Ol. Sh.'

Kirjettä lukiessaan puri Ilja huultaan, niin että teki kipeää. Sitten

luki hän sen läpi uudestaan ja taas uudestaan. Ja mitä useammin hän

luki, sitä enemmän miellytti se häntä, -- hänestä tuntui samalla

sekä tuskalliselta että miellyttävältä lukea noita yksinkertaisia,

suurilla, säännöttömillä kirjaimilla kirjotettuja sanoja. Ennen ei

Ilja ollut tullut ajatelleeksi, kuinka vakavasti tuo nainen rakasti

häntä, vaan nyt hänestä näytti, että Olympiada oli rakastanut häntä

syvästi ja lämpimästi, ja lukiessaan hänen kirjettään, tunsi hän

rinnassaan ylpeää tyytyväisyyttä. Mutta tuo tyytyväisyys muuttui

vähitellen tietoisuudeksi siitä, että hän oli kadottanut rakkaan

olennon, ja silloin johtui hänen mieleensä ajatus: minne, kenen

luokse mennä katkeralla hetkellä. Olympiadan kuva väikkyi hänen

silmissään, hän muisteli hänen tulisia hyväilyjään, hänen järkeviä

puheitaan, leikinlaskuaan, ja yhä syvemmällä tunsi hän rinnassaan

kaipausta. Hän seisoi ikkunan ääressä, silmät synkissä rypyissä ja

katsoi pimeään puutarhaan, jossa hiljaa kahisivat seljapuu-pensaat

ja koivun hentoiset oksat leijuivat tuulessa. Seinän takaa kuului

kitaran surunvoittoisia säveliä, ja Tatjana Vlasjevna lauloi

korkealla sopraanollaan:

"Ken tahtoo, etsiköön,

Rikkailla aarteet on..."

Ilja piti kirjettä kädessään ja mietti: -- Hän sanoi olevansa niin

itsepäinen, ja että minä olen tehnyt hänet onnelliseksi... Mutta

kuitenkin jätti hän minut... Ei näy sillä onnella suurta arvoa

olleen...

Hän tunsi itsensä syylliseksi Olympiadan suhteen; suru ja sääli

painoivat hänen rintaansa.

"Tuo sormukseni mulle

Merien pohjasta".

kuului seinän takaa. Sitten nauraa hohotti poliisitarkastaja, ja

laulajatar, niinikään nauraen, juoksi keittiöön. Mutta siellä vaikeni

hän heti. Ilja tunsi emännän läsnäolon, vaan hän ei tahtonut kääntyä

katsomaan häntä, vaikka tiesikin, että kammarinsa ovi oli auki.

Hän seisoi liikkumatta kuin omia ajatuksiaan kuunnellen, ja tunsi

itsensä yksinäiseksi. Ikkunan takana puut yhä heiluivat ja Iljasta

tuntui, kuin hän olisi kohonnut maasta ja liidellyt jonnekin kylmässä

hämärässä...

-- Ilja Jakovlevitsh! Tahdotteko teetä? -- kuului emännän ääni.

-- En...

Ikkunasta kuului kirkonkellon jymeä, kumiseva ääni; se kajahteli

voimakkaasti ikkunaan, niin että se tärisi... Ilja teki ristinmerkin,

muisti, ettei hän pitkiin aikoihin ollut käynyt kirkossa, ja käytti

tilaisuutta hyväkseen poistuakseen kotoa...

-- Lähden iltakirkkoon, -- sanoi hän, oveen päin kääntyen. Tatjana

Vlasjevna seisoi ovella, nojaten käsillään pihtipieliin, ja katsoi

uteliaasti häneen. Ilja tuli hämilleen hänen tutkivasta katseestaan

ja virkkoi kuin puolustuksekseen:

-- En ole ollut kaukaan aikaan kirkossa...

-- Hyvä! Panen teekeittiön kuntoon kello yhdeksään.

Kirkkoon mennessään ajatteli Lunjeff nuorta Ananjinia. Hän

tunsi hänet, -- hän oli rikas, nuori kauppias, nuorempi jäsen

kalastusyhtiössä "Veljekset Ananjin", valkotukkainen, laihahko

mies, jolla oli vaaleat kasvot ja siniset silmät. Hän oli äskettäin

muuttanut kaupunkiin ja eleli komeasti.

"Niin ne muutamat elävät" -- mietti Ilja katkerasti. "Ne ovat kuin

nuoria haukkoja, -- tuskin siivet ovat kasvaneet, kun jo ovat

kyyhkysen kynsiinsä saaneet..."

Kirkkoon astui hän kiukkuisena, ajatuksistaan hermostuneena,

ja asettui seisomaan pimeään nurkkaan, jossa kynttiläkruunujen

sytytystikapuut olivat.

"Herra armahda", laulettiin vasemmalla klirosilla. Muuan poika

laulajista lauloi kirkuvalla, korvia vihlovalla äänellä, voimatta

saada sitä sointumaan esilukijan käreän, syvän basson kanssa. Tämä

soinnuton laulu suututti yhä enemmän Iljaa, ja hän tunsi halua vetää

tuota poikaa korvista. Kovasti lämmitetty uuni teki nurkan kuumaksi,

ja siellä haisi kärventyneelle vaatteelle. Eräs vanha rouva salopissa

tuli Iljan luo, katsahti hänen kasvoihinsa ja sanoi nyreästi:

-- Seisotte väärällä paikalla, hyvä herra. Ilja katsoi hänen hienoa,

näädänhännillä koristettua saloppiaan, ja antaen ääneti hänelle

sijaa, mietti:

"Kirkossakin on kauppiailla erityiset paikat"...

Poluektoff'in murhan jälkeen oli hän nyt ensimmäistä kertaa kirkossa,

ja muistaessaan sen, vavahti hän. Ajatellessaan tätä suurta syntiään,

unhotti hän kaiken muun, mutta sen ajatteleminen ei pelottanut enää

häntä, tekihän vaan mielen surulliseksi ja raskaaksi...

-- Herra, armahda!... kuiskasi hän, ristien silmänsä.

Laulajat lauloivat nyt sointuvasti ja kovasti. Sopraanot, jotka

selvästi lausuivat sanat, kaikuivat kupoolin alla puhtaasti ja

kirkkaasti, kuin pienten kirkonkellojen soitto. Altot värähtelivät,

kuin sointuisat, kireälle jännitetyt soittimen kielet, ja niiden

äänen pohjalla, joka keskeymättä juoksi kuin virta, värähtelivät

sopraanot, kuin auringon kimmeltävät säteet tyynen veden pinnalla.

Basson syvät, täyteläiset äänet vyöryivät juhlallisesti ilmassa

ja ikäänkuin kannattivat lastenkuoroa. Silloin tällöin kuului

tenorin kauniita, voimakkaita säveliä, ja uudestaan kaikuivat

kirkkaat lapsenäänet, kohoten kattokuvun hämärään, josta Luoja

valkeissa vaatteissa totisesti ja miettivästi katsoi alas, ja

majesteetillisesti ojentaen käsiään, siunasi rukoilijoita.

Sävelaallot ja suitsutussavu kohosivat Hänen luoksensa ja ympäröivät

Hänet, ja Hän näytti leijailevan niissä, kohoten yhä ylemmäksi syvään

korkeuteen. Ja kuorolaulu suli yhteen kirkkaaksi säveljoukoksi,

joka oli taivaalla auringon laskiessa olevan pilven kaltainen, kun

se ruusun- ja purppuranpunasena hehkuu auringon säteissä ja sitten

vähitellen, omaa ihanuuttaan ihmetellen, sulaa...

Kun laulu vaikeni, huokasi Ilja kuin helpotuksen huokauksen. Hänen

oli hyvä olla: ei hän tuntenut pelkoa, ei katumusta eikä edes

hermostumista, joka vaivasi häntä hänen kirkkoon tullessaan. Hänen

ajatuksensa eivät keskittyneet hänen suureen syntiinsä. Laulu oli

kuin keventänyt ja puhdistanut hänen mielensä. Hän ei tahtonut itse

uskoa tuohon äkilliseen mielenrauhaansa, vaan koetti väkisin herättää

itsessään katumusta. Mutta se oli turhaa.

"Entä, jos emäntä hänen poissa ollessaan uteliaisuudesta menee hänen

huoneeseensa, rupeaa tutkimaan sitä ja löytää rahat?"

Ilja poistui kiiruusti paikaltaan, astui ulos kirkosta, ja

huudettuaan ajurin, ajoi kotiinsa. Tiellä vaivasi häntä tuo ajatus

yhä enemmän, saattaen hänet kiihottuneeksi.

"Jos hän löytää ne... entä sitten? He eivät ilmianna minua... he

hyvin yksinkertaisesti pistävät ne omaan taskuunsa!"

Mutta ajatus siitä, etteivät he ilmianna häntä, vaan varastavat

rahat, yhä enemmän kiihotti häntä. Hänestä tuntui, että hän, jos

sellaista tapahtuisi, viipymättä, tällä samalla ajurilla, ajaisi

poliisikammariin ja tunnustaisi murhanneensa Poluektoff'in. Ei,

hän ei tahtoisi enää kiusata itseään elämällä tässä loassa,

levottomuudessa, silloin kun toiset eläisivät niillä rahoilla,

jotka hän oli maksanut suurella synnillä, rauhassa, mukavuudessa,

puhtaudessa. Se ajatus saattoi hänet raivoon. Saavuttuaan talon

luokse, jossa hän asui, riensi hän ovelle ja tempasi kiivaasti

ovikellon nuoraa, sekä odotti kärsimättömänä, hammasta purren ja

nyrkit puristettuina oven avautumista.

Oven avasi hänelle Tatjana Vlasjevna.

-- Hyi, kuinka kovasti soitatte!... Mikä teitä vaivaa? --

pelästyneenä huusi hän, katsoen Iljaan.

Ilja työnsi hänet ääneti syrjään, riensi huoneeseensa ja huomasi ensi

silmäyksellä, että koko hänen pelkonsa oli ollut turhaa. Rahat olivat

ikkunan päälaudan takana, ja siihen oli hän liimannut hellävaroen

pienen untuvan, niin että se ehdottomasti putosi paikoiltaan, jos

joku koskisi rahoihin. Mutta nyt näkyi valkonen untuva vielä selvästi

ruskeassa päälaudassa.

-- Oletteko sairas? -- kysyi levottomana emäntä, tullen ovelle.

-- Niin... en ole oikein terve... antakaa anteeksi, kun tyrkkäsin

teitä...

-- Mitä joutavia!... Sanokaa, paljonko on ajuri saapa?

-- En tiedä... Olkaa hyvä ja antakaa, mitä hän tahtoo...

Emäntä riensi ulos, vaan Ilja hypähti heti tuolille, otti rahat pois

päälaudan takaa. Hän tiesi paljaasta kosketuksesta, ettei niitä oltu

liikutettu, ja helpotuksesta huoaten, pisti hän ne taskuunsa...

Hän häpesi levottomuuttaan. Untuva näytti hänestä naurettavalta,

yksinkertaiselta varjeluskeinolta...

-- Perkeleen viettelyksiä --... mietti hän, nauraen mielessään.

Ovelle ilmaantui taas Tatjana Vlasjevna.

-- Ajurille annoin kaksikymmentä kopeekkaa, -- sanoi hän -- Mikä

teitä vaivaa? Pyörryttääkö teitä kenties?

-- Niin... seisoin kirkossa... kun äkkiä...

-- Ruvetkaa vuoteelle, sanoi Tatjana Vlasjevna, astuen huoneeseen.

-- Ruvetkaa vaan vuoteelle kainostelematta... Minä istun vähän aikaa

seurananne... Olen yksin kotona, mieheni meni toimeensa ja sitten

menee hän klupiin...

Ilja istui sänkyynsä, emäntä kammarin ainoalle tuolille.

-- Säikäytinkö teitä? -- kysyi Ilja, hämillään hymyillen.

-- Ette, -- vastasi Tatjana Vlasjevna, katsoen tutkivasti ja suoraan

häntä silmiin. He istuivat vähän aikaa ääneti. Ilja ei tietänyt, mitä

puhua tuolle naiselle. Mutta tämä katsoi herkeämättä häneen ja äkkiä

hymyili hän omituisesti.

-- Miksi hymyilette? -- kysyi Lunjeff, luoden silmänsä alas.

-- Sanoisinko? -- kysyi hän veitikkamaisesti.

-- Sanokaa...

-- Te ette osaa teeskennellä -- tiedättekö sitä!

Ilja hätkähti ja katsoi hämmästyneenä emäntään.

-- Niin kyllä, ette osaa. Mikä sairas te olette! Ette lainkaan

sairas, vaan saitte, hyvin yksinkertaisesti, ikävän kirjeen... kyllä

minä näin.

-- Niin, minä sain kirjeen... virkkoi Ilja hiljaa ja varovasti.

Ikkunan takana rapisivat puunoksat. Tatjana Vlasjevna katsoi tarkasti

ikkunasta puutarhaan ja kääntyi sitten taas Iljaan.

-- Se oli vaan tuuli tai lintu. Tahdotteko, nuori mies, kuulla minua?

Vaikka minä olenkin nuori nainen, on ole kuitenkaan tyhmä.

-- Olkaa hyvä ja puhukaa, -- pyysi Lunjeff, katsoen uteliaasti häneen.

-- Kuulkaa, -- sanoi emäntä painavasti, -- repikää se kirje ja

viskatkaa palaset tuuleen. Jos hän on antanut teille rukkaset, on

hän menetellyt hyvin järkevästi. On vielä liian aikaista teille

ajatella avioliittoa; teillä ei ole varmaa asemaa, ja henkilöt,

joilla varmaa asemaa ei ole, älkööt menkö naimisiin. Olette ahkera ja

kaunis nuori mies, joten teidän on helppo tulla toimeen maailmassa.

