Ihmisen eri ikäkaudet olivat asetetut kaarenmuotoisille

holvimaisille rappusille, joiden alla oli paratiisi. Sieltä näkyi

Herra Zebaoth kukilla koristetun pyhimyskehän ympäröimänä, puhellen

Aatamin ja Eevan kanssa. Portaita oli kaikkiaan seitsemäntoista.

Ensimmäisellä seisoi lapsi äidin tukemana, ja sen alle oli kirjotettu

punasilla kirjaimilla: "Ensimmäiset askeleet". Toisella näkyi lapsi,

joka tanssi ja löi rumpua, ja allekirjotus kuului: "5 vuotias --

leikki". Seitsenvuotiaana opetteli se lukemaan, kymmenvuotiaana

lähetettiin kouluun, kaksikymmenvuotiaana seisoi hän kivääri

kädessä, hymy huulilla, portaalla, ja alla seisoi: "Suorittaa

velvollisuuttaan". Seuraavalla portaalla oli hän viisikolmatta

vuotias, -- yllä hännystakki, silkkihattu toisessa, kukkavihko

toisessa kädessä... "sulhanen". Sitten on hänelle kasvanut parta,

yllä on pitkä sortuuki, kaulassa punanen kaulahuivi, ja hän seisoo

paksun, keltasiin puetun, rouvan rinnalla, puristaen kovasti tämän

kättä. Sitten on hän täyttänyt kolmekymmentäviisi vuotta ja seisoo

käärityin hihoin alasimen ääressä takoen rautaa. Ylimmällä portaalla

istuu hän punasessa nojatuolissa lukien ääneen sanomalehteä, ja neljä

lasta ja vaimo kuuntelevat. Sekä hän itse että hänen perheensä ovat

siistit ja hienosti puetut, ja näyttävät terveiltä, tyytyväisiltä.

Siinä on hän viisikymmenvuotias. Mutta sitten rupeavat portaat

alenemaan, -- hänen yllään on pitkä, keltanen kauhtana ja kädessä

hänellä on kalapönttö ja ruukku. Alla seisoo: "Talouspuuhia",

ja seuraavalla portaalla tuudittaa hän lapsenlastaan; alempana

talutetaan häntä, sillä hän on jo kahdeksankymmenen vuoden vanha,

ja viimeisellä portaalla, kun hän on yhdeksänkymmenenviiden vuoden

vanha, istuu hän nojatuolissa, jalat haudassa, ja tuolin takana

seisoo, viikate olkapäällä, kuolema...

Istuen teekeittiön ääressä, katseli Ilja taulua, ja hänestä

oli hauska nähdä ihmiselämä esitettynä niin järjestyksessä ja

yksinkertaisesti. Oli kuin taulusta olisi levinnyt rauhaa, sen

kirkkaat värit ikäänkuin hymyilivät hänelle, ja hän oli vakuutettu,

että taulussa oli viisaasti ja ymmärrettävästi esitetty esimerkiksi

ihmisille oikea elämä sellaisena, kuin sen pitäisi olla. Taulua

katsellessaan ajatteli hän, että nyt oli hän saavuttanut sen, mitä

aina oli halunnut, ja tästä puoleen kulkisi hänen elämänsä yhtä

esteettömästi kuin taulussa. Hän nousee vähitellen korkeimmalle

portaalle ja sinne tultuaan, kun hänellä on tarpeeksi rahaa koossa,

nai hän vaatimattoman, sivistyneen tytön...

Teekeittiö inisi alakuloisesti. Ikkunalasin ja musliiniuutimen läpi

katsoi taivas himmeästi Iljaan, ja tähdet vain hiukan näkyivät.

Tähtien tuikkeessa on aina jotakin rauhattomaksi tekevää...

"Mutta ehkä on parempi naida jo neljänkymmenen vuoden vanhana, --

mietti Ilja. Elämä naisen kanssa on rauhatonta: ne tuovat mukanaan

tarpeetonta puuhaa ja paljon turhanpäiväisiä huolia... Ja jos vanhana

nai, ehtii kuolla, ennättämättä saada lapsiaan aikaihmisiksi..."

Teekeittiö inisee yhä hiljemmin, vaan ikäänkuin läpitunkevammin. Tuo

yksitoikkoinen ääni vaivaa korvaa, -- se muistuttaa hyttysen ininää

ja estää ajattelemasta. Mutta Ilja ei tahdo peittää teekeittiön

torvea kannella, sillä jos se lakkaisi inisemästä, tulisi huoneessa

liian hiljaista... Uudessa asunnossa on Lunjeff'illa uusia mietteitä,

joita hänellä ei ole ennen ollut. Ennen asui hän aina lähellä

ihmisiä, -- hänet erotti heistä vaan ohut lautaseinä, -- vaan nyt

ympäröivät häntä kiviseinät, joiden ulkopuolella ei tietänyt ihmisiä

olevankaan.

"Miksi täytyy kuolla?" -- kysyi äkkiä Lunjeff itseltään, katsoen

mieheen, joka onnen kukkuloilta on laskeutunut haudan partaalle...

Ja hänen johtui mieleensä Jaakko Filimonoff, joka aina ajattelee

kuolemaa, ja Jaakon sanat: "Olisi hauskaa kuolla..."

Ilja karkottaa vihaisesti luotaan ne muistot, koettaen saada

ajatuksensa toisaalle.

"Kuinkahan Paavali elänee Vjeran kanssa?" herää taas uusi, tarpeeton

kysymys hänen mielessään.

Kadulla ajaa ajuri. Ikkunalasit kilisevät rattaiden pyörien tärinästä

katukivitykseen, lamppu seinällä heilahtelee sinne tänne. Sitten

kuuluu puodista outoja ääniä... Gavrik puhuu unissaan. Nurkassa

vallitseva synkkä pimeys näyttää niinikään vavahtelevan. Ilja istuu

nojaten käsivarsiaan pöytään, pää käsien välissä, ja tuijottaa

tauluun. Herra Zebaothin vieressä seisoo majesteetillinen leijona,

maassa matelee kilpikonna, kulkee mäyrä, hyppii sammakko, ja

hyvän- ja pahantiedon puu on koristettu suunnattomilla, veripunasilla

kukilla. Vanhus, jonka jalat ovat haudassa, on kauppias Poluektoff'in

näköinen, -- yhtä kaljupää ja laiha, ja hänen kaulansa yhtä hoikka...

Askelten kumeaa kaikua kuuluu kadulta, joku kulkee kadulla puodin

ohitse kiirehtimättä. Teekeittiön hiilet ovat sammuneet, ja nyt

vallitsee huoneessa sellainen hiljaisuus, kuin ilmakin olisi

jähmettynyt siellä ja tullut yhtä paksuksi kuin seinät...

Kauppiaan muisto ei häirinnyt Iljaa eivätkä ajatukset yleensäkään

tehneet häntä rauhattomaksi, ahdistivathan vaan hänen mieltään yhtä

keveästi kuin pilvi kuuta. Joka kerran, kun hänen muistui mieleensä

Poluektoff'in murha, ajatteli Lunjeff tyynellä huolettomuudella,

että elämässä täytyy löytyä oikeutta, -- se tahtoo sanoa, että

ihminen ennemmin tai myöhemmin kärsii rangaistuksen synneistään.

Mutta sitä ajatellessaan heitti hän terävän silmäyksen kammarin

pimeään nurkkaan, jossa oli erittäin hiljaista, ja pimeys ikäänkuin

näytti tahtovan ottaa jonkin määrätyn muodon... Sitten riisuutui

Ilja, laskeusi vuoteelle ja sammutti lampun. Hän ei puhaltanut sitä

heti sammuksiin, vaan kiersi ensin väännintä ylös ja alas muutamia

kertoja, niin että tuli milloin miltei kokonaan katosi, milloin

leimahti uudestaan, ja pimeys milloin syöksi joka suunnalta sänkyä

kohden, milloin taas väistyi takaisin huoneen nurkkiin. Kauan leikki

hän niin, tuijottaen silmät suurina pimeyteen, kuin odottaen saavansa

nähdä siinä jotakin... Vihdoin leimahti liekki viimeisen kerran

ja sammui, ja pimeys verhosi koko huoneen, mutta se tuntui vielä

levottomalta, kun ei ollut ennättänyt tyyntyä taistelustaan valon

kanssa. Sitten tuli siitä äkkiä näkyviin ikkuna himmeänsinisenä

läiskänä. Jos sattui olemaan kuuvalo, heitti ikkunan takana oleva

rautaristikko mustia, pitkiä varjoja pöydälle ja lattialle.

Huoneessa oli niin jännitetyn hiljaista, että tuntui kuin syvällä

henkäyksellä olisi voinut saada kaikki vavahtamaan. Lunjeff kietoi

peitteen huolellisesti ympärilleen, etenkin kaulansa suojaksi, ja

makasi kasvot paljaana, tuijottaen pimeään, siksi kunnes uni valtasi

hänet. Aamulla heräsi hän reippaana, tyynenä, ja miltei häpesi,

muistaessaan eilisiltaisia hullutuksia. Hän joi aamuteensä Gavrikin

kanssa tiskin ääressä ja tarkasteli puotiaan, kuin se olisi ollut

aivan uusi. Toisinaan käväsi työstä käsin hänen luonaan Paavali,

likaisena, risainen pusero yllä, kasvot noessa. Hän oli taas työssä

vesijohtomestarilla ja hänellä oli mukanaan tinapannu, lyijytorvia,

juotinrautoja. Hänellä oli aina kiire kotiin, ja jos Ilja pyysi häntä

jäämään hetkeksi istumaan, vastasi hän hämillään hymyillen:

-- En voi! Tunnen itseni sellaiseksi, kuin minulla olisi kotonani

Onnenlintu... ja sen häkki olisi liian heikko. Hän istuu yksin siellä

kaiket päivät... ja kuka tietää, mitä hän ajattelee? Hänen elämänsä

on ikävää... sen hyvin käsitän... Jospa meillä olisi edes lapsia...

Ja Gratsheff huokasi raskaasti...

Toisen kerran, kun Ilja kysyi, tokko hän vielä kirjotti runoja,

Gratsheff vastasi nauraen:

-- Kyllä, sormella taivaslakeen... Hiiteen koko runous! Mistä

meikäläiselle sellaiseen aikaa riittäisi! Minä, veliseni, olen

tarttunut hiekkaan ruumiineni, sieluineni. Ei ole päässäni

kipinääkään, ei pienintäkään kipinää. Aina ovat ajatukseni hänessä...

teenpä mitätahansa... Siinä on nykyisin runoni... hah, hah, haa! Kun

edes olisimme yksimielisiä... mutta nyt on asianlaita se, että minä

tahdon näin, hän tahtoo niin... N-niin, raskasta on hänen olonsa...

-- Entä sinun? -- kysyi Ilja.

-- Samoin minun... juuri sentähden... Kunpa voisin hankkia hänelle

hauskuutta... hän on tottunut siihen! Alituisesti ajattelee hän

rahaa. Jospa vaan meillä olisi runsaasti rahaa, sanoo hän, niin

kaikki muuttuisi toisenlaiseksi... Hullu minua, kun en ole ryöstänyt

jotakin rikasta kauppiasta... Ja paljon muita hullutuksia puhuu hän.

Kaikki vaan siksi, kun hän säälii minua... ymmärrän sen hyvästi...

Raskasta on hänen olonsa...

Ja äkkiä tuli Paavali levottomaksi ja juoksi tiehensä.

Iljan luona kävi usein repaleinen, puolialaston Perfishka-suutari,

kainalossa eroamaton hanurinsa. Hän kertoi tapahtumista Filimonoff'in

talossa ja Jaakosta.

-- Petruha on naimisissa. Hänen vaimonsa on kuin punajuurikas, ja

poikapuoli kuin keltajuurikas! Siinä on koko kasvitarha! Vaimo on

paksu, lyhyt, punanen, leuka kolminkertainen ihraleuka. Ihmisellä

saattaa näet olla kolmekin leukaa, vaikka hänellä on vaan yksi suu.

Hänellä on pienet siansilmät, joilla hän ei voi katsoa ylöspäin.

Hänen poikansa on pitkä, keltanen ja käyttää silmälasia. Hän on

äärettömän hieno herra! Savva on hänen nimensä; hän puhuu nenäänsä

ja on kohtelias ja hyvin kasvatettu äidin läsnäollessa, vaan tämän

seläntakana elää kuin viimeistä päivää. Hauska perhe, kaikella

kunnioituksella sanottuna! Jashka on nyt sen näköinen kuin pelästynyt

russakka, joka koettaa päästä seinänrakoon piiloon. Hän juo salaa,

raukka, ja rykii hirveästi. Hänen rakas isänsä on nähtävästi

turmellut hänen keuhkonsa! Hän on niin lauhkea ja heikko, että pian

hänestä lopun tekevät... Setäsi on kerran kirjottanut Kijevistä...

Minun mielestäni yrittelee hän turhia... kyttyräselkää ei huolita

paratiisiin!... Matitsan jalat ovat nyt rampautuneet ja hän kulkee

nyt rattailla, palkattuaan vetäjäksi erään sokean, jota hän ajaa

ohjaksista kuin hevosta -- on kuolla nauruun kun sen näkee. Mutta

yhtäkaikki elättää hän itsensä. Kunnon eukko hän on, sanon! Jollei

minulla olisi ollut niin erittäin hyvää vaimoa, olisin ehdottomasti

nainut tuon Matitsan. Suoraan puhuen ei koko maailmassa ole kuin

kaksi kunnon naista, naista, joiden sydän on oikealla paikallaan,

nimittäin vaimoni ja Matitsa... Hän kyllä juopottelee, vaan miksei

hyvä ihminen saisi juoda? Hyvät ihmiset ovat aina juoppoja...

