Helsingissä,
Työväen Sanomalehti-osakeyhtiö,
1903.
Muutamia päiviä myöhemmin sai Lunjeff kuulla, että kauppias
Poluektoff'in murhaan syyllisenä poliisi etsi muuatta pitkää miestä,
joka käytti lammasnahkaturkkia. Tutkinnossa, joka toimitettiin
murhatun puodissa, löytyi kaksi hopeista pyhäinkuvakehystä, jotka
huomattiin varastetuiksi. Liikkeen juoksupoika ilmotti, että ne, pari
päivää ennen murhaa, oli ostettu eräältä pitkältä, Andrei nimiseltä
mieheltä, joka käytti puoliturkkia ja joka usein ennenkin oli
myönyt Poluektoff'ille kaikenlaisia hopea- ja kultakaluja, ja että
Poluektoff oli lamannut hänelle rahaa. Sittemmin tuli selville, että
murhan edellisenä päivänä ja samana päivänä, kuin murha tapahtui,
samannäköinen mies oli juopotellut kaupungin ravintoloissa.
Joka päivä kuuli Ilja jotakin uutta murhasta. Koko kaupungin mieliä
kiinnitti se. Siitä puhuttiin kaikkialla, -- ravintoloissa, kadulla.
Mutta Ilja välitti hyvin vähän noista puheista. Vaaran pelko oli
pudonnut hänen sydämeltään kuin rahka paranevasta haavasta, ja sen
sijaan tunsi hän jonkinmoista noloutta. Tarkasti kuunnellessaan, mitä
murhasta kerrottiin, ajatteli hän vaan yhtä seikkaa, -- kuinka hän
tästä puoleen järjestää elämänsä? Minkälainen tulevaisuus odottaa
häntä? Ja hänen varmuutensa siitä, ettei murhaajaa tavata, kasvoi
päivä päivältä.
Hänestä tuntui samanlaiselta, kuin nuoresta sotamiehestä ennen
taisteluun lähtöä tahi miehestä, joka on lähdössä kaukaiselle
matkalle. Hän tunsi entistä enemmän halua oleksia yksin ja miettiä
kohtaloaan. Mutta hänen ympärillään kiehui elämä, kuin vesi
kattilassa, ja miltei joka päivä sattui sellaista, joka käänsi hänen
ajatuksensa pois hänestä itsestään. Hän tuli kalpeaksi, laihaksi...
Viime aikoina oli Jaakko usein lähennellyt häntä. Tukka pörrössä,
huolimattomasti puettuna kuleksi hän tarkotuksetta ravintolassa
ja pihalla tuijottaen hajamielisesti ympärilleen ja näytti siltä,
kuin erityiset kuvittelut olisivat kiinnittäneet hänen mieltään.
Tavatessaan Iljan, kysyi häneltä salaperäisesti, kuiskaten tahi
puoliääneen:
-- Eikö sinulla ole aikaa puhella vähän kanssani?
-- En jouda nyt...
-- Voi sinua!... Mutta se olisi tärkeätä...
-- Mitä se sitten on? -- kysyi Ilja.
-- Minulla on eräs kirja! Siinä on sellaisia asioita, että oi, oi! --
kuiskasi Jaakko pelästyneen näköisenä.
-- Anna minun olla rauhassa kirjoiltasi! Sano minulle paremminkin,
minkätähden isäsi katsoo aina niin kierosti minuun?
Mutta todellisuudelle ei Jaakolla riittänyt huomiota. Vastaukseksi
Iljan kysymykseen leväytti hän hämmästyneenä silmänsä selkosen
selälleen ja sanoi:
-- Mitä? En tiedä... Se tahtoo sanoa... kuulin kerran... kuinka hän
sanoi sedällesi, että sinä käyt kauppaa väärillä rahoilla... Mutta se
on tietysti hullutusta...
-- Kuinka tiedät, että se on hullutusta? -- hymyillen kysyi Ilja.
-- Sehän on selvää! Vääriä rahoja! Mitä joutavia!... -- Ja viitaten
kädellään, vaipui Jaakko mietteisiinsä.
-- Eikö sinulla siis ole aikaa puhella kanssani? -- kysyi hän hetken
päästä, katsoen toveriinsa harhailevin katsein.
-- Kirjastako?
-- No niin... Erään kohdan ymmärsin siitä... oi, oi, oi, veli hyvä...
Ja hän teki sellaisen irvistyksen, kuin olisi polttanut kätensä
kuumassa raudassa. Lunjeff katsoi toveriinsa, ikäänkuin tämä
olisi ollut vähän löyhkäpäinen. Välistä näytti Jaakko hänestä
sokealta ja aina onnettomalta, kelpaamattomalta elämään. Talossa
ja koko naapuristossa puhuttiin, että Petruha Filimonoff aikoo
naida rakastajattarensa, joka piti muuatta huonomaineista taloa
kaupungissa. Mutta Jaakko oli hyvin välinpitämätön koko huhusta. Kun
Ilja kysyi häneltä, milloin häät ovat, kysyi Jaakko:
-- Kenen häät?
-- Isäsi...
-- Ai, niin!... Kuka sen tietää! Voi, tuota häpeämätöntä! Löysipä
vaimon! Hyi!
-- Mutta tokko tiedät, että hänellä on poika... joka on suuri, käy jo
kymnaasia.
-- En ole tietänyt... entä sitten?
-- Isälläsi on siis perillinen...
-- Vai niin! -- tyynesti sanoi Jaakko. Mutta äkkiä vilkastui hän.
-- Isällä on poika, -- sanot sinä?
-- Niin...
-- Poika... Siitä saattaa olla minulle hyötyä! Isä voisi määrätä
hänet tiskin taakse ja minä saisin tehdä mitä tahdon! Sepä olisi
jotakin!
Ja hän maiskautti suutaan, aivankuin vapauden esimakua tuntien.
Lunjeff katsoi säälien häneen ja sanoi ivallisesti:
-- Oikeassa on sananlasku sanoessaan: anna tyhmälle lapselle
porkkana, niin se ei itke leipää! Voi sinua! En voi todellakaan
käsittää, kuinka sinä voit tulla toimeen maailmassa!
Jaakko hätkähti, ja silmät suurina kuiskasi kiihkeästi:
-- Olen miettinyt sitä ja tiedän jo sen. Ennen kaikkea täytyy tulla
selville sielunsa tilasta... Täytyy ymmärtää mitä Jumala ihmiseltä
vaatii. Nyt näen vaan, että tiet ovat sekottuneet, menneet ristiin,
eikä kukaan tiedä, mitä tietä hänen on seuraaminen. Syntyy ihminen,
ei kukaan tiedä, mitä varten, ja elää, miksi, ei tiedetä, tulee
kuolema ja lopettaa kaikki... Ennen kaikkea täytyy siis minun tietää,
mihin olen määrätty... Eikö niin?
-- Sinulla ovat aina omat mietteesi! väkinäisesti sanoi Ilja. -- Ja
mitä järkeä on niissä?
Hänestä tuntui, että Iljan hämärät puheet vaikuttivat häneen enemmän
kuin ennen ja herättivät hänessä omituisia ajatuksia. Hänestä oli,
kuin jokin salaperäinen olento hänessä, sama, joka aina vastusti
hänen kuvittelujaan yksinkertaisesta ja puhtaasta elämästä, nyt
erityisellä mielihyvällä kuunteli Jaakon sanoja ja liikahteli
hänen mielessään, kuin lapsi äitinsä kohdussa. Se tuntui Iljasta
vastenmieliseltä, ja siksi vältti hän keskusteluja Jaakon kanssa.
-- Mitäkö järkeä? Ilman niitä ollaan kuin tuletta! Minne menet? Ahaa!
Aina täytyy tietää, minne menee ja minkätähden, ja onko oikein...
-- Sinä, Jaakko, olet kuin vanha mies... ikävä on olla seurassasi!
Minun mielestäni -- sikakin etsii tilaisuutta onnistuakseen, saatikka
sitten ihminen... No, hyvästi nyt!
Sellaisten keskustelujen jälkeen tuntui hänestä, kuin hän olisi
syönyt paljon suolasta ruokaa; hän tunsi kovaa janoa ja halusi
jotakin erityistä. Ajatus siitä rangaistuksesta, jonka Jumala määrää
hänelle, kohosi yhä selvemmin hänen mieleensä ja poltti hänen
sieluaan; hän etsi yksinäisyyttä löytämättä sitä. Silloin meni hän
Olympiadan luokse, ja haki hänen sylistään unhoitusta ajatuksilleen
ja levottomuudelleen.
Välistä kävi hän tervehtimässä Vjeraakin. Se kevytmielinen elämä,
jota hän vietti, oli vähitellen vetänyt hänet syvään, likaiseen
kuiluunsa. Hän kertoi ihastuksella Iljalle elämästään rikasten,
nuorten kauppiasten, virkamiesten ja upseerien kanssa, rekiretkistä
ja ravintoloista. Hän näytti hänelle ihailijoiltaan saamiaan
lahjojaan, uusia pukujaan ja koristeitaan, ylpeillen kertoen, kuinka
nuo herrat kiistelivät ja tappelivat hänestä. Lunjeff'ia huvitti
nähdä hänet terveenä, kauniina, ilosena, vaan useasti sanoi hän
varotellen hänelle:
-- Varokaa, ettei päänne mene pyörälle siinä elämässä, Vjerotshka...
-- Entä sitten? Sehän on minun kohtalonikin... Saanhan edes elää
komeasti. Otan elämästä, minkä voin, ja siinä kyllin!
-- Mutta Paavali?
Rakastajansa nimen kuullessaan vavahtivat hänen kulmakarvansa ja
hilpeytensä katosi.
-- Kunpa hän jättäisi minut... -- sanoi hän. -- Vaikeata on hänen
elää kanssani... ja turhaan hän kiusaantuu... Kun hän edes tyytyisi
siihen, minkä hänelle voin antaa, vaan hän tahtoo omistaa minut
kokonaan... Minä taas en voi irtautua... olen kiinni, kuin kärpänen
siirapissa...
-- Ettekö rakasta häntä? -- kysyi Ilja.
-- Häntä ei voi olla rakastamatta, -- vastasi Vjera tosissaan. -- Hän
on kelpo poika.
-- Jos niin on, niin miks'ette elä hänen kanssaan?
-- Hänenkö kanssaan? Sehän olisi samaa, kuin istua hänen niskoilleen.
Hänhän saa töintuskin itselleenkään leivän hankituksi, mitä sitten
meille molemmille! Ei, hän säälittää minua...
-- Varokaa, ettei mitään onnettomuutta tapahdu... hän on huimapäinen!
-- varotti häntä Lunjeff kerrankin. Mutta Vjera vaan nauroi.
-- Hänkö? Hän on niin taipuisa... voin tehdä hänelle, mitä tahdon...
-- Varokaa, ettei hän murru!...
-- Voi, jumala! -- huudahti Vjera suuttuneena. -- Kuinka
menettelisin? Olenko sitten luotu vaan yhtä ihmistä varten? Jokainen
tahtoo elää hauskasti... Ja jokainen elää itseään varten... kuinka
tahtoo... Sekä hän että te, ja minä...
-- Ei se niinkään ole! -- jurosti ja miettivästä sanoi Ilja. -- Me
elämme kaikki... vaan emme itseämme varten...