Mutta varokaa te vaan rakastumasta! Tehkää työtä, kauppaa, säästäkää

rahaa, koettakaa päästä suuriin yrityksiin osalliseksi, avata kauppa,

ja silloin vasta, kun teillä on luja maa jalkainne alla, voitte

naida. Teidän täytyy onnistua, sillä olettehan raitis, vaatimaton,

yksinäinen mies.

Ilja kuunteli pää alaspäin painettuna ja hymyili itsekseen. Hänen

teki mielensä nauraa ääneen, kovasti, iloisesti.

-- Ei maksa vaivaa kulkea pää alhaalla, jatkoi Tatjana Vlasjevna

kokeneen ihmisen tavoin. -- Kyllä se menee ohi! Rakkaus on tauti,

joka on helposti parannettavissa. Minä itse olin ollut ennen

naimistani kolmasti rakastunut, niin että olin järveen juosta -- ja

se on kuitenkin haihtunut! Ja kun huomasin, että minulla vihdoinkin

oli aika päästä naimisiin, -- menin rakkaudetta...

Ilja kohotti nopeasti päätään ja katsahti häneen.

-- Mitä ihmettelette? Sitten opin rakastamaan miestäni... Saattaa,

näet, joskus sattua, että nainen rakastuu mieheensä...

-- Kuinka se on käsitettävä? -- kysyi Ilja hämmästyneenä. Tatjana

Vlasjevna rupesi hilpeästi nauramaan.

-- Laskin vain leikkiä... Mutta suoraan sanoen, -- saatetaan mennä

naimisiin, rakastamatta miestään, ja sitten jälestäpäin oppia

rakastamaan häntä...

Ja sitten alkoi hän taas puhella keimaillen silmillään. Ilja kuunteli

tarkkaavaisesti, katsellen suurella mieltymyksellä ja kunnioituksella

hänen pientä, sopusuhtaista vartaloaan, ajatellen: "kuinka hän on

pieni, vaan kuitenkin niin varma, luja ja järkevä"...

"Kenellä on tuollainen vaimo, hän ei saata joutua hunningolle", --

jatkuivat hänen mietteensä. -- Hänestä oli hauskaa istua sivistyneen,

naimisissa olevan naisen seurassa eikä minkään leipäsuden...

hienon, hentoisen, oikean herrasnaisen seurassa, joka ei ollenkaan

ollut ylpeä hänelle, kutsuipa häntä vielä "teiksi". Hän tunsi

kiitollisuutta emäntää kohtaan, ja kun tämä nousi, lähteäkseen pois,

hypähti hän myös seisoalleen, kumarsi ja sanoi:

-- Kiitän suuresti, että alennuitte puhelemaan kanssani... Oli

erittäin hauskaa...

-- Todellakin? Katsokaahan vaan! sanoi hän hymyillen ja hänen

poskilleen kohosi puna ja hän katsoi muutamia sekunteja terävästi

Iljan silmiin.

-- No, hyvää yötä sitten... toistaiseksi! -- sanoi erityisellä

painolla ja poistui keveästi kuin nuori tyttö.

* * * * *

Päivä päivältä miellyttivät Avtonomoff'it yhä enemmän Iljaa, ja hän

kadehti heidän tyyntä, kodikasta elämäänsä. Yleensä ei hän pitänyt

poliisimiehistä, sillä hän oli nähnyt paljon pahaa heistä, vaan

Kirik näytti hänestä tavalliselta työihmiseltä, -- hyväntahtoiselta

ja yksinkertaiselta. Hän oli ruumis, hänen vaimonsa sielu. Hän oli

vähän kotona eikä hänellä ollut paljon merkitystä siellä. Tatjana

Vlasjevna kohteli Iljaa yhä tuttavallisemmin. Hän rupesi pyytämään

häntä hakkaamaan halkoja, kantamaan vettä, viemään pihalle likavettä.

Ilja täytti mielellään hänen pyyntönsä, ja vähitellen nuo pienet

palvelukset muuttuivat velvollisuuksiksi. Silloin erotti emäntä

rokonarpisen tytön palveluksestaan, käskien hänen käymään auttamassa

vaan lauantaisin.

Välistä kävi Avtonomoff'ien luona vieraita, --

piiripoliisitarkastajanapulainen Korsakoff, laiha, pitkäviiksinen

mies. Hän käytti tummia silmälaseja, poltti paksuja paperosseja eikä

voinut kärsiä ajureita ja puhui niistä aina hyvin kiukkuisesti.

-- Ei ketkään riko niin usein järjestystä ja säädyllisyyttä vastaan

kuin ajurit, -- päätteli hän. - Ne, ne ovat sitä kirottua karjaa!

Jalankävijät kyllä voi pitää järjestyksessä kadulla, tarvitaan vaan

kuulutus poliisimestarilta, jossa sanotaan: "ne, jotka kulkevat

katua alaspäin, kulkekoot oikeata, jotka ylöspäin vasenta puolta",

ja heti on mitä paras järjestys, mikäli se koskee jalankävijöitä.

Mutta ajuria ei pidetä aisoissa millään kuulutuksilla. Ajuri on, piru

tietäköön, mikä hän on!

Ajureista saattoi hän puhua koko illan, eikä Lunjeff kuullut hänen

koskaan muuta puhuvan.

Kävi vielä Avtonomoff'ien luona lastenkodintarkastaja Grisloff,

vaitelias, mustapartainen herra. Hän lauloi mielellään "Poikki

meren sinisen", ja hänen vaimonsa, pitkä, lihava nainen, jolla oli

tavattoman suuret hampaat, ja joka jok'ikisen kerran söi kaikki

Tatjana Vlasjevnan karamellit, josta tämä hänen lähdettyään aina

valitti.

-- Kiusallaan se tuo Felitsata Jegorovna tekee sen! Paninpa mitä

makeisia tahansa pöytään, kaikki hän syö...

Niinikään tuli usein Aleksandra Viktorovna Travkin miehineen. Hän oli

pitkä, hintelä nainen, jolla oli suuri nenä ja punanen leikkotukka.

Hänellä oli suuret silmät ja kimeä ääni, ja kun hän niisti nenäänsä

-- mikä tapahtui usein -- kuului se siltä, kuin olisi sertinkiä

revitty. Hänen miehensä puhui kuiskaamalla, -- häntä vaivasi jokin

kurkkutauti, -- vaan puhui kuitenkin herkeämättä, tuntikausittain,

mikä kuulosti siltä, kuin kuivia olkia olisi liikuteltu hänen

suussaan. Muuten oli hän hyvin varakas mies, -- hänellä oli ollut

paikka tullissa, -- ja kuului muutaman hyväntekeväisyysyhdistyksen

johtokuntaan. Sekä hän että hänen vaimonsa puhuivat alituisesti

hyväntekeväisyysasioista.

-- Meidän yhdistyksessämme kuin tapahtui ihmeellinen juttu...

-- Niin, niin, -- sanokaapas muuta! huudahti hänen vaimonsa.

-- Jätettiin pyyntö avusta...

-- Vakuutan, että tuo hyväntekeväisyys turmelee ihmiset...

-- Nainen kirjottaa: "mieheni on kuollut, lapsia on kolme, olen

leivätön..."

-- Kuten tavallisesti, niinkuin kuulette!

-- Myönnämme hänelle kolme ruplaa...

-- Mutta minä en usko koskaan noita leskiä! -- huutaa Aleksandra

Viktorovna riemuitsevasti.

-- Vaimoni sanoo minulle: sallipas minun käydä katsomassa, miten

asian laita oikein on.

-- Ja mitäs tuli selville? Mies on kuollut jo viisi vuotta sitten...

-- Että leskellä on vaan kaksi lasta!

-- Kaikkea sitä kuuleekin!

-- Ja että hän itse on terve ihminen!

-- Mutta kylläpä minä hänelle... "Pääset oikeuteen petoksesta", sanon

hänelle. Hän lankeaa polvilleen.

-- Hah, hah, haa! -- nauroi Kirik Avtonomoff.

Ja kaikki kehuivat Aleksandra Viktorovnan tarkkanäköisyyttä ja

moittivat köyhiä, soimaten heitä valheesta, ahneudesta, kunnioituksen

puutteesta ihmisiä kohtaan, jotka tahtovat heille hyvää tehdä...

Lunjeff istui huoneessaan, tarkasti kuunnellen keskustelua

viereisestä huoneesta. Hän tahtoi päästä selville, mikä käsitys

noilla ihmisillä oli elämästä. Ja sitä, mitä hän kuuli, ei hän

ymmärtänyt. Oli, kuin nuo ihmiset jo aikoja sitten olisivat sopineet

keskenään kaikesta, ratkaisseet elämänkysymykset, tietäneet kaikki ja

tuomitsivat ankarasti kaikkia muita ihmisiä, jotka elivät toisin kuin

he. Enimmäkseen juttelivat he kaikista mahdollisista, eri perheissä

tapahtuneista, häväistysjutuista, arkkipiispan toimittamista

kirkonmenoista, nais- ja miestuttaviensa huonosta käytöksestä.

Iljasta tuntui ikävältä kuunnella heitä.

Joskus iltasin kutsui isäntäväki vuokralaisensa luokseen teelle.

Teetä juotaessa Tatjana Vlasjevna laski leikkiä, ja hänen miehensä

haaveili, kuinka hauskaa mahtaisi olla yht'äkkiä tulla rikkaaksi,

jättää virka ja -- ostaa talo.

-- Silloin hankkisin kanoja -- sanoi hän, sulkien nautinnonhaluisesti

silmänsä. -- Kaikenlajisia, brahmaputralaisia, kochin-kiinalaisia,

helmikanoja, kalkkunia... ja riikinkukon! Niin!... Mukavaa olisi

istua aamunuttuun puettuna ikkunassa, poltella hyvältä tuoksuvaa

paperossia ja katsoa kuinka oma omituinen riikinkukkoni, pyrstö

levällään, kulkisi pitkin pihaa! Kulkisi se kuin poliisimestari ja

ääntelisi: brlu, brlu, brlu!

Tatjana Vlasjevna hymyili ja katsoi Iljaan, haaveillen hänkin

tulevaisuutta:

-- Mutta minä matkustaisin silloin joka kesäksi Krimiin tahi

Kaukasiaan, ja talvella olisin jonkin hyväntekeväisyysyhdistyksen

johtokunnassa. Teettäisin itselleni mustan verkapuvun, hyvin

yksinkertaisen, enkä kantaisi minkäänlaisia koristeita, paitsi

rubiinilla varustettua rintaneulaa ja helmi-korvarenkaita. Olen

lukenut "Nivasta" [laajalle levinnyt kuvalehti. S. m.] runon, jossa

sanotaan, että köyhien veri ja kyyneleet tulevassa elämässä muuttuvat

rubiineiksi. -- Ja hiljaa huoaten, lisäsi hän:

-- Rubiinit sopivat mainiosti ruskeaverisille...

Ilja vaikeni ja hymyili. Huone oli puhdas ja hauska, se tuoksui

teelle ja hajuvedelle. Häkeissä istuivat linnut ja nukkuivat,

näyttäen höyhenpalloilta, seinillä oli pari koreaa taulua. Pieni

koristehylly molempain ikkunoiden välissä oli täynnä kauniita,

pieniä rasioita, porsliinikanoja ja monivärisiä sokerisia ja lasisia

pääsiäismunia. Kaikki se miellytti Iljaa ja teki hänet omituisen

surulliseksi, joka viihdytti mieltä.

Mutta välistä, -- etenkin sellaisina päivinä, jolloin oli sattunut

vastoinkäymisiä, -- tuo surumielisyys muuttui kiusalliseksi

levottomuudeksi. Nuo porsliinikanat, rasiat ja pääsiäismunat

suututtivat vaan häntä ja hänen olisi tehnyt mielensä pyyhkäistä

ne lattialle ja polkea jalkoihinsa. Tämä mielentilansa sekä

kummastutti että pelotti Iljaa, sillä hän ei ymmärtänyt sitä, vaan

se tuntui hänestä oudolta. Kun hän joutui sen valtaan, vaikeni hän

itsepäisesti, tuijottaen yhteen kohtaan ja peläten puhua, ettei vaan

loukkaisi kunnon isäntäväkeään jollakin. Mutta kerran, kun hän oli

pelaamassa korttia heidän luonaan, ei hän voinut pidättää itseänsä,

vaan kysyi kuivasti, katsoen Kirik Avtonomoff'ia suoraan silmiin:

-- Sanokaapas Kirik Nikodimovitsh, tokko te olette saanut kiinni

Dvorjanskaja-kadun varrella tapahtuneen murhan tekijää...?

-- Kauppias Poluektoff'inko? -- sanoi piiritarkastaja, tarkastaen

korttejaan. -- Poluektoff'iako? En ole saanut kiinni Poluektoff'ia...

en ole saanut häntä kiinni, ystäväni. Se tahtoo sanoa, ei

Poluektoff'ia, vaan häntä, joka... En ole häntä etsinytkään... enkä

löytänyt... en tarvitse häntä... tarvitsen vaan tietää, kenellä on

patarouva? Pataa, pataa, pataa! Sinä, Tanja, löit minulle kolme

lehteä, -- ristirouvan, rautarouvan ja minkä vielä?

-- Ruutu seitsemikön... Joudu pian!

-- Hän on siis tietymättömissä? -- kysyi Ilja, nauraen ivallisesti.

Mutta piiritarkastaja ei kääntänyt häneen huomiotaan, syventynyt kun

oli peliin.

-- Tietymättömissä on, -- toisti hän. Niin tekivät lopun

Poluektoff'ista...

-- Kirja, koeta nyt joutua, -- sanoi hänen vaimonsa.

-- Odota, odota, odota!

-- Miehen on täytynyt olla taitava, joka murhan teki! -- jatkoi

itsepäisesti Ilja. Välinpitämättömyys, jota hänen sanoilleen

osotettiin, kiihotti yhä enemmän häntä puhumaan murhasta.

-- Taitavako? -- kysyi piiritarkastaja hajamielisesti. -- Ei, taitava

olen minä! Hepäs tuosta!