-- Entä kuinka on Mashutkan laita? kysyi Ilja.

Tyttärestä muistutettaessa katosi ivahymy suutarin huulilta, --

oli kuin syksyinen tuuli olisi puhaltanut kuivat lehdet puusta,

Perfishkan huulet vapisivat, keltanen naama kävi pitkäksi, ja hän

sanoi hämillään hiljaa:

-- En tiedä hänestä mitään... Hrjenoff on suoraan sanonut minulle,

etten saa näyttäytyäkään, muuten antaa hän Mashutkalle selkään...

Etkö tahdo, Ilja Jakovlitsh, antaa minulle joitakuita kopeekoita

ryyppyyn!...

-- Loppuasi kohden kuljet, Perfili, -- sanoi Ilja säälien.

-- Se on varma se, -- myönsi suutari rauhallisesti. -- Mutta moni

tulee kuoltuani kaipaamaan minua! -- vakuuttavasti jatkoi hän, --

sillä minä olen iloinen sielu ja mielelläni nauratan ihmisiä! Kaikki

he ahkavat ja ohkavat, kiroavat ja siunaavat... mutta minä vaan

laulelen niille lauluja ja houkuttelen ne nauramaan. Jos ihminen on

kopeekan edestä tehnyt syntiä tai tuhansien ruplien edestä, niin

kuolee hän joka tapauksessa ja samalla tavalla häntä helvetissä

kidutetaan... Siksi on tarpeellista, että maailmassa on iloisiakin

ihmisiä!

Niin hän nauroi ja ilveili, muistuttaen suuresti vanhaa, kynittyä

keltasirkkua. Vihdoin poistui suutari, ja Ilja saattoi hänet

ulos hymyillen ja päätään pudistellen. Häntä säälitti Perfishka,

mutta samalla huomasi hän, että se oli tarpeetonta ja liikanaista.

Puhellessaan Paavalin kanssa tahi kuunnellessaan Perfishkan juttuja,

hymyili Ilja osanottavaisesti, pudisteli päätään, odottaen heidän

poistumistaan, sillä ne toivat hänen mieleensä vanhoja muistoja,

jotka vaivasivat häntä. Hän oli uupuneen ihmisen kaltainen, joka

on laskeutunut maahan lepäämään, vaan jonka ympärillä surisee

syyskärpäsiä estäen häntä nukkumasta. Toisinaan kävi hän surulliseksi

kuunnellessaan Paavalin puhetta. Sellaisina hetkinä antoi hän hänelle

rahaa ja, levittäen käsiään, sanoi hämillään:

-- Muulla en voi sinua auttaa... Neuvoisin kyllä sinua hylkäämään

Vjeran...

-- Hylätä häntä en voi, -- virkkoi hiljaa Paavali. -- Se hylätään,

jota on käynyt tarpeettomaksi. Mutta hän on tarpeellinen minulle...

ja paitsi minua, monelle. Hänet viedään minulta... Ja kenties en

rakastakaan häntä sydämestäni, vaan vihasta, kiukusta. Hän on koko

elämäni ainoa onnenmuru. Voisinko luopua hänestä? Mitä minulle

silloin jäisi?... En luovu, en! Surmaan hänet ennen, kuin hänestä

luovun.

Gratsheff'in laihat kasvot tulivat punasia pilkkuja täyteen ja hän

puristi nyrkkiään.

-- Oletko sitten huomannut, että häntä koetetaan viekotella? -- kysyi

Ilja miettivästi.

-- En ole huomannut...

-- Ketä sitten tarkotat, sanoessasi: hänet viedään minulta?

-- On olemassa sellainen voima, joka tahtoo viedä hänet minulta...

Voi, perkele! Isäni joutui naisen tähden turmioon, sama näyttää

tulevan minunkin osakseni...

-- Et ole millään autettavissa! -- sanoi Lunjeff, tuntien

jonkinlaista tyydytystä. Paavali säälitti häntä enemmän kuin

Perfishka, ja kun Gratsheff puhui vihaisesti, rupesi Iljankin

rinnassa kiehumaan viha jotakin kohtaan. Mutta vihamiestä, joka tuon

vihan synnytti, vihamiestä, joka oli murjonut Paavalin elämän, ei

ollut näkyvissä. Ja taas tuntui Lunjeff'ista, että hänen vihansa,

samoin kuin säälinsä, samoin kuin kaikki hänen hyvät tunteensa

ihmisiä kohtaan, oli tarpeeton. Paavali virkkoi kasvot synkkänä:

-- Minä tiedän, etten ole millään autettavissa... Ja kuka tahtoisi

auttaa? Me, veliseni, olemme yksin maailmassa. Kohtalo on antanut

meille määräyksen: tee työtä, kärsi, vaikene... ja kuole sitten, --

piru vieköön!

Ja, katsoa tuijottaen ystävänsä kasvoihin, jatkoi hän lujalla, pahaa

ennustavalla varmuudella:

-- Sinäkin olet päässyt rauhalliseen nurkkaasi... Mutta minä sanon

sinulle -- löytyy joku, joka yöt valvoen miettii, kuinka saada sinut

työnnetyksi pois täältä...

-- Ei toki, -- sanoi Lunjeff hymyillen, -- kyllä minä puoleni pidän!

Ei ole helppo minunlaistani saada hengiltä...

-- Luuletko, että koko ikäsi näin pidät kauppaa?

-- Tietysti!

-- Kukistetaan sinut! Tai sitten itse heität...

-- Odota sinä vaan sitä! -- nauraen virkkoi Ilja.

Mutta Gratsheff pysyi väitteessään. Katsoen terävästi toverinsa

kasvoihin, puhui hän vakuuttavasti:

-- Sanon sinulle -- heität. Ei ole luonteesikaan sellainen, että

voisit koko ikäsi istua rauhallisesti yhdellä paikalla. Ja aivan

varmaan joko rupeat juomaan tahi jotakin muuta tapahtuu sinulle...

-- Mutta minkätähden? -- kysyi Lunjeff kummastuneena.

-- Niinpähän vaan! Rauhallinen elämä ei ole sinua varten... Sinä

olet kunnon mies, jolla on sydän oikealla paikallaan... On ihmisiä,

jotka koko ikänsä elävät vakavasti, koskaan horjahtamatta ja sitten

yht'äkkiä kumsis!

-- Mitä -- kumsis?

-- Kaatui ja kuoli...

Ilja rupesi nauramaan, ojensihe suoraksi, jännitti vahvoja

käsivarrenlihaksiaan ja huokasi syvään, voimakkaasti.

-- Se on lorua! -- sanoi hän.

-- Mutta istuessaan illalla teetä juomassa, muistuivat hänen

mieleensä Gratsheff'in sanat ja hän rupesi miettimään liikesuhdettaan

Tatjana Vlasjevnaan. Hyvillään, voidessaan avata kaupan, oli hän

suostunut kaikkiin hänelle tehtyihin ehdotuksiin. Mutta nyt kävi

hänelle äkkiä selväksi, että vaikka hän oli pannut Poluektoff'ilta

ryöstämiään rahoja liikkeeseen lähes neljäsataa ruplaa, oli hän

kuitenkin enemmän Tatjana Vlasjevnan kauppapalvelija, kuin hänen

yhtiömiehensä. Se havainto sekä hämmästytti että suututti häntä.

-- Vai niin! Senkö tähden syleilet sinä minua niin lujasti, että

huomaamatta pääsisit taskuuni? -- oli hän ajatuksissaan sanovinaan

Tatjana Vlasjevnalle. Ja hän päätti panna liikkeelle viimeisetkin

rahansa, ostaa kaupan rakastajattareltaan ja rikkoa suhteensa häneen.

Sen päätöksen tekeminen oli hänestä helppoa. Tatjana Vlasjevna oli

ennenkin tuntunut liialta hänen elämässään, mutta viime aikoina

oli hän käynyt hänestä raskaaksikin. Ilja ei voinut tottua hänen

hyväilyihinsä, olipa hän kerran sanonut hänelle suoraan:

-- Hyi, Tanjka, kuinka olet häpeämätön... Mutta hän oli vaan nauraa

hohottanut vastaukseksi.

Tatjana Vlasjevna kertoi yhä edelleen säätyläistensä elämästä, niin

että Ilja vihdoin epäilevästi huudahti:

-- Jos kaikki se, mitä kerrot, on totta, Tatjana, niin ei

teikäläisten elämä ole minkäänarvoista!

-- Minkätähden? Onhan se kylläkin hauskaa! -- sanoi Tatjana Vlasjevna

ja kohautti olkapäitään.

-- On hauskaa kai! Päivällä ajattelette toinen toisenne nylkemistä,

yöllä -- himokasta elämää... Se ei ole niin kuin pitäisi...

-- Kuinka yksinkertainen olet! -- huudahti Tatjana Vlasjevna nauraen!

-- Kuuntele sitten...

Ja hän rupesi taas kertomaan tuosta hienosta, mukavasta,

säädyllisestä porvarielämästä, ylistäen sitä pilviin asti, verhoten

sen sydämettömyyden ja likaisuuden.

-- Onko tuo sitten hyvää? -- kysyi Ilja.

-- Olet omituinen! En sanokaan, että se on hyvää, vaan jollei niin

olisi, olisi ikävä.

Välistä neuvoi hän myös Iljaa:

-- Sinun pitäisi lakata käyttämästä kirjavia karttuunipaitoja.

Hienolla miehellä pitää olla valkoset paidat... Sitä paitsi pitää

sinun kuunnella, kuinka minä lausun sanat, ja jättää kaikki

talonpoikaiset sanantapasi. Ethän ole enää mikään talonpoika, vaikket

olekaan vielä tarpeeksi hijoutunut.

Yhä useammin viittasi Tatjana Vlasjevna eroon hänen, talonpojan, ja

itsensä, sivistyneen naisen, välillä, ja nuo viittaukset loukkasivat

usein Iljaa. Olympiadan kanssa eläessään oli hänestä usein tuntunut,

kuin hän olisi ollut hänelle likeinen, kuin hyvä toveri, vaan Tatjana

Vlasjevna ei ollut koskaan herättänyt hänessä toverillista tunnetta

häntä kohtaan, ja vähitellen oli hänen kunnioituksensakin häneen

kadonnut. Kun hän vielä asui Avtonomoff'illa, kuuli hän usein, kuinka

Tatjana Vlasjevna rukoili iltarukoustaan ennen maata menemistään:

-- "Isä meidän, joka olet taivaissa... kuului seinän läpi hänen

äänekäs, nopea kuiskeensa. -- Anna meille jokapäiväinen leipämme ja

anna meille anteeksi syntimme..." Kirja! nouse sulkemaan kyökin ovi,

vetoa käy jalkoihin...

-- Miksi olet sitten polvillasi paljaalla lattialla? -- kysyi Kirik

unisesti.

-- Hiljaa, älä häiritse minua!... Ja uudestaan kuului nopeaa,

huolestunutta kuisketta:

-- Suo, Herra, rauha palvelijoittesi Vlasin, Nikolain, erakkomunkin

Mardarin sieluille, anna terveyttä palvelijoillesi Tatjanalle,

Kirikille, Serafimalle...

Hänen nopea rukoilemisensa ei miellyttänyt Iljaa. Hän ymmärsi

selvästi, että Tatjana Vlasjevna ei rukoillut tarpeen vaatimuksesta,

vaan totutusta tavasta.

-- Uskotko sinä, Tatjana, Jumalaan? kysyi Ilja kerran häneltä.

-- On sekin kysymys! -- huudahti tämä hämmästyneenä. -- Tietysti

uskon! Minkätähden sitä kysyt?

-- Sinulla kun kuulostaa aina olevan niin tavattoman kiire suoriutua

hänestä... -- sanoi Ilja hymyillen.

-- Olen aina iltaisin niin väsynyt, että hän kyllä antaa minulle

anteeksi, vaikka olenkin vähän huolimaton...

Ja haaveksien kohottaen silmänsä ylöspäin lisäsi hän vakuuttavasti:

-- Hän antaa anteeksi kaikki... Hän on armollinen...

Olympiada taas oli rukoillut kauan ja hiljaa. Pää alhaalla oli hän

polvillaan pyhäinkuvien edessä liikkumatta, ikäänkuin kivettyneenä...

Hänen kasvonsa olivat sellaisina hetkinä ankaran surulliset, eikä hän

vastannut, jos häneltä jotakin kysyi...

Kun nyt Ilja huomasi, että Tatjana Vlasjevna kouraantuntuvasti oli

pettänyt häntä kauppaliikkeessä, tunsi hän vastenmielisyyttä häntä

kohtaan.

"Jos hän olisi vieras minulle, niin yhdentekevä, -- mietti hän. --

Kaikkihan he koettavat toisiansa pettää. -- Mutta hänhän on kuin

minun vaimoni... suutelee ja hyväilee minua... Kirottu kissa! Noin

voi käyttäytyä vain kurjin katutyttö..."

Hän alkoi käyttäytyä häntä kohtaan kylmästi ja epäluuloisesti ja

koetti kaikenlaisilla tekosyillä välttää kohtauksia hänen kanssaan.