-- Ketä varten sitten?
-- Te, esimerkiksi -- kevytmielisiä herroja varten...
-- Olenhan itsekin kevytmielinen, -- sanoi Vjera nauraen
huolettomasti.
Lunjeff poistui hänen luotaan hyvin alakuloisena. Paavalin oli hän
tavannut niihin aikoihin vaan pikimmittäin pari kertaa. Kohdatessaan
kerran toverinsa Vjeran luona, oli Paavali ollut synkkä ja ärtyinen.
Hän oli istunut ääneti, hammasta purren, ja hänen laihoilla
kasvoillaan oli hehkunut kaksi punasta läiskää. Ilja ymmärsi, että
hänen toverinsa oli mustasukkainen hänelle, ja se huvitti häntä.
Mutta samalla hän huomasi että Gratsheff oli joutunut verkkoon,
josta hän suuritta vaurioitta ei pääse irti. Ja säälien Paavalia
ja vielä enemmän Vjeraa, herkesi hän käymästä jälkimmäisen luona.
Olympiadan kanssa vietti hän uuden kuherruskuukauden, mutta tännekin
oli tunkeutunut kylmyyttä, joka riisti rauhan Iljan rinnasta Sattui,
että keskellä vilkasta keskustelua Ilja vaipui synkkiin mietteisiin.
Silloin kuiskasi Olympiada hänelle hellästi:
-- Armas! Älä ajattele sitä! Maailmassa on niin vähän ihmisiä, joiden
kädet ovat puhtaat!
-- Kuule, -- vastasi Lunjeff hänelle kuivasti ja vakavasti,
-- pyydän, ettet aiota kanssani keskustelua siitä! En tarkota
käsiä, vaan sielua. Vaikka oletkin järkevä, et kuitenkaan käsitä
ajatustani... Sano minulle, kuinka on meneteltävä, voidakseen elää
kunniallisesti, puhtaasti, rauhallisesti ja vahingoittamatta toisia
ihmisiä? Siitä tahtoisin tietoa... Vaan uskosta ole ääneti...
Mutta hän ei voinut olla ääneti uskosta, vaan rukoili usein Iljaa
unhottamaan hänet. Lunjeff suuttui ja läksi pois hänen luotaan. Mutta
kun hän taas palasi, huusi Olympiada raivosti, että hän pelosta
tai armosta rakastaa häntä, ja ettei hän sitä tahdo, vaan hylkää
hänet ja lähtee pois koko kaupungista. Ja hän itki, pureutui kiinni
hänen olkapäähänsä, suuteli hänen jalkojansa, repi sitten vaatteet
päältään, ja seisoen alasti hänen edessään, huusi:
-- Enkö ole kaunis? Eikö vartaloni ole sulava?... Jokaiseen pieneen
suoneen, viimeiseen veripisaraan asti rakastan sinua... Revi minut
palasiksi -- nauran sittenkin!...
Hänen siniset silmänsä tulivat tummemmiksi, huulet intohimoisesti
värähtelivät ja povi aaltoili. Ilja syleili häntä, suuteli
kiihkoisesti, ja sitten kotiin kulkiessaan mietti, kuinka Olympiada,
joka oli niin elämänhaluinen, niin tulinen, oli voinut kärsiä tuon
ukon inhottavia hyväilyjä? Ja silloin tuntui hänestä tuo nainen
niin vastenmieliseltä, säälittävältä, että hän inhoen sylkäsi,
muistaessaan hänen suudelmiaan.
Kerran, sellaisen himojen purkauksen jälkeen, sanoi hän,
kyllästyneenä Olympiadan hyväilyihin:
-- Sen jälkeen, kun kuristin sen vanhan saatanan, olet sinä ruvennut
rakastamaan minua tulisemmin...
-- N-niin... mitä sitten?
-- Ei mitään. Tuntuu naurettavalta ajatella... että on ihmisiä, jotka
pitävät enemmän mädänneistä munista, kuin tuoreista, ja sellaisia,
jotka syövät omenan vasta sitten, kun se on alkanut mädätä!...
Olympiada katsoi häneen sameilla silmillään ja sanoi väsyneesti:
-- Kullakin on oma makunsa; toinen pitää tyttärestä, toinen tyttären
äidistä...
-- Ja he vaipuivat kumpikin synkkiin ajatuksiin.
Eräänä päivänä, kun Ilja oli palannut kotiin kaupungilta, ja oli
juuri muuttamassa vaatteita, astui hiljaa huoneeseen Terenti. Hän
veti oven perästään kiinni, seisoi vähän aikaa sen vieressä, kuin
jotakin kuunnellen, ja pisti sitten oven haan kiinni. Ilja näki sen
ja katsoi ivallisesti hänen kasvoihinsa.
-- Iljusha! -- puoli-ääneen sanoi Terenti, istuen tuolille.
-- Mitä?
-- Täällä on levinnyt sinusta paljon huhuja... sinusta puhutaan
pahaa...
Ja kyttyräselkä huokasi raskaasti, luoden silmänsä alas.
-- Mitä esimerkiksi? -- kysyi Ilja, riisuen saappaita jaloistaan.
-- Mikä mitäkin... Muutamat sanovat, että olet sekottunut tuohon
juttuun... kauppias Poluektoff'in murhaan... Toiset, että muka
harjotat väärän rahan tekoa...
-- Taitavat kadehtia! -- sanoi Ilja.
-- Täällä on käynyt kaikenlaisia miehiä... näyttivät
salapoliiseilta... Ja kaikki he ovat kyselleet Petruhalta sinusta
yhtä ja toista...
-- Antaa heidän kysellä! -- sanoi Ilja välinpitämättömästi.
-- Aivan niin! Mitä me siitä välitämme, kun kerran emme tiedä
tehneemme mitään rikosta...
Ilja nauroi ja heittäysi pitkälleen vuoteelle.
-- Nyt ne ovat jo lakanneet käymästä... Mutta Petruha itse on alkanut
puhua siitä, jatkoi Terenti hämillään, arasti. -- Aina hän murisee
-- Petruha, näet... Vuokraisitpa jostakin, Iljusha, itsellesi pienen
huoneen, ja asuisit siinä... "En tahdo pitää talossani ketään
epäiltyä henkilöä", sanoo Petruha, "olen äänivaltainen", sanoo hän.
Ilja käänsi setäänsä päin kasvonsa, jotka olivat vihasta punaset, ja
sanoi kovasti:
-- Kuulepas!... Jos hänen henkensä on hänelle kallis, niin pitäköön
suunsa kiinni, sano hänelle se! Jos kuulen häneltä ainoankaan minua
halventavan sanan, niin lyön hänen päänsä kappaleiksi. Millainen minä
olenkaan, niin ei hän, konna, ole kelvollinen tuomitsemaan minua...
Ja täältä muutan silloin, kuin mieleni tekee. Vastaiseksi jään tänne;
tahdon vielä nauttia kunniallisten ja rehellisten ihmisten seurasta...
Kyttyräselkä pelästyi Iljan vihaa. Hän istui vähän aikaa ääneti
tuolilla hangaten kädellään kyttyräänsä ja katsoen veljenpoikaansa
silmät suurina, joissa kuvastui odotusta ja pelkoa. Ilja, huulet
yhteen puristettuina, tuijotti kattoon. Terenti katsoi tarkkaan
hänen kähärätukkaista päätänsä, kauniita, vakavia kasvojansa, joissa
ylähuulta peitti, pienet viikset, ja uhmailevaa leukaa, tarkasti
hänen leveätä rintaansa ja vankkaa, hyvin muodostunutta vartaloaan ja
sanoi sitten hiljaa, huoaten:
-- Sinusta on tullut pulska poika!... Maalla juoksisivat tytöt
joukolla perästäsi... Pitäisi muuttaa takasin maalle...
Ilja vaikeni.
-- N-niin... Siellä vasta voisit viettää elämää! Minä antaisin
sinulle rahoja ja avaisin kaupan sinulle... ja sitten naisit
rikkaan!... he he! Silloin luistaisi elämäsi, kuin reki alamäessä.
-- Mutta minä ehkä tahtoisin mäelle! sanoi Ilja synkästi.
-- Tietysti mäelle! -- puuttui puhumaan Terenti.
-- Tarkotin näet, että elämäsi tulee kevyeksi ja se nousee ylöspäin,
mäelle asti...
-- Mutta minne sitten mäeltä? -- kysyi Ilja.
Kyttyräselkä katsahti häneen ja rupesi tirskuen nauramaan. Sitten
rupesi hän taas puhumaan, vaan Ilja ei enää kuunnellut häntä. Hän
muisteli kokemuksiaan viime aikoina ja mietti, kuinka ihmeellisen
tarkasti kaikki tässä maailmassa sopi toiseensa, aivankuin rihmat
verkossa. Sattumat ympäröivät ihmisen ja vievät hänet minne
tahtovat, kuten poliisi rikollisen. Hän oli kauan aikonut muuttaa
pois tästä talosta, elääkseen yksin, -- ja nyt tuli hänelle sopiva
tilaisuus siihen! Hän mietti juuri, kuinka hän järjestäisi elämänsä
tulevaisuudessa, kun äkkiä huoneen ovea kolkutettiin ja Terenti
säikähtäen hypähti paikaltaan.
-- Avaa ovi! -- huusi Ilja vihasesti sedälleen.
Kyttyräselkä avasi oven haasta ja kynnykselle ilmaantui Jaakko,
suuri, ruskeakansinen kirja kädessä.
-- Ilja, kuule... lähde Mashan luokse, -- sanoi hän vilkkaasti,
astuen vuoteen ääreen.
-- Mikä hänellä on? -- nopeasti kysyi Ilja.
-- Hänelläkö? En tiedä... Hän ei ole kotona...
-- Missä hän iltasin kuljeksinee? -- kysyi kyttyräselkä epäilevästi.
-- Matitsan kera kuljeksii -- sanoi Jaakko.
-- Siitä ei koidu hänelle hyvää, -- sanoi hitaasti Terenti.
-- Vielä mitä!... Tule, Ilja!
Jaakko tarttui Iljan nutun hihaan ja veti häntä mukaansa.
-- Odota! -- huudahti Ilja. Mitä -- oletko sinä rikkonut kahleesi?
-- Ajattele, että minulla on se tässä, se musta voima! -- puoliääneen
sanoi Jaakko.
-- Mikä? -- kysyi Ilja, vetäen huopasaappaita jalkaansa,
-- Juuri tämä kirja... Saat nähdä, kunhan lähdemme! Oikeita ihmeitä!
-- jatkoi Jaakko, vetäen ystäväänsä mukanaan pimeän etehisen läpi. --
Tuntuu kauhealta lukea sitä... se vetää puoleensa, kuin kuiluun...
Ilja huomasi toverinsa kiihtyneen mielentilan, kuuli, kuinka hänen
äänensä vapisi, ja kun he olivat saapuneet suutarin asuntoon ja
tehneet tulen, näki hän, että Jaakon kasvot olivat vallan kalpeat, ja
silmät laimeat ja tyytyväisen näköiset, kuin juopuneella.
-- Oletko päissäsi? -- kysyi Ilja, epäilevästi katsoen Jaakkoon.