Ja hän lyödä läiskäytti viisi lehteä Iljan kaadettavaksi. Ilja ei

voinut kaataa, ja hän jäi "turakaksi". Puolisot nauroivat, mikä vielä

enemmän härsytti häntä. Kortteja jakaessaan virkkoi hän uhmailevasti:

-- Keskellä päivää, kaupungin vilkasliikkeisimmällä kadulla murhata

ihminen -- siihen tarvitaan rohkeutta...

-- Onnellista sattumaa eikä rohkeutta, oikasi Tatjana Vlasjevna.

Ilja katsoi ensin häneen, sitten hänen mieheensä, hymähti ja kysyi:

-- Onko murha onnellinen sattuma?

-- Ei, vaan murhata, joutumatta kiinni.

-- Taas sain valttiässän! -- virkkoi piiritarkastaja.

-- Minulle olisi se hyvin tarpeen! -- sanoi Ilja totisesti.

-- Tappakaa kauppias, niin saatte! -- lupasi Tatjana Vlasjevna,

miettivästi tarkastaen korttejaan.

-- Ota nämä siksi aikaa! -- huusi Kirik, nauraa hohottaen ja löi

Iljalle kaksi yhdeksikköä ja ässän.

Lunjeff silmäili taas heidän iloisia, tyytyväisiä kasvojaan, ja

häneltä katosi halu puhua murhasta.

Eläen noiden ihmisten lähellä, erotettuna heidän onnellisesta ja

rauhallisesta elämästään vain ohuen seinän kautta, tunsi hän yhä

useammin kiusallista raskasmielisyyttä, jonka syytä hän ei voinut

käsittää. Samalla hän vaivasi päätään ajattelemalla elämässä löytyviä

ristiriitaisuuksia, Jumalaa, joka, vaikka tiesi kaikki, ei kuitenkaan

rankaissut, vaan kärsivällisesti odotti... Mitä Hän odotti?

Ikävästä rupesi Ilja taas lukemaan; emännällä oli muutamia "Nivan"

ja erään toisen kuvalehden vuosikertoja ja lisäksi joitakuita

rikkonaisia kirjoja.

Ja samoin kuin lapsena ollessaan, miellytti häntä nytkin vain ne

kertomukset ja romaanit, joissa kuvattiin hänelle vierasta elämää,

mutta eivät sellaiset, jotka esittivät todellista, väärinkäytöksiä

täynnä olevaa elämää, etenkin alhaison elämää, joka ympäröi häntä. Ne

tuntuivat hänestä ikäviltä ja valheellisilta. Väliin saivat ne hänet

nauramaan, mutta välistä näytti hänestä, kuin ne kertomukset olisivat

joidenkin viekasten, oveloiden herrojen kirjottamia, jotka tahtovat

kaunistella kurjaa ja kehnoa elämää. Hän tunsi sen hyvästi, hän,

ja joka päivä kaupunkia kulkiessaan näki hän aina jotakin, mikä ei

kestänyt arvostelua. Ja tultuaan sitten sairashuoneelle, kertoi hän

Paavalille ivallisesti hymyillen:

-- On sekin järjestystä olevinaan! Kulkee kadulla kirvesmiehiä ja

rappareita. Äkkiä tulee poliisi: "mitä, te pirut, katukäytävällä?"

Ja ajaa heidät pois käytävältä. Kulje siis siellä, missä hevosetkin,

muuten voit vielä liata herrasväen vaatteet likaisella puvullasi...

Paavalikin tulistui, lisäten siten puita tuleen. Hänestä tuntui

olonsa sairaalassa samalta kuin vankilassa, ajatukset eivät antaneet

hänelle rauhaa, hänen surullisissa silmissään paloi kiukun tuli. Kun

hän ajatteli, missä ja kuinka elää Vjera, hän miltei kivettyi. Hän

oli laihtunut äärettömästi. Jaakko Filimonoff'ista ei hän pitänyt,

eikä seurustellut hänen kanssaan ikävissäänkään.

-- Hänhän on puolihullu! -- vastasi hän, kun Ilja kysyi Jaakkoa.

Mutta Jaakko, jolta tutkittaessa huomattiin katkenneen kaksi

kylkiluuta, vietti sairashuoneessa onnellisia päiviä. Hän oli saanut

hyvän ystävän vierustovereistaan, eräästä kirkonvartijasta, jonka

jalka oli äskettäin leikattu verenmyrkytyksen tähden. Tämä oli

paksu, lyhyenläntä mies, jolla on iso, kalju pää ja musta, koko

rinnan peittävä parta. Hänen kulmakarvansa olivat yhtä suuret kuin

tavalliset viikset, ja hän liikutteli niitä alinomaa. Ääni oli

kumea, kuin olisi vatsasta lähtenyt. Joka kerran, kun Lunjeff tuli

sairashuoneelle, tapasi hän Jaakon istumassa kirkonvartijan sängyssä,

lukemassa tälle puoliääneen raamattua, joka oli yhtä lyhyt ja paksu

kuin kirkkovahti itsekin.

Jaakon ääni oli tullut heikoksi ja kuulosti puuta hyvin leikkaavan

sahanterän ääneltä. Lukiessaan piti hän vasenta kättään pystyssä,

kuin kutsuen kaikkia sairaita kuuntelemaan profeetta Jesaian

ennustuksia. Hänen kasvoistaan eivät mustelmat olleet kadonneet, ja

suuret haaveksivat silmänsä näyttivät niiden ympäröiminä omituisilta.

Huomattuaan Iljan, laski hän kirjan syrjään ja kysyi aina tältä

levottomasti samaa:

-- Etkö ole tavannut Mashutkaa?

Ilja ei ollut häntä tavannut.

-- Herra Jumala! -- suruisesti sanoi Jaakko. -- Kuinka tämä on

samanlaista kuin sadussa! Äsken oli hän vielä täällä, ja nyt on hän

kadonnut -- aivan kuin noitavoimasta...

-- Onko isäsi käynyt täällä? -- kysyi Ilja.

-- On... Kyllä hän kävi taas...

Jaakon kasvot värähtivät ja hänen silmänsä harhailivat pelokkaasti

sinne tänne.

-- Hän toi rinkeliä, teetä, sokeria... "Jo olet tarpeeksi

vetelehtänyt täällä", sanoi hän, "koeta pian päästä täältä!"

Rukoilin tohtoria, ettei hän päästäisi minua täältä... Täällä on

hyvä ollakseni... täällä on hiljaista... rauhallista... Nikita

Jegorovitsh tässä ja minä luemme yhdessä raamattua. Hän on lukenut

sitä jo seitsemän vuotta ja osaa kaikki ulkoa ja ennustuksia osaa hän

myös selittää... Kunhan paranen, muutan kotoa Nikita Jegoritsh'in

luo asumaan. Rupean auttamaan häntä kirkossa ja laulamaan vasemmalla

klirosilla...

Kirkkovahti kohotti verkkaan kulmakarvojaan, joiden alta, syvistä

silmäkuopista, tuli näkyviin suuret, tummat silmät, jotka katsoivat

Iljaan rauhallisesti, himmeinä. Ilja koetti välttää tuota katsetta.

-- Oi, kuinka mainio kirja on raamattu! -- huudahti Jaakko

ihastuneena, unhottaen Mashan, isänsä, unelmansa. -- Oi niitä sanoja,

joita siinä on lausuttuna!

Hänen selkosen selällään olevat silmänsä harhailivat kirjan sivuilta

Iljan kasvoihin ja taas takaisin, ja hän vapisi mielenliikutuksesta.

-- Sekin on siinä, muistatko, minkä se raamatun tuntija sanoi kerran

ravintolassa: "Rauha asuu ryövärien majoissa!" Niin on todellakin

siinä -- olen itse sen lukenut! Pahempaakin on siellä!

Hän sulki silmänsä, kohotti kätensä pystyyn ja lausui ulkoa

juhlallisesti:

-- "Useinko sammuu jumalattomien kynttilä, ja milloin koettelee Herra

heitä kärsimyksillä vihassaan?" -- Kuuletko? Sanotaan vielä: "Jumala

säästää onnettomuuden lapsilleen..."

-- Seisooko siellä todellakin niin? -- kysyi epäillen Ilja.

-- Sanasta sanaan...

-- Se on väärin... syntistä... minun mielestäni! -- sanoi Ilja.

Kirkkovahti veti kulmakarvansa alas, niin että ne peittivät silmät.

Hänen partansa tärisi ja hän lausui kumeasti, omituisella vaan

selvällä äänellä:

-- Totuuden etsiminen ei ole syntiä, sillä totuus on Jumala... Ja

kirjotettu on: "Suuri kunnia on seurata Herraa..."

Kirkkovahdin kasvot synnyttivät Iljassa kunnioituksen sekaista

arkuutta, sillä niissä oli jotakin ankaran arvokasta. Sitten kohotti

hän kulmakarvojaan ja tuijotti kattoon, ja sanoi verkkaan:

-- Lue hänelle, Jaakko, Jobin kirjan kymmenennen luvun alusta...

Jaakko käänsi ääneti nopeasti muutamia lehtiä kirjasta ja alkoi lukea

hiljaa, ääni vavisten:

-- "Minun sieluni suuttuu elämästä; minun valitukseni minusta annan

minä olla, ja puhun minun sieluni murheessa. Sanon Jumalalle: älä

minua tuomitse: anna minun tietää, minkätähden sinä riitelet minun

kanssani. Onko sinulla ilo siitä, että väkivaltaa teet, ja hyljäät

minun, joka käsialas olen, ja annat jumalattomain aivotukset kunniaan

tulla."

Ilja kurotti kaulaansa ja silmiään räpyttäen katsahti kirjaan.

-- Etkö usko? -- huudahti Jaakko. Oletpa sinä kummallinen!

-- Ei hän ole kummallinen, vaan pelkuri, -- tyynesti virkkoi

kirkonvartija, koska hän ei tahdo katsoa Jumalan kasvoihin...

Hän käänsi hitaasti katseensa katosta Iljaan ja jatkoi synkästi,

aivankuin tahtoen musertaa hänet sanoillaan:

-- Löytyy paikkoja, jotka ovat vielä ankarampia. Kahdennessa

kolmatta luvussa, kolmannessa värsyssä sanotaan suoraan: "Luuletko

Kaikkivaltiaalle kelpaavan, että itsesi luet hurskaaksi? Tahi mitä

se auttaisi, vaikka sinun tiesi olisivat ilman rikoksia?"... Täytyy

tarkoin ajatella, ettei ymmärtäisi väärin noita sanoja...

-- Entä... ymmärrättekö te? -- kysyi Lunjeff hiljaa.

-- Hänkö! -- huudahti Jaakko. -- Nikita Jegorovitsh ymmärtää kaikki!

Mutta kirkonvartija sanoi yhä alentaen ääntänsä:

-- Minun on myöhäistä... Minun täytyy jo oppia ymmärtämään

kuolemaa... Jalkani leikattiin poikki, vaan nyt turvottuu se jo

leikkauksen yläpuolelta... ja toinenkin jalka on turpeissa... ja

rinta... ja minä kohta kuolen siitä...

Hänen silmänsä olivat kiinnitetyt Iljaan ja hän jatkoi hitaasti,

tyynesti:

-- Mutta en tahtoisi vielä kuolla, sillä olen elänyt vaan kärsimyksiä

ja nöyryytyksiä; iloja ei olekaan ollut elämässäni. Lapsuudestani

alkaen olen tehnyt työtä ja orjaillut -- olin isäni komennettavana,

kuten Jaakko. Hän oli juoppo ja raaka mies... Kolmasti puhkasi hän

pääni ja kerran piti jalkojani kiehuvassa vedessä. Äitiä ei ollut;

hän oli minut synnytettyään kuollut. Menin naimisiin. Vasten tahtoaan

otti vaimoni minut... hän ei rakastanut minua... ja kolme päivää

vihkimisen jälkeen hirttäytyi hän. Hänen sisarensa syytti minua

vaimoni kuolemasta, ja samaa sanoivat muutkin, vaikka he tiesivät,

etten ollut häneen koskenut... neitsyenä hän kuoli... Ja sen jälkeen

olen elänyt yhdeksän vuotta aivan yksin. Olen odottanut koko ajan,

että edes jotakin iloa tulisi osakseni. Ja nyt kuolen... Siinä loppu

kaikelle. -- Hän sulki silmänsä, vaikeni vähän ja kysyi sitten,

kääntäen silmänsä poispäin Iljasta:

-- Minkätähden olen elänyt? Arvaa!

Ilja kuunteli häntä kalpeana, sydän väristen. Iljan kasvoihin oli

noussut puna, ja hänen silmissään kiilsi kyyneliä. He vaikenivat

molemmat.

-- Minkätähden olen elänyt, kysyn?... Jumalaan olen työlästynyt... En

pyydä Häntä pidentämään ikääni... En löydä sanoja. Makaan vaan täällä

ja ajattelen, minkätähden olen elänyt?...

Kirkonvartijan ääni katkesi. Se lakkasi kuulumasta kuin

hidasjuoksuisen puron lirinä, kun se katoo maahan.

-- "Jokainen, joka vielä elää elävien joukossa saattaa vielä toivoa,

sillä parempi on elävän koiran olla, kuin kuolleen leijonan" sanoi

hän. Hänen kulmakarvansa kohosivat taas ylös ja silmät aukenivat, ja

parta liikkui.

Enempää ei Ilja voinut kuunnella. Hän nousi hiljaa ja puristettuaan

Jaakon kättä, kumarsi syvään ovenvartijalle, kuten on tapana heittää

hyvästit vainajille. Se tapahtui satunnaisesti.

Tällä kerralla vei hän sairaalasta uuden, sydäntä raskaasti painavan

tunteen. Hänen keskustelunsa kirkonvartijan kanssa ei ollut jättänyt

hänen päähänsä yhtään selvää ajatusta, vaan tuon miehen surullinen

kuva painui syvälle hänen mieleensä.

