se, ettei hänen mielensä tehnyt mitään tehdä. Häntä ei haluttanut
minnekään; välistä näytti hänestä, että hän hitaasti vaipuu päivä
päivältä yhä syvemmälle johonkin mustaan, pohjattomaan hautaan.
Kun hänen mielestään ihmiset olivat syvästi loukanneet häntä, niin
keskittyi hän koko sielullaan tuon loukkauksen katkeraan tunteeseen,
kiihotti sitä alituisesti sitä ajattelemalla, saaden siitä
anteeksiannon kaikille pahoille töilleen, joita hän oli tehnyt.
Vähän Terentin tulon jälkeen palasi myös Tatjana Vlasjevna
maalta. Nähtyään kyttyräselkäisen miehen, jolla oli yllä ruskea
puuvillapaita, virnisti hän halveksien huuliaan, kysyen Iljalta:
-- Onko hän teidän setänne?
-- On, -- vastasi Lunjeff lyhyesti.
-- Aikooko hän jäädä luoksenne asumaan?
-- Tietysti...
Tatjana Vlasjevna huomasi liikekumppaninsa vastauksissa jotakin
vihamielistä, uhmailevaa ja herkesi sen tähden kääntämästä huomiota
kyttyräselkään; mutta Terenti, seisoen ovella, Gavrik'in paikalla,
sormieli keltasta partaansa, seuraten uteliain silmin tuota hoikkaa,
harmaisiin puettua naista. Lunjeff'kin katsoi, kuinka Tatjana
Vlasjevna varpusen lailla hypähteli puodissa, odottaen ääneti, että
hän taas kysyisi jotakin, valmiina vastaamaan hänelle loukkaavin
sanoin. Mutta hän ei kysynyt mitään, katsoihan vaan syrjästä
hänen vihasiin kasvoihinsa. Seisoen pulpetin takana selaili hän
päiväkirjaa, puhellen, kuinka hauskaa on elää pari viikkoa maalla,
kuinka huokeaksi se tulee ja kuinka terveellistä se on.
-- Siellä oli pieni joki, -- ei lainkaan vuolas! Hauskaa seuraa oli
myös... muuan sähkölennätinvirkamies soitti mainiosti viulua... Opin
siellä soutamaan... Mutta talonpoikaislapset! Niistä oli oikea vaiva!
Kiertelivät kuin hyttyset, -- ulisevat ja mankuvat... anna, anna!
Heidän isänsä ja äitinsä opettavat heidät niin tekemään... kauhean
vastenmielistä...
-- Kukapa heitä opettaisi, -- virkkoi Ilja kuivasti. -- Isät ja äidit
tekevät työtä. Lapset elävät omine valtoineen... Valhetta puhutte...
Tatjana Vlasjevna katsoi hämmästyneenä häneen, avasi suunsa, aikoen
sanoa jotakin, vaan silloin hymyili Terenti kohteliaasti ja sanoi:
-- Herrasväki on harvinaista maalla nykyisin... Ennen eli herra
kylässään ikänsä... nykyisin vaan käymätieltä pistäydytään...
Avtonomov katsoi ensin häneen, sitten taas Iljaan ja sanomatta
sanaakaan näytti vaipuvan kirjan tarkastamiseen. Terenti rupesi
nolostuneena nyhtämään paitaansa. Vähän aikaa vallitsi puodissa
äänettömyys, -- kuului vaan päiväkirjan lehtien ratina ja kahmitusta,
-- Terenti hankasi kyttyräänsä ovenpieleen...
-- Kuule sinä, -- kuului äkkiä Iljan kuiva, rauhallinen ääni, --
ennenkuin ryhdyt puheisiin herrasväen kanssa, pyydä: sallikaa, olkaa
niin hyvä, sanoa sananen... Polvillesi laskeudu...
Kirja luiskahti Tatjana Vlasjevnan käsistä ja putosi pulpetille,
vaan hän tarttui siihen, löi siihen kovasti kädellään ja purskahti
nauramaan. Terenti astui pää alas painettuna kadulle... Silloin
katsahti Tatjana Vlasjevna altakulmainsa hymyillen Lunjeff'in
synkkiin kasvoihin ja kysyi puoliääneen:
-- Oletko vihainen? Minulleko? Minkätähden?
Hänen kasvonsa olivat veitikkamaiset, ystävälliset, silmät
loistivat... Lunjeff tarttui hänen olkapäähänsä... Hänessä leimahti
viha Avtonomovaan, hurja, petomainen halu syleillä häntä, tukahduttaa
hänet rintaansa vasten puristamalla ja kuulla hänen hentojen
luittensa rutinaa. Hammasta purren veti hän hänet luoksensa, vaan
Tatjana Vlasjevna tarttui hänen käteensä ja koetti irrottaa sen
olkapäästään, kuiskaten:
-- Oi... päästä! Tekee kipeää!... Oletko tullut hulluksi? Ei
täällä sovi syleillä... Kuule! Setäsi ei voi olla täällä: hän on
kyttyräselkä... häntä ruvetaan pelkäämään... mutta päästä nyt! Meidän
on hankittava hänelle asunto muualta -- kuuletko?
Mutta Ilja piti häntä jo sylissään, taivuttaen verkkaan päätään hänen
kasvojansa kohden silmät luonnottoman suurina.
-- Mitä sinä? Ei täällä sovi... herkeä! Tatjana Vlasjevna heittihe
äkkiä maahan ja pujahti hänen käsistään notkeana kuin kala. Lunjeff
näki hänet silmiänsä hämärtävän polttavan sumun läpi puodin
katuovella. Oikoen vapisevin käsin röijyään, virkkoi hän:
-- Voi, kuinka olet raaka! Mikset voi odottaa!
Lunjeff'in päässä kohisi, ikäänkuin siellä olisi juossut joukko
puroja. Liikkumattomana, sormet yhteen puristettuna seisoi hän tiskin
takana, katsoen Tatjana Vlasjevnaan niin, kuin olisi hänessä nähnyt
koko elämäänsä raskauttavan pahan.
-- On kyllä hyvä, että olet tulinen, vaan rakkaani, täytyy kuitenkin
hillitä itseänsä.
-- Mene täältä! -- sanoi Ilja.
-- Menen kyllä... Tänään en voi kutsua sinua luokseni, vaan
ylihuomenna, kolmantenakolmatta päivänä, syntymäpäivänäni, tule
luokseni.
Puhuessaan hypisteli hän rintaneulaansa eikä katsonut Iljaan.
-- Mene! -- toisti Ilja, vavisten halusta tarttua häneen ja kiduttaa
häntä.
Tatjana Vlasjevna läksi. Heti tuli puotiin Terenti, kysyen
kunnioittavasti:
-- Hänkö se oli liikekumppanisi?
Lunjeff nyökäytti päätään, helpotuksesta huoaten.
-- Mahtava rouva!... Pieni kyllä, mutta...
-- Kirottu! -- virkkoi Ilja karkeasti.
-- Hm! -- äänsi Terenti epäilevästi. Ilja tunsi kasvoillaan setänsä
uteliaan, arvailevan katseen ja kysyi vihaisesti:
-- Mitä katsot?
-- Minäkö? Herranen aika! En mitään...
-- Tiedän, mitä puhun... Kun sanoin kirottu, niin sillä hyvä! Vaikka
olisin pahemminkin sanonut, niin totta olisin sittenkin puhunut...
-- Vai niin? Vai sellainen hän on... -- veti kyttyräselkä pitkään
sairaalloisella äänellään.
-- Mitä? -- huusi Ilja vihaisesti.
-- Siis...
-- Mitä -- siis?
Terenti seisoi hänen edessään muutellen jalkojaan vuoroin toista,
vuoroin toista toisensa eteen, pelästyneenä ja loukkaantuneena: hänen
kasvonsa olivat surkean näköiset, silmiään räpytteli hän taajaan.
-- Tuntenet siis paremmin... -- sanoi hän, oltuaan vähän vaiti.
-- Tunnen kyllä! -- huudahti Ilja. Tunnen heidät, -- puhtosia...
päältäpäin...
-- Puhelin tässä pihamiehen kanssa, sanoi kyttyräselkä hiljaa,
istuutuen tuolille. Hänen veljestään puhelimme... Rauhantuomari
tuomitsi hänet seitsemäksi päiväksi... niin! Talonmies sanoi miestä
tyyneksi, hiljaiseksi, raittiiksi... Äkkiä sitten hurjaantui. Joi
itsensä humalaan ja rupesi jokaista lyömään -- sekä isännän kasvot
löi verille, että kauppa-apulaista... Ennen kuului isäntä lyöneen
häntä, vaan hän ei ollut tietävinäänkään. Vaikeni vaan...
Lunjeff kuunteli setänsä kertomusta miettivästi.
-- Parasta lienee heittää kaikki ja lähteä tiehensä... Piru vieköön
koko puhtaan elämän... Mikään elämä ei sovi minulle... Heitän kaikki
sikseen ja lähden... Lähden kulkemaan... Täällä tukehtuu...
-- Kärsi kärsimistään, vaan kuitenkin kävi hullusti... sanoi Terenti.
-- Ketä?
-- Puhuin talonmiehen veljestä... Seitsemäksi päiväksi tuomitsi
rauhantuomari tappelusta...
-- Vai niin!...
-- Seitsemäksi päiväksi... Sanon: kärsi kärsimistään mies
kaikenlaista... tuollaista... no, ja kertyi sitä mieleen kuin nokea
savutorveen... mutta sitten leimahti se palamaan...
-- Pidä sinä, setä, huolta puodista... minä lähden ulos... -- sanoi
Lunjeff.
Terentin yksitoikkoinen, opettava ääni kaikui hänen korvissaan
alakuloisesti, kuin kellonsoitto suurpaastona ja puodissa oli
ahdasta ja kylmää; kadullakin oli synkkää. Useita päiviä oli satanut
yhtämittaa. Harmaat, puhtoset katukivistön kivet katsoivat jäykkinä,
ikävännäköisinä harmaata taivasta, ja olivat ne ihmisten kasvojen
näköisiä. Niiden väliset olivat lokaa täynnä, himmentäen kivien
kylmää puhtautta... Ilma oli kosteata, ja talot näyttivät kosteudesta
raskailta. Puiden keltaset lehdet vavahtelivat kuolemaa peläten.