-- Minäkö? En... en ole maistanut tippaakaan tänään!... En näet juo
enää... minkä joskus rohkeutta saadakseni otan, kun isä on kotona,
pari kolme ryyppyä, mutta en enempää! Pelkään isää... Juon vaan
sellaista, mikä ei haise viinalta... Mutta jätetään se, -- kuuntele!
Hän istui raskaasti tuolille, avasi kirjan, kumartui syvään sen yli,
kulettaen sormeaan paksua, vanhuudesta kellastunutta lehteä pitkin,
ja luki ontolla, vapisevalla äänellä:
-- "Kolmas luku. Ihmisten alkuperästä" -- kuuntele!
Hän veti henkeä, nosti vasemman kätensä ylös, oikean kätensä
etusormea viiletti riviä pitkin ja jatkoi:
"Kerrotaan, että ihmisen ensimmäisen olemuksen, kuten Diodorus
todistaa, viisaat miehet, jotka ovat kirjottaneet kappalten
olemuksesta, käsittivät niin, ettei maailmaa ole luotu, vaan että
se on iankaikkinen, ja että ihmissuku ilman alkua on ollut olemassa
ennen aikoja"...
Jaakko kohotti päätään kirjasta ja sanoi kuiskaten, pudistaen kättään
ilmassa:
-- Kuuletko? Ilman alkua?...
-- Lue eteenpäin! -- sanoi Ilja, epäilevästi katsoen vanhaa,
nahkakantista kirjaa. Ja taas kuului Jaakon matala, juhlallinen ääni:
"Tätä mielipidettä olivat -- Ciceron mukaan -- samolainen Pythagoras,
tarentolainen Archytas, atenalainen Plato, Xenokrates, stagiralainen
Aristoteles ja monet muut peripateetikot, jotka arvelivat, että
kaikki olemassa oleva on iankaikkista eikä sillä ole mitään alkua".
-- Huomaatko! Taas "ei ole mitään alkua".
Ilja ojensi kätensä, löi kirjan kiinni ja sanoi ivallisesti:
-- Heitä hiiteen koko roska!... Mitkä lienevätkään saksalaiset
panneet kekoon sen! Siitä on mahdoton mitään ymmärtää...
-- Odotahan! -- huudahti Jaakko pelästyneen näköisenä, katsahtaen
ympärilleen, ja kysyi sitten hiljaa:
-- Tiedätkö oman alkusi?
-- Minkä? -- kiukkuisesti huusi Ilja.
-- Älä huuda... Ottakaamme käsiteltäväksemme sielu. Onko ihmisellä
syntyessään sielu?
-- Entä sitten?
-- Siis tuleeko hänen tietää, -- mistä ja kuinka se on ilmestynyt?
Sielu, sanotaan, on kuolematon... se on aina ollut, mitä siitä sanot?
Odota, odota! Ei ole tarpeellista tietää, kuinka synnyit, vaan kuinka
olet elänyt... Koska ymmärsit, että elät? Synnyit elävänä, vaan koska
tulit eläväksi? Äitisi kohdussako? Mutta miks'et ainoastaan muista
sitä, kuinka syntymiseesi asti elit, vaan et elämästäsi viidenteen
ikävuoteesikaan asti tiedä mitään? Ja jos sielua on olemassa, -- niin
missä se menee sinuun? Sanopas se!
Jaakon silmissä paloi riemuitseva hehku, hänen kasvoillaan loisti
tyytyväisyyden hymy ja omituisella hilpeydellä huudahti hän:
-- Siinäpä sitten sielu!
-- Hölmö! -- sanoi Ilja, katsahtaen ankarasti häneen. -- Mitä
iloitset?
-- En iloitsekaan, ilman vaan...
-- Niin kai! Heitä pois tuo kirja, sanon minä. Näethän, että se on
kirjotettu jumalaa vastaan. Pääasia ei ole siinä, minkätähden elän,
vaan kuinka elän! Kuinka pitää elää, että kaikki olisi puhdasta ja
hyvää, ettei kukaan loukkaisi minua, enkä minä muita! Kunpa löytyisi
sellainen kirja, missä kaikkea sitä selitettäisiin...
Jaakko istui pää rintaa vasten painuneena, mietteissään, ääneti.
Hänen iloinen mielialansa oli vastakaikua löytämättä kadonnut. Vähän
ajan päästä sanoi hän Iljalle:
-- Kun katson sinua, niin on sinussa jotakin, mikä ei minua
miellytä... Ajatuksiasi en ymmärrä... mutta sen olen huomannut, että
viime aikoina olet jostakin tullut ylpeäksi... Käyttäydyt niin, kuin
sinä yksin olisit vanhurskas...
Ilja rupesi nauramaan.
-- Mitä naurat? Eikö sitten mielestäsi ole totta! Jokaista tuomitset
ankarasti... et rakasta ketään ihmistä...
-- -- En rakastakaan, -- sanoi Ilja varmasti.
-- Ketä rakastaisin? Minkätähden? Mitä hyvää ovat ihmiset minulle
tehneet?... Jokainen tahtoo saada itselleen leipäpalan toisen työllä,
vaan yhtäkaikki jokainen huutaa: "rakasta minua! Kunnioita minua,
minä myös kunnioitan sinua! Anna minulle osa omaisuudestasi, niin
kenties kunnioitan sinua!" Kaikki ajattelevat vaan syömistä...
-- On ihmisillä muitakin tarkotusperiä, väitti tyytymättömänä Jaakko.
-- Kyllä minä tiedän! Jokainen koettaa kaunistaa itseään joillakin
hyveillä, vaan se on vaan naamio! Huomaan, kuinka setäni tahtoo
hieroa kauppaa jumalan kanssa, kuten kauppa-apulainen pettäessään
isäntäänsä. Isäsi on äskettäin lahjottanut kirkkoon pari
kirkkolippua, -- siitä voin päättää, että hän on aimo tavalla
pettänyt jotakin tahi aikoo piakkoin niin tehdä... Ja samoin
menettelevät kaikki, katsopa minne päin tahansa. Tästä saat kopeekan,
mutta annakin viisi takasin! Luin äskettäin sanomalehdestä, että
kauppias Migunoff, joka lahjotti muutamalle sairashuoneelle
kolmesataa ruplaa, pyysi kaupungin dumaa [kaupungin valtuusmiehistö]
alentamaan siitä hyvästä hänen tehtaalleen pantua veroa tuhannella
ruplalla... Min ne petkuttavat toisiaan ja puhdistautuvat toistensa
silmissä. Minun mielestäni on rangaistus kärsittävä, tekipä sitten
rikoksen ehdoin tahdoin tahi tahtomatta!...
-- Sinä olet oikeassa, -- miettivästi virkkoi Jaakko, -- samoin on
totta, mitä sanoit isästäni ja kyttyräselästä... Emme ole syntyneet
oikeaan aikaan! Sinä saatat edes olla katkera; lohdutat itseäsi muita
tuomitsemalla... Mutta minä en kykene edes siihenkään! Kunpa voisi
päästä täältä pois! huudahti hän surullisesti.
-- Minne menisit sitten? -- kysyi Ilja hiukan nauraen.
-- Siinäpä se!
Ja molemmat olivat he vaiti, alakuloisina istuen pöydän ääressä,
toisiansa vastapäätä. Ja pöydällä oli suuri punakansinen kirja
nahkaselkineen ja teräshakasineen...
Etehisestä kuului äkkiä ryskettä, kuiskaavia ääniä, sitten kuulosti
käsi kauan hapuilevan ovenripaa. Toverukset odottivat äänettöminä.
Ovi avautui verkkaan, ja Perfishka-suutari romahti sisään. Hän oli
kompastunut kynnykseen ja oli nyt polvillaan pitäen oikeata kättänsä,
jossa oli hanuri, korkealla ilmassa.
-- Ptruu! -- huudahti hän, nauraen juopuneen naurua. Hänen perästään
kömpi huoneeseen Matitsa. Hän kumartui, tarttui suutaria kainaloihin
ja koetti nostaa häntä ylös lattialta, puhellen sammaltaen:
-- Katsokaa hyvät ihmiset, kuinka hän on humalassa!... Voi, sinua,
juopporatti!...
-- Kaasokulta! Älä koske minuun!... Nousen kyllä itse... itse...
Hän horjahteli Sinne tänne, nousi vaivalla seisomaan ja astui
toverusten luokse. Ja ojentaen vasemman kätensä toveruksille, huusi
hän:
-- Terve tuloa kattoni alle!
Matitsa nauraa hohotti tylsää nauruaan.
-- Mistä matka? -- kysyi Ilja.
Jaakko katsoi hymyillen kumpaakin juopunutta ja vaikeni.
-- Mistäkö? Etäältä... hah, hah, haa!... Omat, rakkaat poikani!
Perfiska polki jalkojaan lattiaan ja lauloi:
"Pienet luut, vielä hienot luut!
Kun ne aika vahventaa,
Kaupankalu niistä saa."
-- Kaasoseni, laula sinäkin! -- huusi hän, kääntyen Matitsaan. -- Tai
lauletaan se, jonka sinä minulle opetit... No-o...
Hän nojasi selkäänsä uuniin, jota vasten Matitsakin seisoi, ja tyrkki
häntä kyynärpäällään kylkeen, nappaillen sormillaan hanurinsa kieliä.
-- Missä on Mashutka? -- jurosti kysyi Ilja.
-- Niin, sanokaapa, missä on Marja? huudahti Jaakkokin, hypäten ylös
tuolilta.
Mutta juopuneet eivät välittäneet kysymyksistä. Matitsa pani päänsä
kallelleen ja lauloi:
"Oi kummisein, hyvä lääke on juoma",
johon Perfishka korkealla tenorillaan yhtyi hanuriansa heilutellen:
"Juodaan: lohtu on viinan suoma!"
Ilja nousi tuoliltaan, tarttui suutaria hartioihin ja pudistaen niin,
että hänen päänsä kolahteli uuniin, kysyi käskevästi:
-- Missä on tyttäresi?
-- Hänen tyttärensä oli kadoksissa puoliyöhön asti, -- horisi
Perfishka kädellään päähänsä tarttuen.
Jaakko koetti saada selvää Matitsalta, mutta hän sanoi nauraa
hykertäen:
-- Enpäs sano! En sano, en!...
-- Ne ovat varmaankin myöneet hänet, nuo perkeleet! -- sanoi Ilja
synkästi nauraen toverilleen.
Jaakko katsahti pelästyneenä häneen, ja kysyi surkealla äänellä
suutarilta:
-- Perfili, kuule! Missä on Mashutka?
-- Mashutkako? -- ivallisesti veti Matitsa. Ahaa! Jopas ilmaisi
itsensä!...
-- Ilja! Mitä teemme? -- huolestuneena kysyi Jaakko.
-- Täytyy ilmottaa poliisille, -- virkkoi Ilja, katsoen synkästi
juopuneisiin.
-- Kaasoseni! -- huudahti Perfishka, kasvot loistaen. Kuuletko? He
aikovat ilmottaa poliisille... hah, hah, haa!
-- Poliisille! -- huudahti Matitsa ylenkatseellisesti, katsoen
vuoroin Iljaan, vuoroin Jaakkoon, ja ojentaen horjuen kätensä heitä
kohden, huusi hän täyttä kurkkua:
-- Taidatte itse tahtoa poliisin käsiin! Ulos täältä! Tiehenne minun
huoneestani... me aiomme myös mennä naimisiin... me kaksi...