Hänen tuntemiensa ihmisten luku, jotka olivat onnettomia ja

maailman murjomia, oli taas lisääntynyt yhdellä. Hän muisti hyvin

kirkonvartijan sanat ja kauan käänteli hän, niitä monella eri

tavalla, koettaen päästä ymmärtämään niiden oikeata, salattua

merkitystä. Ne häiritsivät häntä, koskettaen jotakin hänen

sielunsa syvimmässä kolkassa, jossa hän säilytti uskoaan Jumalan

oikeudellisuuteen. Ja nämä sanat, joita hän ei ymmärtänyt, saattoivat

hänet siihen kuluttavaan mietiskelyyn, joka aina pakotti hänet

arvostelemaan ja tutkimaan kaikkea, mitä hän näki tahi sai kokea

elämässä.

Ja hänestä tuntui nyt siltä, että hänen uskonsa Jumalan

oikeudellisuuteen oli saanut kolahduksen, milloin, sitä ei hän

tietänyt, ettei se enää ollut niin luja kuin ennen, -- jokin söi

sitä, kuten ruoste rautaa. Hänen rinnassaan riehui tunteita, jotka

olivat yhtä mahdottomat yhdistää, kuin tuli ja vesi, ja uudella

voimalla heräsi hänessä katkeruus omaan menneisyyteensä, kaikkiin

ihmisiin ja, koko elämänjärjestykseen.

Lopuksi ajatteli hän suuttuneena:

"Ajatukset kasvavat kiinni sydämeen kuin juuret maahan, mutta missä

ovat hedelmät?..."

Hän tahtoi repiä irti ja heittää luotaan kaiken tuon ja ruveta mitä

pikemmin toteuttamaan puhtaan, yksinäisen ja rauhallisen elämän

unelmaansa.

"Lakkaan seurustelemasta ihmisten kanssa. Siitä ei lähde hyötyä

minulle eikä heille. Mutta tällainen elämä ei käy laatuun..."

Hän kuleksi kauan katuja ja tuli kotiin väsyneenä...

Avtonomoff'it kohtelivat häntä yhä ystävällisemmin. Kirik taputti

häntä suojelevasti olkapäälle, laski leikkiä hänen kanssaan ja sanoi

arvokkaasti:

-- Kulutat aikasi liian pienissä puuhissa, veli hyvä. Niin

vaatimattoman ja vakavan nuoren miehen täytyy hankkia itselleen

laajempi toimiala. Sillä jos kerran miehellä on kykyä päästä

poliisikomisariukseksi, ei hänen pidä jäädä poliisikonstaapeliksi...

Tatjana Vlasjevna alkoi tarkasti kysellä Iljalta, kuinka hänen

kauppansa onnistaa ja kuinka paljon saa hän kuukaudessa puhdasta

voittoa. Ilja puheli aina mielellään hänen kanssaan, ja hänen

kunnioituksensa kasvoi päivä päivältä tuota naista kohtaan, joka

osasi vähilläkin tuloilla tehdä elämän niin hauskaksi.

Eräänä iltana, kun Ilja istui ikävissään huoneessaan avonaisen

ikkunan ääressä, katsellen pimeään puutarhaan, muistellen Olympiadaa,

tuli Tatjana Vlasjevna keittiöön ja kutsui hänet teetä juomaan.

Hän meni vastenmielisesti, sillä hänen ei tehnyt mielensä irtautua

ajatuksistaan eikä puhua mitään. Jurosti, ääneti istuutui hän

teepöytään ja katsahdettuaan isäntäväkeensä, huomasi, että heidän

kasvonsa olivat juhlallisen ja huolestuneen näköiset. He olivat myös

ääneti. Teekeittiö porisi vilkkaasti, muuan lintu, joka oli herännyt,

rapisteli siipiään häkissään. Huoneessa oli paistetun sipulin ja

hajuveden hajua. Kirik vääntelihe tuolillaan, rummutti sormillaan

tarjottimen laitaan ja lauloi:

-- Tir-rim, tir-rim, tar-ram-ram! Bum, bum, tru-tu-tuu, tru-tu-tuu!

tru-tu-tuu!

-- Ilja Jakovlevitsh! -- rupesi emäntä tarkottavasti puhumaan. --

Olemme mieheni kanssa miettineet muuatta asiaa... ja tahdomme puhua

vakavasti kanssanne...

-- Hoh, hoh, hoo! -- nauraa hohotti äkkiä poliisitarkastaja ja rupesi

kovasti hieromaan punasia käsiään.

Ilja hätkähti ja katsahti hämmästyneenä häneen.

-- Odotahan Kirik! Siinä ei ole mitään nauramista...

-- Me olemme ajatelleet! -- leveästi hymyillen huudahti

piiritarkastaja, ja, osottaen silmäniskulla vaimoaan Iljalle, lisäsi:

-- Nerokas pää!

-- Nähkääs, me olemme säästäneet hieman rahoja, Ilja Jakovlevitsh, --

sanoi emäntä.

-- Me olemme säästäneet! Hoh, hoh, hoo! Eukko rakas!...

-- Kirja! Herkeä! -- sanoi Tatjana Vasiljevna ankarasti. Hänen

kasvonsa näyttivät kapeammilta ja teräväpiirteisemmiltä kuin ennen.

-- Olemme säästäneet... tuhatkunnan ruplaa -- jatkoi hän puoliääneen,

kumartuen Iljan puoleen ja katsoen terävillä silmillään häneen. Ilja

istui tyynenä, vaan hänen sydämensä tuntui ilosta hypähtelevän.

-- Ne rahat ovat pankissa ja antavat korkoa neljä prosenttia...

-- Mutta se on, kissa vieköön, liian vähän! -- huudahti Kirik, lyöden

kädellään pöytään. -- Me tahdomme...

Hänen vaimonsa vaiensi hänet ankaralla katseella.

-- Olemme tietysti täydellisesti tyytyväisiä tuohon korkoon. Mutta...

me tahdomme auttaa teitä pääsemään alkuun... Olettehan kunnon mies...

Hän lausui vielä joitakuita kohteliaisuuksia Iljalle ja jatkoi sitten:

-- Sanoitte kerran, että korutavarakauppa saattaa antaa kaksikymmentä

prosenttia, vieläpä enemmänkin, jos liikettä järkevästi hoidettaisi.

Nyt olemme halukkaat antamaan teille rahamme vekseliä vastaan, --

maksettavaksi vaadittaessa, ei muuten, -- sillä ehdolla, että avaatte

niillä kaupan. Te hoidatte liikettä minun valvontani alaisena, ja

voiton ja'amme kahtia. Tavaravaraston vakuutatte minun nimeeni, ja

sitäpaitsi annatte te minulle niistä vielä yhden paperin... muodon

vuoksi... Niin, ajatelkaa nyt asiaa, ja antakaa sitten myöntävä tahi

kieltävä vastaus!

Ilja kuunteli hänen kuivaa, hentoa ääntänsä ja hieroi kovasti

otsaansa. Useita kertoja hänen puhuessaan oli hän katsonut nurkkaan,

missä kahden vihkiäiskynttilän välistä kiilsi pyhäinkuvan kultainen

kehys. Hän ei ollut hämmästynyt, vaan tunsi itsensä hiukan

kömpelöksi, miltei pelästyneeksi. Tämä ehdotus, joka yhtäkkiä

toteutti hänen monivuotisen unelmansa, huumasi hänet ja samalla teki

iloiseksi. Hajamielisesti hymyillen katsoi hän tuohon pieneen rouvaan

ja ajatteli:

"Siinä se nyt on minun kohtaloni..."

Mutta Tatjana Vlasjevna jatkoi äidillisesti:

-- Ajatelkaa tarkoin asiaa; punnitkaa sitä kaikilta puolin, jos

voitte ryhtyä siihen, jos teillä on kykyä ja voimia sen hoitamiseen?

Ja sitäpaitsi sanokaa meille, kuinka paljon voitte, paitsi työtänne,

panna liikkeeseen? Meidän rahoja on liian vähän, vai kuinka?

-- Minä voin asettaa liikkeeseen... noin viisisataa ruplaa, --

vastasi Ilja hitaasti. Minulla on setä, josta olen jo puhunut... hän

antaa minulle ne varmasti! Mahdollisesti enemmänkin...

-- Hurraa! -- huusi Kirik Avtonomoff.

-- Suostutte siis rupeamaan yritykseen osalliseksi? -- kysyi Tatjana

Vlasjevna.

-- Kyllä... suostun! -- vastasi Ilja.

-- Sitähän minäkin! -- huudahti Kirik ja pistäen kädet taskuunsa,

jatkoi hän kovalla äänellä, innostuneesti:

-- Nyt juomme sampanjaa! Sampanjaa juomme, kissa vieköön! Ilja,

juokse, hyvä veli, viinikauppaan ostamaan sampanjaa! Juodaan

sitä pullollinen... Sinä olet tietysti meidän vieraamme. Pyydä

yhdeksänkymmenen kopeekan Donin sampanjaa, ja sano, että se tulee

minulle, Avtonomoff'ille, -- niin antavat kuudestakymmenestä

viidestä... Käy pian!

Ilja katsahti hymyillen puolisoiden loistaviin kasvoihin ja läksi.

Hän ajatteli, että kohtalo oli runnellut, ahdistanut häntä, saattanut

hänet lankeamaan suureen syntiin, synnyttänyt levottomuutta ja

sekavuutta hänen sieluunsa, vaan että se nyt kuin tahtoi pyytää

häneltä anteeksi, hymyili hänelle, suosi häntä... Nyt oli hänen

edessään avoin tie puhtaaseen elämän kolkkaan, jossa hän saattoi

elää rauhassa ja yksinäisyydessä ja saada levon sielulleen. Hän

oli katkaissut elämän yhdeltä ihmiseltä, vaan tämän jälkeen

auttaisi hän monta ihmistä elämään ja siten sovittaisi Jumalan.

Jumala ei tuomitsisi häntä ankarasti -- tiesihän Hän kaikki.

Olympiada oli oikeassa sanoessaan, että murhassa oli hän ollut vaan

välikappaleena, ei voimana. Ja nähtävästi tahtoi Jumala auttaa häntä

puhdistautumisessa, koska Hän tällä tavalla oli helpottanut hänen

pyrkimystään puhtaaseen elämään. Ajatukset pyörivät hänen päässään

iloisessa hypyssä, synnyttäen hänen rintaansa ennen tuntematonta

elämänhalua.

Hän osti viinikaupasta oikeata sampanjaa, josta maksoi seitsemän

ruplaa pullosta.

-- Ohoo! -- huudahti Avtonomoff. Tämähän on suuremmoista, veliseni!

Mainio päähänpisto!

Tatjana Vlasjevna taas pudisti moittivasti päätään, ja,

tarkastettuaan pulloa, sanoi:

-- Tämä on maksanut ainakin viisi ruplaa! Ai, ai, Ilja Jakovlevitsh,

kuinka te olette epäkäytännöllinen ja ajattelematon!

Lunjeff seisoi onnellisena ja liikutettuna hänen edessään ja hymyili.

-- Niin, se on oikeata! -- sanoi hän ilosta loistavin silmin. --

Ensimmäistä kertaa eläessäni saan maistaa sitä, mikä on oikeata ja

kunnollista! Minkälaista on elämäni tähän asti ollut? Kunnotonta...

paljasta lokaa, raakuutta... katkeruutta, loukkauksia ja

sydämentuskia! Onko se oikeata, kunnollista? Saattaako ihminen ajan

pitkään elää niin?

Hän oli koskettanut sielunsa kipeintä kohtaa; hänen sanoissaan oli

katkeruutta, hänen silmissään hämärsi; syvään huoaten jatkoi hän

kuitenkin lujasti ja selvästi:

-- Lapsuudesta alkaen olen etsinyt oikeaa, mutta elämäni on ollut

kuin lastun olo likaisessa vesitorvessa, jossa sitä heitellään sinne

tänne. Missään en ole löytänyt pysyväistä sijaa... ympärilläni

olen nähnyt vain murhetta, vääryyttä, ryöstöjä ja kaikenlaista

ruokottomuutta. Mutta vihdoin jouduin teidän luoksenne. Ensimmäisen

kerran elämässäni näen ihmisten elävän rauhallista, tyyntä

rakkaudenelämää...

Hän katsoi heihin iloisesti hymyillen ja kumarsi syvään.

-- Kiitän teitä! Teidän luonanne olen saanut huojennusta

mielelleni... Te olette auttaneet minua koko iäkseni! Nyt voin

tyynesti kulkea tietäni! Nyt tiedän, kuinka tulee elää! Sekä minun

tulee hyvä olla että muut saavat siitä hyvyydestä osansa... Kuinka

paljon onnettomia ihmisiä onkaan maailmassa! Kuinka paljon heistä

tarpeettomasti joutuu hukkaan... Näkemiäni ja kokemiani puhun...

Tatjana Vlasjevna katsoi häneen sellaisella katseella, jolla kissa

vaanii omasta laulustaan hurmaantunutta lintua. Hänen silmissään oli

vihertävä kiilto, ja huulensa vapisivat. Kirik taas puuhasi pullon

kanssa, pani sen polviensa väliin ja ponnisti, kumartuneena alas,

niin, että kaulasuonet pullistuivat ja korvat vavahtelivat...

-- Ystäväni... sillä minulla on kaksi ystävää... tyttö...

Pullon korkki lensi paukahtaen kattoon ja putosi pöydälle.

Kirik kaasi huuliaan maiskuttaen sampanjaa laseihin ja komensi:

-- Tarttukaa laseihinne!

Kun hänen vaimonsa ja Ilja olivat sen tehneet, kohotti hän lasinsa

korkealle päänsä yli ja huusi:

-- Toiminimi "Tatjana Avtonomoff ja Lunjeff'in" malja...

* * * * *

Seuraavina päivinä neuvotteli Ilja Tatjana Vlasjevnan kanssa aiotun

yrityksen eri seikoista. Tatjana Vlasjevna tiesi kaikki asiat ja

puhui kaikesta sellaisella varmuudella, kuin hän olisi koko ikänsä

pitänyt korutavarakauppaa. Ilja kuunteli hymyillen häntä ja äänetönnä

ihmetteli. Hän halusi mitä pikemmin löytää sopivan huoneuston, mitä

pikemmin päästä alkamaan, ja siksi suostui hän kaikkiin Tatjana

Vlasjevnan ehdotuksiin, tarkemmin ajattelematta niitä.