Jossakin kuului lyötävän kepeillä pölyä matoista, lyöntien kaiku
levisi ilmaan, kadoten sinne, kuin kivet veteen. Mutta kadun päästä,
Iljan silmien edessä, talojen kattojen takaa, kohosi taivaalle
sankkoja, tummansinisiä ja valkosia pilviä. Raskaina, suurina
rykelminä vyöryivät ne toinen toisensa päälle, yhä korkeammalle,
alituisesti muuttaen muotoaan, muistuttaen välistä tulipalon savua,
välistä vuoria ja välistä taas joen sameita aaltoja. Tuossa vyöryy
esiin valkonen pilvi ja sen jäljissä nousee nopeammin sinertävä,
kohoten valkosen pilven päälle ja peittäen sen. Ne näyttivät vain
sentähden kohoavan harmaaseen korkeuteen, että voimakkaammin
putoisivat talojen, kylien päälle ja maahan. Lunjeff väsyi katsomasta
pilvien hänen eteensä muodostamaa elävää seinää ja palasi puotiin,
vavisten ikävästä ja vilusta.
-- Täytyy jättää kaikki... puoti ja muu... Tehköön setä kauppaa...
Tanjkan kanssa... mutta minä -- lähden...
Hän oli näkevinään suunnattoman suuren, märän kedon, harmaiden
pilvien peittämän taivaan, leveän tien, jota reunusti koivurivi
kummaltakin puolelta. Hän kulkee reppu selässä, hänen jalkansa
vajoavat lokaan, kylmä sade pieksää hänen kasvojaan. Kentällä eikä
tiellä ole ainoatakaan sielua... ei edes lintuakaan näy puissa...
-- Tukehdun, -- mietti hän välinpitämättömästi, nähdessään, ettei
hänellä ollut mihin mennä...
Herättyään toisen päivän aamuna, näki hän seinäallakassa mustan
23 numeron, ja... muisti, että sinä päivänä Vjera tuomitaan. Hän
oli hyvillään, voidessaan poistua puodista ja tunsi olevansa hyvin
utelias tytön kohtalosta. Pukeuduttuaan nopeasti ja juotuaan
kiiruusti teetä, riensi hän miltei juoksujalassa oikeushuoneustoon
ja -- tuli liian varhain. Sisään ei vielä laskettu, -- joukko väkeä
tungetteli rappusilla, odottaen ovien avautumista; Lunjeff'kin
asettui ovelle, nojaten selkäänsä talon seinään. Oikeustalon edessä
oli laaja tori, ja sen keskellä oli suuri kirkko. Varjoja liikkui
maassa. Auringon kalpeat ja väsyneet kasvot milloin tulivat näkyviin
pilvistä, milloin niihin katosivat. Miltei joka minutti laskeusi
varjo kaukana torille, hiipi kiviä pitkin, kiipesi puihin, ja niin
raskas se oli, että puiden oksat heiluivat sen alla; sitten kietoi
se kirkon kivijalasta ristiin asti, livahti sen yli ja siirtyi
äänettömästi oikeustaloon ja sen oven luona seisoviin ihmisiin...
Ihmiset näyttivät harmailta, nälkiintyneiltä; he katsoivat toisiansa
väsynein silmin ja puhuivat verkkaan. Muuan heistä -- pitkätukkainen
mies, ohuessa, leukaan asti napitetussa palttoossa ja kuluneessa
lakissa, -- hypisteli punasilla, kohmettuneilla sormillaan ruskeaa
partaansa ja polki kärsimättömästi huonoissa jalkineissa olevia
jalkojaan maahan. Toinen, jonka päällä oli paikatut villa-liivit
ja päässä silmille painettu lippalakki, seisoi pää riipuksissa
toinen käsi taskussa toinen povella. Hän näytti torkkuvan.
Muuan tummaverinen mies, joka oli nukkumaisillaan ja jolla oli
pitkävartiset saappaat, oli hyvin levoton. Hän kohotti kaidat,
kalpeat, kuonomaiset kasvonsa ylöspäin, katsoi taivaalle, vihelteli,
rypisteli kulmakarvojaan, lipoi kielellään viiksiänsä suuhunsa ja
puhui enemmän kuin muut.
-- Jokohan avataan? -- huudahti hän, kallistaen päätään ja kuunnellen.
-- Ei... hm!... Kello on paljon... Ettekö, herraseni, käynyt
kirjastossa?
-- En, aikaista on... -- vastasi pitkätukkainen soinnuttomalla
äänellä.
-- Piru vieköön... kylmä on! Pitkätukkainen rykäsi myöntävästi ja
sanoi miettivästi:
-- Missähän mekään lämmittelisimme, jollei olisi oikeustaloa eikä
kirjastoa?
-- Mustaverinen kohautti ääneti hartioitaan. Ilja katseli noita
miehiä, kuunnellen heidän keskusteluaan. Hän tunsi heidät --
"shaliganeiksi", "tarkkampujiksi", -- miehiksi, jotka elävät enemmän
tai vähemmän epäiltävillä töillä, pettävät talonpoikia, kirjottaen
heille anomuskirjoja ja muita papereita tahi kulkevat talosta taloon
kirjeineen, joissa pyytävät almuja. Ennen oli Ilja pelännyt niitä,
vaan nyt herättivät ne vaan hänen uteliaisuuttaan.
-- Minkätähden tuollaiset ihmiset elävät?
Kyyhkysparvi laskeusi kivistölle, lähelle rappusia. Paksu
uroskyyhkynen, jonka kupu oli pulleva, horjahdellen toiselta jalalta
toiselle, rupesi kovasti kurahdellen kiertämään naarasta.
-- Hui-i! -- vihelsi tummaverinen mies kimakasti. Villaliiviniekka
hätkähti ja kohotti päätään. Hänen kasvonsa olivat pöhöttyneet,
siniset, silmät lasittavat.
-- En voi kärsiä kyyhkysiä! -- huudahti tummaverinen mies,
katsoen poislentäviin lintuihin. -- Ne ovat lihavia, kuin rikkaat
kauppiaat... kurahtelevat... niin että tuntuu ihan ilkeältä! Onko
teillä oikeusjuttua jonkin kanssa? -- kysyi hän odottamatta Iljalta.
-- Ei ole...
-- Oletteko syytetty?
-- En...
Tummaverinen mies tarkasti Lunjeff'ia päästä jalkoihin, lausuen
nenäänsä:
-- Sepä omituista...
-- Miksi omituista? -- kysyi Ilja naurahtaen.
-- Kasvonne ovat syytetyn kasvojen näköiset, -- sanoi mies nopeasti.
-- Mutta nyt avataan ovet...
Hän riensi ensimmäisenä ovesta sisään. Hänen sanoistaan
loukkaantuneena seurasi Ilja häntä, tölmäten ovessa olkapäällään
pitkätukkaista.
-- Hiljaa, moukka, -- sanoi pitkätukkainen tyynesti ja tyrkättyään
vuorostaan Iljaa, riensi hän edelle.
Mutta tuo tyrkkäys ei suututtanut Iljaa, kummastutti vain.
-- Merkillistä! -- mietti hän -- Niinpä tyrkkii kuin herra olisi
ja jokapaikkaan voisi ensimmäisenä mennä, vaikka itse onkin
tuollainen... hylkiö...
Oikeussalissa, jossa vallitsi hämärä, oli hiljaista. Pitkä pöytä,
vihreällä veralla peitetty, korkeaselustimiset nojatuolit, kullatut
taulunpuitteet, suuret, ihmisen kokoiset kuvat, vaaleanpunaset
valamiesten tuolit, suuri puupenkki aituuksen sisässä, -- kaikki oli
raskasta ja herätti kunnioitusta. Ikkunat olivat syvällä harmaissa
seinissä; purjekankaiset ikkunaverhot riippuivat raskaissa poimuissa
ikkunoiden päällä, joiden lasit näyttivät himmeiltä. Raskaat ovet
avautuivat ääneti, ja ääneti, nopeasti liikkuivat virkapukuiset
miehet edestakaisin. Näytti, kuin jok'ainoa esine tuossa suuressa
huoneessa olisi äänettömästi vaikuttanut ihmiseen niin, että hän
liikkui hiljaa ja siivosti. Lunjeff katsahti ympärilleen, ja
omituinen tunne kouristi hänen sydäntään, ja kun virkamies oli
ilmottanut, että "oikeus tulee", vavahti Ilja ja hypähti seisomaan
ennen muita, vaikkei tietänytkään, että oli noustava seisomaan. Yksi
neljästä saliin tulleesta miehestä oli Gromofi, hän, joka asui Iljan
puodin vastapäisessä talossa. Hän istuutui keskimmäiselle tuolille,
silitti molemmilla käsillään tukkaansa, pöyhi sitä ja korjasi
kaulustaan, jossa oli paljon kultaompeluksia. Hänen kasvonsa hiukan
rauhottivat Iljaa, sillä ne olivat yhtä punakat ja hyväntahtoiset
kuten tavallisestikin, vain viiksiensä nenät oli Gromoff kiertänyt
ylöspäin. Hänen oikealla puolellaan istui hyväntahtoisen näköinen
vanhus, jolla oli pieni, harmaa parta, nykerönenä, ja päässä
silmälasit, ja vasemmalla puolella kaljupää mies, jonka punanen parta
oli kahtaalle suittu ja jonka kasvot olivat keltaset, puisevat.
Sitten istui vielä pulpetin ääressä nuori tuomari, pyöreäpäinen,
leuka sileäksi ajeltu, mustat silmät muljallaan. Kaikki he olivat
vähän aikaa ääneti, selaillen edessään olevia papereita. Lunjeff
katsoi heihin kunnioituksella, odottaen, että joku heistä heti nousee
ylös ja sanoo jotakin arvokkaasti, kovalla äänellä...