-- Hah, hah, haa! -- nauroi Perfishka, vatsaansa pidellen.
-- Lähdetään, Jaakko, -- sanoi Ilja. Piru heidät vieköön!... Tule!
-- Odota! -- huudahti Jaakko tuskallisesti. -- Olisivatko he
todellakin naittaneet hänet, tuon hennon lapsen! Perfishka, sano
totuus... oletteko hänet todellakin... sano... missä on Masha?
-- Matitsa! Puolisoni, us, us! Tartu kiinni! Hauku heitä, pure...
hah, haa! Missäkö Masha on?!
Perfishka asetti suunsa torvelle aikoen viheltää, vaan ei onnistunut.
Hän kykeni vain pistämään kielensä ulos suusta Jaakkoon päin ja
nauroi sitten taas. Matitsa röyhistihe mahtavine rintoineen Iljan
kimppuun, ärjyen:
-- Kuka olet? Etkö luule, että tunnemme sinut?
Ilja tyrkkäsi hänet syrjään ja poistui kellarikerroksesta. Etehisessä
saavutti hänet Jaakko, joka tarttui hänen olkapäähänsä, seisahdutti
hänet ja virkkoi:
-- Saattaako sellainen käydä päinsä? Hänhän on niin pieni, Ilja!
Ovatko he todellakin naittaneet hänet?
-- Ole voivottelematta! -- sanoi Ilja kiukkuisesti hänelle, -- siitä
ei ole mitään apua! Olisit ennemmin pitänyt heitä silmällä! -- Etsit
kyllä kaiken alkua ja syntyä, vaan etpäs pitänyt vaaria heidän
puuhistaan!
Jaakko oli ääneti, vaan hetken päästä, kun hän ja Lunjeff kulkivat
pihan poikki, alkoi hän taas:
-- Ei siihen ole minun syytäni... Tiesin vaan, että hän kävi jossakin
huoneita siistimässä ja pieniä askareita toimittamassa...
-- Minua vähän liikuttaa, tiesitkö tai olitko tietämättä! -- sanoi
Ilja jurosti, pysähtyen keskelle pihaa. -- Pois täytyy päästä koko
talosta... Tuli sietäisi sen nurkkaan pistää!
-- Oi, Jumalani... Jumalani! -- huokasi Jaakko, seisoen Iljan takana.
Ilja käännähtihe häneen päin -- hän seisoi kädet hervottomina
riippuen sivulla ja pää alas painettuna, kuin iskua odottaen.
-- Itke nyt vielä! -- ivallisesti sanoi Ilja ja läksi, jättäen
ystävän yksin keskelle pimeää pihaa.
Seuraavana aamuna sai Ilja Perfishkalta tietää, että Mashutka
todellakin oli naitettu eräälle rihkamakauppiaalle Hrjenoff'ille,
viisissäkymmenissä olevalle leskimiehelle, jolta äskettäin oli
kuollut vaimo.
Pudistellen pohmeloista päätään makasi Perfishka uunilla ja kertoi
sekavasti:
-- Hän sanoo minulle: minulla on kaksi lasta... Hänellä on kaksi
poikaa -- toinen viiden, toinen kolmen vuoden vanha. Minun täytyy
pitää lapsenhoitaja niille... Mutta lapsenhoitaja on vieras
ihminen... saattaa varastella ja niin edespäin. Puhupa sentähden
tyttärellesi, eikö hän... Minä puhuin ja Matitsa puhui... Masha,
kuten järkevä tyttö konsanaankin, ymmärsi paikalla kaikki... Mihin
toimeen hän voisi ryhtyä... huonompaakin saattaisi sattua, ja
parempaa -- ei koskaan!... Olkoon menneeksi, sanoo, minä suostun...
Kolmessa päivässä oli kaikki valmista... Me Matitsan kanssa saimme
kolme ruplaa kumpikin... ne joimme heti eilen!... Kyllä se tuo
Matitsa juo paljon... ei hevonenkaan enempää!...
Ilja kuunteli ääneti. Hän ymmärsi, että Masha oli joutunut parempaan
asemaan, kuin olisi voinut odottaa. Mutta kuitenkin säälitti tyttö
häntä. Viime aikoina oli hän tuskin koskaan nähnyt eikä ollut
ajatellutkaan häntä, vaan nyt hänestä äkkiä näytti siltä, kuin talo
hänettä olisi tullut vielä likaisemmaksi, kehnommaksi.
Suutarin kellertävä, pöhöttynyt naama irvisteli uunilta Iljalle, ja
hänen äänensä narisi kuin kuivunut puunoksa syksyllä. Lunjeff katsoi
säälien Perfishkaan.
-- Yhden ehdon asetti Hrjenoff minulle, etten koskaan kävisi
hänen talossaan! Puodissani voit pistäytyä joskus, ryypyn hinnan
annan... vaan asuntooni ei askeltakaan! Se on sulettu sinulta kuin
paratiisi!... Ilja Jakovlevitsh, eiköhän riittäisi sinulta antaa
minulle viittä kopekkaa pohmeloryyppyyn? Anna, veikkonen, tee
hyvin!...
-- Saat! -- sanoi Ilja. -- Mihin nyt aiot ryhtyä?
Suutari sylkäsi lattialle ja vastasi:
-- Nyt aion ratketa oikein juomaan!... Niinkauan kun Masha ei vielä
ollut turvattu, hillitsin itseäni hiukan... joskus tein työtäkin...
omatuntoko lienee soimannut hänen puolestaan... Mutta nyt tiedän,
että hän on kylläinen, että hänellä on jalkineet, vaatteet... ja
että hän on kuin arkkuun sulettu!... Voin siis vapaasti antautua
juopottelemaan...
-- Mutta etkö voisi hylätä viinaa?
-- En mitenkään! -- vastasi suutari, kieltävästi pudistaen pörröistä
päätään. -- Ja minkätähden hylkäisin?
-- Etkö siis toivo mitään elämältä?
-- Anna viisikopeekkainen... muuta en toivo.
-- Sitä en käsitä! -- sanoi Ilja, olkapäitään kohauttaen. -- En voi
käsittää, kuinka saattaa ihminen elää, toivomatta mitään elämältä!
-- Toista on ihmisen -- toista minun, vastasi filosoofin tyyneydellä
Perfishka. -- Sallimus, kyllä antaa annettavansa ihmiselle, niin
ajattelen minä! Mutta jos kerran ihminen on niin tyly, pohjaton,
ettei sinne voi mitään panna, niin mitä on sallimuksella sellaisen
kanssa tekemistä? Kerran aioin minäkin tehdä erään tekosen... se oli
vielä vaimovainajani eläessä... Aioin näet ottaa osani Jeremei-ukon
aarteesta... Ajattelin, että jollen ota minä, niin ottaa joku
toinen!... Ja, Jumalalle kiitos, toiset ennättivät ennen minua... En
sitä sure... Mutta silloin huomasin, että aikoakin täytyy ymmärtää...
-- Suutari nauroi, kiipesi alas uunilta ja sanoi:
-- No, anna nyt minulle ne viisi kopeekkaa... Sydäntä ellostelee
kauheasti...
-- Hepäs tuosta! -- sanoi Ilja.
Ja katsoen hymyillen häneen, kysyi hän Perfishkalta:
-- Tiedätkö mitä?
-- No, mitä?
-- Sinä olet veijari, kunnoton ihminen, kurja juoppo... eikö niin?...
-- Niin! -- vakuutti suutari, seisoen Iljan edessä viisikopeekkainen
kourassa.
-- Mutta välistä tuntuu minusta, -- jatkoi Ilja miettivästi, -- etten
tiedä sinua parempaa ihmistä, -- totta tosiaan!
Epäilevästi hymyillen katsahti Perfishka Lunjeff'in totisiin, vaan
ystävällisiin kasvoihin.
-- Taidat laskea leikkiä, Ilja Jakovlitsh?
-- Usko tahi ole uskomatta... En sano sitä sinua kehuakseni... vaan
muuten vaan... itsekseni... vertaillessani ihmisiä toisiinsa...
-- Sepä on konstikasta!... Ei minun päälläni tuollaisia asioita
ymmärretä! Mutta kunhan käyn ensin ottamassa ryypyn, niin kenties
viisastun...
-- Odota, odota! -- kielteli häntä Ilja, tarttuen hänen
paidanhihaansa. -- Muuatta asiaa tahdon vielä sinulta kysyä.
Pelkäätkö Jumalaa?
Perfishka nojasi vuoroin toiseen vuoroin toiseen jalkaansa ja miltei
loukkaantuneena sanoi:
-- Minulla ei ole syytä pelätä Jumalaa... En loukkaa ihmisiä... enkä
koskaan ole loukannut...
-- Mutta rukoiletko? kysyi Ilja hiljaa.
-- Tietysti rukoilen... mutta harvoin... Ilja näki, ettei suutarin
tehnyt mieli puhella, vaan että häntä halutti päästä kapakkaan.
-- Tästä saat vielä kymmenkopeekkaisen, Perfishka!
-- Se on jotakin se! -- huudahti tämä loistavin silmin.
-- Mutta kerro minulle, kuinka rukoilet? uteli vielä Lunjeff.
-- Minäkö? Hyvin yksinkertaisesti! Rukouksia en osaa...
"Jumalansynnyttäjä Neitsyen" osasin, mutta sen olen jo kauan aikaa
sitten unhottanut... "Herra Jeesus"... ja niin edespäin osaan loppuun
asti. Sitä tarvinnen vanhan päivän varaksi. Mutta tavallisesti
rukoilen omalla tavallani... "Herra, armahda!" sanon.
Perfishka katsoi kattoon, ja luottavasti nyykäyttäen päätään, lisäsi:
-- Kyllä Hän... ymmärtää... Saanko nyt mennä? Kovasti tekisi mieli
ryyppyä!
-- Mene, mene! -- sanoi Ilja, katsoen miettivästi Perfiskaan. --
Mutta kun hetki lyö, jolloin kuolet, ja Herra kysyy: kuinka olet
elänyt ihminen?!
-- Silloin sanon: kun synnyin, olin niin pieni, kun kuolin, olin
päissäni... en siis muista mitään! Hän nauraa ja antaa minulle
anteeksi...
Suutari hymyili tyytyväisesti ja poistui huoneesta.
Ilja jäi yksin kellarikerrokseen. Hänestä tuntui omituiselta
ajatella, ettei Masha enää koskaan astu jalkaansa tähän ahtaaseen,
likaiseen pesään, ja että Perfishkakin ajetaan pian täältä.
Ikkunasta paistoi huoneeseen huhtikuun aurinko, valaisten lattiaa,
jota kaukaan aikaan ei oltu pesty. Kaikki siellä oli siivotonta,
ikävää ja synkkää -- aivankuin sieltä juuri olisi kannettu ruumis
ulos...
Ilja istui suorana tuolilla tuijottaen suureen, rapistuneeseen
uuniin, ja hänen päänsä oli raskaita ajatuksia täynnä.
-- Jospa olisi lähteä ja tunnustaa tekonsa? välähti äkkiä hänen
päässään.
Mutta hän karkotti heti vihaisesti sen ajatuksen...