Vihdoin oli kaikki selvillä, -- näkyi muun muassa, että Tatjana

Vlasjevnalla oli huoneustokin tiedossa. Se oli juuri sellainen,

jollaista Ilja oli haaveillut: pieni puotihuone, jonka vieressä oli

puotikammari, siistin kadun varrella. Ilja tunsi paikan, -- ennen

siinä oli ollut maitomyymälä, jossa hän oli usein käynyt tavaroitaan

kaupalla. Kaikki meni hyvin pienimpiä seikkoja myöten, ja Lunjeff

riemuitsi.

Iloisena ja reippaana läksi hän sairashuoneelle tovereitaan

tapaamaan. Siellä tapasi hän ensin Paavalin, joka myös oli hyvällä

päällä.

-- Huomenna pääsen täältä! -- huudahti hän vilkkaasti Iljalle,

ennenkuin tervehtikään häntä. -- Vjerkalta sain kirjeen... Hän toruu

minua... sanoo, että olen loukannut häntä, tuo pieni paholaisen

pentu!...

Hänen silmänsä loistivat, poskilla hehkui puna, hän ei voinut seisoa

tyynesti paikoillaan, vaan polki levottomasti jalkojaan ja heilutteli

käsiään.

-- Ole nyt järkevä! -- sanoi hänelle Ilja. -- Pidä varasi...

-- Minäkö? Tietysti! Aion kysyä: mamseli Vjera Kapitanova, tahdotteko

mennä naimisiin kanssani? Ettekö? Silloin työnnän veitsen hänen

rintaansa!

Väristys kävi Paavalin kasvojen ja ruumiin läpi.

-- No, no! -- sanoi Ilja nauraen. -- Hetikö sinä veitseen tartut,

hurjapää!

-- Tästä täytyy tapahtua muutos! Hänettä en voi elää... eikä hänkään

tule ilman minua toimeen! Eikö hän jo liene saanut tarpeekseen

loasta, jossa hän elää... ainakin minä olen saanut kyliäni! Huomenna

päätetään asia tavalla tai toisella...

Ilja katsoi toveriinsa ja ajatteli: "Häneltä saattaa syntyä mitä

tahansa..." Äkkiä välähti hänen päässään yksinkertainen, selvä

ajatus. Hän punastui ja sitten hymyili.

-- Pashutka! Tiedätkö, että minä olen löytänyt onneni!

Ja hän kertoi lyhyesti ystävälleen siitä, mikä hänelle oli

tapahtunut. Paavali kuunteli pää alas painettuna ja virkkoi huoaten:

-- Sinua onnistaa...

-- Oletko kateellinen?

-- Kaikkea muuta... saakeli soikoon!

-- Niin onnistaa minua, että milt'ei hävettää sinun suhteesi, --

sanoi Ilja.

-- Hyvä on niinkin! -- jurosti hymähti Paavali.

-- En sano sitä kehuakseni, -- virkkoi Ilja, hiljaa -- vaan, totta

puhuen, oikein hävettää, jumalauta!

Paavali katsahti ääneti häneen ja painoi taas päänsä alas.

-- Tahdon sanoa sinulle erään seikan... yhdessä olemme kestäneet

surut, yhdessä jakakaamme ilotkin.

-- Hm! -- murahti Paavali. -- Olen kuullut, että yhtä vähän voi jakaa

iloja kuin naista...

-- Voi kyllä! Ota selvä, mitä tarvitaan vesijohtotorvi-konepajan

perustamiseen, mitä työkaluja, tarveaineita ja muuta... ja paljonko

maksaa... Rahat saat minulta...

-- Mitä sinä puhut? -- huudahti Paavali epäillen. Ilja tarttui hänen

käteensä ja puristi sitä lämpimästi.

-- Totta se on, usko sinä vaan! Minulta saat rahat!

Mutta hänen täytyi kauan vakuuttaa Paavalille tarkottavansa totta.

Tämä pudisti päätään, murahteli ja sanoi:

-- Ei, siitä ei tule mitään... Vihdoin onnistui Lunjeff saamaan hänet

siitä vakuutetuksi. Silloin Paavali vuorostaan syleili häntä ja sanoi

kumealla, vapisevalla äänellä:

-- Kiitos, toveri! Sinä vedät minut ylös kuopasta... Mutta mitään

pajaa en tahdo... olkoot hiidessä koko pajat! Kyllä minä ne tiedän...

Anna ennemmin vähän rahaa minulle, niin otan Vjeran mukaani ja lähden

täältä. Niin tulee helpommaksi sinulle, kun et tarvitse antaa niin

paljoa rahaa, ja minulle mukavammaksi. Lähden jonnekin ja hankin

itselleni työtä jossakin pajassa...

-- Tyhmyyksiä! -- virkkoi Ilja. -- Parempi kai olisi olla itse

isäntänä...

-- Mikä isäntä minusta olisi? -- huudahti Paavali hilpeästi. -- En

osaisi oikealla tavalla kohdella työmiehiä. Ei, isännyys ja muut

sellaiset hommat eivät sovi minulle... Minä, veliseni, tiedän, mitä

isännät ovat! Sellaiseksi en kelpaa! Ei pukkia niinkään helposti

siaksi muuteta...

Ilja ei aivan selvästi ymmärtänyt Paavalin isäntä-käsitettä, vaan

se miellytti häntä kuitenkin, ja hän piti sentähden entistä enemmän

toveristaan. Hän katsoi ystävällisesti häneen ja sanoi:

-- Totta kyllä, että sinä muistutat pukkia... olet yhtä suonikas

ja laiha... Sinä muistutat myös Perfishka-suutaria... Tule sitten

huomenna ottamaan rahaa siksi ajaksi, kunnes saat paikan... Minä

pistäydyn nyt katsomaan Jaakkoa...

-- Hyvä on! Kiitos, veli!

-- Millainen on suhteesi Jaakkoon? -- Samanlainen kuin ennenkin...

emme oikein sovi... -- vastasi Paavali hymähtäen.

-- Hän on onneton... -- sanoi Ilja miettivästi.

-- Onnettomia olemme jokainen... vastasi Paavali, olkapäitään

kohauttaen. -- Minusta vaan tuntuu, ett'ei hän ole aivan

täysijärkinen...

-- Nyt menen...

-- Mene...

Ja kun Ilja poistui hänen luotaan, huusi Paavali hänen jälkeensä

vielä kerran:

-- Kiitos, veli!

Ilja nyökäytti hymyillen päätään hänelle.

Jaakon tapasi hän surullisena ja alakuloisena. Hän makasi seljällään

vuoteessaan katsellen silmät suurina kattoon, eikä ensin huomannut,

kun Ilja tuli hänen ääreensä:

-- Nikita Jegoritsh on muutettu toiseen huoneeseen, -- sanoi hän

alakuloisesti Iljalle.

-- Sepä hyvä! -- vastasi tämä. Hän olikin niin pelottavan näköinen...

ja puhuikin hän niin outoja asioita...

Jaakko katsahti moittivasti häneen ja oli vaiti.

-- Voitko paremmin kuin ennen? -- kysyi Ilja.

-- Voin... -- vastasi Jaakko huoaten. -- En saa edes sairastaa niin

paljoa, kuin mieli tekisi... Isä kävi täällä taas eilen. Sanoi

ostaneensa talon ja avaavansa siellä toisen ravintolan. Ja kaiken

tuon saan minä vielä kerran niskoilleni...

Iljan teki mieli ilahduttaa ystäväänsä onnellaan, mutta jokin esti

häntä siitä.

Kevätaurinko paistoi iloisen ystävällisesti ikkunasta sisään, mutta

sairashuoneen keltaset seinät näyttivät vielä keltasemmilta ja

auringonpaisteessa näkyivät selvästi kaikki tahrapilkut ja halkeamat

niissä. Kaksi sairasta istui eräässä sängyssä ja löi korttia,

täydellisesti syventyneenä peliin. Muuan pitkä, laiha mies, jonka pää

oli kääreessä, käveli äänettömästi edestakasin salissa. Oli hiljaista

ja äänetöntä; vain kaukaa kuului tukahduttavaa yskää, ja käytävässä

loksivat sairasten tohvelit. Jaakon keltaset kasvot näyttivät

elottomilta, hänen himmeät silmänsä katsoivat huolestuneesti.

-- Kunpa saisi kuolla! -- sanoi hän kuivalla, käheällä äänellään. --

Makaan näin ja mietin, kuinka hauskaa olisi kuolla. Siellä mahtaa

kaikki olla toisenlaista... erityistä, jota kukaan ei ole nähnyt...

Ei ole melua eikä hälinää... Kaikki on ymmärrettävää, kirkasta,

valoisaa... -- Hänen äänensä sortui, ja hän jatkoi hiljemmin:

-- Enkelit vastaisivat ystävällisesti kysymyksiini ja voisivat

selittää kaikki... -- Hän vaikeni, räpytti silmiään ja alkoi

katseellaan seurata, kuinka katossa leikki kalpea auringonsäde, joka

heijastui jostakin esineestä.

-- Tiedätkö, että... -- alkoi Ilja. Vaan Jaakko keskeytti hänet:

-- Etkö ole tavannut Mashutkaa?

-- E-en...

-- Voi sinua! Olisit käynyt häntä katsomassa!

-- Olen unhottanut sen, päälläni on ollut niin paljon muuta

ajattelemista...

-- Sinun olisi pitänyt muistaa se sydämellä...

Lunjeff tuli hämilleen ja vaikeni. Käytävästä tuli huoneeseen

kainalosauvojen varassa pieni mies, jonka viikset olivat kierretyt

rohkeasti ylös ja sanoi kähisevällä äänellä sille sairaalle, jonka

pää oli siteissä:

-- Taaskaan ei ole Shurka tullut, mokoma lunttu...

Jaakko katsoi häneen, huokasi ja levottomasti heitteli päätään

pieluksella.

-- Nikita Jegoritsh ei tahdo kuolla, vaan välskäri on sanonut

minulle, että hän kuolee! Minä tahtoisin -- vaan en saa kuolla... Kun

tulen terveeksi, saan taas seisoa tarjoilupöydän takana ravintolassa;

silloin rupean taas juomaan, ja niin joudun hunningolle...

Hänen huulensa vetäytyivät surulliseen hymyyn. Hän katsoi omituisesti

toveriinsa ja jatkoi:

-- Saattaakseen elää tätä elämää täytyisi olla raudasta ja

sydän raudasta... ja elää sitten kuten kaikki muutkin, mitään

ajattelematta, omastatunnosta välittämättä...

Ilja tunsi Jaakon sanoissa piilevän jotakin pahansuopaa, ja hän

rypisti silmiään.

-- Mutta minä olen kuin lasipalanen kivien seassa, -- kun vaan

liikahdankin, säryn palasiksi.

-- Sinä valitat mielelläsi! -- sanoi Ilja epämääräisesti.

-- Entä sinä? -- kysyi Jaakko.

Ilja kääntyi poispäin ja vaikeni. Sitten virkkoi hän miettivästi,

huomattuaan, ett'ei Jaakolla ollut halua puhua:

-- Kaikkien meidän on vaikea elää. Otetaan esimerkiksi Paavali...

-- En pidä hänestä, -- sanoi Jaakko, rypistäen silmiään.

-- Miks'et?

-- Muuten vaan... en pidä...

-- Mutta minä pidän...

-- Älkäämme puhuko enää siitä...

-- Ei, kyllä minun nyt täytyy lähteä...

-- Jaakko ojensi ääneti hänelle kätensä ja pyysi äkkiä valittavalla

äänellä:

-- Ota selvä, kuinka Mashutka voi! Tee se Herran tähden!...

-- Ole huoleti! -- sanoi Ilja.

Hänestä tuntui vaikealta kuunnella Jaakon alituisia valituksia,

häneltä pääsi helpotuksen huokaus, kun oli päässyt oven

ulkopuolelle.? Mutta Jaakon pyyntö ottaa selvä Mashan elämästä

synnytti hänessä häpeän tapaisen tunteen välinpitämättömyytensä

tähden suutarin tyttären suhteen, ja hän päätti poiketa Matitsan

luokse, joka arvattavasti tiesi, kuinka Mashutkan laita oli. Hän,

kuten kaikki sen korttelin asukkaat, tiesi, että Matitsa ennen oli

käynyt lauantaisin Hrjenoff'in luona pesemässä lattioita, josta tämä

oli maksanut hänelle viisikolmatta kopeekkaa, johon summaan sisältyi

myös palkkio hänen hyväilyistään...

Hän kulki Filimonoff'in ravintolaan päin, mutta hänen mielensä oli

täynnä hymyileviä tulevaisuuden toiveita. Mihin syventyneenä ei

hän huomannut kulkeneensa ravintolan ohi, ja kun hän sen huomasi,

ei hänellä ollut enää halua palata takaisin. Hän joutui kaupungin

ulkopuolelle, -- hänen eteensä levisi laaja kenttä, jota tumma

metsä kaukana reunusti. Aurinko teki laskuaan ja kentän vienoa

vihervää verhosi ruusunpunanen loiste. Ilja kulki, pää taaksepäin

taivutettuna, ja katsoi taivasta, kaukaisuutta, jossa punertavat

pilvet liikkumattomina seisoen hehkuivat auringonsäteissä. Hän

nautti tällä tavalla kävelemisestään. Joka askel eteenpäin ja joka

hengenveto synnytti hänessä uusia unelmia. Hän kuvittelihe rikkaaksi

ja mahtavaksi ja kykeneväksi saattamaan Petruha Filimonoff'in puille

paljaille. Hän oli jo köyhdyttänyt hänet ja Petruha seisoo hänen

edessään ja itkee, ja hän, Ilja Lunjeff, sanoo hänelle:

-- Pitäisikö minun sääliä sinua? Oletko sinä sitten ketään säälinyt?