Mutta äkkiä, käännettyään päätään vasemmalle, huomasi Ilja Petruha
Filimonoff'in tutut, pönäkät, kiiltävät, ikäänkuin lakatut kasvot.
Petruha istui ensimmäisessä vaaleanpunasessa tuolirivissä, nojaten
päätään tuolin selkänojaan katsellen tyynesti yleisöä. Pari kertaa
livahtivat hänen silmänsä Iljan kasvoihinkin, ja kummallakin kerralla
tunsi Lunjeff halua nousta seisomaan, sanoa jotakin Petruhalle tahi
Gromoff'ille tahi kaikille oikeussalissa oleville ihmisille.
-- Varas!... poikasi pieksit pahanpäiväisesi!... -- välähti hänen
päässään, ja hänen kurkkuaan tuntui polttavan...
-- Teitä syytetään siitä, -- sanoi Gromoff ystävällisellä äänellä,
vaan Ilja ei nähnyt, kenelle Gromoff puhui: hän katsoi Petruhan
kasvoihin, voimatta rauhottua sentähden, että Filimonoff oli --
tuomarina...
-- Sanokaa, syytetty, -- kysyi puheenjohtaja laiskalla äänellä,
hangaten otsaansa, sanoitteko kauppias Anisimoff'ille: "Maltahan!
kyllä sinulle maksan!"
Jossakin kuului ilmanvaihtolaitos vinkuvan:
-- I-uu... i-uu... i-uu... Valamiesten joukossa näki Ilja vielä kaksi
tuttua henkilöä. Petruhan takana istui urakoitsija Silatsheff, --
suuri, pitkäkätinen mies, kasvot pienet, vihaiset, Filimonoff'in
ystävä, joka aina pelasi shakkia hänen kanssaan. Silatsheff'ista
kerrotaan, että hän kerran, suututtuaan työmaalla mestarin kanssa,
tyrkkäsi hänet alas telineiltä, josta mestari sairastui ja kuoli.
Ensimmäisellä rivillä taas, toisena Petruhasta, istui Dodonoff,
suuren korutavaraliikkeen omistaja. Ilja osti häneltä tavaransa ja
tiesi, että tuo mies oli raaka, ahne, joka kahteen kertaan salakähmää
on ruplasta antanut kymmenkopeekkaisen...
-- Todistaja! Milloin huomasitte Anisimoff'in tuvan palavan...
-- I-uu... iu-u-u, -- vinkui venttiili, ja Lunjeff'in rinnassa vinkui
myös.
-- Hölmö! -- kuului hänen vierestään hiljainen kuiskaus. Hän katsahti
sivulleen hänen vieressään istui äskeinen tummaverinen mies,
halveksivasti vääntäen suutaan.
-- Hölmö! -- toisti hän, nyökäyttäen päätään Iljalle.
-- Kuka? -- kuiskasi Ilja, tylsästi katsoen häneen.
-- Syytetty... Olisi ollut mainio tilaisuus kumota todistajan
todistus... mutta jätti sen käyttämättä! Kunpa olisin minä...
Ilja katsahti vankiin, joka oli pitkä talonpoika, luiseva, pää
kulmikas. Hänen kasvonsa olivat tummat, pelästyneen näköiset; hän
puri hampaitaan yhteen, kuten väsynyt, selkäänsä saanut koira,
istuessaan nurkassa ilkeiden vihollisten ympäröimänä, kykenemättä
puolustautumaan. Tylsä, petomainen pelko kuvastui hänen tummista
kasvoistaan. Mutta Petruha, Silatsheff, Dodonoff ja muut katsoivat
häneen kylläisillä silmillään tyynesti. Lunjeff'ista tuntui, kuin he
jokainen olisivat ajatelleet talonpojasta:
-- Kun kerran jouduit kiinni, -- niin tietysti olet syyllinen...
-- Ikävää! -- kuiskasi hänelle hänen naapurinsa. -- Juttu ei ole
lainkaan hauska... Syytetty on -- tyhmä, prokuraattori -- nahjus,
todistajat -- hölmöjä, kuten tavallisesti... Jospa minä olisin
prokuraattorina, niin kymmeneen minuttiin paljastaisin hänet...
-- Onko hän syyllinen? -- kysyi Lunjeff kuiskaten, vapisten kuin
vilusta.
-- Tuskinpa... Mutta tuomita hänet silti voidaan... Hän ei osaa
puolustautua. Yleensä eivät talonpojat osaa puolustautua... Mitätöntä
väkeä! Luuta ja lihaa heissä on, vaan järkeä, sukkeluutta ei
tippaakaan!
-- Se on totta...
-- Onko teillä kaksikymmenkopeekkaista? kysyi mies äkkiä.
-- On...
-- Antakaa minulle...
Ilja otti kukkaron taskustaan ja antoi rahan, ennenkuin ehti miettiä,
tuliko hänen antaa. Mutta kun hän oli jo antanut, ajatteli hän
tahtomattaan kunnioituksella, sivulta katsoen naapuriaan:
-- Sukkela olet... noin ne ihmiset elävät, -- sieppaamalla...
-- Kyllä on tyhmä! -- kuiskasi tummaverinen mies uudestaan, näyttäen
silmillään syytettyä.
-- Shsh!... äänsi oikeudenpalvelija.
-- Herrat valamiehet! -- lausui prokuraattori lauhkeasti vaan
arvokkaasti. -- Katsokaa tämän miehen kasvoja, -- ne puhuvat
selvempää kieltä kuin todistajain lausunnot, sanattomasti ilmottavat
vangitun syyllisyyden... ä-ä... ne vakuuttavat meitä siitä, että
edessämme seisoo tyypillinen rikoksentekijä, laillisen järjestyksen,
yhteiskunnan vihollinen... edessänne seisoo...
Yhteiskunnan vihollinen istui, vaan kenties hänestä tuntui nololta
istua, kun hänestä puhuttiin, sillä hän nousi verkkaan seisomaan,
painaen päänsä rintaansa vasten. Hänen kätensä riippuivat
hervottomina sivulla, ja koko hänen harmaa, pitkä vartalonsa oli
kumarassa, aivan kuin varautuen heittäytymään oikeudenhoidon kitaan...
Lunjeff'in pää painui myös rintaa vasten. Hänestä tuntui omituiselta,
pahalta, hänen päässään risteili raskaita, muodottomia ajatuksia,
joita hän ei osannut pukea sanoihin, ja ne vaivasivat häntä. Petrahan
punanen, levoton naama vilkkui noista ajatuksista, kuten kuu
myrskypilvistä...
Kun Gromoff oli ilmottanut oikeuden keskeyttävän istuntonsa vähäksi
ajaksi, meni Ilja mustaverisen miehen seurassa käytävään. Tämä otti
nuttunsa taskusta rutistuneen paperossin, ja oikoen sitä sormillaan,
virkkoi:
-- Hän vannoo ei sytyttäneensä, hupsu. Ei siinä valat auta, riisu
vain housut ja rupea pitkällesi... hah, haa! Asia ei ole leikintekoa!
Kauppiasta on solvattu... sinäkö solvasit tai joku muu -- se on
yhdentekevää! Mutta yhdentekevää ei ole rankaisematta jättäminen...
sinä jouduit kiinni -- sinua siis rangaistaan...
-- Onko talonpoika teidän mielestänne syyllinen? -- kysyi Ilja
miettivästi.
-- Luultavasti hän on syyllinen, koska on tyhmä. Viisaat ihmiset
eivät tavallisesti ole syyllisiä... -- vastasi mies tyynesti,
ahneesti vedellen savuja paperossistaan. Hänen silmänsä olivat mustat
ja pienet kuin hiirellä, ja samoin hampaat kuin hiirellä -- pienet ja
terävät.
-- Noiden valamiesten joukossa, -- sanoi Ilja hiljaa, ponnistaen --
istuu miehiä...
-- Enimmäkseen kauppiaita, -- keskeytti mustaverinen mies hänet
tyynesti. Ilja katsahti häneen ja toisti:
-- Kauppiaita. Muutamia heistä tunnen...
-- Vai niin!...
-- Ne ne ovat väkeä... s.o. suoraan puhuen...
-- Myös varkaita, -- keskeytti hänet taas hänen puhetoverinsa.
Hän puhui äänekkäästi, kursailematta. Viskattuaan pois paperossinsa,
pani hän huulensa torvelle ja rupesi viheltämään, katsoen kaikkia
röyhkeästi silmiin, ja koko hänen ruumiinsa liikkui kuin nälkäisestä
levottomuudesta.
-- Yleensä tuo niin kutsuttu oikeudenhoito on enimmäkseen kometiaa,
-- sanoi hän, kohouttaen olkapäitään. -- Kylläiset ihmiset
harjottelevat nälkäisen rikollisten taipumusten parantamista...
Oikeudessa olen usein ollut, vaan en koskaan ole nähnyt, että
nälkäiset kylläistä tuomitsisivat... on sattunut, että kylläiset
kylläistä ovat tuominneet, vaan se on johtunut tuomittavan
ahneudesta, toisin sanoen -- älä kaikkia yhdellä kertaa vie, jätä
meillekin.
-- Sanotaan: ei kylläinen nälkäistä ymmärrä, -- virkkoi Ilja.
-- Mitä joutavia! -- sanoi hänen puhekumppaninsa. -- Hyvin
ymmärtääkin... siksipä hän onkin ankara...
-- Mutta jos ihminen on kylläinen ja rehellinen, niin ei se mitään!
-- vaan jos on kylläinen ja lisäksi konna, -- kuinka voi hän silloin
tuomita toista ihmistä?
-- Konnia ovat ankarimmatkin tuomarit, -- virkkoi tummaverinen mies
tyynesti. No, lähdetään kuuntelemaan varkausjuttua.
-- Tunnen hänet... -- virkkoi Lunjeff hiljaa.
-- Vai niin! -- huudahti mies, vikisten häneen. -- Katsotaan sitten
tuota teidän tuttavaanne...