Näihin aikoihin ilmestyi hänen tielleen uusi nainen. Se oli Gavrikin

sisar, joka välistä käväsi puodissa veljeään katsomassa. Hän oli

pitkä, hoikka, solakka ja ruma, ja vaikka Gavrik ilmotti hänet

yhdeksäntoista vuoden vanhaksi, näytti hän Iljasta vanhemmalta. Hänen

kasvonsa olivat pitkähköt, kellertävät ja kuihtuneet; korkea otsa oli

hienojen ryppyjen uurtama. Hänen ankannenänsä sieraimet olivat aina

kuin vihasta ammollaan, pienen suun ohuet huulet olivat aina lujasti

puristetut yhteen. Hän puhui selvästi, vaan ikäänkuin haluttomasti;

hänen käyntinsä oli nopea ja hän kulki pää hyvin pystyssä, ikäänkuin

olisi ylpeillyt rumuudellaan, mutta kuitenkin senkin tähden, että

päätä painoi taaksepäin paksu ja pitkä, tumma palmikko... Suurien

tummien silmien katse oli ankaran vakava, ja kaikki kasvonpiirteet

kokonaisuudessaan antoivat hänen koko pitkälle olennolleen omituisen

suoruuden ja taipumattomuuden leiman. Ilja tunsi tulevansa hämilleen

hänen läsnäollessaan; hän näytti hänestä ylpeältä ja herätti hänessä

kunnioitusta. Joka kerran, kun hän tuli puotiin, tarjosi Ilja

kohteliaasti hänelle tuolin, sanoen:

-- Olkaa hyvä ja istuutukaa!

-- Kiitos! -- sanoi tämä lyhyesti, päätään nyökäyttäen, ja istui.

Lunjeff tarkasti salaa hänen kasvojansa, jotka jyrkästi erosivat

kaikista muista naiskasvoista, joita hän siihen asti oli nähnyt,

hänen kanelinruskeata, kulunutta pukuaan, paikkaisia kenkiään ja

keltasta olkihattuaan. Istuessaan ja puhellessaan veljensä kanssa

naputteli hän aina oikean kätensä pitkillä sormilla polveensa ja

vasemmalla kädellään pyöritti hän ilmassa nahkahihnalla sidottua

kirjanippua. Iljasta tuntui oudolta nähdä tuo ylpeä tyttö niin

huonoissa pukimissa. Istuttuaan pari minuuttia puodissa, sanoi hän

veljelleen:

-- No, hyvästi nyt! Älä tee tyhmyyksiä. Ja ääneti nyökäyttäen päätään

kaupanomistajalle, poistui hän reippaasti kuin urhoollinen sotamies,

joka hyökkää vihollista vastaan.

-- Kuinka ankara on sisaresi! -- sanoi Ilja kerran Gavrikille.

Gavrik nyrpisti nenäänsä, muljautti silmiään, puristi huulensa

yhteen, ja antoi siten kasvoilleen ilmeen, joka hyvin muistutti hänen

sisarensa kasvojen ilmettä. Sitten selitti hän hymyillen Iljalle:

-- Niin, kyllä hän on... Mutta hän tekeytyy...

-- Minkätähden tekeytyy hän?

-- Hän pitää siitä! Minusta on myös hauska tehdä kasvoni milloin

minkäkin näköiseksi...

Gavrikin sisar miellytti suuresti Iljaa, ja kuten ennen Tatjana

Vlasjevnaa, ajatteli hän usein häntä.

"Sellaisen vaimon kuin saisi... Hän on varmaan sielukas..."

Kerran toi tyttö tullessaan paksun kirjan, ja sanoi veljelleen:

-- He! Lue... Se on hyvin hauska...

-- Mikä se on? Saanko luvan katsoa? kysyi Ilja kohteliaasti.

Hän otti kirjan veljensä kädestä ja ojensi sen Lunjeff'ille, sanoen:

-- Don Quixote... Kertomus eräästä hyvästä ritarista...

-- Ahaa! Ritareista olen paljon lukenut, -- sanoi Ilja

rakastettavasi! hymyillen ja vilkaisten hänen kasvoihinsa. Hän

rypisti kulmakarvojaan ja sanoi kuivasti:

-- Te olette lukenut satuja, vaan tämä on mainio, syvämietteinen

kirja. Siinä kuvataan miestä, joka oli pyhittänyt itsensä

suojellakseen onnettomia, sorrettuja... miestä, joka aina oli valmis

uhraamaan oman elämänsä toisten onnen vuoksi, -- ymmärrättekö? Kirja

on kirjotettu leikilliseen tapaan, vaan sitä vaativat sen ajan olot,

jolloin se on kirjotettu... Se on luettava tarkasti, miettien.

-- Niin aiomme sen lukeakin, -- sanoi Ilja.

Oli ensimmäinen kerta, kun tyttö puhui Iljan kanssa; tämä tunsi

siitä itsensä tyytyväiseksi ja hymyili. Mutta tyttö katsahti hänen

kasvoihinsa ja sanoi kuivasti:

-- En luule sen teitä huvittavan...

Ja sen sanottuaan poistui hän. Ilja oli kuulevinaan, että hän pani

erityisen painon sanalle "teitä", ja se harmitti häntä. Sentähden

sanoi hän vihaisesti Gavrikille, joka katseli kirjassa olevia kuvia:

-- Nyt ei ole aikaa lukea...

-- Mutta eihän ole ostajia? -- väitti vastaan Gavrik, sulkematta

kirjaa. Ilja katsoi häneen ja oli ääneti. Hänen mielessään kaikuivat

tuon nuoren tytön sanat kirjasta; vaan tytöstä itsestään ajatteli hän

harmissaan:

"Kylläpä olet olevinasi!"

* * * * *

Aika kului. Ilja seisoi tiskin takana viiksiään kierrellen, ja

teki kauppaa, vaan hänestä rupesi tuntumaan, että päivät kuluivat

äärettömän hitaasti. Välistä tunsi hän halua sulkea puodin ja

lähteä jonnekin kävelemään, mutta hän tiesi, että se vahingoittaisi

liikettä, eikä sentähden lähtenyt. Iltaisinkaan ei hän voinut

poistua, sillä Gavrik pelkäsi olla yksin puodissa ja sitä paitsi

oli vaarallistakin jättää häntä yksin: hän olisi voinut vahingossa

päästää tulen irti tai laskea sisään jonkin varkaan. Kauppa

kävi hyvästi, ja Ilja mietti jo apulaisen hankkimista. Hänen

suhteensa Tatjana Vlasjevnaan heikkeni päivä päivältä, eikä tällä

näyttänyt olevan mitään sitä vastaan. Hän nauroi vaan hilpeästi,

tarkastaessaan huolellisesti kassakirjaa, ja kun hän silloin istui

Iljan huoneessa, laskien rahoja, tuntui hän linnunnaamoineen Iljasta

hyvin vastenmieliseltä. Mutta joskus tuli hän Iljan luo iloisena,

vallattomana ja leikillisenä, keimaili silmillään ja kutsui häntä

liikekumppanikseen, ja silloin viehättyi hän ja uudistui se, jota hän

kutsui mielessään "kirotuksi siveettömyydeksi".

Toisinaan pistäysi puotiin Kirik, istua retkahti tiskin vieressä

olevalle tuolille ja laski leikkiä tyttöjen kanssa, jotka

kävivät ostoksilla puodissa. Hän oli jo heittänyt poliisimiehen

pukunsa ja kävi nyt siviilivaatteissa sekä kehuskeli uudella

prokuristintoimellaan.

-- Kuusikymmentä ruplaa palkkaa ja ainakin saman verran sivutuloja,

-- se ei ole huonoa, vai kuinka? Sivutuloja hankkiessani menettelen

hyvin varovasti ja pysyttelen laillisten rajojen sisällä... hoh,

hoh! Olemme vuokranneet uuden asunnon, -- oletko kuullut? Se on

hyvin sievonen huoneusto. Keittäjättärenkin olemme ottaneet... hänen

laitoksensa ovat mainioita, usko tai älä! Syksyllä rupeamme ottamaan

vieraita vastaan, lyömään korttia... Siitä tulee, kissa vieköön,

hauskaa! Aika kuluu hupaisesti, ja saattaa voittaakin... meitähän

pelaa kaksi, minä ja vaimoni, ja toinen meistä aina voittaa! Sillä

tulee kulut vieraista maksetuksi... hoh, hoh, poikaseni! Se vasta on

halpaa ja hauskaa elämää, tiedäpäs se!

Hän väänsi itsensä tuolilla mukavampaan asentoon, sytytti paperossin

ja puhallellen savupilviä suustaan jatkoi, ääntään alentaen:

-- Käväsin tässä äskettäin maalla, oletko kuullut siitä? Siellä

on tyttöjä sanon sinulle, reippaita... tuoreita... oikeita

luonnonlapsia... Ja kuinka huokeaksi se tulee! Lasillinen

kotitekoista likööriä, naula prenikoita ja tyttö on sinun!

Lunjeff kuunteli häntä ääneti. Kirik säälitti häntä, vaan hän

ei ajatellut tarkemmin, miksi tuo paksu, typerä mies kävi hänen

säälikseen? Mutta samalla teki hänen mielensä nauraa Avtonomoff'ille.

Hän ei uskonut hänen juttujaan hänen maalaisvallotuksistaan, vaan

otaksui, että hän vaan kehui ja kertoi toisten sanoja.

-- Niin, veliseni, on ihanaa rakastaa noin luonnon helmassa,

maalaismajoissa, kuten kirjoissa sanotaan.

-- Mutta jos Tatjana Vlasjevna saa tietää? -- kysyi Ilja.

-- Hän ei tahdokaan sitä tietää, veliseni, -- vastasi Kirik,

viekkaasti silmää iskien. Hän tietää, mitä hänen tarvitsee tietää,

hoh, hoh!

-- Me miehet olemme luodut kukoiksi... Mutta kuinka on sinun laitasi,

poikaseni... eikö sinulla ole sydänkäpystä?

-- Tunnustan itseni syylliseksi! -- sanoi Ilja nauraen.

-- Jokin pieni ompelijatar vai kuinka? Sievä ruskeatukkainen...

-- Ei, ei hän ole ompelijatar...

-- Jokin kyökkipiika sitten? Sekin kelpaa...

Ilja nauroi katketakseen, ja siitä tuli Kirik vakuutetuksi

kyökkipiian olemassaolosta.

-- Vaihtele niitä, vaihtele niitä, -- neuvoi hän Iljaa, kuten asian

ymmärtävä konsanaankin...

-- Mutta miksi luulette, että se on kyökkipiika tahi ompelijatar?

Enkö ansaitse parempia? -- kysyi Lunjeff naurunsa välistä.

-- Ne sopivat parhaiten sinulle, katsoen sinun yhteiskunnalliseen

asemaasi, paremmin kuin muut... Myöntänet kai, ettet sinä voi olla

rakkaussuhteissa jonkin hienon piirin naisen kanssa!...

-- Mutta miksen?

-- Onhan se selvää... En tahdo sinua loukata, ystäväni, vaan olethan

kuitenkin yksinkertainen mies... talonpoika, niin sanoakseni.

-- Mutta jos se kuitenkin on hieno nainen... nauroi Ilja.

-- Velikulta! -- huudahti Kirik myös nauraen.

Mutta kun Avtonomoff oli mennyt ja Ilja ajatteli hänen sanojaan,

tunsi hän itsensä loukatuksi. Hänestä oli selvää, että hyväntahtoinen

ja naurettava Kirik piti itseään jonakin erityisenä ihmisenä,

parempana, korkeampana kuin Ilja, vaan samalla vaimoineen käytti

häntä hyödykseen. Perfishka oli myös kertonut hänelle, että Petruha

teki pilaa hänen kaupastaan ja kutsui häntä veijariksi... Ja Jaakko

oli sanonut suutarille, että ennen oli Ilja ollut parempi eikä niin

ylpeä kuin nyt. Ja Gavrik'in sisar antoi hänen alituisesti tuntea,

ettei hän ollut hänen vertaisensa. Hän, joka oli kirjeenkantajan

tytär, ja joka kulki miltei repaleissa, katsoi häneen niin, kuin

olisi ollut vihainen siitä, että hän asui samassa maailmassa, kuin

hän.

Iljan itserakkaus oli sen jälkeen, kun hän avasi kaupan, kasvanut ja

tullut entistä aremmaksi. Tuo ruma, vaan omituinen tyttö kiinnitti

yhä enemmän hänen huomiotaan puoleensa; hän tahtoi päästä selville,

mistä hänellä, köyhällä, huonosti puetulla tytöllä, riitti ylpeyttä,

jonka edessä hän, Ilja, joutui yhä hämilleen. Tyttö ei koskaan

tahtonut alottaa puhetta hänen kanssaan, ja se loukkasi kipeästi

häntä. Olihan veljensä hänellä juoksupoikana, ja senkin tähden

pitäisi hänen olla ystävällisempi hänelle, isännälle.

Kerran sanoi Ilja hänelle:

-- Luen parastaikaa kirjaanne Don Quixote'sta...

-- No, mitä pidätte siitä? Miellyttääkö se teitä? -- kysyi hän,

katsomatta häneen.

-- Se miellyttää suuresti minua!... Se on hyvin naurettava... Mies

oli kummallinen ihminen...

Nyt katsoi tyttö häneen, ja Ilja oli näkevinään, että hänen mustat,

ylpeät silmänsä katsoivat hänen kasvoihinsa vihaisesti.

-- Oikein arvasin, että sanoisitte jotenkin siihen tapaan, virkkoi

tyttö painavasti.

Ilja oli kuulevinaan hänen sanoissaan jotakin häntä nöyryyttävää.

-- Olen oppimaton ihminen, -- sanoi Ilja ja kohautti olkapäitään.

Tyttö ei vastannut mitään, kuin ei olisi kuullut hänen sanojaan.