Etkö ole kiduttanut ja rääkännyt poikasi? Etkö ole vietellyt setääni

syntiin? Etkö ole pitänyt pilkkanasi minua? Sinun kirotussa talossasi

ei ole kukaan ollut onnellinen, ei kukaan ole iloa osakseen saanut.

Mädäntynyt on talosi, sadin se on, vankila kaikille...

Petruha vapisee ja voihkaa pelosta hänen edessään, kurjana kuin

kerjäläinen. Vaan Ilja jyrisee hänelle:

-- Poltan talosi, sillä se on onnettomuudeksi jokaiselle. Ja sinun

on lähteminen maailmalle ja pyytäminen armoa kaikilta, joille olet

vääryyttä tehnyt; kuolemaasi asti täytyy sinun kulkea ja vihdoin olet

kuoleva nälkään kuin koira!...

Iltahämy oli levinnyt kentälle; metsä seisoi kaukana mustana kuin

vuori. Yölepakko liiteli äänettömästi ilmassa, kuin tumma pilkku, --

ja näytti siltä, kuin juuri se olisi levittänyt pimeyttä ympärilleen.

Kaukaa joelta kuului höyrylaivan siipien loiske veteen, -- kuului

siltä, kuin jossakin kaukana olisi lentänyt suunnattoman suuri lintu

ja pannut ilman liikkeeseen mahtavien siipiensä iskuilla. Iljan

mieleen muistuivat kaikki ne henkilöt, jotka tavalla tai toisella

olivat olleet hänen tiellään, ja hän rankaisi heitä armotta. Siitä

tuli hänen vielä helpompi olla, ja hän rupesi, yksin kulkien kentän

keskellä pimeässä, laulamaan...

Äkkiä haiskahti hänen nenäänsä mädäntyneen ja lantatunkioiden hajua.

Ilja lakkasi laulamasta, -- tuo haju herätti hänessä rakkaita

muistoja. Hän oli tullut kaupungin jätteiden kaatopaikoille,

notkon rinteelle, jossa hän lapsena niin usein oli kaivellut

Jeremei-ukon kanssa. Nyt tuntui hänestä mädänneen haju paljoa

väkevämmältä ja vastenmielisemmältä, kuin se ennen oli tuntunut.

Vanhan lumpunkokoojan kuva nousi hänen mieleensä, ja hän katsahti

ympärilleen, koettaen tuntea pimeässä sitä paikkaa, jossa vanhuksella

oli tapana levähtää hänen kanssaan. Mutta sitä paikkaa ei enää

näkynyt; luultavasti oli se peittynyt roskaläjien alle. Ilja huokasi,

hänestä tuntui, kuin hänessäkin olisi jokin tullut haudatuksi roskien

alle...

"Jollen olisi kuristanut kauppiasta... olisi minun nyt hyvin hyvä

elää..." -- ajatteli hän äkkiä, Mutta heti sen jälkeen kuului hänen

sydämestään kuin vastaukseksi huudahdettavan:

"Mitä on kauppiaalla sen kanssa tekemistä? Hän on minun

onnettomuuteni, vaan ei syntini".

Kuului rapinaa, pieni koira pujahti Iljan ohitse ja katosi

vingaisten. Hän hätkähti: oli kuin osa öisestä pimeydestä olisi äkkiä

tullut eläväksi ja älähtäen paennut tiehensä.

"Yhdentekevää", -- mietti hän, -- "vaikkei kauppiasta olisi

ollutkaan, ei minulla kuitenkaan olisi ollut rauhaa rinnassani. Olen

nähnyt liian paljon vääryyksiä tehtävän sekä itselleni että muille.

Kun kerran sydän on saanut haavan, ei pakotus koskaan lakkaa..."

Hän astui verkkaan jyrkänteen reunaa pitkin. Hänen jalkansa upposivat

roskaläjiin, ja lastut ja paperipalaset rapisivat hänen askeltensa

alla. Kapea maapalanen, jossa ei ollut roskia, pisti terävänä

suikaleena jyrkänteen reunalle asti. Hän kulki sen nenään asti ja

istuutui sinne, antaen jalkansa riippua jyrkänteen yli. Ilma täällä

oli raittiimpaa, ja kun hän antoi katseensa harhailla ympäri notkoa,

huomasi hän kaukaa joen teräsharmaan uoman. Veden pinnalla, joka oli

liikkumaton kuin jää, värähtelivät hiljaa näkymättömien laivojen

tulet, ja muuan niistä liikkui ilmassa, kuin punanen lintu. Eräs

toinen, vihreä, onnettomuutta ennustava, paloi liikkumatonna, säteitä

heittämättä... Iljan jalkojen alla avautui rotkon laaja kita, synkän

pimeyden peitossa, muistuttaen jokea, jossa mustat ilma-aallot

ääneti vyöryivät eteenpäin. Surumielisyys valtasi Iljan sydämen; hän

tuijotti rotkoon ja ajatteli:

"Äsken oli hyvä ollakseni, mieleni oli kevyt... koko elämä hymyili

minulle... ja nyt jo, päinvastoin, tuntuu kaikki toisenlaiselta...

Minkätähden työntää elämä ihmisen vasten hänen tahtoansa sinne, jonne

hän vähimmin haluaa? Kaikki tässä elämässä on raskasta, väärää,

käsittämätöntä. Kenties Jaakko sittenkin oli oikeassa sanoessaan,

että ihmisen tulee ennen kaikkea ymmärtää itseään... tai kenties

paremmin, oppia ymmärtämään ihmisiä, kuinka he elävät ja minkä lakien

mukaan?"

Hän muisti, kuinka pahansuovasti Jaakko oli puhunut hänelle ja

se teki hänet vielä surullisemmaksi... Rotkosta kuului jyrähdys:

arvattavasti suuri maalohkeama oli jyrkänteeltä vierinyt alas. Ilja

kurotti kaulaansa ja tuijotti pimeyteen... Kylmä kosteus hulmahti

hänen kasvoillensa... Hän katsahti taivaalle. Siellä tuikkivat

himmeinä tähdet, ja metsän takaa nousi verkkaan kuu isona punertavana

pallona, muistuttaen suurta, elotonta silmää. Ja samoin kuin vähän

aikaa sitten yölepakko oli liipotellut hämyssä, lenteli myös Iljan

mielessä synkkiä ajatuksia ja muistoja; ne tulivat ja katosivat

vastausta antamatta, ja yhä synkempänä ja painostavampana laskeutui

pimeys hänen sieluunsa.

"Ihmiset ryöstävät, kiusaavat, sortavat toisiansa, eikä kukaan auta

toistansa elämään, vaan jokainen vaanii tilaisuutta, voidakseen itse

vetäytyä syrjään, elämään rauhassa... Minäkin tahdon nyt vetäytyä

kolooni... Missä on tosi, oikea elämä?"

Hän istui kauan ajatuksiinsa vaipuneena, tuijottaen milloin rotkoon

milloin taivaalle. Kentällä oli hiljaista. Kuu paistoi pimeään

rotkoon ja valaisi syviä halkeamia ja pensaita sen reunoilla. Pensaat

heittivät muodottomia varjoja ympärilleen. Taivaalla ei näkynyt muuta

kuin kuu ja tähdet. Vihdoin tuli Iljalle kylmä; hän nousi ylös ja

läksi yökylmästä väristen verkkaan astumaan kentän poikki kaupungin

vilkkuvia tulia kohden. Hän ei tahtonut enää ajatella mitään; hänen

mielensä täytti kylmä välinpitämättömyys...

Hän tuli myöhään kotiin ja pysähtyi miettiväisenä portin eteen

tuntien haluttomuutta soittamaan. Ikkunoissa ei ollut tulta, --

siis isäntäväki jo nukkui. Hänestä oli vaikeata vaivata Tatjana

Vlasjevnaa, joka aina itse tuli ovea avaamaan... Mutta ulkonakaan ei

hän voinut olla. Hän veti hiljaa ovikellon nuorasta. Milt'ei heti

aukeni ovi, ja Iljan edessä seisoi emännän siro vartalo, kokonaan

valkosiin puettuna.

-- Sulkekaa ovi pian! -- sanoi hän Iljalle äänellä, jota tämä ei

tuntenut. -- On kylmä... olen riisuutunut... mieheni ei ole kotona...

-- Suokaa anteeksi, -- mutisi Ilja.

-- Kuinka tulette myöhään! -- Missä olette ollut?

Ilja sulki oven ja kääntyi vastatakseen, vaan tunsikin vastassaan

hänen rintansa. Tatjana Vlasjevna ei väistynyt, vaan ikäänkuin

painautui häntä lähemmäksi. Iljakaan ei voinut peräytyä, sillä hänen

selkänsä takana oli sulettu ovi. Äkkiä rupesi emäntä nauramaan...

hiljaa, värähtelevää naurua. Lunjeff kohotti kätensä ja laski ne

varotellen hänen olkapäilleen, vapisten hämillään halusta syleillä

häntä. Silloin nousi tämä varpailleen, kietoi hennot, kuumat

käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi:

-- Missä sinä kuleksit kaiket yöt? Minkätähden, sano? Onhan sitä

sinulle lähempänäkin... kauan jo on ollut... rakas, kaunis, vahva

poikani!

Kuin unessa suuteli Ilja häntä, horjuen siitä kiivaudesta, jolla hän

syleili ja suuteli häntä. Ilja nosti hänet vahvoille käsivarsilleen

ja kantoi keveästi huoneeseensa...

Aamulla heräsi Ilja pelkomielellä.

"Kuinka voin nyt katsoa Kirik'iä silmiin?" -- mietti hän, heti

kun oli saanut silmänsä auki. Hän tunsi sekä pelkoa että häpeää

ajatellessaan poliisitarkastajaa.

"Jos edes vihaisin tueta miestä, tai hän olisi vastenmielinen

minusta... Mutta loukata häntä syyttä... ja loukata lisäksi niin

verisesti..." -- ajatteli hän levottomasti, ja hänen mielessään

liikahti jotakin vastenmielistä Tatjana Vlasjevnaa kohtaan. Hänestä

tuntui, että Kirik heti arvaisi vaimonsa uskottomuuden, eikä hän

voinut kuvitella, mitä siitä seuraisi.

"Ja miksi heittäysi hän minun syliini kuin nälkäinen?" -- kysyi

hän epätoivoisena itseltään, vaan tuntien samalla sen mieluisasti

itserakkauttaan kutkuttavan. Häneen oli kääntänyt huomionsa oikea,

kunnioitettu, sivistynyt, naimisissa oleva nainen, eikä mikään

kauppiaan jalkavaimo, kuten esimerkiksi Olympiada.

"Minussa mahtaa olla jotakin erityistä", kuiskasi hänen

itserakkautensa. -- "Hävettää minua kyllä... mutta enhän minäkään ole

kivestä... enhän voinut ajaa häntä pois"...

Hän oli nuori eikä hän voinut olla muistelematta tuon naisen

hyväilyjä, jotka olivat toisenlaisia, kuin joihin hän oli tottunut.

Ja hän oli käytännöllinen: hän älysi tahtomattaan, että tuossa

suhteesta saattoi koitua hänelle monenlaisia etuja. Mutta heti näiden

ajatusten perästä tuli toisia synkkänä ukonpilvenä:

"Taas olen joutunut takaveräjälle... Tahdoinko sitä? Kunnioitin

häntä... koskaan ei minulla ollut pahaa ajatusta hänestä... ja näin

sitten lopultakin kävi..."

Sitten kaikkonivat nuo synkät, ristiriitaiset ajatukset, kun hän

muisti, että rauhallinen, iloinen elämä alkaisi hänelle pian. Mutta

yhtäkaikki palasi tuo sama ajatus:

"Joll'ei sitä sittenkään olisi tapahtunut..."

Tahallaan ei hän noussut vuoteelta ennenkuin Antonomoff oli lähtenyt

kotoa, ja hän kuuli, kuinka tämä tyytyväisesti maiskuttaen huuliaan,

sanoi vaimolleen:

-- Paista päivälliseksi lihapalleroita, Tanja. Pane sianlihaa

runsaasti ja ruskista niitä, että ne näyttäisivät hyvin

ruokahaluaherättäviltä... Mausta ne pippurilla. Ostan sinulle

palkkioksi sitten marmelaateja.

-- Hyvä, hyvä! Mene vaan! Niinkuin en minä tietäisi makuasi... --

sanoi ystävällisesti hänen vaimonsa.

-- Tule tänne, kyyhkyseni, niin suutelen sinua!

Kuullessaan maiskauksen, vavahti Lunjeff. Hänestä tuntui se

inhottavalta ja naurettavalta.

Niin pian kun ovi oli sulkeutunut Antonomoff'in jälkeen, juoksi

Tatjana Vlasjevna Iljan huoneeseen, hyppäsi hänen sänkyynsä ja huusi

hilpeästi:

-- Suutele minua pian, -- minulla on kiire!

Ilja virkkoi jurosti hänelle:

-- Mutta vastikäänhän te suutelitte miestänne!

-- Mitä nyt? "Te!" Katsos tätä, kun on mustasukkainen!... -- huudahti

tyytyväisesti Tatjana Vlasjevna ja hypähti nauraen sängystä vetämään

uutimia ikkunan eteen, ja lisäsi sitten:

-- Mustasukkainen, -- se on hyvä! Kaikki mustasukkaiset rakastavat

kiihkeästi...

-- En sanonut sitä mustasukkaisuudesta.

-- Hiljaa! -- komensi Tatjana Vlasjevna leikillisesti, sulkien

kädellään hänen suunsa...

Kun he olivat väsyneet suutelemiseen, katsoi Ilja hymyillen häneen

eikä voinut pidättyä sanomasta:

-- Kyllä sinä olet rohkea... oikea hurjapää! Teepäs tuollainen teko

ihan miehensä nenän alla!