Iljan päätä huimasi. Hän olisi tahtonut kysyä paljon tuolta rohkealta
mieheltä, jonka suusta sanat tulivat virtanaan, vaan hänessä oli
jotakin vastenmielistä, vaarallista, joka pelotti Lunjeff'ia. Samalla
ahdisti häntä poistamaton ajatus Petruhasta -- tuomarista. Oli kuin
se olisi rautarenkaana kiertynyt hänen sydämensä ympäri, joten muulle
sydämessä olevalle tuli ahdasta...
Tultuaan salin ovelle, näki hän väkijoukossa edessään Paavali
Gratsheff'in jyrkän takaraivon ja pienet viikset. Hän tuli hyvilleen,
nykäsi Paavalia palttoon hihasta ja hymyili -- haluttomasti,
ponnistaen.
-- Terve!
-- Terve!
Muutamia sekunteja seisoivat he ääneti vastatusten, ja nähtävästi
tunsivat kumpainenkin jotakin, joka pakotti heidät heti puhumaan:
-- Katsomaanko tulit? -- kysyi Paavali hymähtäen.
-- Onko hän täällä? -- kysyi Ilja hämillään.
-- Kuka?
-- Tuo -- sinun Sofja Nik...
-- Ei hän ole minun, -- vastasi Paavali kuivasti, keskeyttäen hänen
puheensa.
He astuivat ääneti saliin.
-- Istu tähän rinnalleni, -- ehdotti Lunjeff. Paavali vastasi
hämillään:
-- Katsos... minulla on seuraa...
-- No... olkoon sitten...
-- Kuulehan -- kuuntele sinä tarkkaan, mitä hänen puolustajansa
puhuu, -- virkkoi Paavali vilkkaasti.
-- Kyllä kuuntelen... -- vastasi Ilja hiljaa ja lisäsi vielä
hiljemmin:
-- No, hyvästi, veli...
-- Näkemiin asti! Tapaamme kai vielä toisemme!
Gratsheff käännähti ympäri ja astui nopeasti syrjäpuolelle salia.
Ilja katsoi hänen jälkeensä katkeralla mielellä. Hän kadehti ja
oli vihainen, nähdessään toverinsa yllä uuden, vahvan palttoon, ja
että Paavalin kasvot näinä kuukausina olivat tulleet terveemmän ja
puhtaamman näköisiksi. Samalla penkillä, kuin Paavali istui, istui
Gavrik'in sisarkin. Nyt näytti Paavali sanovan hänelle jotakin;
tyttö käänsi nopeasti päänsä syrjään, ja hänen sydäntänsä ahdisti
vielä enemmän loukkaantumisen, kiukun, nolouden tunne... Ajatuksensa
pyörivät vihurina hänen päässänsä, sekottuen toinen toisiinsa,
äkkiä taas pysähtyen, kadoten; hän tunsi mielensä tyhjäksi eikä hän
käsittänyt, mitä hänen edessään tapahtui...
Vjera oli jo tuotu saliin. Hän seisoi aitauksen takana harmaassa,
maahan asti ulottuvassa, kauhtanassa, valkonen huivi päässä.
Kullanloistava hiuskiehkura riippui hänen vasemmalla ohimollaan,
posket olivat kalpeat, huulet lujasti yhteenpuristetut, ja hänen
vasen silmänsä katsoi selkosen selällään liikkumattomana ja totisena
Gromoff'iin.
Gromoff katsoi häneen ystävällisesti, puhutteli häntä hiljaa,
lauhkeasti, hyrräten kuin kissa.
-- Tunnustatteko te, Kapitanova, itsenne syylliseksi, että yöllä...
-- sanoi hän Vjeralle sointuvalla, mehevällä äänellään.
Lunjeff katsahti Paavaliin. Tämä istui kumarassa, pää painuksissa,
hypistellen käsissään lakkiaan. Hänen naisnaapurinsa istui taas
suorana ja katseli siten ympärilleen, kuin hän itse olisi tuominnut
kaikkia, -- sekä Vjeraa että tuomareita ja yleisöä. Hänen päänsä
kääntyi yhtäpäätä puolelta toiselle, hänen huulensa olivat puristetut
kuin inhoen yhteen, ja ylpeät silmät loistivat rypistettyjen
kulmakarvojen alta kylminä, ankaroina...
-- Tunnustan, -- sanoi Vjera. Hänen äänensä värähteli, ja sillä oli
särkynyt sointu.
Kaksi valamiehistä Dodonoff ja hänen naapurinsa, kumarsivat päänsä
lähekkäin, heidän huulensa liikkuivat äänettömästi ja silmänsä,
heidän tyttöä katsoessaan, hymyilivät. Petruha Filimonoff kumartui
koko ruumiineen eteenpäin, pitäen käsillään kiinni nojatuolistaan;
hänen kasvonsa tulivat entistään punasemmiksi ja viiksensä
liikkuivat. Vielä useat muutkin valamiehistä katsoivat Vjeraan,
jokainen omituisella mielenkiinnolla, jonka Lunjeff ymmärsi, vaan
joka herätti hänessä inhoa ja vihaa...
-- Tuomitsevat kyllä, vaikka itse ahmivat häntä silmillään, --
ajatteli hän, kovasti purren hammasta. Ja hänen teki mielensä huutaa
Petruhalle:
-- Sinä konna! Mitä ajattelet? Missä istut? Mitä on sinun tehtävä?...
Hänen kurkkuunsa kohosi hengitystä ahdistava pallo.
-- Sanokaa minulle... e... e, Kapitanova, -- sanoi Gromoff laiskasti
silmät muijallaan kuin pässillä, jota kuumuus vaivaa, kauanko olette
ollut... prostitueerattuna?
Vjera pyyhkäsi kasvojaan käsillään, aivan kuin tuo kysymys oli
takeltunut hänen punastuviin poskiinsa.
-- Kauan.
Hän vastasi lujasti. Yleisö rupesi kuiskimaan aivankuin siellä olisi
ruvennut käärmeitä matelemaan. Gratsheff kumartui vielä syvempään,
ikäänkuin tahtoen piiloutua, ja hypisteli yhä lakkiaan.
-- Kuinka kauan?
Vjera katsoi ääneti Gromoff'in kasvoihin, silmät selkosen selällään,
totisen ja ankaran näköisenä...
-- Vuoden? Kaksi? Viisi? -- uteli Gromoff itsepintaisesti.
Vjera oli yhä ääneti. Harmaana, kuin kivestä hakattuna, seisoi tyttö
liikkumatta; vain huivin nurkat rinnan kohdalla vavahtelivat.
-- Teillä on oikeus olla vastaamatta, jollette tahdo, -- sanoi
Gromoff viiksiään silitellen.
Nyt nousi ylös asianajaja. Hän oli laiha mies, suippopartainen,
silmät pitkulaiset. Hänen nenänsä oli ohut ja pitkä, takaraivo taas
leveä, jonka tähden hänen kasvonsa olivat kirveen näköiset.
-- Sanokaa, Kapitanova, mikä sai teidät ryhtymään... tuohon
ammattiin? -- kysyi hän kuuluvasti.
-- Ei mikään, -- vastasi Vjera, katsoen tuomareihin.
-- Hm... eihän se aivan niin ole... Tiedänhän minä... nähkääs...
kerroittehan te minulle...
-- Mitään ette tiedä, -- sanoi Vjera. Hän käänsi päätään asianajajaan
päin ja katsahtaen häneen vihaisesti, jatkoi tyytymättömällä äänellä:
-- En ole mitään kertonut teille... olette itse keksineet omasta
päästänne...
Vilaistuaan hätäisesti yleisöä, kääntyi hän tuomareihin ja kysyi,
osottaen päällään puolustajaansa:
-- Saanko olla puhumatta hänen kanssaan?
Taas kuului siltä, kuin salissa olisi madellut käärmeitä, nyt
kuitenkin äänekkäämmin ja selvemmin.
Ilja vapisi ponnistuksesta ja katsoi Gratsheff'iin.
Hän odotti häneltä jotakin, odotti varmasti. Mutta Paavali katsoi
edessään istuvan miehen olkapään ylitse ja oli ääneti, eikä
liikahtanutkaan. Gromoff puhui hymyillen liukkaasti, imelästi. Sitten
alkoi Vjera puhua hiljaa, vaan varmasti...
-- Halusin tulla rikkaaksi ja siksi otin, siinä kaikki... Muuta syytä
ei ollut... ja sellainen olen aina ollut.
Valamiehet rupesivat kuiskimaan keskenään. Heidän kasvonsa
synkkenivät, ja tuomarienkin kasvot näyttivät tyytymättömiltä.
Salissa oli hiljaista; kadulta kuului säännöllistä ja tylsää askelten
töminää kivistöä vastaan. Ne olivat sotamiesten askelia.
-- Syytetyn tunnustukseen nähden voitaisi otaksua... -- lausui
prokuraattori.
Iljasta rupesi tuntumaan, ettei hän kauemmin voinut istua siellä. Hän
nousi, otti askeleen...
-- Hiljaa! -- huomautti oikeudenpalvelija ääneen.
Silloin istuutui Ilja uudestaan, kumartaen päänsä syvään alas, kuten
Paavali. Hän ei voinut nähdä Petruhan punasia kasvoja, jotka nyt
olivat pönäkämmät kuin ennen, aivankuin hän olisi tuntenut itsensä
loukatuksi. Gromoff'in aina ystävällisessä äänessä ja herttaisuudessa
huomasi hän kylmäverisyyttä, ymmärtäen, että tuo iloinen mies oli
tottunut tuomitsemaan ihmisiä, kuten puuseppä höyläämään puujalkoja.
Iljan mielessä syntyi nyt omituinen, levoton ajatus:
-- Jos minä nyt tunnustaisin, niin tuomittaisiin minut samalla
tavalla... Petruha tuomitsisi... minut vankeuteen, vaan itse jäisi
vapaalle jalalle...
Hän jäi näihin mietteisiinsä, istuen kehenkään katsomatta, mitään
kuuntelematta.
-- En tahdo siitä puhuttavan! -- kuului Vjeran vapiseva,
loukkaantunut huudahdus, ja hän voihki ja voivotteli, tarttuen käsin
rintaansa, repien huivin päästään.