Ja taas valtasi Iljan se mieliala, jonka hän oli luullut ainaiseksi

kadonneen, -- taas vihasi hän ihmisiä, taas ajatteli hän itsepäisesti

oikeutta, syntiään ja mikä häntä tulevaisuudessa odotti. Viimeinen

kysymys etenkin teki hänet levottomaksi. Hän piti puodistaan ja koko

siitä tavasta, jolla hänen elämänsä nyt oli järjestetty. Entiseen

elämäänsä verrattuna oli tämä puhtaampaa, tyynempää, vapaampaa. Mutta

koko ikänsäkö saa hän elää näin, seisoen aamusta iltaan puodissa,

sitten yksin ajatuksineen istua teekeittiön ääressä ja vihdoin

nukkua ja herättyänsä taas mennä puotiin. Hän tiesi, että useat

pikkukauppiaat, kenties kaikki, elävät samalla tavalla. Mutta he

varmaan ovat kaikki naimisissa, heillä on lapsia, he juovat viinaa,

lyövät korttia ja tuskinpa heistä yksikään on hänen kaltaisensa...

Hänellä oli sekä sisällisessä että ulkonaisessa elämässään paljon

sellaista, joka teki hänet omituiseksi, muista toisellaiseksi,

ihmiseksi. Kauppiaista ei hän pitänyt. Toiset olivat Kirik'in

kaltaisia, kehuivat kaikkea eivätkä osanneet puhua muusta kuin

kaupasta, toiset olivat suorastaan pettureita. Kerran, ajatellessaan

kaikkea tuota, johtui hänen mieleensä Jaakon sanat:

-- Suokoon Jumala, ettet onnistuisi... sinä olet liian ahnas...

Ne sanat tuntuivat hänestä hyvin loukkaavilta. Ei, hän ei ollut

ahnas, -- hän tahtoi vaan elää puhtaasti, rauhallisesti ihmisten

kunnioittamana, niin ettei kukatahansa huutaisi hänelle joka

askeleella:

-- Minä olen ylempi sinua, olen parempi sinua...

Ja taas hän ajatteli, millainen tulevaisuus odotti häntä? Saisiko

hän rangaistuksen murhasta, vai ei? Välistä ajatteli hän, että olisi

väärin, jos rangaistus häntä kohtaisi. Hänhän ei ollut aikonut

kuristaa kauppiasta, -- se oli tapahtunut itsestään -- sanoi hän

sadannetta kertaa itsekseen. Kaupungissa eli paljon murhamiehiä,

irstailijoita ja varkaita, ja kaikki tiesivät, että he ehdoin tahdoin

olivat murhamiehiä, irstailijoita ja varkaita, vaan kuitenkin elivät

he nauttien elämän hyvyyksiä, eikä rangaistus vielä ollut kohdannut

heitä. Mutta oikeudenmukaisesti pitäisi myös jokaisen, joka on

tehnyt toiselle vääryyttä, kärsiä siitä rangaistus. Sanotaanhan

raamatussakin: "Rangaiskoon Jumala häntä itseään, että hän tietäisi".

Nuo ajatukset avasivat kaikki vanhat haavat hänen sydämessään, ja

hurja kostontuuma syttyi hänessä, vaatien korvausta hänen turmellusta

elämästään. Toisinaan pisti hänen päähänsä tehdä vielä jokin ilkityö,

-- mennä sytyttämään tuleen Petruha Filimoff'in talo, ja kun se olisi

ilmitulessa ja ihmisiä juoksisi hätään, huutaisi hän heille:

-- Minä olen sytyttänyt sen! Minä murhasin kauppias Poluektoff'in!

Hänet vangitaan, tuomitaan ja lähetetään Siperiaan, kuten isänsä...

Tämä ajatus kiihotti häntä, ja tyydyttääkseen kostonhaluaan, olisi

hän valmis kertomaan Kirik'ille luvattomasta suhteestaan hänen

vaimoonsa tai menemään ukko Hrjenoff'in luokse ja löylyttämään häntä

siitä, että hän kidutti Mashaa...

Joskus hän makasi vuoteellaan pimeässä, kuunteli syvää hiljaisuutta,

ja hänestä näytti, kuin kaikki hänen ympärillään seuraavassa

silmänräpäyksessä sortuisi räiskinällä kokoon hurjassa pyörteessä. Ja

tuo pyörre tempaisi hänetkin mukaansa kuin puusta irtautuneen lehden

ja musertaisi hänet ja tekisi lopun hänestä. Ja hän vapisi kuin

edeltäkäsin tuntien tuota kauheutta...

Eräänä iltana kun Lunjeff aikoi jo sulkea puodin, ilmaantui Paavali

ja sanoi tervehtimättä, rauhallisesti:

-- Vjera on paennut...

Hän istui tuolille, nojasi käsivarttaan tiskiin ja hiljaa viheltäen

katseli kadulle. Hänen kasvonsa olivat kuin kivettyneet, vaan pienet,

vaaleat viikset liikkuivat kuin kissalla.

-- Yksinkö vai jonkin kanssa? -- kysyi

Ilja.

-- En tiedä... Kolmatta päivää on hän jo ollut kateissa...

Ilja katsoi ääneti häneen. Paavalin rauhallinen kasvojen ilme ja

ääni eivät ilmaisseet, minkä vaikutuksen Vjeran pako oli tehnyt

häneen. Mutta sen hän huomasi, että tuossa tyyneydessä piili jokin

järkähtämätön päätös.

-- Mitä olet aikonut tehdä? -- kysyi hän hiljaa, huomatessaan, ettei

Paavali aikonut puhua. Silloin lakkasi Gratsheff viheltämästä ja,

kääntyen toveriinsa, virkkoi lyhyesti:

-- Työntää veitsen häneen...

-- Taas tuo entinen juttu, -- huudahti Ilja vihaisesti, tehden

kädellään kieltävän liikkeen.

-- Hän on särkenyt sydämeni, sanoi Paavali puoliääneen. -- Tässä on

veitsi.

Hän otti poveltaan esille pienen leipäveitsen ja heilutti sitä

ilmassa.

Mutta Ilja tarttui hänen käteensä, väänsi veitsen siitä ja viskasi

sen tiskille, huudahtaen vihaisesti:

-- Kuinka saattaa härkä varustautua aseilla kärpästä vastaan...

Paavali hypähti ylös tuolilta ja käänsi kasvonsa Iljaan päin. Hänen

silmänsä paloivat raivokkaina, kasvonsa olivat vääristyneet, hänen

koko ruumiinsa vapisi. Mutta hän istuutui heti takaisin tuolille ja

sanoi halveksivasti:

-- Tyhmä olet sinä!

-- Oletko sinä sitten viisas?

-- Voima ei ole veitsessä, vaan käsivarressa...

-- Niinkö luulet!...

-- Ja jos käteni väsyisivät... repisin hänet hampaillani

kappaleiksi...

-- Sepä olisi kauheata!

-- Älä puhu minulle Ilja! -- sanoi Paavali taas tyynesti ja hiljaa.

-- Usko tahi ole uskomatta, vaan älä härsytä minua... Kohtalo on jo

tarpeeksi minua härsyttänyt...

-- Mutta ajattele ensin, hullu... -- alkoi Ilja lempeästi kehottaen.

-- Olen ajatellut yli kaksi vuotta... Kaikki on perinpohjin

mietittyä... Muuten lähden tieheni... Ei maksa vaivaa puhua

kanssasi... sillä olethan sinä kylläinen ihminen etkä siis sovi

minulle...

-- Lopeta jo vihdoinkin nuo tyhmyytesi! -- huusi Ilja miettien.

-- Minun taas sekä sieluni että ruumiini on nälkäinen...

-- Minua kummastuttaa, kuinka omituinen käsitys on ihmisillä

asioista! -- sanoi Ilja ivallisesti, kohauttaen olkapäitään. --

Nainen on niille kuin elukka... hevonen! Tahdotko vetää minua?

Hyvä, sitten en lyö sinua! Etkö tahdo vetää? Sitten saat maistaa

ruoskaa!... Mutta piru vieköön, onhan nainenkin ihminen ja hänellä on

oma luonteensa...

Paavali katsahti häneen ja nauroi käheästi.

-- Entä mikä minä olen? Enkö minäkin ole ihminen?...

-- Mutta sinun kai täytyy olla oikeudenmukainen?

-- Mene hiiteen oikeudenmukaisuuksinesi! -- huusi Gratsheff raivosti,

hypähtäen ylös tuolilta. -- Ole sinä oikeudenmukainen... onhan se

helppoa sille, joka on kylläinen... Hyvästi!

Hän riensi ulos puodista ja otti ovessa äkkiä lakin päästään. Ilja

juoksi hänen perästään, vaan Gratsheff oli jo kaukana yhä pitäen

lakkia kädessään ja kiivaasti huiskuttaen sitä.

-- Paavali! -- huusi Lunjeff. -- Odota!

Hän ei pysähtynyt, ei edes katsonut taakseen, ja katosi kulman

taakse. Ilja palasi verkkaan puotiin tuntien, että hänen kasvonsa

hehkuivat toverinsa sanoista, kuin olisi hän seisonut kuuman uunin

edessä.

-- Kuinka hän oli ilkeä! -- kuului Gavrik sanovan.

Ilja hymähti.

-- Kenen hän aikoi pistää kuoliaaksi? kysyi Gavrik, astuen tiskin

luo. Hän piti käsiään selän takana ja hänen rokonarpiset kasvonsa

olivat punaset.

-- Vaimonsa, -- vastasi Ilja ja katsoi poikaan.

Gavrik oli vähän aikaa vaiti, tuli sitten salaperäisen näköiseksi ja

sanoi hiljaa, miettivästi:

-- Meidän naapurin rouva tappoi jouluna miehensä rotanmyrkyllä...

Mies oli räätäli... ja se tapahtui sentähden, että hän joi aina...

-- Sattuu sellaista... -- sanoi Lunjeff, hitaasti ajatellen yhä

Paavalia.

-- Entä tuo äskeinen, -- tappaako hän varmaan vaimonsa?

-- Ole vaiti, Gavrik!

Poika käännähti ympäri ja astui takaisin mutisten:

-- Menevätkin mokomat naimisiin!... Iltahämärä oli jo tullut, puodin

vastapäätä olevan talon ikkunoihin sytytettiin tulet.

-- On aika sulkea puoti... -- sanoi Gavrik hiljaa.

Ilja katsoi valaistuja ikkunoita. Alaosaa niistä suojustivat kukat,

yläosaa valkoset uutimet. Kukkien lehtien välistä näkyi kultainen

kehys seinältä. Kun ikkunat olivat auki, kuului niistä kadulle

kitaran soittoa, laulua ja äänekästä naurua. Siinä talossa miltei

joka ilta laulettiin, soitettiin ja naurettiin. Lunjeff tiesi, että

siinä asui piirituomioistuimen jäsen Gromoff, lihavahko, punaposkinen

herra, jolla oli pitkät, mustat viikset. Hänen vaimonsa oli myös

lihava, vaaleaverinen, silmät lempeät, siniset; kadulla leijaili hän

majesteetillisesti eteenpäin kuin satujen kuningatar, ja puhellessaan

hymyili hän aina. Gromoff'illa asui vielä hänen naimaton sisarensa,

pitkä, tummatukkainen ja tummaverinen tyttö, jota joukko nuoria

virkamiehiä hakkaili. He kokoontuivat miltei joka ilta Gromoff'ille

ja silloin sitä naurettiin ja laulettiin. Gromoff'in kyökkipiika,

joka osti rihmansa Lunjeff'in puodista, valitti isäntäväestään,

kertoen heidän antavan huonoa ruokaa palvelijoilleen eivätkä

maksaneet aikanaan näiden palkkoja. Ja Lunjeff ajatteli:

"Siinä taas ihmisiä, jotka viettävät hauskoja päiviä..."

-- Nyt on todellakin aika sulkea puoti, toisti Gavrik itsepäisesti.

-- Sule sitten...

Poika sulki oven, ja puoti tuli pimeäksi. Sitten kuului lukko

rämähtävän.

"Aivankuin vankilassa", -- mietti Ilja.

Ystävän loukkaavat sanat kylläisyydestä olivat tunkeutuneet hänen

sydämeensä, kuin okaat. Kun hän istui teekeittiön ääressä, ajatteli

hän vihaisesti Paavalia eikä voinut uskoa, että tämä voisi surmata

Vjeran.

"Syyttä pakotta puolustin Vjeraa... Olkoot vaikka hiidessä,

mokomat... Itse eivät osaa elää ja vielä häiritsevät toisten

elämää..." -- ajatteli hän katkerasti.

Gavrik särpi äänekkäästi teetä teevadilta ja liikutti jalkojaan

pöydän alla.

-- Jokohan hän on pistänyt vaimonsa kuoliaaksi vai eiköhän vielä? --

kysyi hän äkkiä Iljalta.

Ilja katsoi synkästi häneen ja sanoi:

-- Juo sinä... ja mene sitten makaamaan...

Teekeittiö porisi ja sohisi kuin se olisi aikonut hypätä lattialle

pöydältä. Avonaisesta ikkunasta kuului naapuritalon pihalta vihainen

huuto:

-- Nifont! Ni-ifo-ont!

Äkkiä seisahtui tumma olento ikkunan eteen, ja arka, vapiseva ääni

kysyi:

-- Eikö Ilja Jakovlevitsh asu täällä?

-- Kyllä, -- huudahti Gavrik ja ryntäsi ylös tuolilta ja riensi

pihalle vievälle ovelle niin nopeasti, ettei Ilja ehtinyt mitään

hänelle sanoa.

-- Luultavasti se on hän! -- kuiskasi Gavrik tarttuen oven hakaan.

-- Kuka? -- kysyi Ilja myös hiljaa.

-- Hän, jonka se mies aikoi pistää kuoliaaksi.

