinne? Menisin ja sanoisin... tässä
nyt tulin! Antakaa anteeksi..."
"Minkätähden?" -- kysyi hän heti itsekseen. Ja hän lopetti mietteensä
sanomalla jurosti ja päättävästi:
"Hän ajaa minut pellolle..." Sitten luki hän kateellisesti ja
vihaisesti uudestaan runon ja uudestaan rupesi ajattelemaan tyttöä.
"Se on ylpeä... Katsoisi sillä omalla tavallaan... eikä siinä
auttaisi muu kuin lähteä ulos niine hyvineen..."
Saman lehden oikeus- ja poliisiosastosta luki hän, että Vjera
Kapitanovan varkausjuttua käsitellään piirioikeudessa syyskuun
kolmantenakolmatta päivänä. Hänen mielessään välähti ilkkuva tunne,
ja ajatuksissaan sanoi hän Paavalille:
-- Runoja sinä kyllä kirjottelet et vaan muista, että Vjera
vankilassa istuu!...
-- Jumalani! Ole armollinen minulle syntiselle, -- kuiskasi Terenti
huoaten päätään pudistaen. Sitten katsahti hän veljenpoikaansa ja
huudahti:
-- Ilja...
-- Mitä?
-- Petruha...
Kyttyräselkä hymyili surkeannäköisesti, ja vaikeni.
-- Mitä? -- kysyi Lunjeff.
-- Ryösti minut puti puhtaaksi, -- virkkoi Terenti alakuloisesti.
Ilja katsoi välinpitämättömästi setänsä kasvoihin eikä sanonut
sanaakaan, miettihän vain: "Niin pitikin..."
-- Putipuhtaaksi ryösti...
-- Kuinka paljon te varastitte kaikkiaan? -- kysyi Ilja tyynesti.
Kyttyräselkä siirtyi tuolineen etäälle pöydästä ja painoi päänsä alas.
-- Kymmenkunnan tuhatta, vai kuinka? -- sanoi Ilja.
Terenti kohotti päätään ja virkkoi kummastuneena:
-- Kymmenen!
Sitten huiskautti hän kättään, sanoen:
-- Mitä sinä turhia! Kunhan kaikenkaikkiaan kolmetuhatta
kuusisataakin, ja sinä kymmenen! Keksipä summan!...
-- Mutta ukolla oli enemmän kuin kymmenen tuhatta, -- sanoi Ilja
nauraen.
-- Valetta!
-- Hänhän itse sanoi sen...
-- Mutta tokko hän osasi edes laskea?
-- Yhtä hyvin kuin sinä ja Petruha... Terenti rupesi miettimään, ja
uudestaan vaipui hänen päänsä alas.
-- Paljonko Petruha jätti antamatta? kysyi Ilja.
-- Noin seitsemänsataa... -- sanoi Terenti huoaten. Vai yli
kymmenentuhatta!
Lunjeff oli vaiti. Hänestä oli vastenmielistä nähdä setänsä
huolestuneita, hämmästyneitä kasvoja.
-- Missähän hänellä lienee sellainen raha-aarre ollut kätkettynä?
-- kysyi kyttyräselkä ajatuksissaan. -- Olimmehan me ottavinamme
kaikki... Mutta kenties Petruha jo silloin petti minut... vai mitä
arvelet?
-- Ei puhuta siitä! -- sanoi Ilja synkästi.
-- Eipä siitä enää kannata puhua! -- myönsi Terenti raskaasti huoaten.
Mutta Lunjeff rupesi ajattelemaan ihmisten ahneutta ja sitä,
kuinka paljon rikoksia ihmiset tekevät rahan tähden. Mutta pian
ajatteli hän, että annappa hänellä olisi paljon rahaa, -- kymmeniä,
satoja tuhansia, niin hän näyttäisi ihmisille! Hän pakottaisi
heidät kulkemaan nelinryömin edessään, hän... Kostonajatuksistaan
kiihtyneenä iski hän nyrkkinsä pöytään, -- hätkähti iskusta, katsahti
setäänsä ja huomasi hänen katsovan häntä pelästynein silmin, suu
puoliksi avoinna.
-- Olen ajatuksissani, -- sanoi hän synkästi Terentille, nousten
pöydän takaa.
-- Sattuuhan sitä, -- myönsi kyttyräselkä epäluuloisesti.
Kun Ilja meni puotiin, katsoi kyttyräselkä uteliaasti hänen
jälkeensä, ja hänen huulensa liikkuivat... Vaikkei Ilja nähnyt, niin
tunsi hän kuitenkin tuon epäluuloisen katseen takanaan: hän oli jo
kauan huomannut, että setä seuraa hänen jokaista askeltaan, tahtoen
jotakin ymmärtää, jotakin kysyä. Se sai Lunjeff'in välttelemään
keskusteluja setänsä kanssa. Päivä päivältä tuntui hänestä yhä
selvemmältä, että kyttyräselkä häiritsee hänen elämäänsä, ja yhä
useammin teki hän itselleen kysymyksen:
"Kauankohan tätä jatkuu?"