-- En tahdo... en tahdo...
Sekava melu täytti salin. Kaikki joutui liikkeeseen tytön huudoista.
Hän riehui kuin vimmattu aitauksen, takana, nyyhkyttäen ja huutaen:
-- Älkää kiusatko... päästäkää... Herran tähden, päästäkää!
Ilja hypähti paikaltaan ja syöksyi eteenpäin, vaan yleisöä tunki
häntä vastaan, ja huomaamattaan joutui hän käytävään.
-- Sielun paljastivat, -- kuuli hän tummaverisen miehen sanovan.
Paavali Gratsheff seisoi kalpeana, tukka pörrössä seinän vieressä,
ja hänen leukansa vapisi. Ilja astui hänen luoksensa ja katsoi
vihaisesti toverinsa silmiin. Heidän ympärillään seisoi ja käveli
edestakaisin yleisöä, puhellen vilkkaasti. Ilmassa oli tupakansavua.
-- Vankeutta! Huuda, huuda, ei se mitään merkitse!
-- Tunnusti, hupsu...
-- Mutta hänethän tavattiin verekseltään.
-- Olisi edes sanonut saaneensa lahjaksi...
Sanat lentelivät käytävässä kuin syyskärpäset, puuttuen Iljan korviin.
-- Mitä? -- kysyi hän vihaisesti Paavalilta, astuen hänen luoksensa.
Paavali katsahti häneen, avasi suunsa eikä sanonut kuitenkaan
sanaakaan.
-- Ihmisen syöksit perikatoon! -- jatkoi Lunjeff. Silloin Paavali
hätkähti, ikäänkuin häntä olisi lyöty ruoskalla, kohotti kätensä,
laski sen Lunjeff'in olkapäälle ja kysyi surkealla äänellä:
-- Minäkö?
Ilja pudisti olkapäältään hänen kätensä, aikoen sanoa hänelle:
-- Sinä! -- Mutta ei hän sitä sanonut eikä sitäkään, että hänen
tähtensä Vjera oli varastanut, sanoihan vain: -- Petrushka Filimonoff
on tuomitsemassa... Onko se oikein, häh? -- ja hymähti. Sen
sanottuaan astui hän hymy huulillaan kadulle ja kulki sitä verkkaan,
tuntien kuin olevansa sidottu tiukkaan näkymättömillä köysillä. Tuska
painoi raskaana kivenä hänen rintaansa. Siitä tunsi hän kylmää, -- se
esti häntä ajattelemasta; ja iltaan asti harhaili hän tarkotuksetta
kadulta kadulle, kuten juoksukoira, väsyneenä ja nälissään. Ei hän
halunnut mitään eikä mitään huomannut siihen asti, kunnes rupesi
tuntemaan nälkää.
Oli jo pimeä. Talojen ikkunoihin syttyivät jo tulet, kadulle lankesi
leveitä, keltasia valojuovia, joihin ikkunoilla olevat kukat loivat
varjoaan. Lunjeff pysähtyi, ja katsoessaan näitä kuvikkaita varjoja,
muistui hänen mieleensä Gromoff'in talon ikkunoilla olevat kukat,
hänen vaimonsa, joka muistutti sadun kuningatarta, surulliset laulut,
jotka eivät silti estä nauramasta... Kissa kulki varovaisin askelin,
käpäliään pudistellen, kadun poikki.
Lunjeff läksi taas astumaan ja tultuaan kadunkulmaan, pysähtyi hän
uudestaan. Muuan kulmataloista oli kirkkaasti valaistu ja sieltä
kuului soittoa.
-- Menen kapakkaan, -- päätti Ilja ja astui keskelle katua.
-- Pois tieltä! -- huudettiin hänelle. Musta hevosen turpa livahti
hänen kasvojensa ohi ja hän tunsi hevosen kuuman hengityksen. Hän
hypähti syrjään, kuunteli ajurin haukkumista ja poistui ravintolan
luota.
"Vuokra-ajuri jos päälle ajaakin, niin ei siitä kuole", -- mietti hän
tyynesti. "Syömään täytyy lähteä... Vjera se joutuu turmioon..."
Hän kiintyi muistelemaan tyttöä, ja hänen ajatuksensa pyörivät
koneellisesti hänessä. Hänellä oli kuitenkin hämärä tunne, joka
sanoi, ettei hänen tullut ajatella Vjeraa, vaan itseään, vaan hän ei
voinut muuttaa ajatustensa suuntaa...
-- Hänkin on ylpeä... Pashkasta ei tahtonut mainita mitään... huomasi
ei maksavan vaivaa... Hän on paras kaikista... Olympiada ehkä... Ei,
Olympiada menee myös mukiin, vaan tuo Tanjka...
Hän muisti, että Tatjana Vlasjevna viettää juuri tänään
syntymäpäiväänsä ja oli kutsunut hänet luoksensa. Ajatus, mennä hänen
luoksensa, tuntui hänestä ensin vastenmieliseltä, vaan miltei heti
tunsi hän kiukkuista halua menetellä vasten tahtoaan, ja sitten vielä
muuan terävä, polttava tunne koski hänen sydäntään... Huudettuaan
ajurin, läksi hän ajamaan ja muutaman minutin kuluttua seisoi hän,
silmiään valolta siristellen, Avtonomoff'ien ruokasalin ovella,
hymyillen tylsästi ja katsoen ihmisiin, jotka istuivat ahtaalla
pöydän ympärillä suuressa huoneessa.
-- Kas! Jopas tulit... -- huudahti Kirik.
-- Kuinka hän on kalpea! -- sanoi Tatjana Vlasjevna, Iljaa katsellen.
-- Toitko konvehteja? Tai lahjoja päivän sankarille?
-- Mistä tulette? -- kysyi emäntä.
Kirik tarttui hänen hihaansa ja kuletti pöydän ympäri, esittäen
hänet vieraille. Lunjeff puristi lämpöisiä käsiä, vaan vierasten
kasvot sulivat hänen silmissään yksiksi pitkiksi, kylmänkohteliaasti
hymyileviksi kasvoiksi, joista näkyivät suuret hampaat. Paistin haju
kutkutti hänen sieraimiaan, naisten keskustelun rähäkkä kaikui hänen
korvissaan kuin sateen rapina, ja silmiä kuumensi: omituinen pakotus
esti hänet niitä liikuttamasta, ja jokin kirjava usma peitti niitä.
Kun hän istuutui, tuntui väsymys katkovan hänen jalkojaan ja nälkä
polttavan hänen sisuksiaan. Hän otti ääneti leipäpalasen ja rupesi
syömään. Muuatta vierasta rupesi kovasti aivastuttamaan ja sitä
käytti Tatjana Vlasjevna hyväkseen, sanoakseen hänelle:
-- Ettekö tahdo onnitella minua? Olette tekin! Tulee, ei sano
sanaakaan, vaan rupeaa istumaan ja syömään...
Pöydän alla tyrkki hän sitten jalallaan Iljan jalkaa, kumartuen
teekannun yli täyttäessään sitä. Veden loristessa kuuli Ilja hänen
hiljaa kuiskaavan:
-- Käyttäydy säädyllisesti...
Silloin laski hän leipäpalasen kädestään pöydälle, hieroi kovasti
käsiään vastakkain ja sanoi kovasti:
-- Olen koko päivän istunut oikeudessa...
Hänen äänensä kuului melun läpi. Vieraat vaikenivat. Lunjeff
nolostui, tuntiessaan kaikkien katsovan häneen, mutta hänkin katsoi
alta kulmainsa heihin. Häneen katsottiin epäillen, ikäänkuin ei
kukaan olisi luullut tämän leveäharteisen, kiharatukkaisen nuoren
miehen voivan sanoa mitään hauskaa. Kiusallinen hiljaisuus syntyi
huoneessa. Joidenkin ajatusten sirpaleita pyöri Iljan päässä --
katkonaisina, harmaina; äkkiä ne ikäänkuin solahtivat jonnekin,
häviten hänen sielunsa usvaan.
-- Oikeudessa on välistä hyvin hauska olla, -- virkkoi Felitsata
Jegorovna Grislova happamella äänellä, ja ottaen käteensä
marmelaatilaatikon, rupesi tonkimaan sitä pihdeillä.
Tatjana Vlasjevna lensi punaseksi, ja Kirik niisti äänekkäästi
nenäänsä ja sanoi:
-- Miksi hepäsit lyömättä? No, olit oikeudessa...
-- Nolostutan heitä, -- mietti Ilja, ja hänen huulensa vetäytyivät
hymyyn. Vieraat rupesivat taas puhumaan, useat yhtaikaa.
-- Olin kerran kuuntelemassa oikeudessa erästä murhajuttua, -- kertoi
nuori kalpea telegrafisti, mustasilmäinen, pieniviiksinen mies.
-- Luen ja kuuntelen hirveän mielelläni murhajuttuja! -- huudahti
rouva Travkin. Hänen miehensä taas sanoi, katsoen läsnäolijoihin:
-- Valaoikeus on mainio laitos...
-- Murhaaja oli muuan toverini, Jevgenjeff... Hän, näet, oli
virkatoimessaan ja seisoi rahalaatikon luona, laskien leikkiä erään
pojan kanssa, ja sitten ampui hän tämän aivan äkkiä...
-- Huh, kuinka kauheata! -- huudahti Tatjana Vlasjevna.
-- Hän kuoli paikalla! -- lisäsi telegrafisti kuin kehuen.
-- Minä taas olin kerran todistajana eräässä jutussa, -- virkkoi
Travkin kuivalla kahahtelevalla äänellään, -- ja samalla kertaa
tuomittiin mies, joka oli tehnyt kaksikymmentäkolme varkautta! Oli
sitä jo siinä!