* * * * *
Saman päivän iltana oli Ilja pakotettu muuttamaan Petruha
Filimonoff'in talosta. Se tapahtui seuraavalla tavalla.
Kun hän tuli kotiin kaupungilta, kohtasi hän pihalla setänsä, joka
näytti hyvin pelästyneeltä, ja joka vei hänet halkopinon taakse ja
sieltä kuiskasi hänelle:
-- Kyllä sinun Iljushka on muutettava täältä... Täällä tapahtui aika
meteli tänään!
Kyttyräselkä sulki kauhuissaan silmänsä ja löi käsiään lanteisiinsa:
-- Jashka oli juonut itsensä humalaan ja kutsunut isäänsä suoraan
varkaaksi, ja haukkunut häntä hävyttömäksi irstailijaksi, konnaksi...
sekä huutanut kuin mielipuoli!... Siitäkös Petruha sydämistyi, löi
häntä vasten naamaa, repi tukasta, potki ja hakkasi pojan verille!
Nyt makaa Jashka ähkyen, valittaen!... Ja sitten kävi Petruha minun
kimppuuni! Aja tiehensä Iljka! -- Hän näet arvelee, että sinä olet
yllyttänyt Jashkan häntä vastaan... Ja hän huusi kuin vimmattu!...
Pidä siis varasi...
Ilja irrotti hihnan olkapäältään, ojensi laatikon sedälleen ja sanoi:
-- Pidäpäs tätä!...
-- Odota! Minne aiot mennä? Hän antaa vielä sinulle...
Iljan kädet vapisivat säälistä Jaakkoa ja raivosta hänen isäänsä
kohtaan.
-- Pidä laatikkoa, sanon minä... -- toisti hän hampaittensa lomasta
ja meni ravintolaan. Hän puri niin kovasti hampaitaan, että teki
kipeätä leukapieliin ja korvat äkkiä alkoivat suhista. Sen suhinan
läpi kuuli hän, että setä huusi hänelle jotakin poliisista,
vankeudesta, turmiosta, johon hän syöksi, vaan hän ei siitä
välittänyt.
Ravintolassa seisoi Petruha tarjoilupöydän takana puhellen hymyillen
muutaman rikkonaisiin vaatteisiin puetun miehen kanssa. Lampun valo
lankesi hänen kaljulle päälaelleen, ja näytti siltä, kuin koko pää
olisi hymyillyt tyytyväisesti.
-- Kas kauppiasta! -- huudahti hän ivallisesti, nähdessään Iljan,
ja hänen kulmakarvansa uhkaavasti rypistyivät. -- Tuletpa kuin
kutsuttuna...
Hän seisoi omaan huoneeseensa johtavan oven edessä, sulkien tien.
Ilja astui hänen eteensä ja sanoi käskevästi:
-- Väisty tieltä!...
-- Mitä-ä? -- kysyi Petruha pitkään.
-- Päästä minut sisään... Jaakkoa katsomaan!...
-- Kyllä minä annan sinulle Jaakkoa!... Silloin lyödä läimäytti Ilja
yhtäkkiä Petruhaa korvalle. Tämä ähkyen keikahti lattialle. Joka
puolelta riensi viinureita hätään ja muuan huusi:
-- Ottakaa hänet kiinni. Löylyttäkää häntä!
-- Vieraat ryntäsivät ylös paikoiltaan aivankuin heidän päällensä
olisi kuumaa vettä heitetty. Mutta Ilja hyppäsi Petruhan yli, riensi
huoneeseen ja pisti oven säppiin.
Pienessä huoneessa, joka oli täyteen ahdettu viinilaatikoita ja
kaikenlaisia arkkuja, paloi lekuttaen peltilamppu. Sen lasi oli
savusta musta. Hämärässä ei Ilja heti huomannut toveriaan. Jaakko
makasi lattialla, pää varjossa ja hänen kasvonsa näyttivät aivan
mustilta ja muodottomilta. Ilja otti lampun käteensä ja kumartui
tarkastamaan pahoinpideltyä toveriaan. Mustelmat ja kuhmut peittivät
Jaakon kasvoja kuin ruma, musta naamari. Silmät olivat kiinni
turvottaneet. Hän hengitti raskaasti, läähättäen, eikä luultavasti
nähnyt mitään, sillä hän kysyi heikolla äänellä:
-- Ken se?
-- Minä... -- hiljaa vastasi Ilja, nousten seisomaan.
-- Anna minulle juomista!
Ilja kääntyi ympäri. Ovea kolkutettiin, ja joku kuului huutavan:
-- Koetetaan päästä takaovesta...
-- Juoskaa hakemaan poliisia! -- sanoi toinen.
Petruhan vaikertava ääni kuului melun läpi:
-- Kaikki näkivät, etten minä koskenut häneen... voi, voi!...
Ilja hymyili vahingoniloisesti. Hän tunsi tyydytystä, kun Petruhaan
teki kipeää, Hän astui ovelle ja alkoi rauhallisesti keskustella
piirittäjien kanssa:
-- Hei, te siellä! Olkaa meluamatta!... Vaikka hän on saanutkin
korvapuustin, niin ei hän kuole siitä, ja minä saan siitä oikeudelta
rangaistukseni. Älkää siis tungetelko vieraaseen asiaan... Älkää
painako ovea, minä avaan heti...
Hän avasi oven ja jäi seisomaan ovi-aukkoon, kuin kehykseen, nyrkit
puristettuina kaiken varalta. Hyökkääjät peräytyivät, nähdessään
hänen voimakkaan vartalonsa ja taistelunhaluisen ilmeen hänen
kasvoillaan. Ainoastaan Petruha työnsi muut syrjään ja ärjyi:
-- Sinua roistoa! Kyllä minä sinulle näytän!...
-- Toimittakaa hänet tieltä ja tulkaa katsomaan, miltä täällä
näyttää! -- huudahti Ilja väistyen syrjään ja kehottaen vieraita
astumaan kammariin. Katsokaa, kuinka hän on menetellyt poikansa
kanssa!
Muutamia vieraista astui huoneeseen ja kumartuivat katsomaan Jaakkoa.
Eräs heistä hämmästyneenä huudahti:
-- Mutta tämähän on kauheata!
-- Häntähän on raadeltu petomaisesti! lisäsi toinen.
-- Tuokaa vettä! -- sanoi Ilja. -- Ja poliisi on haettava tänne...
Vieraat olivat hänen, puolellaan, sen huomasi hän, ja siksi sanoi hän
kovasti ja painolla:
-- Te tunnette kaikki Petrushka Filimonoff'in, ja tiedätte, että hän
on suurin konna koko kaupunginosassa... Mutta voiko kukaan sanoa
hänen pojastaan mitään pahaa? No, -- ja nyt makaa tämä poika tässä
verisenä ja kenties koko iäkseen raajarikoksi saatettuna! Eikä hänen
isänsä saa siitä mitään rangaistusta. Minä annoin Petrushkalle vain
yhden korvapuustin -- ja siitä joudun minä vastaamaan oikeuteen...
Onko se oikein? Onko se oikein? Onko se oikeuden mukaista? Ja samoin
on asianlaita kaikessa... toiselle on annettu täysi mielivalta, vaan
toinen ei saa edes silmäkulmiaan rypistää...
Muutamat läsnäolijoista huokasivat osaaottavasti, toiset poistuivat
ääneti huoneesta. Ilja aikoi vielä sanoa jotakin, mutta silloin
ryntäsi Petruha sisään ja alkoi ajaa ihmisiä ulos, huutaen kimakalla
äänellään:
-- Poistukaa täältä! Se on minun yksityinen asiani... Hän minun
poikani ja minä olen hänen isänsä. Menkää... En pelkää poliisia...
eikä oikeudenkäyntiä tarvita... Tapaan sinut oikeudenkäynnittäkin...
Ulos täältä!
Ilja oli polvillaan Jaakon ääressä ja antoi hänelle vettä, katsoen,
syvästi säälien, toverinsa rikkilyötyjä, turvonneita huulia ja
pahoinpideltyjä kasvoja. Jaakko joi ja sanoi kuiskaten:
-- Hän on lyönyt hampaita poikki suustani... On vaikea hengittää...
Iljusha, rakas ystävä, vie minut pois täältä... vie!
-- Kiinni turvonneesta silmästä tihkui kyyneliä.
-- Hänet on vietävä sairashuoneeseen... sanoi jurosti Ilja, kääntyen
Petruhaan.
Tämä katsoi poikaansa, mutisten itseksensä jotakin. Hänen toinen
silmänsä oli selkosen selällään, toinen, samoinkuin Jaakolla, Iljan
lyönnistä turvoksissa.
-- Kuuletko sinä! -- ärjäsi Ilja.
-- Älä huuda! -- vastasi Petruha odottamattoman hiljaa ja sävyisästi.
-- Sairashuoneeseen ei sovi viedä... se herättäisi liiaksi
huomiota... On tätä ollut jo tässäkin!...
Olen äänivaltainen... siitä olisi maineelleni vahinkoa...
Konna! sanoi Ilja ja sylkäsi halveksien Filimonoff'iin päin. -- Anna
viedä hänet sairashuoneeseen, sanon minä, muuten nostan pahemman
häväistysjutun kuin äskeinen oli...
-- Mitä sinä nyt!... Rauhotu toki!... Hän ehkä teeskentelee...
Ilja hypähti seisoalleen, mutta silloin Filimonoff hyppäsi ovelle ja
huusi eräälle tarjoilijalle:
-- Ivan! Juokse hakemaan ajuri -- sairashuoneelle... viisitoista
kopeekkaa... Jaakko, pukeudu! Älä teeskentele enää... Eihän sinua
lyönyt sen vieraampi, kuin oma isäsi!... Paljon kovempia kolahduksia
sain minä aikoinani, voi veikkonen, paljon kovempia...
Hän juoksenteli edes takaisin huoneessa, otti seinältä Jaakon
vaatteet ja heitti ne Iljalle, yhä innokkaasti kertoen, kuinka paljon
häntä nuoruudessaan kuritettiin.
-- Kiitos! -- tuskin kuuluvasti kuiskasi Jaakko Iljalle ja kyyneleet
yhä vuotivat hänen turvonneesta silmästään pitkin verisiä poskia.
Tiskin takana seisoi Terenti. Ilja kuuli hänen aran äänensä:
-- Kolmella vai viidellä kopeekalla?... Olkaa hyvä... tässä on viiden
kopeekan edestä... Kalanmätiä? Se on kaikki loppunut... Olkaa hyvä ja
ottakaa suolakalaa päälle...
Kun Ilja oli vienyt Jaakon sairashuoneeseen, ymmärsi hän, ettei
hän voinut enää palata Filimonoff'in taloon, vaan meni yöksi
Olympiadan luokse. Hänestä tuntui, kuin hänen sisällään raivoisi
kolakka rajuilma, kuin jokin haluaisi hänen sydäntään ja veisi hänen
voimansa. Raskas huoli painoi hänen rintaansa, ajatuksensa olivat
sekaisin, hän astui väsyneesti katua. Vain yksi seikka oli hänellä
selvillä, -- ettei sellainen elämä saattanut jatkua. Hänen haaveensa
pienestä kauppapuodista, puhtaasta, yksinäisestä elämästä tunki taas
uusin voimin esiin hänessä.