Gavrik tyrkkäsi oven auki ja ovelle ilmaantui hento naisolento

karttuunipuvussa ja huivi päässä. Toisella kädellä nojasi hän

ovipieleen, toisella piti huivin nurkkia kiinni leukansa alla. Hän

seisoi kyljittäin, kuin olisi aikonut heti poistua.

-- Astukaa sisään, -- sanoi Ilja lyhyesti, sillä hän ei tuntenut

tulijaa.

Nainen hätkähti kuullessaan hänen äänensä ja nosti päätään, jolloin

hänen kalpeat, pienet kasvonsa hymyilivät...

-- Masha! -- huudahti Ilja, hypähtäen ylös tuolilta.

Hän naurahti hiljaa, ja pantuaan oven hakaan, astui Iljan luokse.

-- Etkö tuntenut... ettekö tuntenut... -- virkkoi hän, jääden

seisomaan keskelle huonetta.

-- Herrajumala! Kuinka olisin voinut sinua tuntea! Olethan muuttunut

äärettömästi!...

Liiotellulla kohteliaisuudella otti Ilja häntä kädestä, talutti hänet

pöydän ääreen, kumartui ja tarkasteli häntä, voimatta sanoa, missä

suhteessa hän oli muuttunut. Masha oli käynyt uskomattoman laihaksi

ja astui horjuen, kuin hänen jalkansa olisivat olleet lamauksissa.

-- Mistä tulet? Oletko väsynyt? Voi sinua, minkä näköinen olet!

-- mutisi Ilja, asettaen hänet varovasti istumaan tuolille ja yhä

tuijottaen hänen kasvoihinsa.

-- Hän kun minua... -- virkkoi Masha, katsahtaen hymyillen Iljan

silmiin, jonka sydäntä tuo katse ja hymyily ilkeästi kouristi...

Nyt, kun Masha istui lampun valossa, saattoi Ilja selvästi erottaa

hänen piirteensä. Hän nojasi tuolin selkänojaan, hoikat kädet olivat

veltosti riipuksissa, ja hänen sisäänpainunut rintansa läähätti

raskaasti. Hän oli niin laiha, että näytti olevan kokoonpantu

paljaista luista. Karttuunipuvun alta näkyi selvästi hänen terävät

olkapäänsä, kyynärpäänsä ja polvensa, sinertävä iho oli tiukalle

pingottunut ohimoille, poskipäille ja leukaan, jonka tähden hänen

suunsa oli sairaalloisesti puoliavoimena, niin että hampaat kokonaan

näkyivät ja pienillä kapeilla kasvoilla kuvastui tylsä tuska ja

pelko. Silmien ilme oli väsynyt ja eloton.

-- Oletko ollut sairas? -- kysyi Ilja.

-- E-en, -- vastasi Masha pitkään. -- Olen aivan terve... hän on

tehnyt minut tällaiseksi...

-- Miehesikö?

-- M-mieheni...

Hänen pitkäveteiset, hiljaiset sanansa muistuttivat voihkamista, ja

kasvoillaan oleva hymy kuolleilla usein tavattavaa hymyä...

Gavrik, joka seisoi hänen vieressään, katsoi häneen huulet yhteen

puristettuina ja silmissä kuvastuen pelko.

-- Mene nukkumaan! -- sanoi hänelle Ilja. Poika meni puotiin, puuhasi

siellä vähän aikaa ja kurotti sitten päänsä esiin ovenpielen takaa.

Masha istui liikkumatta, ainoastaan hänen silmänsä kääntyivät

verkkaan esineestä esineeseen. Lunjeff kaatoi hänelle teetä katsoen

häneen, osaamatta mitään sanoa.

-- Niin... hän rääkkää hirveästi minua... -- sanoi Masha. Hänen

huulensa vapisivat, ja silmät sulkeutuivat hetkeksi. Kun hän avasi

ne, vieri kaksi suurta kyyneltä poskille.

-- Älä itke... -- sanoi Ilja ja kääntyi poispäin hänestä. -- Koeta

sen sijaan juoda teetä, kas näin... ja kerro minulle kaikki... Se

helpottaa varmaan...

-- Minua pelottaa, että hän tulee... sanoi Masha, pudistaen päätään.

-- Kyllä hänet ulos ajamme! -- sanoi Ilja.

-- Hän on vahva, -- varotti Masha.

-- Oletko paennut hänen luotaan?

-- Olen... Tämä on jo neljäs kerta... Kun en jaksa kärsiä enää,

niin pakenen... Viime kerralla aioin hypätä kaivoon, vaan hän sai

kiinni... ja voi, kuinka hän löi minua ja rääkkäsi...

Hänen silmänsä tulivat suuriksi tuota kauheutta muistellessaan,

alahuulensa vapisi. Sitten virkkoi hän kuiskaten:

-- Jalkojani tahtoo hän aina ruhjoa...

-- Äh! -- huudahti Ilja. -- Mutta onhan sinulla kieli suussasi!

Ilmota poliisille... sano, että hän rääkkää sinua! Hänet kyllä

tuomitaan siitä ja pistetään vankeuteen...

-- Mutta hän on itse tuomari, -- sanoi Masha toivottomasti.

-- Hrjenoff'ko! Mikä tuomari hän on... mitä höpiset sinä?

-- Tiedän kai minä! Äskettäin istui hän oikeuden jäsenenä kaksi

viikkoa yhtä mittaa... Hän tuli sieltä aina kotiin nälkäisenä

ja häijynä... Kerrankin otti hän hiilipihdit ja näpisti niillä

rintojani, ja repi ja pudisteli minua kuin rättiä... Katsohan...

Hän avasi vapisevilla käsillään röijynsä ja näytti pieniä,

kuihtuneita rintojaan, jotka olivat mustelmia täynnä.

-- Pane röijysi kiinni, -- käski Ilja synkästi. Hänestä tuntui

vaikealta nähdä tuota pahanpäiväiseksi peitattua, viheliäistä

ruumista, ja hän ei tahtonut uskoa, että hänen edessään istui hänen

lapsuutensa ystävä, herttainen Masha-tyttö. Mutta hän paljasti vielä

olkansakin ja sanoi samalla tyynellä äänellä:

-- Ja tällaisiksi on hän lyönyt olkapääni, katso... Ja samoin koko

ruumiini on mustelmilla...

-- Mutta minkätähden on hän näin menetellyt?

-- Paljaasta häijyydestä... "Et rakasta minua", sanoo hän, ja sitten

näpistelee...

-- Mutta jollet sinä naimisiin mennessäsi enää ollut viaton?

-- Kuinka sellaista voit luulla? Yhdessä sinun ja Jashan kanssa olin

aina... eikä kukaan koskaan ollut koskenut minuun... Ja nykyisin

olen... sopimaton siihen... se tuntuu vastenmieliseltä...

-- Ole vaiti, Masha, -- pyysi Ilja hiljaa. Hän vaikeni ja istui

liikkumatta, kuin kivettyneenä, tuolilla, rinta paljaana.

Ilja vilkasi teekeittiön yli häneen ja toisti:

-- Pane röijysi kiinni...

-- En sinua kainostele, -- vastasi hän soinnuttomasti, ruveten

vapisevin sormin panemaan röijyänsä nappiin.

Tuli hiljaisuus. Äkkiä kuului puodista kovaa nyyhkytystä. Ilja nousi

tuolilta ja meni sulkemaan puodin oven, sanoen synkästi:

-- Ole hiljaa, Gavrjushka, ja makaa!

-- Poikako se oli? -- kysyi Masha.

-- Poika...

-- Itkeekö hän?

-- Itkee...

-- Pelkääkö hän?

-- E-ei... häntä luultavasti säälittää...

-- Kuka...

-- Sinä...

-- Katsohan vaan, -- sanoi Masha välinpitämättömästi, ilman että

piirrekkään muuttui hänen elottomilla kasvoillaan. Sitten rupesi hän

juomaan teetä, vaan hänen kätensä vapisivat niin, että teevati kalisi

hampaita vasten.

Ilja katsoi häneen teekeittiön suojasta eikä tietänyt, säälittikö

Masha häntä vai ei. Mutta häntä vaivasi nähdä häntä, ja hän ajatteli

vihaisesti hänen miestään.

-- Mitä aiot tehdä? -- kysyi hän pitkän vaitiolon jälkeen.

-- En tiedä, -- vastasi Masha ja huokasi. -- Mitä voin tehdä?... Kun

vähän saan huoahtaa... saa hän minut kiinni...

-- Sinun täytyy mennä valittamaan! sanoi Lunjeff päättävästi. --

Minkätähden rääkkää hän sinua? Ei kenelläkään ole oikeutta rääkätä

ihmistä!

-- Ensimmäistä vaimoaankin kuuluu hän samalla tavalla rääkänneen...

-- sanoi Masha. -- Oli sitonut hänet tukasta sänkyyn kiinni, ja

pidellyt pahoin, kuten minuakin...

Lunjeff hypähti ylös tuolilta ja huusi raivostuneena, että hänen

huomenna täytyy mennä poliisikonttoriin, näyttää siellä kaikki

mustelmansa ja vaatia miestänsä rangaistavaksi. Masha liikahteli

levottomasti tuolilla ja, vilkuen pelokkaasti ympärilleen, sanoi:

-- Älä huuda... älä huuda! Voidaan vielä kuulla...

Iljan sanat säikyttivät vaan häntä. Hän huomasi sen pian ja ymmärsi,

että tuo ennen niin vilkas ja elämänhaluinen tyttö oli monista

rääkkäyksistä kadottanut kaiken ihmisarvontuntonsa.

-- Hyvä, -- sanoi Ilja, istuutuen uudestaan tuolille, -- otan itse

asian huolekseni...

-- Minä kyllä keksin keinon!... Tämän yön vietät minun luonani...

kuuletko?

-- Kyllä... -- vastasi hän hiljaa, katsellen ympäri huonetta.

-- Sinä rupeat minun sänkyyni... Minä menen puotiin makaamaan... Ja

huomenna minä...

-- Tahtoisin heti päästä vuoteeseen... olen niin väsynyt...

Ilja siirsi ääneti pöydän sängyn luota. Masha laskeusi vuoteelle ja

koetti kääriytyä peitteeseen, vaan ei jaksanut, ja sanoi heikosti

hymyillen:

-- Olen niin naurettava... olen kuin juovuksissa...

Ilja kietoi hänet peitteeseen, korjasi pielustaa pään alle ja aikoi

lähteä puotiin, vaan Masha sanoi levottomasti:

-- Älä mene... istu luonani! Pelkään yksinäni -- olen näkevinäni jos

jotakin...

Ilja istuutui tuolille sängyn viereen, ja kun hän katsoi hänen

kalpeita, tummien kiharoiden varjostamia, kasvojaan, kääntyi hän

poispäin, omantuntonsa soimaamana. Hänen muistui mieleensä Jaakon

pyyntö ja Matitsan kertomukset Mashan elämästä. Hän painoi päänsä

alas.

-- Jashaakin kuuluu isänsä lyövän... Matitsa kertoi... Se näyttää

olevan meidän kohtalomme... -- mutisi Masha.

-- On ne isiä! -- pääsi Lunjeff ilta vihaisesti. -- Moiset isät

pitäisi pistää pakkotyöhön... sekä sinun isäsi että Petrushka

Filimonoff...

-- Voi, minun isäni on niin heikko... hän ei kykene mihinkään...

-- Jollei kykene lapsistaan pitämään huolta, ei pidä hankkiakaan

niitä...

Kadun toisella puolella olevassa talossa kuului kaksi henkeä

laulavan, ja laulun sanat kuuluivat avoimesta ikkunasta Iljan

huoneeseen. Vahva, syvä basso jyrisi:

"Ken lumen alta pääs, on tunteeton..."

-- Nukun varmaan, -- mutisi Masha. Kuinka suloista on täällä

luonasi... niin rauhallisen rauhallista... ja kuinka kauniisti he

laulavat...

-- Niin, he laulavat... -- sanoi Ilja katkerasti nauraen. -- Toisia

rääkätään, toiset laulaa hoilottavat...

"En antau, kun lumous on poissa"...

kuului tenorin korkeat, kirkkaat sävelet öisen hiljaisuuden läpi.

Lunjeff nousi tuolilta ja sulki vihaisesti ikkunan, -- laulu

ei tuntunut hänestä lainkaan sopivalta sillä hetkellä. Ikkunan

rämähtäminen pani Mashan vavahtamaan. Hän avasi silmänsä, kohotti

pelästyneenä päätänsä ja kysyi:

-- Kuka se on?

-- Minä... Suljin ikkunan...

-- Herran tähden... ethän vaan mene pois.

-- En, en... älä pelkää!

Masha painoi päänsä takaisin tyynylle ja nukahti uudestaan. Mutta

pieninkin Iljan liikahdus, kadulta kuuluvat askeleet, -- kaikki teki

hänet levottomaksi. Hän avasi äkkiä silmänsä ja huusi unissaan:

-- Heti... oh!... heti...

Tahi hän ojensi kätensä Iljaa kohden ja kysyi:

-- Kolkutetaanko?

Ilja koetti istua liikkumatta. Katsoen ikkunaan, jonka hän oli

uudestaan avannut, mietti hän kuinka auttaa Mashaa. Hän päätti

pitää hänet luonaan siksi, kunnes poliisi sekaantuu asiaan. Kenties

Kirik'istä voisi olla hyötyä...

"Lisää, lisää!" -- kuului Gromoff'in avonaisista ikkunoista

innostuneesti huudettavan. Joku taputti käsiään, Masha ähki, ja

Gromoff'ista kuului taas laulu:

"Aamunkoite valjasparin ruskein..."