Kirik nauraa hohotti. Seurue jakaantui kahteen joukkoon, toinen
kuunteli telegrafistin kertomusta pojanmurhasta, toinen Travkinin
kuivaa selontekoa miehestä, joka oli tehnyt kaksikymmentäkolme
varkautta. Ilja katsoi emäntään ja hänestä tuntui, että hänen
sisässään rupeaa leimuamaan pieni liekki, -- se ei vielä valaissut,
vaan se jo poltti hänen sydäntänsä. Siitä lähtien, kun hän oli
huomannut Avtonomoff'ien pelkäävän hänen häpäisevän heidät vierasten
nähden, alkoivat hänen ajatuksensa tulla selvemmiksi, ikäänkuin hän
olisi löytänyt niille yhdistävän langan.
Tatjana Vlasjevna puuhasi toisessa huoneessa pöydän ääressä, jossa
oli joukko pulloja. Hänen punanen silkkipuseronsa näytti valkosia
seinäpapereita vasten korealta läiskältä, kun hän liiteli perhosen
lailla huoneessa, ja hänen kasvonsa loistivat ylpeydestä, kuten
emännän konsanaankin, joka huomaa pitojensa onnistuneen. Pari kertaa
huomasi Ilja hänen sukkelilla, tuskin huomattavilla merkeillä
kutsuvan häntä luoksensa, vaan hän ei mennyt ja tunsi tyytyväisyyttä
tietäessään sen tekevän hänet levottomaksi.
-- Miksi istut siellä kuten tarhapöllö, veli hyvä? -- virkkoi Kirik
hänelle äkkiä. -- Puhuhan jotakin... älä kainostele... täällä on
vain sivistyneitä ihmisiä, jotka eivät suuria välitä, jos sattuisit
nolaamaankin itsesi...
-- Tänään tuomittiin muuan tyttö, -- sanoi Ilja heti lujalla äänellä,
-- jonka minä tunnen, hän on prostitueerattu, mutta muuten kunnon
tyttö...
Kaikkien huomio kääntyi taas häneen ja taas tuijottivat kaikki
vieraat häneen. Felitsata Jegorovnan suuret hampaat paljastuivat
hänen leveästi, ivallisesti hymyillessään, telegrafisti pani kätensä
suunsa eteen ja rupesi sivelemään viiksiänsä ja miltei kaikki
koettivat näyttää vakavilta ja tarkasti kuuntelevansa.
Tatjana Vlasjevna pudotti äkkiä joukon veitsiä ja kahveleita, ja
siitä syntynyt kova helinä kajahti Iljan sydämessä kuin meluisa
sotasoitto... Hän antoi katseensa kulkea tyynesti vieraasta
vieraaseen ja jatkoi:
-- Minkätähden hymyilette? Heidän joukossaan on välistä oikein
hyviäkin tyttöjä...
-- Totta kyllä, -- keskeytti Kirik hänet, vaan eihän sinun tule puhua
noin... avonaisesti...
-- Olettehan te sivistynyttä väkeä -- sanoi Ilja, -- ettekä siis
välitä, jos satun nolaamaankin itseni.
Oli kuin olisi äkisti kokonainen säkenistö hehkuvia kipinöitä
lehahtanut hänessä. Hän hymyili terävästi ja häntä tuntui kuin
ahdistavan se sanajoukko, joka äkkiä syöksi hänen aivoihinsa, etsien
pääsöä hänen suuhunsa.
-- Tuo tyttö oli varastanut rahoja eräältä kauppiaalta...
-- Yhä parempaa, -- huudahti Kirik, hullunkurisesti irvistäen ja
päätään pudistaen.
-- Itse voitte ymmärtää, milloin ja miten hän voi varastaa... tai
ehkei hän varastanutkaan, otti vaan pienen lahjan...
-- Tanitshka! -- huusi Kirik. -- Tule tänne! Ilja kertoo täällä niin
merkillisiä juttuja...
Mutta Tatjana Vlasjevna seisoi jo Iljan vieressä. Väkinäisesti
hymyillen, sanoi hän olkapäitään kohauttaen:
-- Mitä merkillistä siinä on? Sellaistahan tapahtuu joka päivä...
olet kai kuullut sadottain sellaisia juttuja... eikä täällä
sitä paitsi ole ketään nuoria tyttöjä... Mutta sen me säästämme
myöhemmälle... Olkaa nyt hyvä ja tulkaa ottamaan voileipää, hyvä
herrasväki!
-- Niin, olkaa hyvä! -- huusi Kirik. Kaikki kääntyivät Iljasta.
Hän ymmärsi, etteivät vieraat tahtoneet kuunnella häntä, koskei
isäntäväki näyttänyt toivovan sitä, ja se kiihotti häntä vielä
enemmän. Hän nousi tuolilta ja jatkoi heihin kaikkiin kääntyen:
-- Ja ne, jotka tuomitsivat tämän tytön, olivat henkilöitä, jotka
ehkä useasti olivat käyttäneet häntä... Muutamia heistä tunnen...
Kutsua heitä konniksi, on liian lievää...
-- Suokaa anteeksi! -- puuttui puheeseen Travkin ankarasti, nostaen
sormensa pystyyn. -- Niin ette saa puhua! He ovat valamiehiä, ja minä
itse...
-- Onpas valamiehiä! -- huudahti Ilja. Kuinka voivatkaan he olla
oikeudenmukaisia, jos...
-- Suokaa anteeksi! Valaoikeus on, niin sanoakseni, Aleksanteri
toisen toimeenpanemia suuria reformeja! Kuinka voitte lausua mitään
halventavaa valtionlaitoksesta?
Hän puhua kahnutti suoraan Iljan kasvoihin, ja hänen lihavat,
sileäksi ajellut kasvonsa vapisivat ja silmänsä pyörivät sinne
tänne. Kaikki tunkivat heidän ympärilleen, aavistaen hyvillään
jotakin häväistysjuttua. Felitsata Jegorovna katsoi yliolkaisesti
emäntään, joka kalpeana ja hämillään nyki vieraita hihasta, kiireesti
toistellen:
-- Oh, jättäkäämme se, hyvä herrasväki! Sehän on niin ikävää! Kirik,
pyydä heitä...
Kirik räpytteli levottomasti silmiään ja pyyteli:
-- Olkaa hyvä, hyvät naiset ja herrat!... Hiiteen kaikki reformit ja
proformit ja koko filosofia...
-- Tämä ei ole filosofiaa, vaan politiikkaa! -- kahnutti Travkin, --
ja ihmisiä, joilla on moiset mielipiteet, kutsutaan valtiollisesti
vaarallisiksi!
Huimaava pyörre tarttui Iljaan. Hänestä oli hauskaa seisoa vastakkain
tuon lihavan, sileäksi ajellun herran kanssa ja nähdä, kuinka
vihainen hän oli. Ajatus, että Avtonomoff'it tunsivat itsensä
noloiksi vierastensa edessä, teki hänet sanomattoman iloiseksi,
ja halu rikkoa kaikki yhteys näiden ihmisten kanssa, sanoa niille
ilkkuvia sanoja ja saada heidät raivostumaan, ponnahti hänessä ylös
kuin jänne, ikäänkuin kohottaen hänet ylös huimaavaan, päihdyttävään
korkeuteen. Hän tuli yhä tyynemmäksi, ja yhä varmemmin kaikui hänen
äänensä:
-- Kutsukaa minua, miksi haluatte, -- te olette sivistynyt mies!
Mutta sittenkin pysyn mielipiteessäni!... Voiko kylläinen nälkäistä
ymmärtää?... Olkoon niin, että nälistynyt on varas, -- mutta on
kylläinenkin varas...
-- Kirik Nikodimovitsh? -- änkytti Travkin. -- Minä... mitä tämä
merkitsee?...
Mutta samassa pisti Tatjana Vlasjevna kätensä hänen käsikoukkuunsa ja
veti hänet mukaansa, sanoen kovalla äänellä:
-- Tulkaa, täällä on teidän lempi voileipiänne, -- sillin,
täysikypsiksi keitettyjen munien ja vihreän sipulin kera, jota on
sipullettu kermavoihin...
-- Hm! En voi sallia!... huudahti Travkin loukkaantuneella äänellä,
maiskuttaen huuliaan. Hänen vaimonsa katsoi murhaavasti Iljaan ja
tarttui miehensä käsikoukkuun, sanoen:
-- Älä kiivastu turhista, Anton...
Ja Tatjana Vlasjevna jatkoi rakkaan vieraansa rauhottamista:
-- Ja herkkusampea...
-- Ette tehnyt hyvin, nuori mies! -- sanoi Travkin äkkiä, samalla
moittivasti ja jalomielisesti, kääntyen Iljaan. -- Täytyy osata pitää
arvossa... täytyy ymmärtää...
-- Mutta minä en ymmärrä! -- huudahti Ilja. -- Senpä tähden juuri
puhun... Minkä tähden on Petruha Filimonoff'in kaltaisella miehellä
valta elämän ja kuoleman yli?...
Vieraat kulkivat Lunjeff'in ohi, välttäen koskemasta hänen
vaatteisiinsa ja katsomatta häneen. Mutta Avtonomoff astui ihan hänen
viereensä ja sanoi raa'asti:
-- Piru sinut periköön, pöllö sinä olet, suoraan sanoen!
Ilja hätkähti, hänen silmissään musteni, aivan kuin hän olisi saanut
iskun päähänsä, ja kädet nyrkissä otti hän askeleen Avtonomoff'ia
kohden. Mutta Kirik oli nopeasti käännähtänyt ympäri, huomaamatta
hänen liikettään, ja mennyt voileipäpöydän ääreen. Ilja huokasi
raskaasti...
Oven luota näki hän lähekkäin seisovien vierasten selät, ja kuuli,
kuinka ne maiskuttivat suutaan ja purivat. Emännän punanen pusero
väritti kaikki hänen ympärillään himmeän punaseksi, joka usvana
laskeusi hänen silmiensä eteen.
-- Mm! -- mumisi Travkin tyytyväisesti. -- Onpa tämä ihmeellisen
maukasta todellakin!...
-- Haluatteko pippuria? -- kysyi emäntä rakastettavasti.
-- Kyllän minä annan sinulle pippuria! mietti Ilja kylmällä ivalla.