Tatjana Vlasjevnan vihertävät silmät välähtivät vihasta ja hän

huudahti:

-- Se on aivan tavallista eikä siinä ole mitään merkillistä!

Luuletko montakaan vaimoa olevan, jotka eivät petä miehiänsä?

Vain rumat ja sairaat... Kaunis nainen tahtoo aina olla jossakin

rakkausseikkailussa...

Koko aamun "valisti" hän Iljaa, kertoen huolettomasti eri juttuja,

jolloin vaimot olivat pettäneet miehiään. Esiliina edessään ja

punanen röijy yllään hyöri hän hihat ylös käärittyinä kyökissä

kevyesti ja sukkelasti kuin lintu, valmistaen miehelleen

lihapalleroita, ja hänen sointuva äänensä kuului keskeymättä Iljan

huoneeseen.

-- Luuletko sinä, että, kun on mies, se on kyllin naiselle? Mutta

saattaa joskus tapahtua, ett'ei mies miellytä häntä, vaikka hän

pitäisikin hänestä. Ja lisäksi -- eihän mieskään paljon välitä

pettäessään vaimoaan, kun vaan sopiva tilaisuus sattuu... Samoin

naisestakin on ikävää koko ikänsä ajatella vain -- mieheni, mieheni,

mieheni! Ja aina on hauskaa huvitella toistenkin kanssa. Saahan

siten tietää, millaisia miehet ovat, mikä on ero niiden välillä.

Löytyy monenlaista sahtiakin... tavallista sahtia, baijerilaista-,

katajanmarja-, karpalosahtia... Ja tyhmää on aina juoda tavallista

sahtia...

Ilja kuunteli, juoden teetä, ja hänestä tuntui kuin siinä olisi

ollut jokin katkera sivumaku. Tuon naisen sanoissa oli jotakin

vastenmielistä, joka oli hänelle uutta. Tahtomattaan muistui

hänen mieleensä Olympiada, hänen täyteläinen äänensä, tyynet

liikkeensä, hänen tuliset sanansa, joissa kuulosti usein sydäntä

liikuttava voima. Tosin oli Olympiada vain sivistymätön nainen,

joka olisi sopinut vaimoksi jollekin rihkamatavarakauppiaalle,

yksinkertainen nainen. Siksipä lienee hän siveettömyydessäkin ollut

yksinkertaisempi... Osaamatta mitään vastata Tatjana Vlasjevnan

sanoihin, pakotti Ilja itsensä hymyilemään. Hänen mielensä kävi

surulliseksi, kuunnellessaan emännän puhetta, ja vihdoin virkkoi hän

miettivästi:

-- En odottanut tapaavani teidän puhtaassa elämässänne sellaisia

tapoja...

-- Tavat ovat samanlaisia joka paikassa. Ihmiset tekevät tavat, ja

ihmiset tahtovat vain yhtä -- elää hyvästi. Ihminen tahtoo elää

ihmisten tavoin: tyynesti, mukavasti, kylläisenä, vaan siihen

tarvitaan rahaa. Rahaa saadaan perinnön, onnen kautta tahi työllä.

Kellä on arpajaislippu, hän saattaa toivoa onneen. Kauniilla naisella

on luonnon antama voittolippu -- kauneus. Kauneudella voidaan paljon

voittaa! Kenellä ei ole rikkaita sukulaisia, arpajaislippuja tahi

kauneutta, hänen täytyy tehdä työtä. Mutta tehdä koko ikänsä työtä,

on kurjaa... Minä teen työtä, vaikka minulla on kaksi arpajaislippua,

Mutta minä päätin pantata ne, saadakseni rahaa sinun kauppasi

perustamiseen... Kaksi arpajaislippua on liian vähän! Lihapalleroiden

paistaminen ja näppylänaamaisen poliisitarkastajan suuteleminen käy

ajan oloon ikäväksi!... Niinpä rupesi mieleni tekemään suudella

sinua...

Hän katsahti veitikkamaisesti Iljaan ja kysyi:

-- Eikö se ole sinusta vastenmielistä?... Miksi katsot minuun niin

vihaisesti?

Ilja seisoi huoneensa ovella, kulmakarvat rypyssä. Taljana Vlasjevna

astui hänen luoksensa, laski kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi

uteliaan näköisenä hänen kasvoihinsa.

-- En ole vihainen, -- virkkoi Ilja. Tatjana Vlasjevna huusi nauraa

hohottaen:

-- Etkö? Oh, kiitos siitä!... kuinka hyvä olet!...

-- Ajattelen, näes, -- verkkaan lausuen sanat, jatkoi Ilja, -- että

taidat puhua totta... vaan kuitenkin pahasti...

-- Ohoo, millainen olet! Missä suhteessa puhun pahasti? Selitähän!

Mutta Ilja ei voinut selittää mitään. Hän ei itsekään tietänyt, mikä

Tatjana Vlasjevnan sanoissa ei miellyttänyt häntä. Olympiada oli

puhunut paljon pahemmin, raa'emmin, mutta se ei koskaan ollut tehnyt

häneen niin vastenmielistä vaikutusta, kuin tämän pienen, puhtosen

linnun liverrys. Koko sen päivän ajatteli hän itsepäisesti sitä outoa

tyytymättömyyttä, joka oli syntynyt hänen mieleensä tuosta uudesta,

hänen itserakkauttaan kutkuttavasta, suhteesta, voimatta päästä

selville, mistä se johtui.

Kun hän illalla tuli kaupungista kotiin, tapasi hän kyökissä

Kirik'in, joka hyvillä mielin huudahti:

-- Tänään, Ilja, on Tanjusha kunnostanut itseään! Sellaisia

lihapalleroita, kuin hän valmisti, käy ihan sääliksi syödä! Säästin

niitä lautasellisen sinun varallesi. Irrota laatikkosi, istu ja syö

ja anna ruo'an maistua!

Ilja katsoi hämillään häneen ja sanoi huoahtaen:

Kiitos, Kirik Nikodimovitsh, -- te olette todellakin hyvä ihminen!

-- Mitä joutavia! -- huudahti Kirik, tehden kädellään kieltävän

liikkeen. -- Lautasellisesta lihapalleroita ei kannata puhuakaan!

Ei, poikaseni, jos minä olisin poliisimestari, niin silloin vasta

kenties saisit kiitellä minua!... Mutta poliisimestaria ei minusta

tule... ja luultavasti heitän koko alan... Rupean kenties jonkin

kauppiaan prokuristiksi... siitä on enemmän hyötyä! Kun kerran pääsen

prokuristiksi, on minulla pian sievonen pääoma koossa...

Tatjana Vlasjevna hiljaa hyräillen askarteli jotakin uunin

luona. Ilja katsoi häneen ja tunsi taas samanlaista kiusallista

vastenmielisyyttä. Mutta vähitellen katosi se tunne uusien

vaikutusten ja huolten tieltä. Hänellä ei riittänyt näinä päivinä

paljoa aikaa ajattelemiseen, sillä hänellä oli alituista puuhaa

puodin järjestämisessä ja tavaroiden ostossa. Ja huomaamattaan

tottui hän vähitellen Tatjana Vlasjevnaan, kuten juoppo viinaan.

Rakastajattarena miellytti hän yhä enemmän häntä, vaikka hänen

hyväilynsä usein herättivät hävyntunteen hänessä, saivatpa hänet

häntä pelkäämäänkin. Yhdessä hänen puheittensa kanssa hävittivät

ne hänestä vähitellen kaiken kunnioituksen häntä kohtaan naisena.

Aamuisin, kun hän oli saattanut miehensä tämän virkapaikkaan, tai kun

tämä iltasin oli mennyt klubiin, huusi hän Iljan luokseen tahi itse

tuli hänen huoneeseensa ja kertoi hänelle monenlaisia historioita

"elämästä". Ja kaikki nuo historiat olivat niin aistillisia, kuin

ne olisivat tapahtuneet maassa, jonka asukkaat olisivat olleet

mitä suurimpia konnia ja kulkeneet alastomina, ja joiden paraana

huvituksena olisivat aviorikokset olleet.

-- Onko todellakin tuo kaikki totta? kysyi Ilja synkästi. Hän ei

tahtonut uskoa hänen sanojansa, vaan hän tunsi kuitenkin itsensä

avuttomaksi niitä vastaan, ei voinut niitä kumota. Mutta Tatjana

Vlasjevna nauraa hohotti ja, suudellen häntä, sanoi:

-- Alkakaamme ylhäältäpäin. Kuvernööri elää rahatoimikamarin

puheenjohtajan vaimon kanssa, rahatoimikamarin puheenjohtaja

viekotteli äskettäin erään alaisensa virkamiehen vaimon, vuokrasi

hänelle asunnon Sobatshin kadun varrella ja käy kahdesti viikossa

aivan julkisesti hänen luonaan. Tunnen tuon rouvan. Hän on vielä

vallan nuori, ei ole vuottakaan siitä, kun meni miehelään. Hänen

miehensä lähetettiin piirikunnan veronkannontarkastajaksi. Hänetkin

tunnen, -- mikä tarkastaja hän on! Vähän kouluja käynyt, typerä...

Tatjana Vlasjevna kertoi hänelle vielä kauppiaista, jotka ostivat

keskenkasvuisia tyttöjä, turmellakseen heidät sitten, kauppiaitten

rouvista, jotka pitävät rakastajia, kuinka hienon maailman neidit,

raskaiksi tultuaan, keinotekoisesti vapautuvat sikiöstään.

Ilja kuunteli häntä, ja elämä näytti hänestä likakaivolta, jossa

ihmiset elivät kuin madot.

-- Hyi! -- sanoi hän väsyneesti. -- Löytyykö sitten missään lainkaan

puhdasta, oikeata?

-- Mitä oikeata? Mitä tarkotat sillä? kysyi Tatjana Vlasjevna

kummastellen.

-- Oikeata ja kunnollista! -- huudahti Ilja vihaisesti.

-- Mutta tottahan olen puhunut!... En minä sitä omasta päästäni...

-- En sitä tarkottanut! Löytyykö mitään oikeata ja puhdasta tässä

maailmassa, vai eikö?

Tatjana Vlasjevna ei ymmärtänyt häntä, vaan nauroi hänelle.

Välistä sai hänen puheensa toisen suunnan. Katsoen Iljaan silmät

omituisesti kiiltäen, kysyi hän:

-- Sano minulle, kuinka ensimmäisen kerran opit tietämään, mikä on

nainen!

Sitä muistoa Ilja häpesi, se oli hänestä vastenmielinen. Hän väisti

rakastajattarensa katseen kääntämällä syrjään päänsä ja virkkoi

moittivasti:

-- Kuinka voit niin likaisia asioita udella? Ettet häpeä...

Miehetkään eivät kerro toisilleen sellaista...

Eräänä päivänä, kun Ilja palasi kotiin puodista, jossa puusepät

parhaillaan olivat asettamassa hyllyjä, näki hän kummastuksekseen

Matitsan kyökissä. Hän istui pöydän vieressä, pitäen suuria käsiään

pöydällä, ja puheli emännän kanssa, joka seisoi uunin ääressä.

-- Tässä on muuan rouvashenkilö, joka on odottanut teitä jo kauan, --

sanoi Tatjana Vlasjevna, osottaen hymyillen Matitsaa.

-- Hyvää iltaa! -- sanoi tuo "rouvashenkilö", vaivalla nousten

penkiltä.

-- Kah! -- huudahti Ilja. -- Vieläkö olet hengissä?

-- Mädännyttä kaukaloa ei sikakaan syö... -- vastasi kumealla äänellä

Matitsa.

Ilja ei ollut häntä nähnyt pitkiin aikoihin ja katseli nyt häntä

nauraen, vaan samalla säälien. Matitsan yllä oli rikkinäinen

pumpulipuku, päätä peitti vanhuuttaan punertava huivi ja jalat

olivat paljaat. Vaivalla liikuttaen niitä ja seinään nojaten, kulki

hän verkkaan lattian poikki Iljan huoneeseen ja istuutui raskaasti

tuolille, sanoen käheällä, puisevalla äänellä:

-- Pian tulee loppu minusta... Jalat rampautuvat päivä päivältä

yhä enemmän, ja kun ne tulevat vallan rammoiksi, en kykene enää

hankkimaan itselleni elatusta... Silloin on kuolema edessä.

Hänen kasvonsa olivat kauheasti pöhötyksissä ja ylt'yleensä mustien

pilkkujen peitossa, ja suuret silmät olivat painuneet sisään, niin

että ne näyttivät vain kapeilta viiruilta.

-- Mitä naamastani katsot? -- sanoi hän Iljalle. -- Luuletko, että

minua on lyöty? Ei, se on kaikki tautini syytä...

-- Kuinka elätät itseäsi? -- kysyi Ilja.

-- Istun ja kerjään kirkkojen rappusilla... -- honotti Matitsa

tyynesti, kuin vetopasuuna. -- Erään asian tähden tulin luoksesi...

Sain Perfishkalta kuulla, missä asut, niinpä tulin tänne...

-- Haluatko teetä? -- ehdotti Lunjeff. Hänestä oli vastenmielistä

kuulla Matitsan ääntä ja katsoa hänen elävältä mätänevää, suurta,

voimakasta ruumistaan.

-- Pesköön pirut häntiään teelläsi... vaan minulle anna

viisikopeekkainen!... Mutta arvaa, mitä varten olen oikeastaan tullut!

Hänen oli vaikea puhua, hän hengitti taajaan ja hänestä löyhki

inhottava haju.

-- Mitä varten? -- kysyi Ilja, kääntyen poispäin, muistaen, kuinka

hän kerran loukkasi häntä.

-- Muistatko Mashutkaa? Häh! Tai oletko tullut huonomuistiseksi

rikastuessasi?...

-- Muistan kyllä, muistan! -- sanoi Ilja nopeasti.

-- Mutta mitä hyötyä hänelle on ollut siitä, että muistat? Onko hänen

elämänsä tullut siitä paremmaksi?

-- Kuinka hän voi?

Matitsa pudisti päätään ja sanoi lyhyeen:

-- Ei hän vielä ole hirteen mennyt...