Lunjeff pudisti milt'ei epätoivoisesti päätään... Tuo laulu,

iloiset huudot, nauru häiritsivät häntä. Nojaten ikkunalautaan,

katseli hän raivosti vastapäisen talon valaistuihin ikkunoihin ja

ajatteli, kuinka hauskalta tuntuisi mennä ulos ja viskata katukivi

yhdestä ikkunasta sisään, tahi, jos hänellä olisi pyssy, ampua

tuonne sisään, noiden iloisten ihmisten joukkoon, haulilatinki. Hän

kuvitteli mielessään noita pelästyneitä, verisiä kasvoja, sekasortoa,

huutoja, ja hymyili häijyntyytyväisesti. Mutta laulun sanat tunkivat

tahtomattaan hänen korviinsa, hän toisti niitä itsekseen ja huomasi

kummastuksekseen, että nuo iloiset ihmiset lauloivat siitä, kuinka

langennut nainen haudattiin. Se ihmetytti häntä. Hän alkoi kuunnella

tarkasti ja mietti:

"Minkätähden laulavat he sitä? Mitä iloa on sellaisesta laulusta?

Keksivätpäs, mitä laulaa! Hautajaisista ja lisäksi kenen... Ja

täällä, viiden sylen päässä heistä, makaa elävä, perin rääkätty

ihminen..."

-- Hyvä! Hyvä! -- kaikui pitkin katua.

Lunjeff hymyili katsellessaan vuoroin Mashaan, vuoroin kadulle.

Hänestä tuntui jo naurettavalta, että ihmiset iloitsevat laulamalla

laulua langenneen naisen hautajaisista.

-- Vasili... Vasilitsh... -- mutisi Masha... -- En tee enää toiste...

Herra Jumala...

Hän heittelehti sängyssä, kuin hänen ruumiinsa olisi ollut

palohaavoja täynnä, viskasi peitteen lattialle ja kädet levällään

näytti hän olevan kuolemaisillaan. Hänen suunsa oli puoliavoin ja

hän korisi. Lunjeff kumartui nopeasti hänen ylitsensä, peläten

hänen kuolevan. Kun Masha vähän ajan kuluttua alkoi säännöllisesti

hengittää, rauhottui hän, peitti hänet peitteellä, nousi

ikkunalaudalle seisomaan ja painaen kasvonsa rautaristikkoon,

katsoi Gromoff'in ikkunoihin. Siellä yhä laulettiin, -- milloin

yksi- milloin kaksiäänisesti, milloin taas kuorossa. Kuului soittoa,

naurua. Ikkunoiden ohi vilahteli valkosiin, punasiin ja sinisiin

puettuja naisia. Ilja kuunteli lauluja, ajatellen vihaisesti, kuinka

nuo ihmiset voivat laulaa surullisia lauluja Volgasta, hautajaisista,

ja jokaisen laulun jälkeen nauraa niin huolettomasti, kuin eivät

olisikaan laulaneet... Huvitellaanko surullakin?!

Mutta joka kerran, kun Masha voihkinallaan muistutti itsestään,

katsahti Ilja tylsästi häneen ja ajatteli, kuinka hänen käy.

Mutta entä jos äkkiä tulisi Tatjana hänen luokseen ja saisi

nähdä Mashan!... Mihin hän joutuisi Mashan kanssa? Laulu, Mashan

voihkaminen, raskaat, hämärät ajatukset panivat hänen päänsä

pyörälle. Vihdoin tunsi hän itseänsä nukuttavan. Hän laskeusi alas

ikkunalaudalta ja ojentautui lattialle sängyn viereen, asetettuaan

palttonsa päänalaisekseen. Unissaan oli hän näkevinään, että

Masha oli kuollut ja makasi maassa keskellä suurta vajaa, ja

hänen ympärillään seisoi Valkosiin, sinisiin ja punasiin puettuja

hienoja neitejä ja lauloi hänelle. Ja kun he laulavat surullisia

lauluja, nauravat he, ja laulaessaan iloisia lauluja, itkevät

katkerasti, surullisesti nyykyttäen päätään ja kuivaten kyyneliä

Valkosilla nenäliinoilla. Vajassa on pimeää, kosteaa, nurkassa

seisoo Savel-seppä ja takoo rautaristikkoa, lyöden kovasti vasaralla

hehkuvaa rautaa, ja katolla kulkee joku ja huutaa:

-- Ilja, Ilja!...

Mutta hän, Ilja, makaa samassa vajassa lujasti köytettynä, niin että

hän vaan vaivoin voi kääntyä, eikä kykene puhumaan...

* * * * *

-- Ilja! Herää, ole hyvä... Hän avasi silmänsä ja näki Paavali

Gratsheff'in, joka istui tuolilla lähellä hänen jalkojaan.

Kirkas auringonsäde kävi huoneeseen, valaisten pöydällä kiehuvaa

teekeittiötä. Ilja sulki valon häikäisemänä silmänsä.

-- Kuule, Ilja!...

Paavalin ääni oli käheä, kuin humalan jälkeen, kasvot olivat

keltaset, tukka pörröinen. Lunjeff katsahti häneen ja hyppäsi heti

jalkeille, huudahtaen puoli-ääneen:

-- Mikä hätänä?

-- Hän on joutunut kiikkiin! -- sanoi Paavali, pudistaen päätään.

-- Mitä? Missä on hän? -- kysyi Lunjeff, kumartuen häneen päin ja

tarttuen hänen olkapäähänsä. Gratsheff horjahti ja vastasi hämillään:

-- Vankilassa... Eilen, aamulla, kuuluu hänet viedyn sinne...

-- Minkätähden? -- kysyi Ilja äänekkäästi kuiskaten.

Masha oli herännyt ja tuijotti Paavaliin pelästyneen näköisenä.

Puodin ovelta katsoi Gavrik paheksuva ilme huulillaan.

-- Sanotaan hänen varastaneen eräältä kauppiaalta kuusisataa

ruplaa... koko lompakon...

Ilja tyrkkäsi Paavalia olkapäähän ja poistui ääneti hänen luotaan.

-- Tarkastuksessa löydettiin se häneltä... -- sanoi kumeasti

Gratsheff.

-- No, sitten on asia selvillä, -- sanoi Ilja katkerasti nauraen. --

Ja kun hän kerran on vankilassa, niin ei hän sieltä hevillä pääse...

Kun Masha oli päässyt selville, ettei asia häntä koskenut, hymyili

hän ja sanoi hiljaa:

-- Kunpa panisivat minutkin vankilaan... Paavali katsahti ensin

häneen, sitten Iljaan.

-- Etkö tunne häntä? -- kysyi Ilja. Muistatko Mashaa, Perfishkan

tytärtä?

-- Vai niin, -- virkkoi Paavali välinpitämättömästi ja kääntyi

poispäin Mashasta, vaikka tämä, hänet tunnettuaan, hymyili hänelle.

-- Ilja! -- sanoi Gratsheff synkästi. Mutta jos hän on tehnyt sen

minun tähteni? Hän puhui välistä sinnepäin...

-- Minä en tiedä, kenen tähden hän on sen tehnyt, sinunko tähtesi

vaiko itsensä tähden... se on nyt samantekevää! Hänen virtensä on

veisattu...

Lunjeff ei ollut vielä ehtinyt tointua siitä, mitä oli kuullut.

Unisena, peseytymättömänä, tukka pörrössä, istuutui hän sänkyyn

Mashan jalkopäähän ja tuijotti milloin häneen milloin Paavaliin,

tuntien samalla olevansa kuin kuumeessa.

-- Minä tiesin, -- sanoi hän verkkaan, ettei tuo... juttu saa hyvää

loppua.

-- Hän ei totellut minua, -- virkkoi Paavali alakuloisesti.

-- Niinpä niin! -- huudahti Lunjeff ivallisesti. -- Siinä se pulma

onkin, ettei hän totellut sinua! Mutta mitä voit sanoa hänelle?

-- Minä rakastin häntä...

-- Mitä hyötyä on rakkaudestasi? Mitä ostat sillä? Työlläsi taas

tuskin jaksoit hankkia hänelle ruokaa kylliksi...

-- Oikeassa olet, -- virkkoi Paavali huoaten.

Lunjeff alkoi taas tulistua. Hän huomasi, että kaikki nuo jutut --

Paavalin, Mashan synnyttävät hänessä kiukkua. Ja tietämättä kenelle

kiukkunsa purkaa, suuntasi hän sen toveriinsa.

-- Jokainen haluaa elää hyvästi, iloista elämää... samoin hänkin...

Mutta sinä sanot hänelle: minä rakastan sinua, elä siis kanssani ja

kärsi puutetta... Luuletko, että se on oikein?

-- Mutta kuinka sitten olisi minun ollut meneteltävä? -- kysyi

Paavali hiljaa.

Se kysymys jäähdytti vähän Iljaa. Hän ei vastannut mitään.

-- Helpommalta olisi minusta tuntunut tappaa hänet omalla kädelläni,

-- virkkoi Paavali.

Puodin ovelta pilkisti Gavrik sisään.

-- Ilja Jakovlevitsh! Avaanko puodin?

-- Hiiteen koko puoti! -- huudahti Ilja kiivaasti. -- Ei nyt osata

tehdä hyviä kauppoja!

-- Olenko minä tielläsi? -- sanoi Paavali.

Hän istui kumarassa tuolilla nojaten kyynärpäitään polviin ja

tuijottaen lattiaan. Ohimosuoni, verta täynnä, tykytti kovasti.

-- Sinäkö? -- huudahti Ilja. -- Sinä et ole minun tielläni... eikä

Mashakaan... vaan jokin muu! Kuten olen useasti sinulle sanonut, on

jotakin, joka on meidän kaikkien tiellä... sinun, Mashan, minun...

Onko se meidän tyhmyyttämme vai mitä muuta, sitä en tiedä, vaan

meillä ei ole mitään mahdollisuutta elää ihmisten lailla!

Lunjeff antoi katseensa kulkea ympäri ahdasta huonettaan,

katsoi Mashaan, joka makasi liikkumatta sängyssä, kasvoilla

alakuloinen ilme, vilkaisi puotiin, jossa Gavrik joi teetä,

katsoi rautaristikolla varustettuun ikkunaan, ja jatkoi miltei

epätoivoisella, käheällä, katkeralla äänellä:

-- Ei ole tämä elämää, joka on niin ahdasta, synkkää,

käsittämätöntä... Jos on saanutkin hankituksi itselleen siistin,

tyyneen nurkan... niin ei hänellä sielläkään ole rauhaa! Ei

mikään ole sellaista, kuin tulisi olla... kaikki on vaivalloista,

kiusallista... nöyryyttävää...

-- Mistä sinä oikeastaan puhut? -- kysyi Paavali, katsomatta häneen.

-- Kaikesta! -- huusi Ilja. -- Minusta tuntuu nyt, kuin ei mikään

olisi minkään arvoista! Ehkä en ymmärrä sitä... olkoon niin...

Vaan niin paljon ymmärrän, kuin tarvitsenkin: tarvitsen elää

ihmisten lailla... viettää kunnioitettuna puhdasta hauskaa elämää!

En tahdo nähdä mitään murheita, kurjuutta... syntiä, enkä muuta

saastaisuutta... en tahdo! Mutta minä itse...

Hän vaikeni ja kalpeni.

-- Entä sitten? -- kysyi Paavali.

-- Ei mitään... ei ole nyt siitä kysymys!... -- mutisi Ilja.

-- Sinä puhut aina itsestäsi... -- huomautti Paavali.

-- Kenestä sitten puhut sinä? -- kysyi Ilja ivallisesti. -- Sinä

puhut Vjerasta! Ketä liikuttaa hän, sinuako vai minua? En puhu

yksistään itsestäni, puhun kaikista... sillä ajattelen kaikkien

asemaa...

-- Lähden tieheni, -- sanoi Gratsheff, nousten tuolilta.

-- Kuule! -- huusi Ilja. -- Ymmärrä minua oikein äläkä suutu...

Minäkin olen sorrettu, ja sorrettujen tulee ymmärtää toisiaan,

suoriutuaksensa sortajasta...

-- Tuntuu, kuin olisin saanut kivestä iskun päähäni... en ymmärrä

mitään! Säälin Vjeraa... kaikki muu on minusta yhdentekevää... Mitä

pitää minun tehdä? Sitä en tiedä...

-- Et voi tehdä mitään! -- sanoi Ilja varmasti. -- Kun hän kerran

on joutunut kiinni, tuomitaan hänet. Häneltä on löydetty selvät

todistukset...

Gratsheff istui taas tuolille.

-- Mutta jos minä selitän, että hän on tehnyt sen minun tähteni? --

sanoi Paavali.

-- Luuletko olevasi jokin prinssi? Jos sanot niin, pannaan sinutkin

vankeuteen... Siinä kaikki... Mutta meidän täytyy hiukan siistiä

itseämme. Sinun pitäisi peseytyä... ja samoin sinun, Masha... me

menemme siksi ajaksi puotiin, jotta voit nousta ja pukeutua ja kaataa

meille teetä... Ole kuin kotonasi...

Masha hätkähti, kohotti päätään pielukselta ja kysyi Iljalta:

-- Mitä sanoit... täytyykö minun lähteä kotiin?

-- Ei!... Ihmisen koti on siellä, missä häntä ei kiusata... Tule,

Paavali!

Kun he tulivat puotiin, kysyi Paavali vihaisesti:

-- Miksi on hän luonasi? Kuinka kurjalta hän näyttää!

Lunjeff kertoi hänelle lyhyesti, kuinka asianlaita oli. Hänen

kummastuksekseen vilkastui siitä Paavali vähän.

-- Tuota vanhaa saatanaa? -- kirosi hän rihkamakauppiasta vieläpä

hymyilikin.