Hän heitti päätään taaksepäin ja astui parilla askeleella pöydän
ääreen. Tarttuen erääseen punaviinillä täytettyyn lasiin, ojensi hän
sen Tatjana Vlasjevnaa kohden, sanoen painavasti, ikäänkuin olisi
tahtonut tappaa hänet sanoillaan:
-- Terveydeksesi, Tanjka!
Tällä oli sellainen vaikutus läsnäolijoihin, kuin jotakin olisi
rymähtänyt kovalla ryskeellä alas, kaikki tulet huoneessa sammuneet
ja jokainen kivettynyt siihen asentoon, jossa hän juuri silloin oli
seisonut. Ammottelevat, ruokaa täynnä olevat suut näyttivät heidän
kasvoissaan olevilta mätähaavoilta.
-- Terveydeksesi! Kirik Nikodimovitsh, sano rakastajattarelleni, että
hän joisi kanssani! Eihän tässä ole mitään kainostelemisen syytä...
Minkätähden tehdä syntiä aina salassa? Olkaamme suoria! Olen näet
päättänyt, että kaikki tapahtuu suorasti, rehellisesti...
-- Roisto! -- huusi Tatjana Vlasjevna vihlovalla äänellä.
Ilja näki, että hän ojensi kätensä, ja löi nyrkillään lautasen
syrjään, jonka hän sitten viskasi häntä kohden tulemaan. Lautasen
särkyessä syntynyt kilinä näytti vielä enemmän hämmästyttävän
vieraita. Hitaasti, ääneti vetäytyivät he syrjään, jättäen Iljan
kasvoista kasvoihin Avtonomoff'ien kanssa. Kirik piti hännästä
jotakin pientä kalaa, seisoen silmiään räpytellen kalpeana, tylsänä
ja nolon näköisenä. Tatjanan ruumis vapisi ja hän uhkasi Iljaa
nyrkeillään; hänen kasvonsa olivat hänen puseronsa väriset, ja
kielensä ei tehnyt tehtäväänsä.
-- Sinä... sinä valehtelet... valehtelet! -- kähisi hän, kaula Iljaan
päin ojossa.
-- Tahdotko, niin kerron, miltä näytät alasti? -- sanoi Ilja
tyynesti. -- Olethan itse näyttänyt minulle kaikki syntymämerkkisi...
Miehesi voi sitten sanoa, valehtelenko vai ei.
Kuului tukahutettua nauruntirskumista ja huudahduksia. Tatjana
Vlasjevna nosti kätensä ilmaan, tarttui kaulaansa ja vaipui ääneti
tuolille.
-- Poliisia! -- huusi telegrafisti.
Kirik kääntyi häneen päin ja syöksyi sitten hänen kimppuunsa pää
alaspäin kuin härkä.
Ilja ojensi kätensä, tyrkkäsi hänet syrjään ja virkkoi synkästi:
-- Varo, minä lyön! Minulla ei ole mitään syytä tehdä pahaa sinulle.
Sinä olet tyhmä ja ihan vaaraton... etkä ole koskaan tehnyt minulle
mitään pahaa... Mene tiehesi!
Hän tyrkkäsi häntä vielä kerran ja väistyi itse seinän viereen.
Nojaten selkäänsä siihen, jatkoi hän:
-- Vaimosi itse on riippunut kaulassani. Viisas hän on... vaan
kehnompaa naista ei ole maailmassa... Mutta kaikkikin te olette
konnia... Olen ollut oikeudessa tänään... siellä opin tuomitsemaan...
Hän tahtoi sanoa niin paljon, ett'ei saanut ajatuksiaan
järjestykseen, vaan lausui ne sekaisin.
-- En tahdo myöskään syyttää Tanjaa... se tapahtui... kuin
itsestään... elämässäni on kaikki tapahtunut kuin itsestään...
sattumalta... Olen murhannutkin miehen ihan sattumalta... En tahtonut
kuristaa häntä mutta tein sen kuitenkin... Ja tiedätkö, Tanja, että
juuri niillä rahoilla, jotka otin häneltä, pidämme nyt kauppaamme.
-- Hän on mielipuoli! -- huusi Kirik aivan ihastuneena, ja juosten
ympäri huonetta yhden luota toisen luokse, huusi samalla iloisesti ja
levottomasti:
-- Kuuletteko? Näettekö? Hän on menettänyt järkensä! Voi, Ilja, minun
tulee sääli sinua!
Ilja puhkesi äänekkääseen nauruun. Hänestä tuntui vielä kevyemmältä
ja rauhallisemmalta, saatuaan sanotuksi murhasta. Hän seisoi
voimakkaana ja leveäharteisena, pää pystyssä, tuntematta lattiaa
jalkainsa alla; oli kuin hän olisi leijaillut ilmassa ja hiljaa
noussut yhä ylemmäksi. Hänen kihara tukkansa kiharoitui hänen
korkean, kalpean otsansa ympärille, silmät katsoivat ivallisesti ja
ilkeästi.
Tatjana nousi ylös, astui horjuen Felitsata Jegorovnan luokse ja
sanoi vapisevalla äänellä:
-- Olen jo kauan sen huomannut... hänen silmänsä ovat olleet aina
niin hurjat...
-- Jos hän on mielipuoli, niin täytyy kutsua poliisi, -- sanoi
Felitsata painavasti, katsoen Iljaan.
-- Tietysti on hän mielipuoli! -- huusi Kirik.
-- Hän lyö meidät kaikki mäsäksi, kuiskasi Grisloff, vilkkuen
levottomasti ympärilleen. He pelkäsivät poistua huoneesta.
Ilja seisoi oven vieressä, ja tullakseen ulos, täytyi kulkea ihan
hänen ohitsensa. Hän nauroi koko ajan. Häntä huvitti nähdä, kuinka he
häntä pelkäsivät, ja samalla huomasi hän, etteivät vieraat ollenkaan
säälineet isäntäväkeään, vaan olisivat ihastuneina seisoneet
siellä vaikka koko yön ja kuunnelleet, kuinka hän tekee pilaa
rakastajattarestaan, jolleivät olisi samalla pelänneet häntä.
-- En ole mielipuoli; -- sanoi hän, rypistäen synkästi
kulmakarvojaan. -- Tahdon vain, että jäätte tänne kuuntelemaan minua.
En päästä teitä mihinkään... ja jos tulette minua liian lähelle,
lyön... lyön kuoliaaksi. Olen väkevä...
Hän ojensi pitkää, suurinyrkkistä kättään ja pudisti sitä ilmassa;
sitten laski hän kätensä alas.
-- Sanokaa minulle -- mitä ihmisiä te olette? Minkätähden elätte?
Nylkyreitä te olette... roskaväkeä...
-- Kuulepas sinä! -- huudahti Kirik. -- Tuki suusi!...
-- Tuki itse suusi! Mutta minä puhun hiukan... Katson teitä, -- te
syötte, juotte, petätte toisianne... ketään ette rakasta... mitä
sitten tahdotte? Minä olen etsinyt kunnollista elämää, puhdasta...
sitä ei ole missään! Itse vain olen turmeltunut... Kunnon mies ei
voi elää teidän kanssanne, hän mätänee. Kunnon ihmisiä piinaatte te
kuoliaaksi... Minä, esimerkiksi, olen paha, mutta sittenkin olen
teidän joukossanne kuin heikko kissa pimeässä aitassa tuhansien
rottien keskellä... Te olette kaikkialla... sekä tuomitsemassa
että työsopimuksia tekemässä ja lakeja laatimassa... Olette konnia
sittenkin... Minua olette syöneet...
-- Hänen mielensä tuli äkkiä surulliseksi.
-- Mutta mitä sitten seuraa? -- kysyi hän äkkiä.
Hän painoi päänsä rintaansa vasten ja vaipui mietteisiinsä.
Silloin ponnahti telegrafisti seinän vierestä kuin pallo ja syöksi
huoneesta ihan Iljan ohitse.
-- Kas, päästin yhden menemään! -- virkkoi Ilja, kohottaen päätään.
-- Poliisin kutsun! -- huusi telegrafisti.
-- Kutsu, kutsu! Samantekevää -- sanoi Ilja.
Hänen ohitsensa kulki kuin unissaan Tatjana Vlasjevna, katsomatta
häneen.
-- Taisi koskea! -- jatkoi Lunjeff, nyökäyttäen häneen päin päätään
ja hymähtäen. -- Mutta hän ansaitsee sen...
-- Tuki suusi! -- huudahti Avtonomoff nurkasta. Hän penkoi siellä
polvillaan erästä arkkua.
-- Älä huuda, pöllö! -- vastasi Ilja hänelle, istuutuen tuolille ja
pannen kätensä ristiin rinnalle. -- Mitä huudat? Olen elellyt hänen
kanssaan, joten tunnen hänet... Ja miehen olen tappanut... kauppias
Poluektoff'in... Muistatko, että olen monasti puhunut kanssasi
Poluektoff'ista? Siksi puhuin, kun kuristin hänet... Ja hänen
rahoillaan olen kaupankin perustanut...
Ilja katsahti ympärilleen. Seinävierustoilla seisoivat ääneti
pelästyneet vieraat. Hän tunsi väsyneensä puhumaan, että hänen
rintaansa syntyy välinpitämätön tyhjyys, vaan siinä, kuten himmeä kuu
syystaivaalla, oli kylmä kysymys:
-- Mitä sitten seuraa?
Hän sanoi, kuunnellen omia sanojaan:
-- Luulette varmaankin, että kadun? Älkää luulkokaan!
-- Nauran teille, mokomille.
Nurkasta hyppäsi esiin Kirik, punasena, tukka pörrössä. Hän heilutti
kädessään revolveria ja huusi, hurjasti silmiään pyörittäen:
-- Nyt et poistu! Vai niin!... Vai olet sinä tehnyt murhan!
Naiset voihkivat. Travkin, joka istui sohvalla, heilutti jalkojaan ja
kahnutti:
-- Hyvät herrat! En kestä enää! Heretkää!... Tämähän on Teidän
perheasianne.
Mutta Avtonomoff ei kuullut, mitä hän sanoi. Hän hyppi Iljan edessä,
tähtäsi häntä revolverilla ja huusi:
-- Linnaan joudut!... Kyllä sinulle näytän!...