Seuraavana päivänä vuokrasi hän itselleen asunnon -- pienen keittiön
viereisen huoneen. Muuan nuori nainen, punasessa aamunutussa,
vuokrasi sen hänelle. Hänellä oli punakat kasvot, pieni nykerönenä ja
pienonen suu; kapeaa otsaa reunusti kauniisti musta, kihara tukka,
jonka hän usein pyyhkäsi nopealla hentoisten sormiensa liikkeellä
syrjään.
-- Viisi ruplaa näin sievosesta huoneesta ei ole paljon! -- sanoi
nainen vilkkaasti ja hymyili, huomatessaan, että hänen tummat,
eloisat silmänsä saivat tuon leveäharteisen vieraan hämilleen. Ilja
taas tarkasteli tulevan asuntonsa seiniä ja mietti, kuka tuo nuori
nainen mahtoi olla...
-- Kuten näette, ovat seinäpaperit vallan uudet... ikkuna on
puutarhaan päin mitä enempää voittekaan vaatia? Minä panen aamuisin
teekeittiön kuntoon... vaan itse saatte viedä sen huoneeseenne...
-- Oletteko palvelija? -- kysyi Ilja uteliaasti.
Nainen lakkasi hymyilemästä, rypisti kulmakarvojaan, ojensihe
suoraksi ja sanoi arvokkaasti:
-- En ole palvelija, vaan talon emäntä ja mieheni on...
-- Oletteko sitten naimisissa? -- huudahti Ilja hämmästyneenä,
katsoen epäillen emännän solakkaa vartaloa.
Tällä kerralla ei nainen suuttunut, vaan puhkesi iloiseen, raikuvaan
nauruun.
-- Kuinka lystikäs olette! Ensin luulette minua palvelijaksi, sitten
ette usko minun olevan naimisissa...
-- Kuinka voisin sitä uskoa, kun näytätte vielä vallan tytöltä! --
sanoi Ilja myös nauraen.
-- Mutta minä sanon teille, että jo kolmatta vuotta olen naimisissa
ja mieheni on piiripoliisitarkastaja...
Ilja katsoi hänen kasvoihinsa ja hymyili yhä, itsekään tietämättä,
miksi.
-- Olettepa te kummallinen! -- huudahti nuori nainen, kohauttaen
olkapäitään ja uteliaasti silmäillen häntä. -- No, mitä, --
vuokraatteko huoneen?
-- Se on päätetty asia! Tahdotteko käsirahaa?
-- Tietysti! Antakaa rupla, vaikka...
-- Parin tunnin päästä muutan tänne...
-- Olkaa hyvä... Olen hyvilläni saadessani sellaisen vuokralaisen...
Te taidatte olla iloinen...
-- En erittäin, sanoi Ilja hymyillen. Hyvillä mielin astui Ilja
kevein ajatuksin kadulle.
Häntä oli miellyttänyt sekä huone sinisine seinäpaperineen että tuo
pieni, reipas nainen. Mutta erittäin huvitti häntä se, että hän tulee
asumaan poliisitarkastajan luona. Siinä oli jotakin naurettavaa,
iroonista ja samalla vaarallista hänelle.
Hän aikoi mennä sairashuoneelle Jaakkoa tietämään ja joutuaksensa
nopeammin, otti hän ajurin. Matkalla nauratti häntä ajatellessaan,
mitä hän tekisi rahoilla, ja mihin hän ne kätkisi...
Tultuaan sairashuoneelle, sai hän tietää, että Jaakko oli äskettäin
ollut lämpimässä kylvyssä ja nukkui nyt. Ilja jäi käytävään ikkunan
ääreen miettimään, lähteäkö pois, tai odottaako Jaakon heräämistä.
Hänen ohitsensa kulkea laahusti sairaita tohvelit jalassa ja
keltaiset kauhtanat yllä, katsoen häneen ikävöivin silmin. He
puhelivat hiljaa keskenään, ja heidän kuiskeestaan kuului kuin
kaukaista, tuskallista ähkimistä, jota kovensi pitkän käytävän kumea
kaiku... Tuntui kuin sairashuoneen lemuavassa ilmassa olisi liidellyt
joku näkymätön olento ja surullisesti valitellut ja vaikeroinut...
Ilja halusi jättää nämä keltaset muurit niin pian kuin mahdollista...
Mutta äkkiä astui eräs sairaista hänen luoksensa ja ojentaen kätensä,
sanoi:
-- Terveheksi!
Lunjeff katsoi ylös ja hämmästyneenä astui askeleen takaperin.
-- Paavali!... Herranen aika! Oletko sinäkin täällä?
-- Kuka muu sitten täällä on? -- kysyi Paavali nopeasti.
Hänen kasvonsa olivat omituisen harmaat, ja silmät vilkkuivat
levottomasti ja hämillään.
-- Jaakko... Hänen isänsä löi hänet raajarikoksi... Ja sinäkin olet
täällä? Oletko jo kauan ollut? -- Ja säälivästi huudahti Ilja hiljaa:
kylläpä olet muuttunut!
Paavali huokasi; hänen huulensa värähtivät ja silmät kävivät
himmeiksi. Aivan kuin tuntien itsensä johonkin syylliseksi, painoi
hän päänsä alas ja toisti käheästi:?
-- Muuttunut... Niinpä kyllä!
-- Mikä sinua vaivaa? -- kysyi Ilja levottomana, osaaottavasti.
-- Mikäkö? Ikään kuin et arvaisi... Paavali vilkasi Iljan kasvoihin
ja painoi sitten päänsä taas alas.
-- Oletko saanut tarttuman? -- kysyi Lunjeff kuiskaten.
-- Olen...
-- Mutta et kai Vjerasta?
-- Kenestä sitten muusta?... -- vastasi Paavali jurosti.
Ilja pudisti päätään, oli vähän aikaa ääneti ja sanoi sitten
katkerasti:
-- Tietymätöntä on, kuinka minunkin kerran käy!
Paavali nauroi katkerasti, asettui Iljan viereen ja sanoi,
ystävällisesti katsoen hänen silmiinsä:
-- Luulin, että inhot minua... Astelen tuossa, ja äkkiä huomaan
sinut... Hävettämään rupesi, niinpä menin ohi...
-- Järkeväkö olit olevinasi?! -- sanoi Ilja moittivasti.
-- Kuka sinut ja katsantokantasi tietää! Suoraan sanoen, tautini
on kirottu tauti... Voi, veikkonen! Toista viikkoa olen nyt ollut
täällä... Jospa aavistaisit, mitä kiusaa ja ikävää olen saanut
kärsiä!... Kävelet, venyt vuoteella ja yhä ajattelet... Etenkin ovat
yöt vaikeita -- on, kuin tulisilla hiilillä olisi... Aika kuluu kuin
vankilassa... Tuntuu, kuin vetäisi hetteeseen, eikä ole lähellä
ketään, jota huutaisi apuun...
Paavali puhui miltei kuiskaten, ja hänen kasvonsa koko ajan
värähtelivät ja kädet suonenvedontapaisesti sormielivat kauhtanan
kaulusta. Päätään pudistaen lisäsi hän synkästi:
-- Kun kohtalo kerran ketä rupeaa murjomaan, seuraa isku iskua
lakkaamatta:
-- Mutta missä on Vjera? -- kysyi Ilja miettivästi.
-- Piru tietäköön, missä! -- sanoi Gratsheff katkerasti hymyillen.
-- Eikö hän ole käynyt sinua katsomassa?
-- Kävi kerran, vaan minä ajoin hänet pois... En voi nähdä häntä,
tuota lintua! huudahti raivosti Paavali.
Ilja katsahti moittivasti häneen ja sanoi:
-- Älä puhu hulluja!... Jos vaadit oikeutta, täytyy sinun itsesi
olla oikeudenmukainen... Missä suhteessa on hän syyllinen? Ajattele
tarkoin sitä!
-- Ketä sitten syyttäisin? -- hiljaa vaan kiivaasti kysyi Paavali. --
Ketä? Sano sinä! Yöt läpeensä mietin, minkä tähden minun elämäni on
niin nurinpuolista. Sen tähden, että rakastuin Vjeraan... Hän korvasi
minulle kaikki -- äidin, sisaren, vaimon, ystävän... Rakkauttani
häneen ei voida sanoin kuvata, ei enkelien kielellä ilmaista!...
Paavalin silmät tulivat punasiksi, ja sitten vieri niistä kaksi
suurta kyyneltä. Hän pyyhkäsi ne kauhtanan hihalla poskilta ja
jatkoi hiljemmin:
-- Kivenä oli hän tielläni, ja minä kompastuin häneen...
-- Kaikki, mitä sanot, ei ole totta, -- sanoi Lunjeff, joka selvästi
tunsi enemmän säälivänsä Vjeraa kuin ystäväänsä Paavalia. Mikä
tie sinulla on ollut? Eihän sinulla ole ollut mitään tietä...
Ne ovat vaan tyhjiä sanoja... Olet juonut mettä ja kehunut sitä
väkeväksi. Nyt, kun olet juonut itsesi humalaan, haukut, että se on
päihdyttävää... Mutta kuinka on hänen laitansa? Onhan hänkin saanut
tautinsa tartunnan kautta?
-- Tietysti! -- sanoi Paavali ja kysyi sitten äkkiä vapisevalla
äänellä:
-- Luuletko, etten minä häntä sääli?
-- Sitähän minäkin...
-- Olin raivoissani hänelle ja ajoin hänet pois... Mutta kun hän
poistui itkien... niin katkerasti... hiljaa... kutistui sydämeni...
Olisin itsekin itkenyt, vaan kyynelten asemasta tunsin kovia kiviä
sydämessäni... Ja silloin rupesin ajattelemaan kaikkea tätä... Voi,
Ilja, elämäni on tarkotuksetonta!
-- Niin, -- sanoi Ilja hymyillen pitkään, omituisesti. -- Omituista
on elämän kulku! Jaakon elämän katkeroittaa hänen isänsä, Mashutka
naitetaan muutamalle vanhalle saatanalle, sinä taas...
Hän naurahti äkkiä hiljaa, ja sanoi, ääntään alentaen:
-- Minua vain onnistaa! Kun vaan toivon jotakin, niin heti sitä saan!
-- Kuinka niin? -- kysyi Paavali uteliaasti, vaan epäillen.
-- Usko minua, minulla on onnea... Se houkuttelee minua yhä
etemmäksi...
-- En pidä siitä, mitä sanot, -- virkkoi Paavali, katsoen tutkivasti
häneen. -- Tuntuu, kuin ivaisit itseäsi?
-- Ei, se on jokin toinen, joka ivaa minua! -- sanoi Ilja, rypistäen
synkästi kulmakarvojaan. -- Se on jokin toinen, joka ivaa meitä
kaikkia... Voisin kertoa sinulle kaikenlaista... Kun tutkin elämää,
niin en löydä siinä oikeutta...
-- Sen olen huomannut minäkin! -- sanoi Paavali syvällä
vakuutuksella. -- Mennään tuonne nurkkaan...
He kulkivat käytävää pitkin toistensa rinnalla, katsoen toinen
toistansa silmiin. Paavalin poskilla hehkuivat punaset läiskät, mutta
hänen silmänsä loistivat kirkkaina, kuin terveellä.