Ilja seisoi hänen vieressään ja tarkasteli puotiaan, puhellen:

-- Ryöstöt, rosvoaminen, varkaudet, juoppous... kaikenlainen

säädyttömyys... siinä koko elämä! Moni ei tahtoisi mitään sellaista,

vaan -- saman tekevää! -- arvellaan -- Samassa joessa uidaan yhdessä

kaikkien kanssa, sama vesi huuhtelee... Elä kuten kaikki muutkin!

Pakopaikkaa ei ole. Metsäänkö pakenen tai luostariinko sulkeudun?...

Siitä ei ole kauan, kun sanoit, ettei minua nykyinen oloni tyydytä...

-- Hän nyökäytti päätään ja jatkoi:

-- Aivan niin! Ei tyydytäkään. Mitä etua on minulle siitä, että

yhdellä paikalla seisoen teen kauppaa? Paljon vaan huolta eikä

vapautta vähääkään. Kävelemään ei jouda. Ennen taas sai kulkea

katuja, minne tahtoi... Sattui löytämään mukavan, kauniin paikan,

niin istui ja ihaili ympäristöä... Mutta nyt saa seisoa torjottaa

täällä päivät päästään ja siinä kaikki...

-- Ottaisitpa Vjeran puotilaiseksesi, -- sanoi Paavali.

Ilja katsoi häneen mitään virkkamatta.

-- Tulkaa! -- huusi Masha heille.

Teetä juodessaan nuo kolme ystävystä eivät puhelleet juuri

mitään. Ulkona paistoi aurinko, paljasjalkaisia lapsia tassutteli

katukäytävällä, ikkunan ohitse kulki vihannesten myyjiä, huutaen:

-- Sipulia, vihreitä sipulia! Tuoreita kurkkuja!

Kaikki puhui keväästä, kauniista, lämpimistä päivistä, vaan

ahtaassa huoneessa oli kosteata, sillointällöin kuului joku hiljaa

lausuttu, alakuloinen sana, teekeittiö inisi, heijastaen himmeästi

auringonsäteitä...

-- Istumme kuin hautajaisissa, -- sanoi Ilja.

-- Vjerkan hautajaisissa, -- lisäsi Gratsheff.

Hän istui kuin olisi saanut iskun päähänsä. Hänen kätensä liikkuivat

veltosti, kasvonsa olivat alakuloiset, ja hän puhui pitkäveteisesti

ja kauniisti...

-- Toinnu nyt jo, -- virkkoi hänelle Ilja hiljaa. -- Ei kannata

näyttää niin happamelta!

-- Omatunto vaivaa minua... -- sanoi Gratsheff, pudistaen päätään. --

Istun ja aprikoin, että kenties minä olen saattanut hänet vankilaan?

-- Se on hyvin mahdollista, myönsi Ilja armottomasti.

Gratsheff nosti päätään ja katsoi moittivasti toveriinsa.

-- Mitä katsot?

-- Sinä olet häijy...

-- Mutta minkätähden pitäisi minun olla hyvä? Ja mitä iloa minulla

on, jonka tähden olisin ystävällinen muille? -- huusi Ilja. Kuka on

koskaan ollut minulle hyvä? Kuka on silittänyt päätäni?... Yksi ainoa

ihminen on kenties rakastanut minua... ja hänkin oli yhteiskunnan

hylkiöitä... langennut nainen! Meitä saa jokainen lyödä, ja meidän on

se ottaminen tyytyväisesti vastaan! Ei, kiitoksia paljon!

Kova kiivastuminen sai hänen kasvonsa punasiksi ja silmänsä

veristäviksi, ja hän hyppäsi ylös tuolilta, raivoissaan valmiina

huutamaan, kiroilemaan, lyömään nyrkkiään pöytään. Masha pelästyi ja

alkoi itkeä kovasti, kuin pelästynyt lapsi.

-- Minä lähden kotiin... antakaa minun mennä, -- sanoi hän itkien, ja

painoi päänsä alas, kuin aikoen piiloutua jonnekin.

Lunjeff vaikeni. Hän huomasi, että Paavalikin katsoi vihaisesti

häneen.

-- Miksi itket? -- kysyi hän kiukkuisesta -- En sinulle huutanut!...

Sinä et saa lähteä minnekään... vaan minä lähden... Paavali jää tänne

luoksesi... Gavrik! Jos Tatjana Vlasjevna sattuisi tulemaan... kuka

siellä taas on?

Ovea kolkutettiin. Gavrik katsoi kysyvästi isäntäänsä.

-- Avaa! -- käski Ilja.

Kynnyksellä näyttäytyi Gavrik'in sisar. Hän seisoi vähän aikaa

liikkumatta, suorana, pää pystyssä, katsoen silmiään siristäen

huoneessa olevia. Sitten ilmestyi hänen rumille, kuiville kasvoilleen

vastenmielisyyden ilme, ja, vastaamatta Iljan kumarrukseen, hän sanoi

veljelleen:

-- Gavrik, tule hetkeksi ulos...

Ilja tulistui. Loukkaus ajoi veret niin suurella voimalla hänen

kasvoihinsa, että silmiä poltti.

-- Vastatkaa tervehdykseen, hyvä neiti, kun teitä tervehditään, --

sanoi hän terävästi, vaivoin hilliten itseään.

Tyttö kohotti päätään vielä pystympään, rypisti kulmakarvojaan ja

mitteli Iljaa katseillaan, sanomatta sanaakaan. Gavrik katsoi myös

vihaisesti isäntäänsä.

-- Te ette ole juoppojen ettekä konnien luona, -- jatkoi

Ilja, vapisten itsensähillitsemisestä, -- teitä kohdellaan

kunnioittavasti... ja, kuten sivistyneen neidin konsanaankin, on

teidän vastattava samalla tavalla...

-- Älä suutu, Sonjka, -- sanoi Gavrik äkkiä sovittavalla äänellä,

astuen sisarensa luokse ja tarttuen hänen käteensä.

Tuli äänettömyys. Ilja ja tuo nuori tyttö katsoivat uhkaavina

toisiinsa kuin odottaen jotakin. Masha hiipi hiljaa nurkkaan. Paavali

räpytti tylsännäköisenä silmiään.

-- No, sano nyt jotakin, Sonjka, -- huudahti Gavrik kärsimättömästi.

-- Luuletko, että he tahtovat loukata sinua? kysyi hän. Ja hymyillen

lisäsi hän:

-- He ovat niin omituisia!

Hänen sisarensa nykäsi häntä kädestä ja kysyi Iljalta kuivasti ja

terävästi:

-- Mitä tahdotte minulta?

-- En mitään... vaan...

Mutta äkkiä välähti hänen päähänsä hyvä, valoisa ajatus. Hän astui

askeleen tyttöä kohti ja sanoi niin kohteliaasti kuin voi:

-- Sallikaa minun selittää teille... se on, näettekö, meitä on tässä

kolme ystävystä... oppimatonta ja sivistymätöntä ihmistä... ja te

olette sivistynyt nainen...

Hän koetti tuoda ajatuksensa esiin niin selvästi kuin mahdollista,

vaan ei voinut. Noiden mustien silmien terävä ja ankara katse sai

hänet hämilleen. Tytön sieraimet vapisivat, hänen kätensä heilutti

hermostuneesti veljen kättä. Ilja loi katseensa maahan, mutisten

hämillään ja vihoissaan:

-- En osaa sanoa sitä näin yhtäkkiä... vaan jos teillä on aikaa...

niin käykää sisään ja istukaa...

Ja hän väistyi syrjään antaakseen hänelle tietä.

-- Odota tässä, Gavrik, -- sanoi tyttö, astuen huoneeseen ja jättäen

veljensä ovelle. Ilja nosti tuolin esiin. Hän istuutui sille. Paavali

meni puotiin, Masha painautui peloissaan uunin nurkkaan, ja Ilja

seisoi liikkumatta kahden askeleen päässä tytöstä, tietämättä, kuinka

alkaa.

-- Mitä teillä on sanottavaa? -- kysyi tyttö.

-- Asia on sellainen, -- alkoi Ilja, huoaten raskaasti. --

Nähkääs, -- tyttö tuolla, se on, hän ei ole enää tyttö, vaan hän

on naimisissa... erään ukon kanssa... joka kohtelee petomaisesti

häntä... Pahoinpideltynä ja rääkättynä on hän paennut hänen

luotaan... minun turviini... Ajattelette ehkä pahaa meistä... vaan

niin ei ole asianlaita.

Hän sotkeutui sanoihinsa ja puhui epäselvästi, haluten samalla kertaa

sekä kertoa Mashan historian että lausua mielipiteensä siitä. Etenkin

tahtoi hän esiintuoda kuulijalleen oman mielipiteensä asiasta. Tyttö

katsoi koko ajan häneen ja hänen kasvojensa ilme kävi lempeämmäksi,

vaikka silmänsä yhä omituisesti kiilsivät.

-- Ymmärrän, -- keskeytti tyttö hänet. Te ette tiedä, kuinka

menetellä? Ensin on käännyttävä lääkäriin ja annettava hänen

tarkastaa... Tunnen erään lääkärin... tahdotteko, että vien hänet

hänen luokseen? Gavrik, katso, paljonko on kello. Yksitoista? Hyvä,

on juuri hänen vastaanottoaikansa... Gavrik, kutsu ajuri tänne... Ja

te esittäkää minut hänelle...

Mutta Ilja ei liikahtanutkaan paikaltaan. Hän ei ollut odottanut,

että tuo ankara, vakava tyttö osaisi puhua niin lempeästi. Hänen

kasvonsakin kummastuttivat häntä; niiden kopean ilmeen sijaan

oli tullut huolestunut ilme, ja vaikka hänen sieraimensa olivat

paisuneet entistä leveämmiksi, oli hänen piirteissään hyvyyttä,

yksinkertaisuutta, sydämellisyyttä, jota Ilja ei ennen ollut

huomannut. Hän katsoi tyttöön ja hymyili hämillään, mitään sanomatta.

Tämä oli jo kuitenkin kääntynyt hänestä poispäin ja mennyt Mashan

luokse, jonka kanssa hän hiljaa puheli.

-- Älkää itkekö, hyvä ystäväni, älkääkä peljätkö... Lääkäri on

ystävällinen mies, hän tarkastaa teidät ja antaa todistuksen... siinä

kaikki! Minä tuon teidät sitten tänne... No, rakas ystävä, älkää

itkekö...

Hän laski kätensä Mashan olkapäälle ja tahtoi vetää hänet puoleensa.

-- Voi... tekee kipeätä... -- voihki Masha.

-- Mikä teillä on? Lunjeff kuunteli hymyillen.

-- Mitä ihmeitä se sitten onkaan! -- huudahti tyttö liikutettuna,

poistuen Mashan luota. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen

silmissään paloi vihan tuli.

-- Kuinka kauhealla tavalla häntä on kohdeltu!

-- Sillä tavalla meillä eletään! -- huudahti Lunjeff kiivastuen.

-- Näittekö? Ja tuosta voin näyttää teille toisen. Sallikaa minun

esittää teille toverini Paavali Saveljitsh Gratsheff'in...

Paavali tuli hitaasti puodista Iljan kammariin ja ojensi kätensä

tytölle häneen katsomatta.

-- Medvjedeff, Sofja Nikonovna, -- sanoi tyttö, katsoen tutkivasti

Paavalin alakuloisiin kasvoihin. -- Ja teidän nimenne on kai Ilja

Jakovlevitsh? -- kysyi hän Iljaan kääntyen.

-- Aivan niin, -- vastasi Ilja vilkkaasti, puristaen kovasti hänen

kättään, ja päästämättä sitä, jatkoi:

-- Jos kerran olette sellainen... se on, jos olette ottanut

huolehdittavaksenne toisen, niin älkää hylätkö toistakaan! Hän on

myös pulassa.

Tyttö katsoi tutkivasti ja vakavasti hänen kauniisiin, kasvoihinsa,

joissa kuvastui mielenliikutus, ja koetti hiljaa vapauttaa kättänsä

hänen kädestään. Mutta Ilja ei päästänyt sitä irti ja kertoi hänelle

Vjerasta, Paavalista, kertoi lämpimästi ja innostuneesti, ja hänestä

tuntui, että hän siten keventää sydäntänsä ahdistavaa taakkaa.

-- Hän on sepittänyt runoja... mainioita runoja! Vaan tässä asiassa

on hän kuin näännyksissä... Samoin myös Vjera... Luulette ehkä, että

kun hän kerran on sellainen... siinä sitten on kaikki? Ei, älkää

sitä luulko! Tekipä ihminen hyvää tahi pahaa, niin kuminassakaan

tapauksessa emme voi päättää, onko hän ehdottomasti hyvä tahi paha!

-- Mitä tarkotatte? -- kysyi Sonja.

-- Tarkotan sitä, että vaikka ihminen on paha, löytyy hänessä myös

jotakin hyvää, vaikka hän on hyvä. on hänessä pahaakin... Kaikki me

olemme sisällisesti kirjavia... ihan kaikki!

-- Olette oikeassa! virkkoi Sonja, arvokkaasti nyykäyttäen päätänsä.

-- Siinä sanoitte hyvin järkevästi! Mutta olkaa hyvä ja päästäkää

käteni, -- puristatte liian kovasti!

Ilja rupesi pyytelemään anteeksi, mutta tyttö ei kuunnellut häntä,

vaan kääntyi moittien Paavaliin:

-- Hävetkää, Gratsheff, eihän tuo kelpaa mihinkään! Täytyy toimia...

aina täytyy toimia, -- joko puolustautua tahi olla hyökkäävänä!