-- Puhu suoraan! -- huusi Ilja vihaisena. -- Mitä minusta pistelet?

Sinä itse möit hänet kolmesta ruplasta...

-- En pistelekään sinua, soimaan vaan itseäni... virkkoi Matitsa

tyynesti, ja alkoi ponnistuksesta läähättäen hitaasti ja laajasti

kertoa Mashasta.

Hänen vanha miehensä oli mustasukkainen ja kiusasi häntä. Ei

päästänyt mihinkään, ei edes puotiin, vaan hänen täytyy istua

huoneessaan eikä saa ukon luvatta mennä pihamaallekaan. Lapsensa on

ukko lähettänyt muiden hoidettavaksi, ja asuu kahden Mashan kanssa,

jota hän sekä pieksää että kurittaa. Hän menettelee siksi niin hänen

kanssaan, kun ensimäinen vaimonsa oli ollut uskoton hänelle...

kumpikaan lapsi ei näet ollut hänen, vaan jonkin toisen. Masha on jo

kahdesti karannut hänen luotaan, vaan poliisi on molemmilla kerroilla

tuonut hänet takaisin miehensä luo, joka siitä on yhä kovemmin

ruvennut häntä kohtelemaan. Sellaista on hänen elämänsä!

-- Niin, kyllähän saatoitte Perfishkan kera lapsiraukan kurjaan

asemaan! -- virkkoi Ilja synkästi.

-- Minä luulin, että hänen tulisi parempi olla, -- sanoi Matitsa

puisevalla äänellään. Hänen liikkumattomat, aivan kuin kiviset

kasvonsa ja outo äänensä tekivät kauhean vaikutuksen Iljaan.

-- Minä luulin, että hänen tulisi parempi olla, vaan kävikin

päinvastoin... Meidän olisi pitänyt myödä hänet, kuten ensiksi aioin,

jollekin rikkaalle... Hän olisi antanut hänelle asunnon ja vaatteet

ja muuta... Masha olisi sitten voinut antaa hänelle matkapassit... ja

elää, kuten muutkin...

-- Mutta miksi olet tullut tänne? -- kysyi Ilja.

-- Asuthan sinä poliisimiehen luona... Sano hänelle, etteivät he

ottaisi häntä kiinni, jos hän taas karkaisi... Kenties hän onnistuisi

pääsemään jonnekin...

-- Senkö tähden todellakin tulit?

-- Kuinkas muuten! Pyydä heitä, etteivät estäisi hänen pakoaan...

-- Kyllä olette väkeä! -- huudahti Ilja ja vaipui mietteisiinsä. Mitä

saattoi hän tehdä Mashan hyväksi?...

Matitsa nousi tuolilta ja läksi liikkeelle vaivaloisesti laahaten

jalkojaan, yskien ja voihkien.

Hyvästi!... Luultavasti emme enää näe toisiamme... pian tulee loppu

minusta... mutisi hän. -- Kiitos sinulle, joka olet niin hieno ja

rikas!... Kiitos, kiitos!...

Kun hän oli kadonnut kyökin ovesta, riensi emäntä Iljan huoneeseen ja

syleillen häntä kysyi nauraen:

-- Tuoko oli ensimmäinen rakkautesi, niinkö?

-- Kuka? -- kysyi Ilja pitkään, syventyneenä ajattelemaan Mashaa.

-- Tuo akka?

Ilja irrotti rakastajattarensa kädet kaulastaan ja sanoi synkästi:

-- Hän jaksaa tuskin jalkojaan liikuttaa ja kuitenkin pitää hän

huolta siitä, jota rakastaa...

-- Ketä hän sitten rakastaa? -- kysyi Tatjana Vlasjevna katsoen

kummastellen ja uteliaasti Iljan huolestuneisiin kasvoihin.

-- Odotahan, Tatjana, -- virkkoi Ilja, odotahan! Se ei ole

leikinasia...

Hän kertoi lyhyesti Mashan kohtalon ja kysyi:

-- Mitä on tehtävä?

-- Ei siihen voida mitään tehdä! -- vastasi Tatjana Vlasjevna,

kohauttaen olkapäitään. Lain mukaan vaimo kuuluu miehelle, eikä

kenelläkään ole oikeutta ottaa häntä häneltä...

Ja arvokkaana, kuin konsanaankin henkilö, joka perinpohjin tuntee

lait ja on vakuutettu niiden järkähtämättömyydestä, puhui Tatjana

Vlasjevna kauan, kauan, kuinka Mashan täytyy alistua miehensä

vaatimuksiin.

-- Hänen täytyy vastaiseksi kärsiä. Hänen on odottaminen aikaansa.

Mies on vanha, kuolee pian; silloin pääsee hän vapaaksi, ukon koko

omaisuus joutuu hänelle... Ja sitten voit sinä naida tuon rikkaan,

nuoren lesken... vai kuinka?

Hän nauroi ja alkoi taas tosissaan neuvoa Iljaa:

-- Parasta olisi, että katkaisisit kaikki suhteesi vanhojen

tuttaviesi kanssa. Nyt ne eivät enää sovi sinulle... saattavatpa

sinut häpeämään. Kaikki he ovat likaisia, raakoja... esimerkiksi se,

joka lainasi sinulta rahaa... laiha... ilkeäsilmäinen... Mikä sen

nimi olikaan?...

-- Gratsheff...

-- Niin... Kuinka naurettavia nimiä noilla rahvaanihmisillä on:

Gratsheff, Lunjeff, Pjetuhoff, Skvortsoff. Meidän säädyssämme ovat

sukunimetkin kauniimpia: Avtonomoff, Korsakoff! Isäni on Florianoff!

Tyttönä ollessani hakkaili minua lainopinkandidaatti Glorianoff...

Kerran mäenlaskussa ollessamme otti hän jalastani sukkanauhan ja

uhkasi skandaalilla, jos en minä itse kävisi sitä noutamassa hänen

asunnostaan...

Ilja kuunteli hajamielisesti häntä, muistellen hänkin entisyyttään,

ja oli kuin näkymättömät langat olisivat kiinnittäneet häntä lujasti

Petruha Filimonoff'in taloon. Ja hänestä tuntui, kuin tuo talo aina

estäisi häntä elämästä rauhassa...

* * * * *

Vihdoin toteutui Lunjeff'in unelma.

Mieli hiljaista iloa täynnä seisoi hän varhain aamusta iltaan tiskin

takana ihaillen puotiansa. Hänen ympärillään hyllyillä oli suoriin

riveihin asetettuja rasioita ja pahvilaatikoita; ikkunaan oli hän

järjestänyt näyttelyn kiiltävistä vyönsolista, rahakukkaroista,

saippuoista, napeista ja ripustanut koreita nauhoja, pitsejä,

kaikki loistaen sateenkaaren väreissä auringon paisteessa. Vakavana

ja kauniina tervehti hän ostajia kohteliaalla kumarruksella ja

levitteli heidän nähtäväkseen tiskille tavaranäytteitä. Pitsien

ja nauhojen kahinassa oli hän kuulevinaan suloista soittoa, ja

kaikki ompelijattaret, jotka kävivät tekemässä kauppaa joillakuilla

kopeekoilla, näyttivät hänestä kauniilta ja miellyttäviltä. Elämä oli

äkkiä muuttunut keveäksi ja suloiseksi, sillä oli nyt yksinkertainen

ja selvä tarkotuksensa, ja entisyys oli kuin kietoutunut usvaan. Hän

ei ajatellut muuta kuin kauppaa, tavaroita, ostajia...

Hän oli ottanut palvelukseensa juoksupojan, jonka puetti siistiin,

harmaaseen nuttuun, ja jonka puhtaudesta hän piti tarkan huolen.

-- Me pidämme kauppaa aroilla tavaroilla, Gavrik, -- oli hänellä

tapana sanoa tälle, ja siksi täytyy meidän itsemme olla puhtaita ja

hienoja...

Gavrik oli kaksitoistavuotias miehenalku, lihavahko, hiukan

rokonarpinen, pystynenänen, silmät pienet, harmaat, kasvot

liikkuvat. Hän oli vasta lopettanut kaupungin koulun ja piti itsensä

täysikasvuisena, vakavana miehenä. Hän viihtyi hyvin pienessä,

puhtosessa puodissa, puuhasi halusta rasioiden ja laatikkojen

järjestämisessä ja koetti kohdella ostajia yhtä kohteliaasti

kuin isäntänsäkin. Mutta se ei tahtonut oikein onnistua, hänellä

oli liiaksi kehittynyt matkimiskyky, ja hänen rokonrikkoisilla

kasvoillaan kuvastui heti kaikki ostajien kasvonilmeet. Sitä paitsi

oli hän kaikkien pikkupoikien ja tyttöjen ainainen vihollinen, niin

että hän harvoin saattoi pidättää vastustamatonta haluaan näpistää,

tyrkkiä niitä, repiä tukasta ja yleensä saattaa noille pikkuostajille

kaikenlaisia ikävyyksiä.

Iljan mieleen muistui se aika, jolloin hän oli ollut juoksupoikana

Stroganin kalakaupassa, ja hän puheli usein ystävällisesti Gavrikin

kanssa ja laski leikkiä, kun ei puodissa sattunut olemaan ketään

ostajia.

-- Lue sinä, Gavrik, kun olet joutilas, kirjoja, ettei olisi ikävä

ollaksesi, -- neuvoi hän apulaistaan. -- Kirjan ääressä kuluu aika

pian, ja hauska on lukea...

Nyt rupesi Lunjeff kaikkia kohtaan käyttäytymään hienosti,

huomaavaisesti, hymyillen hymyä, joka ikäänkuin sanoi:

-- Minua on todellakin onnistanut... Olkaa kärsivällisiä!

Toivottavasti onnistaa pian teitäkin...

Kun hän avasi kauppansa seitsemän aikaan aamulla, sulki hän sen

vasta kello kymmenen illalla. Ostajia oli vähän ja Lunjeff istui

usein tuolilla oven vieressä, lämmitellen kevätauringon paisteessa

ja leväten, ajattelematta ja toivomatta mitään. Gavrik istui myös

ovella, tarkastaen ohikulkevia ja matkien niitä, houkutteli koiria

luoksensa, viskeli kivillä kyyhkysiä ja varpusia tahi luki jotakin

kirjaa lakkaamatta hangaten nenäänsä. Joskus pyysi hänen isäntänsä

häntä lukemaan ääneen, vaan lukeminen ei huvittanut häntä: hän

kuunteli mieluummin hiljaisuutta ja sielussaan vallitsevaa rauhaa.

Hän nautti siitä, juopui siitä, sillä se oli uutta hänelle ja

sanomattoman suloista. Mutta välistä tämä sisäinen tyytyväisyys

häiriintyi. Se oli omituinen, himmeä tunne, tulevan levottomuuden

aavistusta, joka ei kuitenkaan järkyttänyt hänen mielenrauhaansa,

koskettihan sitä vaan keveästi kuin varjo.

Silloin rupesi hän puhelemaan juoksupoikansa kanssa.

-- Gavrik! Mikä on isäsi?

-- Hän on kirjeenkantaja...

-- Onko teidän perheenne suuri?

-- On kyllä! Meitä on paljon. Toiset ovat suuria, toiset pieniä.

-- Kuinka monta on pientä?

-- Viisi. Suuria on kolme... Suuret ovat jo kaikki paikoissa: minä

-- teillä, Vasili -- Siperiassa, -- Vasili on telegrafistina, ja

Sonjka antaa tunteja. Hän on koko tyttö! Ansaitsee kaksitoista ruplaa

kuukaudessa. Sitten on vielä Mishka... Hän on vanhempi minua, mutta

hän käy vielä kymnaasia...

-- Mutta teitähän on sitten suuria neljä eikä kolme...

-- Kuinka niin? -- huudahti Gavrik. Mishkahan käy koulua... Ja suuria

ovat vain ne, jotka tekevät työtä.

-- Oletteko köyhiä?

-- Tietysti! -- vastasi Gavrik tyynesti ja veti tohisten ilmaa

nenän kautta keuhkoihinsa. Sitten alkoi hän kertoa Iljalle

tulevaisuussuunnitelmistaan.

-- Kunhan tulen suureksi, rupean sotamieheksi. Syttyy sota, ja

minäkin lähden sotaan. Olen urhoollinen... Heti, ennen muita, ryntään

vihollisten kimppuun ja anastan lipun... Samoin teki setänikin, josta

sitten kenraali Gurko antoi ristin rintaan ja viisi ruplaa rahaa...

Ilja kuunteli Gavrikin tulevaisuuden unelmia ja hymyili katsoessaan

hänen rokonrikkomia kasvojaan ja leveää, alituisesti liikkuvaa

nenäänsä.

Iltasin, kun Ilja oli sulkenut puodin, meni hän pieneen

puotikammariinsa. Siellä jo kiehua porisi teekeittiö pöydällä ja sen

vieressä oli leipää ja makkaraa, jotka poika oli hankkinut sinne.

Gavrik joi lasillisen teetä leivän kanssa ja meni sitten puotiin

makaamaan, vaan Ilja istui teekeittiön ääressä kauan, toisinaan

parikin tuntia.

Kaksi tuolia, pöytä, sänky ja astiakaappi, siinä Iljan uuden

asunnon koko huonekalusto. Kammari oli kaita, matalahko, ikkuna

neliskulmainen, josta näkyi ohikulkijoiden jalat, kadun toisella

puolella olevan talon katto ja taivasta katon kohdalta. Ikkunaan oli

hän ripustanut valkoset musliini-uutimet. Kadun puolelta suojusti

ikkunaa rautaristikko, joka ei lainkaan miellyttänyt Iljaa. Vuoteensa

kohdalle seinälle, oli Ilja ripustanut taulun, joka esitti "Ihmisen

eri ikäkausia" ja jota hän kauan oli halunnut ostaa, vaikka se oli

ennen kaupan perustamista jäänyt ostamatta huolimatta huokeasta,

kymmenen kopeekan, hinnastaan.