-- Revolveripahasesi ei taida olla ladattu? -- virkkoi Ilja, katsoen
välinpitämättömästi raukeilla silmillään häneen. -- Mitä raivoat?
En minä pakene... Minne menisin... Vankeudellako uhkaat? En sitä
pelkää...
-- Anton, Anton! -- kuului Travkinin vaimo kovasti kuiskaavan, --
mene...
-- En voi, ystävä hyvä...
Hän tarttui miehensä käsivarteen, ja he hiipivät varovasti Iljan ohi.
Viereisessä huoneessa istui Tatjana Vlasjevna itkien ja nyyhkyttäen.
Mutta Iljan rinnassa yhä kasvoi tyhjyys, pimeä ja kylmä.
-- Nyt on koko elämäni mennyttä! -- sanoi hän hiljaa, miettivästi. --
Mutta ei kannata mitään sääliä... Vaan kuka mursi minut?...
Avtonomoff seisoi hänen edessään ja huusi riemuiten:
-- Joko hellyt!
-- En... hitto teidät vieköön! Teitä säälittää vain
viisikopeekkainen, joka livahtaa taskunne ohi... Samoin minä... ennen
säälin koiraa, kuin teitä... Ikävä, etten ole elänyt koirien, vaan
ihmisten kanssa... Mutta miksei poliisia kuulu? Alan kyllästyä tähän.
Mene pois, Kirik, minua inhottaa nähdä sinua...
Hänestä tuntui todellakin vastenmieliseltä istua vastapäätä
Avtonomoff'ia.
Vieraat hiipivät hiljaa huoneesta, pelokkain silmin vilkuen Iljaan.
Hän näki heidän kulkevan ohitsensa kuin harmaat läiskät, herättämättä
hänessä mitään ajatuksia tai tunteita. Hänen sielunsa tyhjyys kasvoi
kasvamistaan. Hetkisen istui hän ääneti, kuunnellen Avtonomoff'in
ärhentelemistä ja esitti sitten hänelle äkkiä ivallisesti:
-- Ruvetaan, Kirik, tappelemaan!
-- Luodin ammun otsaasi! -- ärjyi Kirik.
-- Mutta eihän revolverissasi ole luotia! -- sanoi Ilja ivallisesti
ja lisäsi sitten varmasti:
-- Ajattele, kuinka sinua löylyttäisin! Sitten ei hän puhunut
enää mitään, istuihan vaan liikkumatta, mitään odottamatta tai
ajattelematta...
Vihdoin tuli kaksi poliisikonstaapelia ja piirikomisarius.
Heidät nähdessään hätkähti Ilja ja nousi seisomaan.
Heidän takanaan näkyi Tatjana Vlasjevna; hän sanoi huohottaen,
osottaen Iljaa kädellään:
-- Hän on tunnustanut meille murhanneensa kauppias Poluektoff'in...
muistatte kai, kauan sitten?
-- Voitteko todistaa sen? -- kysyi komisarius nopeasti.
-- Kyllä, minä itse voin sen todistaa vastasi Ilja tyynesti, väsyneen
näköisenä. Hyvästi, Tanjka... älä ole levoton... älä pelkää... muuten
-- vieköön piru teidät jokaisen!
Komisarius istuutui pöydän ääreen kirjottamaan, poliisikonstaapelit
asettuivat Iljan molemmille puolille; hän katsahti heihin ja painoi
raskaasti huoaten päänsä alas. Huoneessa oli hiljaista; kuului kynän
rapina paperilla, ja ikkunoiden takana loi yö läpitunkemattomia
mustia seiniään. Erään ikkunan luona seisoi Kirik, tuijottaen
pimeään, -- äkkiä viskasi hän revolverinsa nurkkaan ja sanoi
komisariukselle:
-- Saveljeff! Anna hänelle potku ja päästä menemään, -- hän on hullu.
Komisarius katsahti Kirik'iin, mietti ja vastasi sitten:
-- Ei käy enää päinsä... tällainen ilmianto... ja lisäksi
poliisimestarinapulainen tietää jo asiasta...
-- Äh... huokasi Avtonomoff.
-- Hyväluonteinen olet, Kirik Nikodimovitsh! -- sanoi Ilja, päätään
pudistaen. -- On sellaisia koiria, jotka, vaikka niitä lyödään,
nuolevat lyöjää... Mutta ehket sinä säälikään minua, vaan pelkäät
minun oikeudessa puhuvan jotakin vaimostasi! Ole huoleti, -- minua
hävettää jo häntä ajatella, saatikka sitten hänestä puhua...
Avtonomoff poistui nopeasti toiseen huoneeseen ja kuului siellä aika
jyrinällä istahtavan tuolille.
-- Kas niin -- sanoi komisarius, kääntyen Iljaan, -- voitteko
allekirjottaa tämän paperin?
-- Kyllä...
Hän tarttui kynään ja lukematta paperin sisällystä, kirjotti suurilla
kirjaimilla: Ilja Lunjeff. Kun hän kohotti päätään, huomasi hän
komisariuksen katsovan kummastuneena häneen. Muutamia sekuntteja
katsoivat he ääneti toisiaan, -- toinen uteliaasti ja ikäänkuin
tyytyväisesti, toinen tyynesti, välinpitämättömästi.
-- Onko omatuntonne vaivannut teitä? kysyi komisarius puoliääneen.
-- Omaatuntoa ei ole olemassakaan, vastasi Ilja lujasti.
He vaikenivat molemmat. Sitten kuului Kirik'in ääni viereisestä
huoneesta:
-- Hän on järjiltään...
-- Lähtekäämme! -- sanoi komisarius, kohauttaen hartioitaan. --
Käsiänne en sido... vaan älkää paetko! Poliisiasema on lähellä,
tuolla mäen alla.
-- Minnepä minä pakenisin? -- kysyi Ilja lyhyesti.
-- No, sitä en nyt tiedä... Vannokaa, ettette pakene!
Lunjeff vilkasi komisariuksen ryppyjen uurtamiin, säälivännäköisiin
kasvoihin ja sanoi synkästi:
-- En usko Jumalaan...
Komisarius viittasi kädellään:
-- Lähdetään, pojat!
Kun Ilja oli astunut yön kosteaan pimeyteen, huokasi hän syvään,
pysähtyi ja katsoi mustalle taivaalle, joka levisi matalalle maan
yli, kuin ahtaan, huonoilmaisen huoneen mustunut katto.
-- Eteenpäin! sanoi poliisi hänelle.
Hän läksi astumaan... Talot seisoivat kadun kummallakin puolella
kuin suunnattoman suuret kivilohkareet, loka roiski jaloissa, ja
katu vietti alaspäin jonnekin, jossa pimeys oli vielä synkempi...
Ilja kompastui kiveen ja oli vähällä kaatua. Hänen sielunsa
lohduttamattomasta tyhjyydestä kuului yhä itsepäinen kysymys:
"Mutta mitä sitten seuraa?"
Ja heti nousi hänen mieleensä kuva oikeussalista, ystävällinen
Gromoff, Petruha Filimonoff'in punanen naama.
Hän oli kuulevinaan Gromoff'in sointuvan äänen sanovan:
-- Tunnustatteko itsenne syylliseksi... Ja prokuraattori sanoi
pitkäveteisesti:
-- Sanokaa, syytetty...
Petruhan punanen naama synkkeni ja hänen paksut huulensa liikkuivat...
Ilja ontui, sillä hän oli loukannut jalkansa kiveen, ja hiljensi
käyntiään.
-- Astu, astu! -- kiirehti poliisikonstaapeli häntä kylmästi.
Sanoin selittämätön tuska, polttava kuin hehkuva rauta, terävä kuin
veitsi, tunki hänen sydämeensä.
Hän loikkasi eteenpäin ja läksi hurjaa vauhtia juoksemaan mäkeä alas,
niin että ilma suhisi korvissa. Hänen järjissään juoksivat raskain
askelin poliisit, kuului kimakka vihellys, ja syvä ääni huusi:
-- Ottakaa kiinni!
Kaikki Iljan ympärillä -- talot, katukivistö, taivas -- vavahteli ja
hyppi, tunki hänen päällensä raskaana, mustana joukkona. Hän syöksi
eteenpäin väsymystä tuntematta; halu päästä näkemästä Petruhaa, antoi
hänelle siivet. Jotakin harmaata, muodotonta kasvoi hänen eteensä
pimeästä, saattaen hänet epätoivoiseksi. Hän muisti, että tämä katu
miltei suorakulmaisesti kääntyy oikealle, kaupungin pääkadulle...
Siellä on ihmisiä, siellä otetaan hänet kiinni...
-- Äh, lennä sielu, iäisyyteen! -- huusi hän kaikin voimin, syösten
eteenpäin vielä nopeammin, pää eteenpäin nojossa... Kylmä, harmaa
kiviseinä kohosi hänen eteensä.
Kuului mäjähdys, joka muistutti virran aallon loisketta, haipuen
nopeasti pimeään yöhön.
Juoksi sitten vielä kaksi mustaa olentoa seinän luokse. Ne
heittäysivät ensimmäisen päälle, joka oli kaatunut muurin
vierustalle, vaan molemmat nousivat pian ylös... Mäkeä alas juoksi
vielä ihmisiä, kuului heidän jalkojensa kopse, huutoja ja vihlova
vihellys...
-- Taisi musertua kuoliaaksi? -- kysyi toinen poliisi läähättäen?
Toinen teki tulitikulla tulen ja kumartui katsomaan. Hänen jaloissaan
oli käsi, jonka kovasti nyrkkiin puristetut sormet verkkaan aukenivat.
-- Pääkallo näyttää olevan ihan mäsänä. Mustia olentoja sukeltausi
pimeästä...
-- Voi sinua, raukka -- sanoi hiljaa poliisi, joka oli jäänyt
seisomaan. Hänen toverinsa nousi ylös, teki ristinmerkin ja sanoi
väsyneesti, läähättäen:
-- Suo, Herra... rauha hänen sielullensa... kuitenkin...
Jälkimmäisen osan loppu.