Vjeralle on hankittava puolustaja, asianajaja, ymmärrättekö? Minä

hankin teille... kuuletteko!... Eikä hänelle tapahdu mitään pahaa,

sillä hänet vapautetaan... siihen annan kunniasanani!

Hänen kasvonsa olivat tulleet punasiksi, ohimoilta oli tukka

joutunut epäjärjestykseen ja hänen silmissään loisti omituinen ilo.

Masha seisoi hänen rinnallaan, katsoen häneen lapsen luottavalla

uteliaisuudella. Lunjeff taas katsoi voitonriemuisesti Mashaan ja

Paavaliin ikäänkuin ylpeänä siitä, että tuo merkillinen tyttö oli

hänen huoneessaan.

-- Jos te todellakin voitte auttaa, -- sanoi Paavali vapisevalla

äänellä, -- niin auttakaa! En ikinä sitä unhota... Vaikken uskokaan

onnelliseen päätökseen, niin tahdon uskoa siihen!...

-- Tulkaa luokseni tänä iltana seitsemän aikaan, tulettehan? Gavrik

kyllä neuvoo asuntoni...

-- Minä tulen... En osaa kyllin teitä kiittää...

-- Miksi kiittää? Meidän ihmisten pitää auttaa toinen toisiamme.

-- Kyllähän ne auttavat!... -- huudahti Ilja iroonisesti.

-- Sonja käännähtihe nopeasti häneen päin. Mutta Gavrik, tuntien

itsensä ainoaksi järkeväksi ja maltilliseksi henkilöksi koko

joukossa, nykäsi sisartaan kädestä ja sanoi:

-- No, etkö jo lähde, lörpöttelijä!

-- Heti! Masha, pukeutukaa!

-- Minulla ei ole muita vaatteita, -- virkkoi Masha arasti.

-- Ei se tee mitään! Lähdetään... Tulettehan sitten illalla,

Gratsheff? Näkemiin asti, Ilja Jakovlevitsh!

Ystävykset puristivat kunnioittavasti ja ääneti hänen kättään, ja hän

poistui, taluttaen Mashaa kädestä. Mutta ovella hän pysähtyi, kääntyi

Iljaan ja sanoi pää pystyssä:

-- Unohdin erään tärkeän seikan! Kun tulin tänne, en tervehtinyt

teitä ja siinä tein hävyttömästi. Pyydän sitä anteeksi!

Hänen kasvonsa tulivat punasiksi ja hän loi hämillään silmänsä

maahan. Ilja katsoi häneen ja hänen rintansa riemuitsi.

-- Pyydän anteeksi vielä kerran! Luulin, että täällä oli juomingit...

se oli tyhmästi, vaan...

Hän pysähtyi, kuin olisi niellyt jonkin sanan.

-- Ja kun te moititte minua siitä, etten tervehtinyt... niin luulin,

että silloin puhui isäntä... mutta erehdyin! Olen hyvin iloinen

siitä! Se olikin ihmisarvon tunne.

Hyväntahtoinen, iloinen hymy kirkasti hänen kasvonsa, ja hän jatkoi

lämpimästi, aivan kuin omista sanoistaan nauttien:

-- Oi, kuinka tuntuu hyvältä nähdä ihmisessä löytyvän oman arvon

tunnetta!... Olen hyvin iloinen... kaikki on käynyt niin erittäin

hyvin! Niin äärettömän hyvin!

Ja hän katosi hymyillen kuin pieni, harmaa pilven hattara, jota

aamurusko kultaa. Toverukset katsoivat hänen jälkeensä. Kummankin

kasvot olivat juhlalliset, vaikka samalla hiukan naurettavat. Sitten

katsahti Lunjeff huonettaan ja sanoi, nykäisten Pashkaa:

-- Eikö täällä ole hienoa? Tämä hymähti.

-- Kuulitko, kuinka hän pyysi minulta anteeksi? -- kysyi Ilja,

pyyhkäisten kädellään kiharaa tukkaansa. -- Niin käyttäytyy oikea

sivistynyt ihminen, joka voi kunnioittaa jokaista, vaikka ei ensin

taivukaan kenenkään edessä. Ymmärrätkö!

-- Jalo ihminen, -- vakuutti Gratsheff hymyillen. -- Kauanko viipyi

hän täällä? Lähes tunnin... eikä se tuntunut minuuttia pitemmältä.

-- Hän välähti kuin tähti, hah, haa!

-- Ja hän selvitti paikalla kaikki...

Lunjeff nauroi tyytyväisesti. Hän oli hyvillään siitä, että tuo kopea

tyttö, paljastettuaan itsensä, olikin niin yksinkertainen, kunnon

ihminen, ja oli tyytyväinen, että oli osannut käyttäytyä arvokkaasti

häntä kohtaan.

-- Voi kuitenkin, kun unhotin... -- huudahti hän äkkiä surkutellen.

-- Mutta hän pani pääni vallan pyörälle anteeksipyynnöillään.

-- Mitä unhotit? -- kysyi Paavali.

-- Minun olisi pitänyt suudella hänen kättään... Sitä pidetään

sivistyneiden kesken yleensä tapana... erityisen kunnioituksen

merkkinä...

Gavrik venyttelihe heidän vieressään ja hänellä näytti olevan ikävä.

-- Kuules, Gavrilka! -- sanoi Ilja, tarttuen hänen olkaansa. --

Sinulla on oikein kunnon sisar.

-- Kyllä hän on hyvä tyttö! -- vakuutti poika alentuvasti. --

Teemmekö kauppaa tänään tai pidämmekö pyhää?... siinä tapauksessa

läksisin kävelemään!

-- Ei, tänään emme tee kauppaa! Paavali, lähtekäämme mekin kävelemään!

-- Minä lähden poliisikonttoriin, -- sanoi Gratsheff, tullen taas

synkän näköiseksi, ehkä saan luvan puhutella häntä...

-- Mutta minä lähden kävelemään!

Reippaasti kulki hän katua kiiruhtamatta, ajatellen tyttöä ja

vertaillen häntä niihin ihmisiin, joiden kanssa hän oli ollut

tekemisissä tätä ennen. Hänestä oli selvää, että tuo tyttö oli

parempi kuin yksikään niistä, ja parhaiten oli kohdellut häntä.

Hänen muistossaan kaikuivat hänen anteeksipyyntönsä sanat, hän

kuvitteli mielessään hänen kasvojansa, laajentuneine sieraimineen,

hänen kasvojansa, joiden jokainen piirre ilmaisi lujaa pyrkimistä

jonnekin...

Ja kuinka tylysti hän kohteli minua alussa! -- ajatteli hän hymyillen

ja ihmetteli, miksi hän, lainkaan häntä tuntematta, kohteli

häntä niin kylmästi ja ylpeästi, vaikkei ollut juuri mitään edes

puhellutkaan hänen kanssaan...

Iljan ympärillä kiehui elämä. Koulupoikia kulki nauraen ja puhellen,

rattaita ja vankkureita ajoi jyristen hänen ohitsensa, ja hänen

edellään kulkea nilkutti muuan kerjäläinen, puujalka kovasti kolkkaen

katukivitykseen. Kaksi vankia vartijan saattamana kantoi korennolla

korvoa, jossa oli jotakin. Eräs hedelmäin myyjä kulki ohi huutaen:

maukkaita päärynöitä, mehukkaita päärynöitä!... Ja hänen perästään

kulki laiskasti, kieli pitkällä, pieni koira... Jyrinä, tärinä,

huudot, jalkojen töminä... kaikki suli yhteen kiihottavaksi meluksi.

Ilma oli täynnä kuumaa tomua, joka kutkutti sieraimia. Kirkkaalla,

sinisellä taivaalla säteili aurinko, valaen lämmintä hohdettaan

kaikkialle. Lunjeff katsoi kaikkea tätä sellaisella mielihyvällä,

jollaista ei koskaan ennen ollut tuntenut. Kaikki näytti hänestä nyt

erityiseltä, mieltäkiinnittävältä. Tuossa kulkee nopeasti, miltei

hypähdellen, nuori, kaunis, punaposkinen tyttö ja katsoo Iljaan niin

ystävällisesti, kuin tahtoisi hänelle sanoa:

-- Oletpa sinä komea poika!

Lunjeff hymyili hänelle.

Muuan ajuri kohottaa lakkiaan ja kääntyy kuskipukilla puhutellakseen

erästä paksua rouvaa, joka seisoo katukäytävällä:

-- Se on liian vähän, rouvaseni, lisätkää viisi kopeekkaa...

Mutta Ilja lukee ajurin kasvoista, että hän valehtelee, tuo

velikulta, ja että hän on saanut tavallisen palkan. Muuan puotipoika

juoksee vaskinen teekannu kädessä ja ruiskuttaa siitä kylmää vettä

käytävälle niin että sitä räiskyy vastaan tulevien jaloille, ja

kannun kansi helisee iloisesti. Kadulla on kuuma, tukehduttavaa,

melua, ja vanhat lehmukset kaupungin hautausmaalla houkuttelevat

viileään varjoonsa ja hiljaisuuteensa. Valkosen kivimuurin

ympäröimänä kohoo vanhan hautausmaan rehevä vihervä mahtavan aallon

tavoin taivasta kohden, ja korkealla, tuon aallon harjalla, kuvastuu

kukin lehti sinistä taivasta vasten ja näyttää värähdellen sulautuvan

siihen... Ja tuon harjan yläpuolella kimaltelevat kirkkaina kirkon

kultaiset ristit, auringon heijastuneiden säteiden ympäröidessä niitä

pyhimyssäteistön tavoin...

Astuttuaan hautausmaan muurin sisäpuolelle, läksi Lunjeff verkkaan

kulkemaan pitkin leveätä puistokäytävää, hengittäen syvään kukkivien

lehmusten lemuavaa tuoksua. Puiden välissä, niiden lehvistön

varjossa, seisoi marmorisia ja graniittisia hautapatsaita,

kömpelötekoisia ja raskaita, ja sammal peitti niiden sivuja. Siellä

täällä salaperäisessä hämärässä loisti himmeästi kullatuita ristejä,

joiden otsakekirjotukset aika oli suureksi osaksi hävittänyt.

Kuusamo-, akaasia- ja seljapuu-pensaita kasvoi hauta-aituuksissa,

peittäen haudat oksiensa alle. Nuorten koivujen valkoset rungot

välkkyivät sametinlienteästi tiheän lehvistön läpi; sievinä ja

kainoina näyttivät ne kuin tahallaan piiloutuneen varjoon, tullakseen

paremmin huomatuiksi. Rauta-aitojen sisässä, viheriöillä mykkylöillä,

loisti monenvärisiä kukkia, ampiainen surisi hiljaisuudessa, valkonen

perhosparvi leikki ilmassa... hyttyset parveilivat äänettömästi... Ja

joka paikassa oli maasta puhjennut elinvoimaisia ruohoja ja pensaita,

jotka peittivät synkät haudat, ja koko hautausmaan vihervä oli täynnä

vastustamatonta halua kasvamaan, kehittymään, ahnaasti imemään

itseensä valoa ja ilmaa, muuttamaan voimakkaan maaperän mehuja

väreiksi, tuoksuksi, kauneudeksi, joka hyväili sydäntä ja silmää.

Elämän on voitto kaikkialla ja aina!...

Lunjeff'ista tuntui suloiselta kävellä tuossa hiljaisuudessa ja

hengittää täysin rinnoin lehmusten ja kukkien tuoksua. Hänessäkin oli

kaikki hiljaista, rauhallista, -- hän aivan kuin lepäsi henkisesti,

mitään ajattelematta, nauttien vain yksinäisyydestään, jota hän

pitkiin aikoihin ei ollut saanut tuntea.

Hän poikkesi käytävältä vasemmalle, pienelle, polulle ja sitä pitkin

kulkiessaan luki ristien ja hautapatsasten päällekirjotuksia. Polku

oli hyvin kapea, sillä sen molemmin puolin, miltei siinä kiinni, oli

rivi komeita, siroja rauta-aituuksia.

"Tämän ristin alla lepää Jumalan palvelijan Vonifantin tomu", -- luki

hän hymyillen, sillä nimi tuntui hänestä naurettavalta. Vonifantin

tomun päälle oli asetettu suunnattoman suuri, harmaa graniittikivi.

Tämän haudan vieressä, toisessa aituuksessa, lepäsi Pjotr Babushkin,

kahdeksankolmatta vuoden vanha...

"Niin nuori", -- mietti Ilja.

Eräästä yksinkertaisesta, Valkosesta marmoripatsaasta luki hän:

"Maa yhtä kukkaa köyhemmäksi joutui,

Yks tähti lisää loistaa taivahalla".

Lunjeff ajatteli hetken noita säkeitä, ja niissä oli hänen mielestään

jotakin liikuttavaa. Mutta äkkiä tuntui hänestä, kuin olisi hän

saanut piston suoraan sydämeensä, ja hän horjahti takaperin,

sulkien lujasti silmänsä. Vaan ummessa silminkin näki hän selvästi

hautakirjotuksen, joka niin kovasti oli hämmästyttänyt häntä.

Loistavat kultakirjaimet suuressa ruskeassa kivessä aivan kuin

syöpyivät hänen sydämeensä:

"Tässä lepää toisen luokan kauppiaan Vasili Gavrilovitsh

Poluektoff'in maalliset jäännökset..."

Hetken päästä pelästyi hän pelkoaan ja, nopeasti avattuaan silmänsä,

alkoi hän epäluuloisesti katsella ympärilleen pensastoon... Näkyvissä

ei ollut ketään. Etäällä kuuluttiin pidettävän sielumessua.

Hiljaisuuden läpi kaikui tenoriääni, joka messusi:

-- Ru-koil-kaam-me...