-- Olen myös huomannut, että meikäläiseltä viedään kaikki... --
kuiskasi hän Iljan korvaan. -- Ryhdypä mihin tahansa, niin se ei ole
sinua varten...
-- Nii-in!
-- Ei mikään ole kokonaan meidän omaa! Otetaan esimerkki. Minulla
on tyttö. Pidän häntä kuin vaimoa, vaikka emme olekaan vihityt. Hän
on kokonaan minulle tarpeellinen! Joka miehelle on nainen kokonaan
tarpeellinen! Mutta minä en saa omistaa häntä yksin... eikä hän
minua. Mutta minä olen hänelle myös kokonaan tarpeellinen... Kuinka
on asianlaita sellainen?... Siksikö, että olen köyhä? Mutta teenkö
työtä vai enkö? Koko ikäni, kymmenvuotisesta lähtien, olen tehnyt
raskasta työtä! Sallikaa minun palkaksi elää!...
-- Mutta Petrushka Filimonoff elää työtä tekemättä helposti. Hän voi
saada kaikkea, mitä haluaa, ja tehdä kaikkea, mitä tahtoo!... Miksi?
-- sanoi Ilja, hammasta purren, täydentäen toverinsa ajatuksen.
-- Tohtori ärjyy minulle, kuin pakkotyöläiselle!... Minkätähden?
-- jatkoi Gratsheff. Onhan hän oppinut, pitäisihän hänen kohdella
jalosti ihmisiä. Ja olen kai minä ihminen?! Ajoin Vjerkan pois...
mutta nyt tiedän, ettei hän ole syyllinen...
-- Siihen naula menee, mihin kurikalla ajetaan...
He asettuivat käytävän hämärään nurkkaan, ikkunan viereen, jonka
lasit olivat maalatut keltasella värillä, ja puhelivat kiihkeästi,
kuiskien. Kaukaa kuului taas raskasta, tuskallista ähkimistä ja
vaikeroimista. Se muistutti bassokielen säveliä, jota joku nappailee
määrättyjen väliaikojen päästä, ja joka värähtelee niin väsyneesti
ja toivottomasti, kuin tietäisi, ettei missään löydy elävää
sydäntä, joka kykenisi ymmärtämään ja rauhottamaan sen tuskallista
valitusta... Paavali oli aivan kuohuksissaan niistä vääryyksistä,
joilla elämä kovakouraisesti oli häntä kohdellut. Hänkin värisi kuin
soittokoneen kieli, ja hänen suustaan virtasi katkonaisina valituksia
ja tekemiään katkeria huomioita. Ja Iljasta tuntui, että Paavalin
sanat säkenehtelivät kuin kipinät hänen sydämestään, herättäen hänen
omassa rinnassaan sen selittämättömän tunteen, joka aina vastusti
hänen aikeitaan ja teki hänet levottomaksi. Oli, kuin raskaan, ilkeän
epäillyksen sijasta, jolla hän oli suhtautunut elämään, juuri nyt
jotakin muuta olisi leimahtanut hänessä, joka valasi hänen sielunsa
pimeyttä ja toi hänelle ainaiseksi rauhan ja levon.
-- Miksi olet sinä pyhä, kun olet kylläinen, miksi sinun puolellasi
on oikeus, kun olet oppinut ja sivistynyt? -- kuiskasi Paavali, Iljan
edessä seisoen ja katsellen ympärilleen, kuin vainuten tuntematonta
vihollistansa, joka oli hänen elämänsä nurinpuoliseksi tehnyt.
Olkoon, että olen nälkäinen... tyhmä... mutta onhan minulla sielu?
Tai eikö nälkäisellä ole sielua? Näen, ettei minulla ole oikeata
elämää... se on sulettu minulta... toiveeni ovat katkaistut ja
kivisiä ovat kaikki tieni... Miksi?
-- Sitä ei voi kukaan sanoa, -- huudahti Ilja synkästi. -- Eikä ole
ketään, jolta voisi kysyä. Kuka ymmärtäisi meidän sanojamme. Me
olemme kaikille vieraita...
-- Niin on!... Kenelle puhuisimme? virkkoi Paavali. Ja tehden
toivottoman liikkeen kädellään, vaikeni hän.
Lunjeff tuijotti pitkään käytävään ja huokasi raskaasti. Kumea
ähkiminen kuului taas, nyt, kun he olivat ääneti, entistään
selvempänä. Tuntui, kuin se olisi lähtenyt suuren, vahvan miehen
rinnasta; ja suuret olivat tuskat...
-- Yhäkö elät Olympiadan kanssa? -- kysyi Paavali Lunjeff'ilta.
-- Yhä, -- vastasi Ilja. Ajattele, -- jatkoi hän hiljaa, hymyillen
omituisesti, -- että Jaakko on mennyt niin pitkälle, lu'uissaan että
hän epäilee Jumalan olemassa oloa...
Paavali katsahti häneen ja sanoi epämääräisesti:
-- Niinkö todellakin!
-- Niin... Hän on saanut käsiinsä sellaisen kirjan... Mutta mitä sinä
siitä ajattelet?
-- Näes... en ole tullut sitä ajatelleeksi, virkkoi Paavali hiljaa...
en käy koskaan kirkossa...
-- Mutta minä olen sitä ajatellut... paljon olenkin ajatellut... Enkä
voi ymmärtää, kuinka Jumala sallii sitä...
Ja uudestaan alkoi vilkas, katkonainen keskustelu. He kiintyivät
siihen niin, etteivät huomanneet ajan kulumista, kunnes muuan
vahtimestari tuli heidän luoksensa ja kysyi ankarasti Lunjeff'ilta:
-- Mitä täällä piilottelet?
-- Enkä piilottele! -- sanoi Ilja.
-- Etkö näe, että kaikki kävijät ovat poistuneet?
-- En ole nähnyt... Hyvästi, Paavali! Käyhän Jaakon luona...
-- No, no -- ulos nyt! -- huusi vahtimestari.
-- Tule Herran tähden pian takaisin! pyysi Gratsheff.
-- Johan olen sanonut, että teidän täytyy erota!
Ja vahtimestari seurasi Iljaa, mutisten: -- Mokomia roikaleita!...
Käyvät täällä ja piiloutuvat nurkkiin...
Lunjeff hiljensi kulkuaan, ja kun vahtimestari oli ennättänyt hänen
rinnalleen, sanoi hän tyynesti, vaan myrkyllisesti:
-- Ole kiljumatta tai muuten sanon: hutsh, koira!
Vahtimestari pysähtyi äkkiä, vaan Lunjeff kiiruhti ulos ovesta,
tuntien omituista tyydytystä siitä, että oli loukannut tuota miestä...
Kadulla vaipui hän mietteisiin ystäviensä kohtalosta. Paavali oli
lapsuudesta asti kuleksinut maailmaa, istunut vankeudessa, tehnyt
kovaa työtä... Kuinka paljon nälkää, vilua, lyöntejä oli hän saanut
kärsiä! Ja lopuksi oli hän joutunut sairashuoneeseen... Tuskinpa
Mashakaan saa koskaan maistaa onnellista elämää. Samoin Jaakko...
Kuinka saattaa Jaakko kestää tässä maailmassa?...
Lunjeff näki, että hänellä heistä neljästä todellakin olivat
parhaat päivät. Mutta tietoisuus siitä ei saattanut hänelle mitään
tyydytystä. Hän vain hymähti ja katsahti epäluuloisesti ympärilleen...
* * * * *
Uudessa asunnossaan kotiutui Ilja pian, ja isäntäväkensä miellytti
häntä suuresti. Emännän nimi oli Tatjana Vlasjevna. Ollen
iloinen kuin lintu ja puhelias, oli hän jo pari päivää Iljan
muuttamisen jälkeen siniseen kammariin kertonut tälle tarkasti koko
elämänjärjestyksessä.
Aamulla, kun Ilja joi teetä huoneessaan, hyöri emäntä askareissaan
kyökissä iso esiliina edessään ja hihat käärittyinä kyynärpäihin
asti, ja pistäysi välistä ovella ja sanoi hänelle vilkkaasti,
iloisesti hymyillen:
-- Me emme ole rikkaita, mieheni ja minä, vaan sivistyneitä ja
herrasväkeä... Minä olen käynyt kimnaasia ja hän kadettikouluakin,
vaikkei loppuun asti. Mutta me tahdomme tulla rikkaiksi ja
tulemmekin... Lapsia meillä ei ole, ja niistähän menot ovat
suurimmat. Itse valmistan ruoan, käyn torilla ja likasia töitä varten
olen palkannut puolestatoista ruplasta kuukaudessa tytön, joka asuu
kotonaan. Huomaatteko, kuinka paljon säästän!...
Hän asettui ovelle ja pudistellen kiharoitaan, rupesi hän laskemaan:
-- Keittäjättärelle -- palkkaa kolme ruplaa, hänen elatuksensa
seitsemän ruplaa, se on kymmenen ruplaa... Hän varastaa kuukaudessa
kolmen ruplan edestä -- kolmetoista ruplaa! Hänen huoneensa vuokraan
teille kahdeksantoista ruplaa! Niin kalliiksi tulisi keittäjätär!...
Sitten ostan kaikki tavarat paljottain, -- voita puolipuutaa, jauhoja
säkin, sokeria keon ja niin edespäin... Kaikella sillä voitan noin
kaksitoista ruplaa. Jos minulla olisi toimi poliisilaitoksessa
tahi sähkölennätinkonttorissa, tekisin työtä vain keittäjättären
ylläpidoksi... Mutta nyt en maksa miehelleni mitään, ja siitä olen
ylpeä. Niin, nuori mies, täytyy osata järjestää elämisensä! Ottakaa
opiksenne...
Tatjana Vlasjevna katsoi veitikkamaisesti Iljaan vilkkailla
silmillään ja tämä hämillään hymyili hänelle. Tuo nainen miellytti
häntä, ja herätti hänessä kunnioitusta itseään kohtaan. Kun hän
aamulla heräsi, oli Tatjana Vlasjevna jo puuhaamassa kyökissä,
apunaan muuan rokonarpinen keskenkasvuinen tyttö, joka pelästynein,
värittömin silmin katsoi emäntäänsä, samoin kuin kaikkiin muihinkin.
Iltasella kun Ilja tuli kotiin, avasi talon emäntä hänelle oven --
hymyillen, sirona ja sievänä ja tuoksuen hajuvedeltä. Jos hänen
miehensä oli kotona, lauloi hän sointuvalla äänellään miehensä
kitaralla säestäessä, tahi pelasivat he korttia suuteloista. Iljan
huoneeseen kuului kaikki, soiton sävelet, jotka kaikuivat milloin
reippaina, milloin tunteellisina, korttien loiske ja suutelojen
muiske. Heidän asuntonaan oli kaksi huonetta -- makuuhuone ja eräs
toinen, joka oli Iljan huoneen vieressä ja jota puolisot käyttivät
sekä ruokasalina että vierashuoneena, ja jossa he viettivät
illat... Aamuisin kuului siitä huoneesta kirkasta linnun viserrystä
keltasirkku ja tikli lauloivat kilpaa; punatulkku narskui arvokkaasti
kuin vanhus, ja tästä melusta kuului hamppulinnun kaunis, matala
laulu.
Tatjana Vlasjevnan mies, Kirik Mkodimovitsh Avtonomoff, oli noin
kuudenkolmatta vuotias mies, pitkä ja lihavahko, jolla oli iso nenä
ja mustat hampaat. Hänen hyväntahtoiset kasvonsa olivat näppyjä
täynnä, ja vaalakoissa silmissä kuvastui ainainen tyyneys. Lyhyeksi
leikattu vaalea tukka oli kuin päälaella oleva harja, ja koko hänen
kömpelössä olennossaan oli jotakin saamatonta, naurettavaa. Hänen
liikkeensä olivat raskaita, ja ensi kerran tavatessaan Iljan, kysyi
hän häneltä ilman mitään aihetta:
-- Pidätkö laululinnuista?
-- Pidän...
-- Pyydystätkö niitä?
-- En... -- vastasi Ilja, katsoen kummastuneena poliisitarkastajaan.
Tämä nyrpisti nenäänsä, mietti hetken ja kysyi sitten:
-- Mutta oletko niitä ennen pyydystänyt?
-- En ole pyydystänyt...
-- Etkö koskaan?
-- En koskaan...
Silloin hymähti Kirik Avtonomoff suopeasti ja selitti:
-- Siis et pidäkään niistä, koska et milloinkaan ole pyydystänyt
niitä... Mutta minä pidän niistä ja olen pyydystänyt niitä;
ajettiinpa minut sen takia pois kadettikoulustakin... Nykyisinkin
pyydystäisin niitä, mutta en tahdo joutua rettelöihin esimiesteni
kanssa. Sillä vaikka rakkaus laululintuihin onkin jalo himo, vaan
niiden pyydystäminen on huvitusta, joka ei sovi sivistyneelle
miehelle... Jos minä olisin sinun sijassasi, pyydystäisin aivan
varmaan keltasirkkuja! Keltasirkku on iloinen lintu... Siksi
kutsutaankin sitä Jumalan linnuksi...
Avtonomoff katsoi puhuessaan haaveellinen ilme silmissään Iljaan,
niin että tästä tuntui vaikealta kuunnella häntä. Hänestä näytti,
kuin poliisitarkastaja kuvannollisesti linnunpyydystämisestä
puhuessaan olisi tarkottanut jotakin muuta. Iljan sydän vavahti
ja hän päätti olla varoillaan. Mutta Avtonomoff'in vaalakat
silmät rauhottivat häntä; hän päätti, että tarkastusmies oli
aivan vaatimaton ja kaikkea muuta kuin kavala mies. Hän hymyili
kohteliaasti ja mutisi jotakin vastaukseksi Kirikin sanoihin. Tätä
nähtävästi miellytti vuokralaisensa vaatimaton käytös ja totiset
kasvot, sillä hän sanoi hymyillen:
-- Pistäydy joskus meille iltateelle... Me olemme yksinkertaista
väkeä, niin että voit tulla kursailematta... pelaamaan korttia...
Vieraita käy meillä harvoin. On hauskaa kyllä ottaa vieraita vastaan,
vaan ikävää samalla sillä se käy kalliiksi.
Mitä enemmän Ilja tarkasteli isäntäväkensä onnellista elämää, sitä
enemmän piti hän heistä. Kaikki oli heillä siistiä ja sievää, kaikki
kävi hiljaa ja rauhallisesti, ja he nähtävästi rakastivat toisiansa.
Tuo pieni, reipas rouva muistutti keltasirkkua, hänen miehensä
kömpelöä punatulkkua, ja heidän asuntonsa oli kodikas ja mukava kuin
linnunpesä. Iltasin kotona istuessaan kuunteli Ilja isäntäväkensä
keskustelua ja mietti:
-- Tuollaista pitäisi elämän olla!
Ja hän huokasi kateellisesti ja haaveksi yhä vilkkaammin sitä aikaa,
jolloin hän avaa oman kaupan ja hänellä on oma pieni, sievä huone --
jossa hänellä on lintuja ja jossa hän elää aivan yksin, hiljaista,
säännöllistä ja rauhallista elämää... Seinän takana kertoi Tatjana
Vlasjevna miehelleen, mitä hän oli ostanut torilta, kuinka paljon oli
maksanut ja säästänyt, ja tämä nauroi tyytyväisesti ja kehui häntä:
-- Voi, sinua pientä järkevää eukkostani! Rakas, pieni lintuseni!...
Tule antamaan suukkonen...
Sitten alkoi Kirik kertoa vaimolleen kaupungin uutisia,
kokoonpanemistaan pöytäkirjoista, mitä hänelle oli sanonut
poliisimestari tai joku muu esimiehistä... He puhelivat
palkankorotuksen mahdollisuudesta ja pohtivat perinpohjin, josko
heidän siinä tapauksessa olisi vuokrattava suurempi huoneusto.
Ilja venyi vuoteellaan kuunnellen, ja äkkiä tuli hänelle kuolettavan
ikävä. Pieni, sininen huone tuntui hänestä ahtaalta, tukehduttavalta,
ja kun hän ei voinut kauemmin kestää tuota rintaansa ahdistavaa
raskautta, meni hän Olympiadan luo tahi kuleksi kauan katuja pitkin.
Olympiada oli tullut yhä vaateliaammaksi hänen suhteensa, kiusasi
häntä mustasukkaisuudellaan, ja he riitelivät keskenään yhä useammin.
Hän oli laihtunut, hänen silmänsä olivat painuneet syvälle, niitä
ympäröivät mustat kehät, -- ja siitä ei Ilja pitänyt. Mutta vielä
vähemmän miellytti Iljaa se, että hän viime aikoma oli ruvennut
puhumaan omastatunnosta, Jumalasta, ja että häntä halutti mennä
luostariin. Hän ei uskonut hänen sanojensa vilpittömyyttä, sillä hän
tiesi, ettei Olympiada voinut tulla toimeen ilman miesten seuraa ja
hyväilyjä.
-- Minun edestäni et tarvitse rukoilla, jos menetkin luostariin, --
sanoi hän kerran hänelle, ivallisesti nauraen. -- Itse suoriudun
kyllä synneistäni...
Olympiada katsoi häneen tuskallisen surullisesti.
-- Kuule, Ilja, niillä asioilla ei sovi leikkiä...
-- Se on minunkin mielipiteeni...
-- Mutta etkö usko minua. Odota, niin saat nähdä...
-- Mitä ihmeitä! Kyllä minä uskon... Useat ihmiset menevät paljaasta
ilkeydestä luostariin...
Olympiada suuttui, ja heidän välillään syntyi kiivas riita.
-- Sinä, onneton, ylpeä mies! -- huusi nainen säkenöivin silmin.
-- Odota vaan! Röyhistele vaan kuinka paljon tahansa ylpeydessäsi,
kerran sinut kuitenkin taivutetaan! Taivutetaan maahan asti!... Ja
mistä ylpeilet? Nuoruudestasi ja kauneudestasi? Se on katoavaista
kaikki... Sinä olet mateleva madon tavoin maassa ja kerjäävä armoa:
säälikää, armahtakaa! Mutta kukaan ei sinua armahda...
Hän soimasi Iljaa, vaan kuitenkin hänen silmänsä veristivät,
joka osotti, etteivät kyyneleet olleet kaukana. Riidellessään ei
hän koskaan maininnut sanallakaan Poluektoff'in murhasta, mutta
onnellisina hetkinä pyysi hän entiseen tapaansa Iljaa unhottamaan
"tuon historian". Lunjeff ihmetteli hänen itsensä hillitsemistä ja
kysyi eräänä päivänä häneltä:
-- Lipa! Sano, minkätähden et koskaan mainitse sanallakaan ukosta,
kun me riitelemme?
Tämä vastasi empimättä:
-- Sentähden, ettei se ole minun eikä sinun asiasi. Koska kerran et
ole joutunut kiinni, niin merkitsee se, että teit oikein. Sinä olit
vaan kätenä, etkä voimana... Sinulla ei ollut mitään syytä häntä
murhataksesi, kuten sanot. Hän on siis vain saanut sinun kauttasi
rangaistuksensa...
-- Ilja nauroi epäillen.
-- Miksi naurat? -- kysyi Olympiada.
-- Ilman vaan... Luulin, että ihminen, jollei hän ole pölkkypää,
on ehdottomasti konna... hah, hah, haa! Hän voi aina puhdistautua
kaikesta... jos hänelle on siitä hyötyä! Ja samoin voi hän tehdä
rikoksen mistä syystä tahansa...
-- En käsitä sinua, -- sanoi Olympiada, pudistaen päätänsä.
-- Mikset käsitä? -- kysyi Ilja ja kohautti olkapäitään. -- Sehän
on hyvin yksinkertaista! Osota minulle elämästä jotakin sellaista,
mikä aina olisi horjuttamatonta ja vakavaa, niin ettei sitä kukaan,
olipa hän kuinka ovela tahansa, voisi kavalasti ottaa puolustaakseen
tahi päinvastoin tehdä sitä epäiltäväksi... Löytäisitkö? Et
löytäisi sellaista... Elämässä ei ole mitään, joka olisi niin
horjuttamatonta... Kaikki on kirjavaa ja vaihtelevaa... Ihmisen
sielukin on kirjava... niin!
-- En käsitä sinua, -- toisti Olympiada päätään pudistaen.
-- Mutta minä käsitän, että juuri siinä solmu onkin... juuri se meitä
painaa...
Erään sellaisen riidan jälkeen, kun ei Ilja ollut neljään päivään
käynyt Olympiadan luona, sai hän kirjeen häneltä... Olympiada
kirjotti:
'No, hyvästi nyt, rakas Iljusha, hyvästi ikuisesti, sillä
emme enää koskaan näe toisiamme. Älä etsi minua, -- et löydä
kuitenkaan. Ensimmäisellä laivalla lähden tästä kirotusta
kaupungista, jossa olen ainaiseksi turmellut sieluni. Lähden
kauaksi, koskaan takaisin palaamatta, -- älä ajattele äläkä
odota minua! Kaikesta hyvyydestäsi, jota olet osottanut minulle,
kiitän sinua kaikesta sydämestäni, ja pahaa en tahdo muistaa.
Vielä täytyy minun sanoa sinulle totuudenmukaisesti, etten mene
luostariin, vaan hyvin yksinkertaisesti olen suostunut nuoren
Ananjinin esitykseen, joka jo kauan on minua ahdistellut ja
valittanut, ettei elämä ole hänelle minkään arvoista, jollen
suostuisi elämään hänen kanssansa. Niinpä vihdoin suostuin,
-- onhan se yhdentekevää. Matkustamme meren rannalle erääseen
kylään, jossa Ananjinilla on kalastusasemia. Hän on hieman
yksinkertainen ja on esittänyt, että menisimme naimisiinkin.
Hyvästi! Unissani olin näkevinäni sinut, mutta kun heräsin --
ei ollutkaan ketään. Anna sinäkin anteeksi... Jospa tietäisit,
kuinka sydämeni palaa kaihosta! Suutelen sinua, ainoa ystäväni!
Älä ylpeile ihmisten suhteen, -- kaikki olemme onnettomia! Tyyni
olen näennäisesti minä, sinun Lipasi, vaikka menen varmaan
turmioon, ja vaikka rikkirevittyä sydäntäni kirvelee.
Olympiada Shlikoff.
Postissa lähetän sinulle sormuksen muistoksi. Kanna sitä, pyydän.